Kirjoittaja: arnokotro

Vau, sä oot Härkä!

/ arnokotro

Helsingin Sanomat, 19.10.2013

Pitkään onnistuin pitämään suuni kiinni. Kuuntelin sujuvasti, kun tuttava tuputti astrologisia analyysejä. Lopulta piti tietysti ruveta hiillostamaan: Oletko kuullut tutkimuksista, joiden mukaan syntymäajalla ja luonteella ei ole mitään yhteyttä? Mikä mahtaa olla mekanismi, jolla planeetat vaikuttavat kohtaloomme?

Astrologian ”ikiaikaiseen viisauteen” hurahtanut ohitti kysymykset ja puolustautui: ”Horoskoopit ovat hauska seuraleikki.”

Hauska seuraleikki? ”Ai olet syntynyt marraskuussa, siispä olet mietteliäs Skorpioni.” Kuulostaa lähinnä vajakkien illanvietolta. Yhtä nostattavaa ajanvietettä olisi se, että heitetään vuorotellen noppaa, ja kun joku saa kolmosen, hihkutaan yhdessä, että heittäjä on usein syrjäänvetäytyvä mutta toisinaan avoin ihminen.

Ihmetellä pitää, että niin moni haksahtaa horoskooppeihin, henkiparannukseen, enkelienergioihin ja muuhun hölynpölyyn. Henkistyminen ja avarakatseisuus kunniaan, mutta hörhöoppeihin tarrautuminen ei ole merkki kummastakaan. Avarakatseisuus on sitä, että paremman tiedon valossa korjaa kantojaan.

On sääli, että muuten mainio koulusysteemimme epäonnistuu kriittisen ajattelun opettamisessa. Koulu ei riittävästi valmenna erottamaan perusteltuja väitteitä huuhaasta. Lukiossakin tieteenfilosofian alkeet, pseudotieteen tunnistaminen ja rakentavan väittelyn tapaiset sisällöt on liiaksi piilotettu filosofian valinnaiskurssiin, vaikka niiden soisi olevan yhteistä peruskauraa.

Parhaillaan lukiota ollaan uudistamassa. Jotkin ehdotukset ovat kylmääviä. Sen sijaan, että tarjottaisiin kaikille kriittisen ajattelun ja pätevän argumentoinnin kurssi, onkin väläytetty filosofian sulauttamista uskontoon. Toisin sanoen rationaaliseen ajatteluun valmentaminen kytkettäisiin aineeseen, joka elää irrationaalisista myyteistä. Sijansa niilläkin, samoin uskonnon opetuksella, vaan ei tässä kohtaa.

Hyvä on, myönnän: filosofian opettajana minulla on oma lehmä ojassa. Mutta tässä pitäisi ojasta löytyä jokaisen lehmä. Nettikeskustelujen tai asiallisemmankin julkisen debatin valossa ei olisi pahitteeksi, että koulussa käytäisiin yhdessä läpi esimerkiksi tyypillisimmät argumenttivirheet ad hominem -huitelusta olkiukkoihin.

Sellaisessa maassa ja keskustelukulttuurissa olisi kaikkien vähän mukavampi elää.

Aita

/ arnokotro

Helsingin Sanomat, 21.9.2013

”Sossurahat pois lusmuilta, menisivät töihin.” Telsussa pyörivä sarja syrjäytyneistä nuorista on kirvoittanut tuttavapiirissä kipakoita kommentteja. Erään isohkon kaupungin johtaja valitti, ettei huvita maksaa veroja, jos rahaa käytetään siihen, että joku seilaa huvikseen työttömyyden, opiskelun ja työnteon välillä.

Kokkarinuorten äskettäiset teesit sopivat ajan henkeen. Perusviesti on selvä: jokainen on oman onnensa seppä, ja reppanoita hyysätään liikaa.

Minun kai pitäisi pystyä komppaamaan uusoikeistolaisia avauksia, olenhan korkeakoulutettu ja keskiarvoa paremmin tienaava, Helsingin kantakaupungissa asuva valkoinen heteromies. Upseerin poika Kruununhaasta.

Vaan kun ei. Ja tässä kohtaa mieleeni tulee eräs aita. Se sijaitsee Tokoinrannassa ja erottaa leikkipuiston nurmikosta, jolla laitapuolen tallaajat loikoilevat. Käyn lasten kanssa puistossa usein.

Elämä on valintoja, vastuuta ja vapautta, aivan totta. Mutta se on myös sairauksia, konkursseja, turvatonta lapsuutta, henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Paljon tulee pyytämättä ja tilaamatta. Kokkarinuorten mainostama mahdollisuuksien tasa-arvo on utopia, paljon epärealistisempi kuin Marxin parjatut näkemykset.

Mielessä on käynyt usein, kuinka pienestä on saattanut olla kiinni, kummalla puolen aitaa olen.

Aita ei ole muuri. Sellaisia tuulia voi sattua kohdalle, että se kaatuu.

Kolmekymppisenä elin peruspäivärahalla, asumistuella ja toimeentulotuella. Ei ammattia, ei töitä. Vähän sama meininki kuin telkkarin syrjäytyneillä siis.

Kun pysähdyn autolla Kurvin liikennevaloihin, joissa paikallinen desperado heristää luokkatietoisesti nyrkkiään, tekisi mieli avata ikkuna ja sanoa: jospa tietäisit.

Laitapuolen kulkija on metka käsite. Laidassa nimittäin vaeltavat varoista riippumatta myös ne, jotka ovat kadottaneet ymmärryksen siitä, mitä kutsutaan elämäksi ja sen oikuiksi. Syrjäytyä voi kokoomusnuorten kokkareille.

Siitä olen kokkarikansan kanssa samaa mieltä, että yhteiskunnassa on sijansa itsekkyydelle. Varsinkin sellaisen itsekkyyden toivotan tervetulleeksi, joka ihan oman edun vuoksi vaatii, että köyhistä ja päihdeongelmaisista pidetään huolta, eikä heikon anneta särkyä.

Se kun voit seuraavaksi olla sinä.

 

Oletko rikas vai hyvätuloinen?

/ arnokotro

Helsingin Sanomat, 24.8.2013

Käsi ylös, kuinka moni on lukenut juttuja tuloeroista? Kiitos, kädet voi laskea. Entä varallisuuseroista, jotka ovat paljon suuremmat? Eipä juuri kukaan.

Nyt ei voi edes syyttää toimittajia. Varallisuuseroista on paha kirjoittaa, koska niistä ei ole käypää tietoa.

Uskomaton tilanne johtuu siitä, että Sdp:n johdolla on luovuttu varallisuusverosta. Paitsi että tämä oli kädenojennus ökyrikkaille, se lopetti omaisuuserojen seuraamisen.

Suomen tilastollinen vuosikirja on hurja järkäle, tarkkuudessaan jopa koominen. (Tiesitkö, että pakettiautoilla ajettiin viime vuonna maanteiden ulkopuolella 258 miljoonaa kilometriä?) Mutta varallisuuseroista se ei osaa kertoa mitään.

Luokkajakoon vaikuttaa tietty muukin kuin fyrkka. Ei ole pelkkää sosiologien jargonia puhua kulttuurisesta pääomasta. Kun jo kodin peruina erottaa Tykö Sallisen Aulis Sallisesta, on helppo hengata ylemmässä keskiluokassa.

Niin, eikä raha edes tuo onnea.

Mutta jos halutaan puhua taloudellisesta eriarvoisuudesta, pitää puhua omistamisesta. On älytöntä, että esimerkiksi virallinen köyhyysraja vedetään pelkästään tulojen mukaan.

Verokeskustelussakin rikkaan synonyymi on hyvätuloinen ja vähävarainen tarkoittaa pienituloista. Perityssä omistusasunnossa asuva duunari ei kuitenkaan ole vähävarainen eikä vuokralla majaileva pätkätyöläinen rikas, vaikka tällä olisikin välillä neljän tonnin bruttopalkka (ja sen mukaiset verot). Tietyn hetken tulovirralla ei välttämättä ole mitään tekemistä rikkauden tai köyhyyden kanssa.

Ei kaupunkejakaan pidetä isoina tai pieninä sen perusteella, mikä on vuotuinen muuttovoitto.

Hyväpalkkainen työ lähtee äkkiä seuraavassa yt-sessiossa alta, mutta varallisuus on vakaampaa. Ja on tuloissa ja omaisuudessa sekin ero, että tulot syntyvät omalla työllä, omistuksiin vaikuttavat enemmän sopiva syntyperä ja suotuisat suhdanteet.

Tästä huolimatta varsinkin vasemmiston verokirves huitoo vimmaisesti ”hyvätuloisia” samalla kun myyntivoittojen, osinkojen, kiinteistöjen ja perintöjen verotus halutaan pitää kevyenä.

Luokkayhteiskunta on ilmeisesti ihan ok ja rikastuakin saa – kunhan ei herran tähden omalla työllä.

Mitä kuuluu, oikeasti?

/ arnokotro

Helsingin Sanomat, 10.8.2013

Ensin sen taisi sanoa Matti Vanhanen, sitten Jörn Donner.

Että todellisia ystäviä ei ole. Donnerin mukaan hänellä on ”tarveystäviä”. Ilmeisesti nämä ”ystävät” soittavat kysyäkseen, voiko Jörkka auttaa jossakin projektissa. Tai toisin päin.

Oikeat ystävät soittavat kysyäkseen, mitä kuuluu.

Piti ihan pysähtyä miettimään omaa tilannetta. Kyllä, minulla on miespuolisia ystäviä, joiden kanssa voi puhua mistä tahansa, jopa ilman projektia, mutta enimmäkseen läheiset ystävät ovat naisia.

Tai eihän se mikään mutta ole, hienoahan se, vaikka onkin vähän omituista, että oman jäsenryhmän elämänmeno tuntuu vieraammalta.

Kavahdan horinaa miesten putkiaivoista ja naisten tippaleipäaivoista. Asenteelliset hömppäteoriat, jotka muodikkaasti todistelevat miesaivojen kehnoutta milloin missäkin, ovat samanlaista potaskaa kuin 1800-luvun rotuopit.

Mutta kyllä naisten ja miesten kulttuurissa on eroja. Se nyt vain ei ole pelkkä klisee, että äijämeininkiä vaivaa joutava kilpailu ja näyttämisen pakko. Jos ei avoimesti niin verhotusti. Pahimmillaan reaalielämäkin muistuttaa pinnisteltyä Facebook-poseerausta.

Jos muutosta haluaa, paras työkalu on tietysti peili. Itsestä on hyvä aloittaa – ja siihen on myös hyvä lopettaa.

Miehinen äly ja kamppailuvietti ovat avittaneet ihmiskunnan ulos luolista ja johtaneet huikeisiin keksintöihin. Mutta nyt kun on päästy luolista, voisi jo hellittää, muuten olemme luolissa taas.

Tavallaan jo olemme, poteroissa ainakin. Keskiluokkaisen miehen yksinäisissä taisteluhaudoissa ei tapella ryssää vaan vertaisia vastaan. Välillä noustaan esittelemään saavutuksia, mutta pyyteettömälle ”mitä kuuluu?” -yhteydenpidolle jää kumman vähän sijaa, heikkouden näyttämisestä puhumattakaan.

Vaikka kyllähän siinä juttua piisaa, kun yksi on ostanut sadan tonnin veneen, toinen tavannut pääministerin ja kolmas saanut käyntikorttiinsa lisää tulivoimaa.

Syntyy hyvä kerskustelu.

Hinta vain on kova. Eläkepommin rinnalla tikittää yksinäisyyspommi, jos kaverit ovat työkavereita ja elämä työelämää. Voi olla eläkevuosina hiljaista ja yksinäistä.

Ilman niitä tarveystäviä.

 

Surullinen talo

/ arnokotro

Helsingin Sanomat 27.7.2013

Katson ympärilleni. Kaivopolku on kasvanut umpeen. Piha puskee heinää. Jäät ovat vieneet laiturit.

Sodat käynyt isoisä rakennutti 1950-luvun alussa Sisä-Suomeen kauaksi kaikesta kesäpaikan, jonne tarvittaessa pääsisi uutta sotaa pakoon.

Äiti halusi paeta Helsinkiä. Niinpä vietimme perheen kanssa kesät sähköttömässä saarimökissä – paitsi isä, jolla ei koskaan ollut lomaa. Tai oli kyllä, mutta hän otti sen meistä.

Enää täällä ei vietä kesiä kukaan. Kuvio on kuin antiikin filosofin paradoksista: mitä tapahtuu, jos mökkiä ei ole varaa ylläpitää, siellä ei pysty olemaan mutta tunnesyistä sitä ei voi myydäkään.

Silloin kai tapahtuu juuri tämä.

Kävelen rantaan, istun hirsisaunan verannalle. On hauskaa, miten jokainen kivi, kanto ja laudanpätkä kantaa muistoja. Tuossa vaari kunnosti venettä, tuonne raivattiin sulkapallokenttä, tässä oli se oudosti kasvanut puu.

Lapsuuden kesistä parhaiten muistaa ne hellepäivät, kun aurinko tuntuu seisahtuneen pilvettömälle taivaalle. Mutta usein silloin, kun on epätavallisen kuuma, jossain kaukana jyrähtää vaimeasti.

Muistan miten illalla tuuli voimistuu, pian raivokas sade rummuttaa aitan kattoa, lopulta jyrisee. Lasken aikaa: välähdyksestä jyrinään kestää viisi sekuntia, sitten ei sitäkään, se tulee päälle. Tönö on kuin tykistökeskityksessä.

Kesäpaikalla on aurinkoisten aamupäivien ja ukkosöiden, ilon ja pelon, peiponlaulun ja yksinäisyyden kasvot.

Hiljaisuus herättelee peruskysymykset. Nuoruuden kesinä pähkäilin kuumeisesti, miksi rupeaisin isona. Ja nimenomaan miksi.

Löydän paikan, jossa oli kasvimaa. Jokainen yksityiskohta viestii unohdusta. Äiti jaksoi pitkään, parikymmentä vuotta, pitää mökkiä pystyssä, nyt ei hänkään enää.

Vähitellen jäävät unohduksiin myös eri paikoille keksityt nimet ja niihin liittyvät sattumukset, suvun oma tarusto, familylore. Kohta ei kukaan tiedä, mikä on Otonkivi.

Kuinkahan paljon Suomessa on tällaisia taloja, luopumisen ja elon ehtoopuolen muistomerkkejä?

Ainakin tässä tuvassa aika on pysähtynyt iltaan, hetkeen ennen sitä ensimmäistä vihuria joka rypyttää veden ja josta tietää, että aurinkopäivä on ohi eikä rantaan saa jäädä enää mitään.

Ei merta edemmäs

/ arnokotro

Helsingin Sanomat, 13.7.2013

Aistin kysymyksessä huolta: ”Vietättekö te kesän Helsingissä, pienten lasten kanssa?”

Vastaukseni oli häpeämätön kyllä. Välillä pyörähdämme Järvi-Suomessa ja vähän ulkomaillakin, mutta enimmäkseen olemme uskollisia kotikulmille. Luontoääneksi minulle riittää ratikan kirskahdus Sörnäisissä.

Helsinki on mainio lomakaupunki. Mikä voisi olla hellepäivänä parempi paikka kuin Pihlajasaari? Vakikävijän tosin valtaa koominen omistusharha, ja viimeistään juhannuksena iskee närkästys: mitä nuo tekevät meidän saarellamme?

Turistioppaan ulkopuolelta löytyy myös varjo-Helsinki.

Lapsena minua kiehtoivat salaperäiset tunnelit, kellarit ja autiotalot, viisikkomeininki siis. Haluan edelleen uskoa, että Suomenlinnasta kulkee ikivanha salainen tunneli mantereelle. Ei haittaa, että tarkistin niin kaupungilta kuin puolustusvoimilta: ei sellaista ole.

Ovat erehtyneet ennenkin.

Tunnelin suuaukon etsiminen kuusivuotiaan kanssa tuo kummasti jännitystä kesäpäivään. Merellinen seikkailu raunioilla hakkaa mennen tullen itikansyöttinä lusimisen kesämökillä.

Kummitustaloista saa kesänviettoon lisäpotkua. Espoossa Skatantiellä – tämän verran voi stadilainen joustaa – on ränsistynyt iso huvila. Kovin lähelle en lasten kanssa uskaltanut. Emme pelänneet omistajaa emmekä vartijoita vaan kummituksia. Voittaa muuten kevyesti jukujukulandiat, joissa ei jännitä kuin se, riittävätkö rahat.

Mikähän tuonkin komean talon tarina lienee? Hyvä omistaja: jos tunnistit paikan, olisi mahtavaa, jos ottaisit yhteyttä ja valottaisit vähän. Mutta ei haudan takaa, kiitos.

Samalla reissulla voi käydä Espoon taidemuseossa tutustumassa Futuro-taloon ja iloita siitä, että tulevaisuutta ei tullutkaan.

Menneeseen taas pääsee rämpimällä kauan sitten autiotuneen huvilayhdyskunnan raunioille Laajasalossa.

Jos kaipaa turvallista turistitunnelmaa, voi sukeltaa Senaatintorin kielimereen.

Hienoja uimarantoja, viihtyisiä kahviloita, kaupunkifestareita, kirppareita – Helsingistä eivät puutu kuin itikat. Paitsi että niitäkin on riittävästi.

Pelastakaamme yleissivistävä lukio

/ arnokotro

Puheenvuoro, Suomen Kuvalehti 18/2013

Lukiolle kuuluu kummia. Sen on tarkoitus toimia yleissivistävänä oppilaitoksena, mutta kehitys on pahasti nakertanut perustehtävää. Sivistysihanteen sijaan opiskelua ohjaavat käytännössä ylioppilaskirjoitukset: ne oppiaineet otetaan tosissaan, jotka aiotaan kirjoittaa, muut aineet jäävät mopen osille riippumatta siitä, kuinka tärkeää niiden hallinta olisi. Yleisesti puhutaan ”täytekursseista”.

Selvästi suosituimmaksi reaaliaineeksi ylioppilaskirjoituksissa on noussut helppona pidetty terveystieto. Sitäkin tarvitaan, mutta hälytyskellojen pitää soida, jos terveystieto hautaa alleen sellaisia aineita kuin historia, maantiede ja biologia.

Tänä keväänä terveystiedon kirjoitti yli 7 000 abiturienttia, maantieteen noin 2 500 ja luterilaisen uskonnon enää noin 1 500. Myös ruotsin, saksan ja ranskan kirjoittajamäärät ovat romahtaneet.

Tervetulleena ei voi pitää sitäkään, että jo lukioiässä opiskelu sukupuolittuu: tytöt lukevat terveystietoa, pojat luonnontieteitä.

Työryhmät pohtivat parhaillaan, mihin suuntaan lukion tuntijakoa ja ylioppilaskirjoituksia pitäisi viedä. On ehdotettu, että lukio-opintojen valinnaisuutta lisättäisiin ja yhteisten kurssien määrää karsittaisiin. Samalla on kuitenkin korostettu yleissivistyksen tärkeyttä.

Tavoitteet ovat törmäyskurssilla.

Esillä on ollut niin sanottu korimalli, jossa oppiaineet jaettaisiin ryhmiin, ja näistä koreista valittaisiin tietty määrä kursseja. Vaarana on, että oppiaineet asetetaan vastakkain, vaikka yleissivistävässä koulussa pitäisi opiskella niitä kaikkia. On surullista, jos pitää tehdä valinta vaikkapa etiikan ja historian tai filosofian ja yhteiskuntaopin välillä.

Esimerkiksi ajattelun taidot ja ja argumentointiin valmentaminen ja ja eettisten ongelmien pohdinta kuuluvat kaikille; niitä ei saa sysiä ”valitaan jos lukkarissa on tilaa” -kastiin.

Ja jos ylioppilaskirjoitukset halutaan säilyttää, niiden pitää mitata laajasti eri aineiden hallintaa. Tähän tarkoitukseen sopisi esimerkiksi sellainen yleisreaalikoe, jossa on vastattava vähintään kolmen aineen kysymyksiin.

Sitäkin sopii miettiä, pitäisikö ylioppilaskirjoituksista luopua. Silloin kurssivalinnoista tulisi monipuolisempia ja opiskelusta tasapuolisempaa ja laajasti sivistävää, kun lukiot lakkaisivat olemasta kirjoituksiin preppaavia valmennuskeskuksia.

Nyt ongelma on tarpeeton päällekkäisyys. Ensin päntätään ylioppilaskirjoituksiin, sitten pääsykokeisiin. Kirjoitukset vaativat kouluilta valtavasti järjestelyjä ja muita resursseja niin keväällä kuin syksylläkin.

Jos yo-kokeista luovuttaisiin, lukion kurssimäärää voisi nostaa esimerkiksi viidellä ja moni aine saisi kaivattuja lisätunteja.

Ylioppilaskirjoituksista luopuminen ei sanottavasti vaikeuttaisi opiskelijavalintoja jatko-opintoihin, koska yo-arvosanoilla ei nytkään ole suurta merkitystä: valinnat tehdään pääosin pääsykokeiden perusteella. Arvosanat eivät sitä paitsi ole keskenään vertailukelpoisia, koska eri aineita kirjoittaa niin eritasoinen joukko.

Ylioppilaskirjoitukset poistamalla lyhytnäköinen hyötyhenkisyys ja laskelmoiva asenne kurssivalintoihin vähenisi ja epäterve lukiovertailu loppuisi.

Sitä paitsi lukiolaissa on yleissivistyksen ja jatko-opintokelpoisuuden lisäksi maininta jostain vielä tärkeämmästä: lukion pitää tukea opiskelijoiden kasvua hyviksi ja tasapainoisiksi ihmisiksi. Tämäkin onnistuu paremmin lukiossa, jonka ensisijainen tehtävä ei ole menestyä jokakeväisissä rankingeissä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Prinsessaa ja politiikkaa

/ arnokotro

Helsingin Sanomat, 6.4.2013

Riitahan siitä saatiin.

Jupakka alkoi, kun kuusivuotiaan tyttären saamasta lahjapaketista kuoriutui vaaleanpunainen dvd-leffa, jonka kannessa sädehti langanlaiha prinsessa. Ei mikään gender-tietoisen faijan toiveiden täyttymys siis, mutta ilahduin siitä, että prinsessalla oli sentään kädessään kirjoja.

Leffasta tuli heti hitti. Siinä pikkubarbiet opiskelevat Prinsessa-koulussa tanssia ja prinsessoille sopivaa käytöstä sen minkä juonitteluiltaan kerkiävät. Kyllä ne kirjatkin ruudussa vilahtavat. Niitä kasataan pinoksi lainehtivien kutrien päälle ja sitten opetellaan oikeaoppista prinsessakävelyä.

Videosta päätellen kirjojen lukeminen sen sijaan ei ole prinsessoille sopivaa puuhaa.

Halusin piilottaa videon sinne, missä säilytämme muitakin lapsille vaarallisia esineitä. Esitin toiveen, että tytär katsoisi jotain muuta.

Vaimo oli toista mieltä: – Juuri tuolla asenteella tyttöjä kasvatetaan ajatukseen, että heidän touhunsa ovat vähempiarvoisia kuin poikien.

Olisi pitänyt jättää sikseen mutta muistin, mitä naispuolinen kollega oli manannut: yhteiskuntaopin tunneilla asetelma on turhan usein se, että pojat meuhkaavat politiikasta ja tytöt meikkaavat.

Lisäksi olin juuri lukenut Tommi Uschanovin opuksen Suuri kaalihuijaus. Yksi kirjan sivuhuomio on se, että jostain syystä naisten tietämys yhteisistä asioista on selvästi huterampaa kuin miesten. Eikä syy tosiaankaan ole se, että naiset olisivat miehiä tyhmempiä.

Sylttytehdas sauhuaa muualla. Jos tyttöjä kasvatetaan siihen henkeen, että hyvä tulee kunhan meikkaa ja kävelee kauniisti, niin eipä siinä hirveästi EU:n subsidiariteettiperiaatteet kiinnosta. Nehän sitä paitsi kuuluvat miesten maailmaan. Ja kun hoitaa prinsessavelvoitteet tunnollisesti laihduttelua myöten, jostain löytyy varmasti se prinssikin, joka tekee niillä subsidiariteeteilla sen verran fyrkkaa, ettei itse tarvitse käydä töissäkään.

Missä EU, siellä ongelma, meidänkin perheessä. Nyt lopputulos oli se, että 3- ja 6-vuotiaat tytöt yrittivät epätoivoisesti perehtyä prinsessa-dvd:ltä teekutsuetiketin saloihin aikuisten mölistessä rooliodotuksista.

Ihan hyvä näin. Siinähän oppivat, että tasa-arvo ei ole mikään leikin asia.

Himanen, kuplien kupla

/ arnokotro

Helsingin Sanomat, 23.3.2013

Olen pahoillani. Otsikko on hämäystä, kerjäsin lukijoita. Emme siis enää pääse heittämään lumppareilla koulun pihalla nurkkaan saarrettua rillipäätä.

Mutta johan sitä ehdittiinkin. Himanen on passé, Hautalakin meni jo, seuraava kehiin! Äkkiäkös se löydetään, varsinkin kun on näitä kiusaamiseen erikoistuneita mattieskohytösiä, jotka etsivät kusitolpat valmiiksi.

Facebook on hyödyllinen myös; se helpottaa ennakkoluulojen mukaan laumoittumista kummasti. Voi jakaa oikeamieliset linkit ja ohittaa väärät.

Netti on oma lukunsa aivottomassa kimppalyttäämisessä, mutta eipä toimittajiksi ja kriitikoiksi kutsuttu silakkaparvi juuri erotu edukseen netin mustavalkomaailmasta. Jako kahteen käy näppärästi kuin koulun liikkatunnilla: hyvikset tänne, pahikset tuonne.

Päivi Räsänen on hyvä pahis. Oikeaan riviin voi ilmoittautua parilla Räsäs-tölväisyllä.

Persutkin on hyvä. Jokin aika sitten ruotsinkielinen mediakriittinen (!) telsuohjelma irvi persuja siitä, että nämä haluavat kieltää nykytaiteen.

Väite on älytön, mutta mitäpä siitä. Yleensä mainiossa Pressiklubissakin se kaikkein pahin persu keskeytettiin ennen kuin ehti mitään sanoakaan. En fanita Räsästä tai persuja, mutta jokin roti olisi paikallaan näissäkin hommissa.

Sauli Niinistön käynnistämän syrjäytymistä ehkäisevän kampanjan laumavaistoinen nälvintä oli jonkinmoinen epä-älyllisyyden ennätys.

Niin ja USA on paha, sen tietää jokainen lukiolainenkin.

Ja voi sitä onnetonta, joka poikkeaa mantrasta ja sanoo tasa-arvo-ongelmien olevan pikkaisen laajempi juttu kuin se, että naisia sorretaan joka käänteessä. Journalistinen mielikuvitus ei riitä niin pitkälle, ja tuomio on sen mukainen.

Voi tietysti väittää, että on hyvä päästä vähän purkamaan aggressiota ja eihän haukku haavaa tee.

Mutta kun ihmispäässä ei ole mitään aggressiosäiliötä, josta pitäisi päästellä höyryjä. Päinvastoin aggression ”purkaminen” lisää aggressiota.

Haukku sitä paitsi tekee haavan – jos ei vihan keskellä parkkiintuneeseen julkimoon, niin yleiseen ilmapiiriin ainakin.

Ei ole kiva elää maassa, jossa turvallisimmat ohjeet lapselle kuuluvat: älä ajattele toisin, älä kirjoita eri tavalla kuin muut, älä nosta päätä poterosta, älä ikinä luule olevasi mitään.

Liity niihin.

Tuhoisa ismi

/ arnokotro

Kotilääkäri, 3/2013

Alkoholismi on oikeastaan koominen sana, vaikkei itse sairaudessa mitään huvittavaa olekaan. ”Ismi” kun viittaa aatteeseen: liberalismi, sosialismi, anarkismi ja sitä rataa.

Alkoholismi ei ensinäkemältä vaikuta aatteelta. Eikä alkoholisti sen kannattajalta samaan tapaan kuin tiedämme liberalistin kannattavan liberalismia.

Mutta alkoholismi on salaviisas sana. Alkoholismissa ei ensisijaisesti ole kyse siitä, että joku kaataa liikaa etanolia kurkkuunsa. Kyse on vinksahtaneesta elämänasenteesta, jonka yksi oire juominen on. Kokonaisesta aatteesta siis, arvo- ja asennekasaumasta, maailmankatsomuksesta, ismistä.

Alkoholismiin kuuluu tiukka arvojärjestys. Siinä missä liberalismi johtaa helposti talouden ylivaltaan ja unohtaa ihmisen, alkoholismi ei päinvastoin välitä taloudesta mitään – kaikki saa mennä – ja ihminen on tärkein.

Tosin se ihminen on minä.

Vaikka kaikki muu menisi, itsekeskeisyys jää – mahtaileva mutta haavoittuva ego. Alkoholismi on minäilyn taidetta. Alkoholisti on aatteineen aina oppositiossa, ja maailmankuva on yksioikoinen: minä vastaan maailma.

Alkoholismi on totalitaarinen ismi. Se kaappaa kannattajansa kokonaan. Se karsii toisinajattelun. Lopulta kaikki juopot muistuttavat hämmästyttävästi toisiaan.

Sopii kysyä, onko teatraalinen ja kärsimätön, pettymyksiä huonosti kestävä, hybrisiä tuntoja hakeva, herkkä ja ahdistukseen taipuvainen alkoholistipersoonallisuus juomisen seuraus vai sen syy.

Arvatenkin kysymys on sekä syystä että seurauksesta.

Alkoholismi on kuin mikä hyvänsä aate siinäkin, että kun sitä oikein yrittää nujertaa, se vaihtaa taktiikkaa ja siirtyy sissitoimintaan. Kun juoppo on hampaat irvessä määräajan juomatta, alkoholismi livahtaa maan alle salaisiin kokouksiin, piilotajunnan kellareihin, tullakseen sieltä näyttämään voimansa entistäkin tenhoisampana.

Kohtuukäyttäjää ei alkoholistista tule koskaan. Ainoa ulospääsy on juomisen lopettaminen kokonaan, vasta sitten voi tunne-elämä tervehtyä.

Ja kyllä, juoppo on alkoholismin aktiivinen kannattaja, alkoholisti. Alkoholisti on tarinankertoja, ja jokainen känni runoilee rivin lisää niihin itsepetoksellisiin marttyyri- ja sankarisaagoihin, jotka alkoholistisen mielen mytologioissa oikeuttavat juomisen.

Samalla pitää varoa syyllistämästä kohtuukäyttöä. Ei-alkoholistien hyväntuuliset nousuhumalatkin ovat enimmäkseen ilo silmälle. Ken viiniä osaa juoda, se viiniä juokoon.

Mutta alkoholismi ei tarvitse enää yhtäkään ääntä.