Vastenmielisiä puhelinsoittoja

Uusi Suomi, 14.3.2017

Olen alkanut saada soittoja pankkiiriliikkeistä. Ehdottavat tapaamista ja kertovat, että voisimme vaikka keksiä keinoja, miten perintöveron pystyy junailemaan pienemmäksi.

Lehdestä bongasin varainhoitofirman mainoksen, joka lupaili, että 55 000 euron perintöveron voi sopivalla suunnittelulla kutistaa noin 8000 euroon, siis seitsemäsosaan.

Mietitäänpä hetki. Jos vero on 55 000 euroa, perinnön arvon pitää olla reippaat 400 000 euroa. Verovenkoilijoiden mielestä ei siis riitä, että saisi tikkua ristiin panematta sellaiset 350 000 euroa – summan joka vastaa bussikuskin parinkymmenen vuoden nettopalkkaa. Passeli veroaste näiden ”suunnittelijoiden” mielestä olisi 2 %, jos sitäkään

Perintövero on kevyt verrattuna oman työn verotukseen, enkä näe sen välttelyyn mitään kunniallista tarvetta. Perintöveroa on hyvä verrata omalla työllä ansaitun tulon verotukseen: lähihoitaja tai keittiöapulainen maksaa työtulostaan isomman siivun veroina kuin se, mikä maksetaan miljoonaperinnöistä.

Tasapuolisuuden vuoksi tarjoankin vinkkejä verojen minimointiin ja yhteiskunnalle menevien maksujen välttelyyn niille, jotka ovat menneet syntymään köyhään perheeseen eivätkä voi ketkuilla perintöveron kanssa, vaan kaikki elinkaaritulot perustuvat omaan työhön.

Ja nyt siis puhutaan moraalista, ei laista. Jos omistavalla luokalla on oikeus väistellä taloudellisia velvoitteita, miksei omistamattomalla olisi?

Ensinnäkin hyvä liikennesuunnittelu on paikallaan. Helsingissä voi matkustaa metrossa ja ratikoissa ilman lippua, kunhan seisoo lähellä ovensuuta ja tarkkailee sisääntulevia. Kun tarkastajat pelmahtavat vaunuun, ehtii vielä ulos. Näinkin pienellä suunnittelulla pienentää yhteiskunnalle menevän rahan määrää mukavasti.

Jos osaat soittaa kelvollisesti jotain instrumenttia, kannattaa antaa soittotunteja ja jättää verot maksamatta. Et jää kiinni, ja sopiva soittosuunnittelu säästää satoja euroja vuodessa. Samaa koskee tietty tennistunteja, yksityistä taideopetusta, matematiikan yksityistunteja…

Lastenvahdeille maksettavista korvauksista on turha maksaa veroja, jolloin summat pysyvät kaikille kohtuullisina. Ja jos kaveri on putkimies ja tekee sinulle kylppäriremonttia, voit vallan hyvin maksaa hänelle pimeästi: eikös ne verot ole palkasta jo kertaalleen maksettu.

Verorasitusta voi keventää myös lätkimällä veroilmoitukseen työhön muka liittyviä menoeriä, niiden todenperäisyyttä ei erkkikään ehdi tarkistaa.

Kuulostaako hyvältä?

Ei minustakaan. Ehdotankin toista vaihtoehtoa. Mitäpä jos maksettaisiin perinnöistä suosiolla se pieni vero, joka verolakeihin on kirjattu, ja hoidetaan samaan henkeen muutkin maksut ja verot, joita hyvinvointivaltion ylläpito vaatii.

On tämä sen verran hieno yhteiskunta, että sen pyörittämisestä mielellään maksaakin.

 

 

Oi Suomi, merkillisen matematiikan maa!

Uusi Suomi, 6.12.2015

Ensin varoitus: ei matematiikassa mitään vikaa ole. Mutta se paljastaa yhteiskunnastamme jotain kummallista.

Otetaanpa kaksi suomalaista, Jussi ja Johanna. Jussia ei lukeminen ja opiskelu oikein innosta, eikä siinä mitään. Tärkeää ja tarpeellista työtä on rutkasti ilman valkolakkiakin. Jussi käy peruskoulun jälkeen ammattikoulun ja toimii sitten kaivinkoneenkuljettajana.

Johanna on enemmän lukijatyyppiä. Hän menee lukioon ja haluaa opiskelemaan psykologiaa. Pääsykoe on tiukka, mutta kun Johanna rauhoittaa keväisin muutaman kuukauden lukemiseen, yliopiston ovet avautuvat kolmannella yrityksellä.

Jussi on ansainnut 19-vuotiaasta asti noin 2 700 euroa kuukaudessa miinus verot, käteen jää pari tonnia. Johannan tulot koostuvat opintorahasta ja asumistuesta, yhteensä noin 500 euroa. Lisäksi Johanna käy viikonloppuisin töissä ja ansaitsee nettona 400 euroa kuussa. Tämän päälle pitää ottaa opintolainaa.

Johannalla menee hyvin. Hän valmistuu maisteriksi kohtuuajassa ja saa jo alle 30-vuotiaana yksityiseltä sektorilta vakityön, josta maksetaan hyvää palkkaa, 3 800 euroa brutto. Progressiivinen tulovero tosin puree: käteen jää noin 2 500 euroa.

Nyt päästään siihen matematiikkaan. 27-vuotiaaksi asti Jussi on tienannut kuukaudessa reilut tuhat euroa Johannaa enemmän. Tästä Jussille tulee reippaasti yli sadan tonnin etumatka. Johannalla on myös opintolainaa maksettavana yli kymppitonni.

Alle kolmekymppisenä kuvio sitten kääntyy. Johannalle jää joka kuukausi 500 euroa enemmän kuussa käteen. Niinpä hän saa Jussin kiinni elämän aikana kertyneissä nettoansioissa parissakymmenessä vuodessa. Jussi ja Johanna ovat silloin viisikymppisiä.

Loppu on kiinni siitä, säilyykö työpaikka. Yli viisikymppisillä hyväpalkkainenkin duuni lähtee herkästi yt-neuvotteluissa alta, ja ikääntyneiden työllistyminen on nihkeää.

Entä jos Johanna olisi juristi, tulot viisi tuhatta kuussa? Tilanne muuttuu mutta ei radikaalisti: viidestä tonnista jää käteen 3 200 euroa. Ero 2 700 bruttona tienaavaan on vain reilu tuhat euroa kuussa. Jos taas Johanna olisi maisterikoulutettu päiväkodinjohtaja tai sosiaalityöntekijä, palkka jäisi niin pieneksi, että opiskelusta johtuvaa tulonmenetystä ei pystyisi paikkaamaan koskaan.

Suomalainen erikoisuus: ankara palkkavero, keveät omaisuusverot

Eihän tässä välttämättä mitään ongelmaa ole. On mahdollista ajatella, että ammatista ja koulutuksesta riippumatta kaikkien kuuluu ansaita elämänsä aikana suunnilleen saman verran. Tasa-arvoa on se, että jokaisella on aineellista vaurautta yhtä paljon.

En kannata tällaista sosialismia, mutta se on sivuseikka. Ongelma on siinä, että nettotulojen tehokkaasta tasaamisesta huolimatta vauraus jakautuu Suomessa(kin) erittäin epätasaisesti. Tilastot ovat ällistyttäviä: rikkain kymmenen prosenttia omistaa melkein puolet suomalaisten nettovarallisuudesta. Vähävaraisimman 50 prosentin osuus kaikesta omaisuudesta on vaivaiset kuusi prosenttia, rikkaammalle väestöpuolikkaalle jää 94 prosenttia.

Tuloerot ovat pienet, varallisuuserot valtavat. Ja mitä tomerammin työtuloja tasoitetaan, sitä enemmän omaisuuserot perustuvat johonkin muuhun kuin omaan työhön, kuten perintöihin.

Pala palalta olemme rakentaneet kieroutuneen veromallin. Pelin henki on se, että omalla työllä vaurastuminen ei käy laatuun, mutta kun raha perustuu sopivaan perhetaustaan ja suotuisiin suhdanteisiin, rikastuminen sallitaan: pörssikeinottelun, osinkojen, myyntivoittojen ja perintöjen verotus on keveää.

Suomesta on tullut Euroopan kummajainen. Euroopan maiden keskiarvoon verrattuna Suomi verottaa työtuloja poikkeuksellisen ankarasti ja omaisuustuloja vähän.

Tolkuton tilanne on vasemmiston ja oikeiston yhteinen aikaansaannos. Vasemmistopoliitikot suhtautuvat omalla työllä ansaittuun vähänkin parempaan palkkaan kuin rikoshyötyyn, joka pitää takavarikoida valtiolle. Logiikka on yksioikoinen: mitä kovempi progressio, sen parempi. Kun vasemmistovaikuttajan suusta tulee sana ”hyvätuloinen”, ilme on se sama jolla sanotaan ”George double-u Bush” – aivan kuin hyvätuloisuudessa olisi lähtökohtaisesti jotain paheksuttavaa.

Korkeiden ansiotulojen takana on yleensä pitkä ja vaativa koulutus ja vastuullinen työ, ja palkaton ylityökin on tavallista. En tunne hyvätuloisia kohtaan annoskateutta; hienoa että jaksavat ja ponnistelevat eteenpäin, siitä hyötyy koko yhteiskunta.

Älyttömyyden toisesta laidasta huolehtii oikeisto. Se haluaa vimmaisesti pitää huolta siitä, että sellaista tuloa, jonka saamiseksi ei tarvitse tehdä työtä, verotetaan mahdollisimman vähän. Oikeiston märkä uni on se, että varallisuus kasautuu vapaasti ja verotta. Oikeistolainen politiikka suosii sukupolvesta toiseen periytyviä huimia varallisuuseroja ja ylläpitää työ- ja pääomaverotuksen välistä kuilua.

Kokoomus puhuu mielellään mahdollisuuksien tasa-arvosta ja hyvä niin, mutta samalla se haaveilee perintöveron poistamisesta, joka nimenomaan heikentäisi mahdollisuuksien tasa-arvoa. Ei käy järkeen.

Työnteko kannattavaksi!

Se, että työnteko ei ole riittävän kannattavaa, koskee niin pieni- kuin suurituloisiakin – tosin eri tavoin. Alimmissa tuloluokissa sosiaalietuudet ja verotus eivät pelaa yhteen, joten ansaitusta eurosta ei välttämättä jää juuri mitään käteen. Tulohaitarin toisessa päässä lisätyö taas ei lyö leiville ankaran progression ja kovan marginaaliveron vuoksi, joka voi olla lähes 60 prosenttia. Se on melkein maailmanennätys.

Mutta rutina sikseen ja ratkaisut kehiin.

Ihan ensiksi pitäisi ottaa perustulo käyttöön, jotta myös pienipalkkainen ja lyhytaikainen työ kannattaa aina. On irvokasta, että juridisella saivartelulla halutaan torpata järkevä uudistus. Jos perustuslain yhdenvertaisuuspykälä ei estä vaikkapa sukupuolen perusteella lankeavaa asevelvollisuutta, miksi ihmeessä sen annettaisiin estää perustulokokeilut, joissa on kyse tilapäisestä ja lähinnä kosmeettisesta kansalaisten eriarvoisuudesta? Kokeilujen tarkoitus on sentään luoda yhdenvertainen systeemi.

Työn verotusta pitää keventää kaikissa tuloluokissa ja progressiota loiventaa jonkin verran, jotta pitkän koulutuksen hankkiminen ja vaativan työn tekeminen kannattaisivat paremmin.

Palkkaveron keventäminen vähentää valtion tuloja, mutta vajetta voi paikata kiristämällä omistamisen verotusta. Jos omaisuusverot nostettaisiin keskimääräiselle eurooppalaiselle tasolle, valtion kirstuun virtaisi melkein kuusi miljardia euroa lisää – valtava raha siis. Ensi alkuun voisi palauttaa varallisuusveron ja soveltaa pääomatuloihin samaa taulukkoa kuin palkkoihin.

Tänä vuonna työn verotus on kiristynyt jo kolmatta vuotta peräkkäin, mikä on siksikin vahingollista, että näin ankara verotus johtaa herkästi aivovuotoon ulkomaille. Viisaampaa olisi kerätä enemmän veroeuroja esimerkiksi kiinteistöverolla ja ulottaa se metsämaahan, joka ei karkaa minnekään. Samoin voisi tehdä sellaisia veronkorotuksia, jotka eivät halvaannuta vaan päinvastoin tervehdyttävät yhteiskuntaa: viina-, tupakka- ja ympäristöveroja voi korottaa.

Myös perintöverossa on selvästi nostovaraa. Miksi kummassa juuri sellainen tulo on kevyimmin verotettua, jonka saa ilman omaa työtä ja riskinottoa? On päätöntä, että sairaanhoitaja maksaa palkastaan isomman siivun veroina kuin maksetaan miljoonaperinnöistä.

Ja vaikka miten hoettaisiin, perinnöstä ei makseta veroja kahteen kertaan. Mantra on järjetön. Ensinnäkin perinnön jättäjä ja saaja ovat kaksi eri ihmistä. Toiseksi veroa on harvoin maksettu siirtyvästä omaisuudesta missään vaiheessa: valtaosa perintöjen arvosta tulee siitä, että asuntojen ja kiinteistöjen arvo on noussut ihan itsekseen. Oman asunnon myyntivoitostakaan ei tarvitse veroja maksella.

Luonnollisesti on pidettävä huolta siitä, ettei perintövero aiheuta lapsille ja leskille kohtuuttomia tilanteita. Veron pitää tulla maksettavaksi vasta sitten, kun perinnön oikeasti saa. Samoin pitää tuntuvin kevennyksin huolehtia siitä, ettei perintövero ole esteenä yritysten sukupolvenvaihdoksille.

Verotus ei tietenkään ole päämäärä sinänsä, itseisarvo. Mutta kun yhteiskunnan pyörittämiseen kerran rahaa tarvitaan, kerättäköön varoja nykyistä enemmän sieltä, missä on varallisuutta ja veronmaksukykyä ja pidettäköön samalla huolta siitä, että veromalli kannustaa opiskeluun ja työntekoon. Työhön ja yrittämiseen kun yhteiskunnan toiminta kuitenkin perustuu, ei pörssikeinotteluun, omistamiseen, erilaisiin osto- ja myyntileikkeihin, perimiseen ja nettipokeriin, joista on jostain syystä haluttu tehdä työntekoa kannattavampaa.

Eriarvoisuudessa on kyse varallisuuseroista

Kanava 2/2011

Näin vaalienkin alla käytävää keskustelua ja tutkimusta yhteiskunnan luokkajaosta vaivaa sitkeä vääristymä. Kun puhutaan rikkaista ja köyhistä, on tapana tuijottaa pelkkiä ansiotuloja. Virallinen köyhyysrajakin määritellään puhtaasti tulojen perusteella.

Mutta hyväpalkkainen ei välttämättä ole rikas eikä pienituloinen köyhä. Vai onko opintovelkainen, kovaa vuokraa maksava tilapäisesti hyvätuloinen pätkätyöläinen rikas? Onko 200 000 euron velattomassa omistusasunnossa asuva pienituloinen köyhä?

Tuloeroja tärkeämpää olisi tarkastella varallisuuseroja. Ne ovat tuloeroja suuremmat, ja omaisuus myös takaa taloudellisen turvallisuuden paremmin kuin yt-Suomessa kovin epävarma palkkatulo.

Valitettavasti varallisuuden jakautumista ei enää kunnolla edes tilastoida, ja mediassa se on alikäsitelty aihe.

Veropolitiikka on jo pitkään vauhdittanut varallisuuserojen kasvua. Suurten omaisuustulojen verotus on keveää, ja varallisuusveroa ensin leikattiin ja lopulta poliittisilla lehmänkaupoilla se poistettiin kokonaan. Saimme kuulla, että verokertymä oli kutistunut niin pieneksi, ettei sillä ollut kansantalouden kannalta merkitystä. Lisäksi veroa pystyi kiertämään.

Perustelut ontuvat. Minkä tahansa veron tuottoa voi ensin pienentää ja sitten vaatia koko veron poistamista sen vähentyneen merkityksen vuoksi. Varallisuusvero ei sitä paitsi olisi tuotoltaan marginaalinen, vaan sillä keräisi helposti 150 miljoonaa euroa vuodessa. Summalla voisi esimerkiksi poistaa sen hiljattain puhuttaneen epäkohdan, että lapsilisät leikkaavat köyhimpien perheiden, usein yksinhuoltajien, toimeentulotukea.

Toiseksi kaikkia veroja voi kiertää. Silti kukaan ei kai vaadi tuloveron lakkauttamista sillä perusteella, että joku onnistuu tekemään pimeää työtä.

Syntyperäisten varallisuuserojen kannalta olennainen tekijä on perintövero. Sen progressiota kautta linjan kiristämällä valtion kirstuun karttuisi helposti 100-200 miljoonaa vuodessa nykyistä enemmän, ja yhteiskunnan nepotistinen luokkaluonne hiukan lievenisi. Veron nosto ei myöskään vaarantaisi työllisyyttä.

Samalla pitää tietty huolehtia siitä, että esimerkiksi lesken tai alaikäisten lasten asema ei ole kohtuuton.

Onkin erikoista, että muun muassa Sdp:n varapuheenjohtaja Maria Guzenina-Richardson on vaatinut perintöveron poistamista kokonaan. Toisaalta hän kannattaa lapsilisien leikkaamista hyvätuloisilta – toisin sanoen palkansaajan progression kiristämistä.

Tässä kiteytyy vallitseva ajattelu. Omalla työllä ansaittuun tuloon suhtaudutaan kuin rikoshyötyyn ja sitä verotetaan ankarimman kautta samalla kun sellainen omaisuus pitäisi saada verotta, jonka hyväksi ei ole tarvinnut tehdä mitään. Vasemmistopuolueetkin kannattavat matalaa perintöveroa ja korkeaa tuloveroa ja haluavat siten rakentaa yhteiskuntaa, jossa kansalaisen taloudellinen asema ei määräydy hänen omien ansioidensa vaan syntyperän perusteella.

Omaksutun veropolitiikan vuoksi luokkayhteiskunta uusintaa itseään pelottavan tehokkaasti.

Pienipalkkaisen lastentarhanopettajan tai sairaanhoitajan tuloveroprosentti kipuaa helposti kaksinkertaiseksi jopa miljoonaperintöjen verotukseen verrattuna. Millä perusteella heidän maksukykynsä katsotaan paremmaksi kuin perijän, jolle raha on ylimääräistä tuloa? Miksi kansalaisella on vähäisin oikeus juuri omalla työllä ansaittuun rahaan?

Tässä kohtaa perintöveron vastustajat yleensä vetävät kateuskortin esiin. Mutta miksi nimenomaan perintöveroa kritisoidaan kateusveroksi eikä paljon kovempaa progressiivista tuloveroa, joka sentään kohdistuu omin ansioin saatuun työtuloon? Ja jos ajatusta jatkaa, ilmeisesti koko toimeentuloeroja tasaava hyvinvointivaltio joutaisi roskakoriin pelkkänä alhaisten tunteiden manifestaationa.

Perintöveron vastaisessa populistisessa kilpahuudossa logiikalla ei ole muutenkaan suurta sijaa. Veroa arvostellaan muun muassa kaksinkertaiseksi: ”perinnöstä on kerran jo verot maksettu” on tyypillinen hokema. Perinnön jättäjä ja sen saaja ovat kuitenkin kaksi eri toimijaa, eikä jälkimmäinen ole veroja maksanut. Perinnöistä huomattava osa sitä paitsi koostuu sellaisesta kiinteistövarallisuudesta, jonka arvo on kohonnut suhdanteiden vuoksi ja josta kenenkään ei ole tarvinnut maksaa veroa.

On ymmärrettävää, että verokertymän maksimoimiseksi veroja on kannettava eniten sieltä, missä rahavirrat ovat vuolaimmat, siis ansiotuloista. Sen sijaan on vaikea löytää perusteluja sille, että epäsuhta ansiotulojen ja toisaalta perintöjen ja omaisuustulojen verokohtelun välillä on niin suuri kuin nyt. Erityisen kummallista on, että verokuilua perityn ja ansaitun rahan välillä halutaan entisestään leventää vaatimalla perintöveron poistamista.

Jos luokkajaon syveneminen halutaan estää, veropolitiikassa onkin linjanmuutoksen paikka. Varallisuusveron palauttaminen, kiinteistöveron kiristäminen ja muun muassa pörssikeinottelun, osinkojen, perintöjen ja isojen omaisuustulojen veronkorotukset olisivat hyvä alku samalla kun työnteko pitää saada kannattavammaksi.