Julkaistu kirjassa Elämän A ja Ö, Jenni Pääskysaari ja Arno Kotro, Otava 2017
Prosentit vetivät mietteliääksi. Ne tulivat vastaan psykologian professori Sonia Lyobomirskyn onnellisuustutkimuksessa, jonka mukaan onnellisuuteemme vaikuttavat eniten geenit. Niiden osuus on viisikymmentä prosenttia. Oma toimintamme ja ajattelumme vaikuttavat neljänkymmenen prosentin painolla, ja vain kymmenen prosenttia selittyy olosuhteilla.
Perimän merkitys on valjennut, kun on tutkittu eri ympäristöissä eläneiden identtisten kaksosten kokemusta onnellisuudestaan. Tuntemukset asettuvat hämmästyttävän lähelle toisiaan. Kaiken kaikkiaan aivojemme synnynnäiset biokemialliset tehdasasetukset näyttäisivät siis varsin pitkälle määräävän sen, kuinka onnelliseksi itsemme koemme. Onnellisuudessa on toisin sanoen kyse – onnesta!
Arkihavainnot tukevat tutkimuksia. Kyllähän me tiedämme ihmisiä, näitä Krista Siegfriedsejä, M.A. Nummisia ja Mark Levengoodeja, jotka pulppuavat positiivisuutta ja elämäniloa, tapahtuipa heille melkein mitä vain. Kaikki varmasti tunnemme myös ihmisiä, jotka marmattavat aina, olivatpa asiat kuinka hyvin tahansa.
Pitääkö tässä nyt sitten ajatella, että geenilotossa on käynyt vähän huono viuhka ja oman synnynnäisen nurinataipumuksen ja pessimismivietin tuntien on vain alistuttava onnettomaan kohtaloonsa?
Ei tosiaankaan. Jos oletamme Lyobomirskyn prosentit oikeansuuntaisiksi, ei tässä suurta hätää ole. Mikäli onnellisuudesta puolet selittyy geeneillä, sitä enemmän sitten pitää tehdä hommia sillä tontilla, joka on omassa vallassamme. Jos peritty biokemia antaakin ihmisten kokeman onnellisuuden määrälle erilaiset vaihteluvälit onnentunteelle, voimme työstää ajatus- ja toimintatottumuksiamme niin, että päästään sentään lähelle omaa maksimia.
Aineellisten olosuhteiden kohentamiseksi sen sijaan ei kannata niin hirveästi pinnistellä. Homo sapiens kun on mukautuja, hyvässä ja pahassa: isompi talo, uudempi auto tai paremmin palkattu työpaikka ilahduttaa hetken mutta äkkiäkös niihin tottuu ja onnellisuus kalibroituu entiselleen.
Ajattelutaitoja treenaamalla saa pysyvämpiä tuloksia. Olennaista olisi sisäistää stoalaisen Marcus Aureliuksen yksinkertainen viisaus: elämämme on sitä, miksi ajatuksemme sen tekevät.
Aika usein olen ollut saman päivän aikana oikeinkin tyytyväinen elämääni ja toisaalta tuntenut kummaa kiukkua ja katkeruutta suunnilleen kaikesta. Ovatko olosuhteet jotenkin muuttuneet sen aamuisen onnellisuuden ja iltapäiväisen mustan eksistentialismin välissä?
Eivät tietenkään. Työpaikka ja pomo ovat samoja, vaimo ja lapset myös. Asunto on entisensä, samoin terveydentila ja rahatilanne.
Vain ajatukset ovat vaihtuneet.
Varsinkin kiitollisuuden taitoa kannattaa harjoitella. Ikävä myöntää, mutta jos jätän mieleni automaattiohjaukselle, useammin mieli täyttyy katkeruudesta kuin kiitollisuudesta, vaikka olen saanut elämässäni osakseni valtavasti hyvää – ja paljolti muiden ansiosta.
Naurakaa pois, mutta olen joutunut harjoittelemaan kiitollisuutta pitämällä kiitollisuuspäiväkirjaa. Olen aika ajoin kirjoittanut ylös pieniä ja isoja asioita, joista voin olla kiitollinen läheisille ja vähän kaukaisemmillekin. Pieni vaiva, mutta iso palkinto: kiitollisuus lisää kummasti onnellisuutta. Eikä ole yhtään pahitteeksi välittää niitä kiitoksia ympäristöönkin.
Ystävälläni oli muuten hauska ajatus. Kaikki tietävät paranoian, harhaisen ajatuksen siitä, että muut juonivat jotain pääsi menoksi. Mutta miksi emme voisi kokeilla sen vastakohtaa, pronoiaa. Entä jos ihmiset salaa haluavatkin sinulle hyvää?
Mutta en usko pelkkään ajatteluun. Uskon toimintaan. En niinkään toiminnan päämäärien vaan sen sivutuotteiden vuoksi. Kun tekee jotain itselle mieluista ilman sen kummempaa onnellisuuden tavoittelua, tuo toivottu vieras tuppaa tulemaan yllätysvisiitille.
Onnellisuus on kuin uni. Vaikea tavoittaa suoraan mutta se tulee kun on tullakseen – juuri kun sitä ei edes tullut ajatelleeksi.