Julkaistu kirjassa Elämän A ja Ö, Jenni Pääskysaari ja Arno Kotro, Otava 2017

Prosentit vetivät mietteliääksi. Ne tulivat vastaan psykologian professori Sonia Lyobomirskyn onnellisuustutkimuksessa, jonka mukaan onnellisuuteemme vaikuttavat eniten geenit. Niiden osuus on viisikymmentä prosenttia. Oma toimintamme ja ajattelumme vaikuttavat neljänkymmenen prosentin painolla, ja vain kymmenen prosenttia selittyy olosuhteilla.

Perimän merkitys on valjennut, kun on tutkittu eri ympäristöissä eläneiden identtisten kaksosten kokemusta onnellisuudestaan. Tuntemukset asettuvat hämmästyttävän lähelle toisiaan. Kaiken kaikkiaan aivojemme synnynnäiset biokemialliset tehdasasetukset näyttäisivät siis varsin pitkälle määräävän sen, kuinka onnelliseksi itsemme koemme. Onnellisuudessa on toisin sanoen kyse – onnesta!

Arkihavainnot tukevat tutkimuksia. Kyllähän me tiedämme ihmisiä, näitä Krista Siegfriedsejä, M.A. Nummisia ja Mark Levengoodeja, jotka pulppuavat positiivisuutta ja elämäniloa, tapahtuipa heille melkein mitä vain. Kaikki varmasti tunnemme myös ihmisiä, jotka marmattavat aina, olivatpa asiat kuinka hyvin tahansa.

Pitääkö tässä nyt sitten ajatella, että geenilotossa on käynyt vähän huono viuhka ja oman synnynnäisen nurinataipumuksen ja pessimismivietin tuntien on vain alistuttava onnettomaan kohtaloonsa?

Ei tosiaankaan. Jos oletamme Lyobomirskyn prosentit oikeansuuntaisiksi, ei tässä suurta hätää ole. Mikäli onnellisuudesta puolet selittyy geeneillä, sitä enemmän sitten pitää tehdä hommia sillä tontilla, joka on omassa vallassamme. Jos peritty biokemia antaakin ihmisten kokeman onnellisuuden määrälle erilaiset vaihteluvälit onnentunteelle, voimme työstää ajatus- ja toimintatottumuksiamme niin, että päästään sentään lähelle omaa maksimia.

Aineellisten olosuhteiden kohentamiseksi sen sijaan ei kannata niin hirveästi pinnistellä. Homo sapiens kun on mukautuja, hyvässä ja pahassa: isompi talo, uudempi auto tai paremmin palkattu työpaikka ilahduttaa hetken mutta äkkiäkös niihin tottuu ja onnellisuus kalibroituu entiselleen.

Ajattelutaitoja treenaamalla saa pysyvämpiä tuloksia. Olennaista olisi sisäistää stoalaisen Marcus Aureliuksen yksinkertainen viisaus: elämämme on sitä, miksi ajatuksemme sen tekevät.

Aika usein olen ollut saman päivän aikana oikeinkin tyytyväinen elämääni ja toisaalta tuntenut kummaa kiukkua ja katkeruutta suunnilleen kaikesta. Ovatko olosuhteet jotenkin muuttuneet sen aamuisen onnellisuuden ja iltapäiväisen mustan eksistentialismin välissä?

Eivät tietenkään. Työpaikka ja pomo ovat samoja, vaimo ja lapset myös. Asunto on entisensä, samoin terveydentila ja rahatilanne.

Vain ajatukset ovat vaihtuneet.

Varsinkin kiitollisuuden taitoa kannattaa harjoitella. Ikävä myöntää, mutta jos jätän mieleni automaattiohjaukselle, useammin mieli täyttyy katkeruudesta kuin kiitollisuudesta, vaikka olen saanut elämässäni osakseni valtavasti hyvää – ja paljolti muiden ansiosta.

Naurakaa pois, mutta olen joutunut harjoittelemaan kiitollisuutta pitämällä kiitollisuuspäiväkirjaa. Olen aika ajoin kirjoittanut ylös pieniä ja isoja asioita, joista voin olla kiitollinen läheisille ja vähän kaukaisemmillekin. Pieni vaiva, mutta iso palkinto: kiitollisuus lisää kummasti onnellisuutta. Eikä ole yhtään pahitteeksi välittää niitä kiitoksia ympäristöönkin.

Ystävälläni oli muuten hauska ajatus. Kaikki tietävät paranoian, harhaisen ajatuksen siitä, että muut juonivat jotain pääsi menoksi. Mutta miksi emme voisi kokeilla sen vastakohtaa, pronoiaa. Entä jos ihmiset salaa haluavatkin sinulle hyvää?

Mutta en usko pelkkään ajatteluun. Uskon toimintaan. En niinkään toiminnan päämäärien vaan sen sivutuotteiden vuoksi. Kun tekee jotain itselle mieluista ilman sen kummempaa onnellisuuden tavoittelua, tuo toivottu vieras tuppaa tulemaan yllätysvisiitille.

Onnellisuus on kuin uni. Vaikea tavoittaa suoraan mutta se tulee kun on tullakseen – juuri kun sitä ei edes tullut ajatelleeksi.

Metro, 4.5.2009

Parahin Mikael Lilius,

koko alkuvuoden olet ollut mielessäni ja lopulta, työväenjuhlan innoittamana, päätin kirjoittaa sinulle.

Me emme ole tavanneet, mutta olen katsellut sinua telkkarista. Varsinkin kaksi esiintymistä on tehnyt vaikutuksen.

Ensimmäisestä on jo vuosia. Siinä toimittaja utelee Fortumin miljoonaoptioista ja sinä toimitusjohtajana sanot, että nyt pitää mennä töihin, ja sen merkiksi käärit hihoja ylös.

Työväenpäivä palautti varomattoman eleesi mieleeni. Veikkaan sen loukanneen niitä, jotka työssään ihan oikeasti joutuvat käärimään hihansa.

Savun nyt hälvettyä voisitkin kansantajuisesti selittää minulle ja muille hölmöille, mitä tämä työsi oikein on ollut. Muutenhan me taulapäät kuvittelemme, että firmasi menestys on perustunut suotuisiin suhdanteisiin ja sähkön myyntiin, minkä ei luulisi olevan vaikeaa. Kerro meille Mikael, mistä oikeasti on kysymys, ettemme erehdy luulemaan, että Fortumin menestys pohjaa Fortunaan. Tai siihen, että myydään jotain, mitä on pakko ostaa.

Opetan lukiossa elämänkatsomustietoa, jossa pohditaan, mikä tekee ihmisen onnelliseksi. Lupaa kysymättä otin sinut työkaveriksi, Mike, ja haluankin näin jälkikäteen kiittää. Telsussa sinä puhujapöntöstä pauhasit parhaaseen marttyyrihenkeen, miten väärin sinua on kohdeltu. Olit kaunaa ja sappea täynnä koko mies, vaikka käteesi on lyöty muutama loton pääpotillinen joka vuosi. Mikä voisi olla parempi insertti oppitunnille, jos puhutaan siitä, tuoko raha mielenrauhaa?

Rahaa voi tuhlata monella tavalla. Mutta tiedätkö Mikael, mikä on hurjinta tuhlausta? Se, että fyffeä lapioidaan roopeankallinen miehelle, joka miljooniensa keskellä näyttää niin kitkerältä kuin sinä.

Sitten silmiini osui jotain, mikä sai minut miettimään sielunelämääsi tarkemmin. Lehti kertoi, että asunnossasi on vain 117 neliöitä, vaikka voisit asua palatsissa. Eikä se kadehdittu purkkarisikaan nyt niin iso ole.

Silloin sen oivalsin. Sinä sittenkin olet ihka oikea marttyyri, Mikael. Toisin kuin irvitään, ehkä sinä et arvosta vaurautta ja sen näyttämistä. Ja sinut tekevät onnettomaksi samat asiat kuin meidät taviksetkin. Raha ei auta, jos kohtelu on kolkkoa ja omatkin tuntuvan pettävän, sen minä ymmärrän hyvin. Kun rahaa on riittävästi, viimeistään silloin täytyy huomata, että raha ei riitä.

Meissä on paljon yhteistä, Mike. Sinäkin opetat elämänkatsomustietoa. Kansallisella tasolla.

 

Anna, 21/2008

– Oletko tuntenut itsesi väsyneeksi tai ärtyneeksi?

Terveydenhoitaja silmäili lomakkeista veriarvojani ja kaiketi epäili, että kohonnut verensokeri voi aiheuttaa uupumusta ja v***tusta.

Kysymys on paha. Välillä väsyttää ja sapettaa, mutta mikä on normaalia ja mikä ei, onkin jo kinkkisempi juttu; koskaan kun ei pääse muiden pään sisään suhteuttamaan tuntojaan. Ilojen ja surujen absoluuttinen asteikko jää arvoitukseksi.

Olen aina uumoillut olevani keskimääräistä tunteellisempi, vähän yliherkkä ja tunnistan taipumuksen patetiaan. Mutta mistä tiedän, kuinka tunnevaltaista elämä normaalisti on ja mitä muut sisimmässään kokevat?

Olen kehitellyt kyökkipsykologisia tunneteorioita. Uskon onnellisuustermostaattiin, joka ääritilanteita lukuun ottamatta säätää mielialojen keskiarvon suunnilleen vakioksi. On oikeastaan samantekevää, meneekö hyvin vai huonosti, koska hyvinä aikoina isotkin ilonaiheet ennen pitkää inflatoivat toisensa – ja itsensä. Vastoinkäymisten keskellä taas suojelee se, että ketutuskiintiössä ei riitä kerrallaan tilaa kovin monelle huolelle, vaan nekin vahvemman oikeudella syrjäyttävät toisensa.

Havaintojeni mukaan mieleen mahtuu kerrallaan yksi iso mielipahan aihe, ehkä pari pienempää ja muutama kevytsarjan hatutus. Eräänlainen pyramidirakenne siis. Jos päällimmäinen huoli poistuu (vuokranantaja ei myykään asuntoa alta), pian jokin pikkuharmi (video nauhoitti väärää telkkarikanavaa) kapuaa yhden sijan ylöspäin.

Jos onnen suhteellisuusteoriaa soveltaa laajemmin, alkaa koko talouskasvuun sitoutuneen kulttuurin mielekkyys epäilyttää. Sen jälkeen kun tietty peruselintaso on saavutettu eikä nälkä tai kylmä uhkaa, tyytyväisyys aineelliseen hyvinvointiin ei riipu sen todellisesta tasosta, vaan oman toimeentulon suhteesta yleiseen elintasoon. Kokonaisen kansan varallisuutta voi nostaa loputtomiin tyytyväisyyden siitä sen kummemmin kasvamatta, koska vertailuköyhyys säilyy. Jos oma sijainti väestön varallisuuspyramidissa säilyy entisellään, on myös kokemus omasta elintasosta entinen. Jonkinmoinen pyramidihuijaus tämäkin.

Myös tiede vahvistaa keittiösosiologian. Suomalaiset eivät tutkitusti koe itseään nyt onnellisemmaksi kuin 40 vuotta sitten, vaikka tässä välissä kansantuote on kovalla työllä punnerrettu kolminkertaiseksi. Emme siis ole viisaampia kuin auringon valosta kilpailevat ja siksi korkeiksi kasvavat puut.

Saman valon ne saisivat, vaikka kasvaisivat vain metrin mittaisiksi.

Muutenkaan ei onni näyttäisi riippuvan rahasta. Ja jos onnellisuus ei taloutta paisuttamalla kasvakaan, ympäristön kuormitus kasvaa senkin edestä.

Väänsin aikoinaan gradun yhteiskuntautopioista, paperilla hahmotelluista ja joskus toteutetuistakin ihannevaltioista. Niissä huomion kiinnittää vakauden ihanne jatkuvan kasvun sijaan. Oikeastaan nykysysteemin kasvupakko onkin utopistisempi ajatus kuin toivevaltioiden stabiilius. Pikainen korkoa korolle -laskelma kolmen prosentin vuotuisella kasvulla paljastaa lukujen karkaavan nopeasti mahdottomuuksiin. Parissa sadassa vuodessa kansantuote kasvaisi peräti 370-kertaiseksi.

Myönnän kyllä, että kasvusta irtisanoutuneen, kiireettömän elämäntavan ihanneyhteisön vaatiminen nykyisen tilalle olisi haihattelua. Ainakaan se ei voisi syntyä nykytaloutta säätämällä, vaan pitäisi luoda kokonaan uusi yhteiskuntamalli. Ja uljaat uudet yhteiskunnat, tai niiden irvikuvat, tapaavat olla hirviömäisiä luomuksia. Jos Suomi luopuisi talouskasvusta, tuloksena ei saataisi onnen ja kiireettömyyden Eedeniä, vaan velan, työttömyyden ja rapistuvan sosiaaliturvan takapajula. Muutos vaatisi taloudellisen ja poliittisen ajattelun perinpohjaista ja kansainvälistä käännettä.

Sellaista ei liene näköpiirissä, mutta mikään ei estä luopumasta omassa elämässä vertailutalouden kepeistä ja porkkanoista. Kun vain lakkaa vertaamasta itseään muihin, niin siinä se. Jospa ekologinen murros alkaa kierosti siitä, että kerrankin ajattelemme vain itseämme?

Metro, 24.10.2006

Kari Narsin äskettäin julkaistu kirja Raha ja onni pohtii kiinnostavasti onnellisuutta ja sen edellytyksiä. Kirjan kenties yllättävin väite on, että onnellisuus riippuu olennaisesti perintötekijöistä: ihmisten synnynnäiset luonteenpiirteet tekevät heistä iloisia tai onnettomia.

Väite on kova. Onnellisuutta voi pitää sentään elämän arvokkaimpana päämääränä muiden arvojen jäädessä vain välineiksi sen saavuttamiseksi, ja nytkö siis näyttäisi siltä, että onnellisuuden avaimet jaetaan jo syntymässä? Kyse onkin geenien leikistä, sattumasta – onnellisuudessa on kysymys onnesta! Mitä sanoo tasa-arvoministeri?

Rupesin miettimään, vastaako kirjan väite arkikokemusta, ja toden totta: pikahaulla löysin tuttavapiiristäni liudan ihmisiä, joilla tuntuisi olevan ihailtava, synnynnäiseltä haiskahtava kyky hyväntuulisuuteen olosuhteista riippumatta. Vieläkin vaivattomammin keksin ihmisiä, jotka erehtymättömällä vaistolla löytävät varjopuolet asiasta kuin asiasta.

Tulipa mieleeni kokonainen ihmistyyppi, joka ei tuntuisi edes haluavan olla onnellinen vaan näyttää nauttivan vastoinkäymisistä, joita parhaassa tapauksessa reipastaa mehukas ”mitäs mä sanoin” -henki. Jos kaikki oikeasti haluavat olla onnellisia, miksi niin paljon käytetään aikaa katkeransuloiseen menneiden mokien ja kirkuvien vääryyksien joutavaan vatvomiseen?

Yksi onnellisuustutkimusten kestokummallisuuksista on sekin, miten kernaasti ihmiset kyselyissä nostavat elämää eniten onnellistuttaviksi tekijöiksi perheen, ystävät ja terveyden, mutta silti lähes järjestään elävät niin, että juuri nämä uhrataan ensin. Uuvuttavan pituisin, perheen, terveyden ja ystävät laiminlyövin työpäivin haalitaan innokkaasti sitä kyselytutkimusten mukaan kaikkein vähäarvoisinta onnellisuusvaluuttaa, rahaa ja valtaa.

Jokin mättää. Rehellisyys ei liene kaikkein korkein arvo?

Kenties elämää pitäisi vain elää ja antaa onnellisuuden tulla siinä sivussa jos on tullakseen, suotuisilla perintötekijöillä tai ilman, liikaa pohtimatta ja problematisoimatta. On ironista, että sama ihmisäly, joka evoluution eloonjäämiskamppailussa on pelastanut lajin vahvempien kynsistä, kääntyy ihmistä itseään vastaan osatessaan esittää kiusallisia kysymyksiä kaiken tarkoituksesta ja mielekkyydestä.

Kun todellisia tarkoituksia ei löydy, elämästä herkästi tulee korvikkeiden taidetta.

Nopeat nautinnot ovat pysyvämpien arvojen suosittu korvike. Nautinnoissa piehtaroivan hedonismin kettumaisuus on siinä, että se kalibroi koordinaatiston turhan vaativaksi. Kun arkista vaellustaan mittaa huippuhetkien – omien tai muiden – näkökulmasta, lokakuun pimeät arkiaamut ovat hiukan liian pimeitä. Toisaalta tavallisen arjen pyörittäminen on pintapirskeiden samppanjankilistystä kunnianhimoisempi tavoite, ja onneksi palkinnotkin ovat toista luokkaa. Maailman onnellisuudesta valtaosa lienee piiloutunut juuri pieneen ja huonomaineiseen arkeen.

Erityisen viehtynyt olen tarinoihin, joissa humun ja hybriksen jälkeen löydetään tasapaino jostain tuiki tavallisesta – ja siksi aivan erityisestä. Hienoista elämänfilosofisista teoksistaan tunnetun Hermann Hessen Siddhartha päätyi ensin askeesia ja aisti-iloja kokeiltuaan lautturiksi, Raamatun Saarnaaja löysi ankarien etsintöjen ja tuulen tavoittelun jälkeen pienet jokapäiväisyydet, joilla kaikilla on aikansa ja paikkansa, ja siinä se.

Niin, ja tulihan Rosvo-Roopestakin lossivahti.