Juhlien jälkeen

Kolumni kirjassa Idea – etiikka, Arno Kotro, Eenariina Hämäläinen ja Heikki A. Kovalainen, Otava 2016

”Elo parhain halvin/kuni kaiku malmin/täällä hetken helkkää/sitten unhoon jää.” Oli kevät 1981, viides luokka oli lopuillaan ja harjoittelimme nokkahuilulla kevätjuhlaan Oskar Merikannon Kesäillan valssia. Sanoja emme juuri miettineet, mitä nyt ”kuni” herätti hilpeyttä.

Sittemmin säkeet ovat pyörineet mielessä.

Nuorena ajattelin, että vanheneminen ei koske minua. En mitenkään pystynyt kuvittelemaan itseäni keski-ikäisenä; ikääntyminen on jotain, mikä tapahtuu muille.

Mutta niin vain tuli sekin päivä, kun kävelin näyteikkunan ohi ja hätkähdin heijastusta lasissa. Näin viisikymppisen miehen.

Tuollaisena hetkenä ala-asteen kevätjuhlasta tuntuu kuluneen ikuisuus. Eikä aivan vieras ole se Platonin ajatus, että filosofia on valmistautumista kuolemaan.

Minulla oli aikoinaan ystävä, jonka älyä ja viisautta kadehdin. Enpä siis malttanut olla ahdistelematta häntä kysymyksistä kiperimmällä: mikä järki koko elämässä mahtaa olla, kun lopputulos on joka tapauksessa sama. Me lakkaamme olemasta, meistä tulee tuhkaa tai multaa.

Vastauksen muistan hyvin. Kysymystäni kuulemma vaivasi vääränlainen aristoteelinen päämääräajattelu, teleologia. Elämän arvo ei ole lopputuloksessa, ystävä muistutti, vaan näissä hetkissä, jotka ovat käsillämme tässä ja nyt. Emme polta puita takassa siksi, että niistä tulisi tuhkaa, vaan siksi, että niistä tulee tähän hetkeen valoa ja lämpöä.

Ehkä ihmiselämäkin toteuttaa tarkoitustaan parhaiten juuri silloin, kun siitä säteilee valoa ja lämpöä. Jos arjen ohikiitävinä päivinä pystyy tuomaan maailmaan edes hitusen enemmän hyvää kuin pahaa, sellainen elämä ei voi olla merkityksetön.

Pidän myös ajatuksesta, että elämä on kuin juhla. Alkuillasta bileisiin virtaa väkeä, juttu luistaa, tunnelma kohoaa. Ei, täältä en haluaisi koskaan pois. Ilta on täynnä lupausta ja iloa. Mutta vähitellen väki vähenee, alkaa väsyttää. Tuntuu että nämä juhlat on nähty, haluan kotiin.

Yö tulee.

Mutta se ei ole pelottava yö. Kuolema on, niin minä uskon, kuin uni jossa ei näe unta. Minulle vuosi 2100 ei ole yhtään sen surullisempi kuin oli vuosi 1900. Sitä ei minulle yksinkertaisesti ole. Kuolemanpelkoa tuuppii loitommalle sekin ajatus, että me tavallaan harjoittelemme kuolemaa joka ilta, kun nukahtaessa antautuu tuntemattomalle.

Eikä se, että elämä on vain silmänräpäyksellinen tuokio, se hetken helke, kahden mittaamattoman pitkän tyhjyyden välissä, vie siltä arvoa. Päinvastoin, juuri rajallisuus tekee joka ikisen elämän arvokkaaksi, nämä hennot kipinät keskellä ääretöntä pimeyttä.

Surullinen talo

Helsingin Sanomat 27.7.2013

Katson ympärilleni. Kaivopolku on kasvanut umpeen. Piha puskee heinää. Jäät ovat vieneet laiturit.

Sodat käynyt isoisä rakennutti 50-luvun alussa Sisä-Suomeen kauaksi kaikesta kesäpaikan, jonne tarvittaessa pääsisi uutta sotaa pakoon.

Äiti halusi paeta Helsinkiä. Niinpä vietimme perheen kanssa kesät sähköttömässä saarimökissä – paitsi isä, jolla ei koskaan ollut lomaa. Tai oli kyllä, mutta hän otti sen meistä.

Enää täällä ei vietä kesiä kukaan. Kuvio on kuin antiikin filosofin paradoksista: mitä tapahtuu, jos mökkiä ei ole varaa ylläpitää, siellä ei pysty olemaan mutta tunnesyistä sitä ei voi myydäkään.

Silloin kai tapahtuu juuri tämä.

Kävelen rantaan, istun hirsisaunan verannalle. On hauskaa, miten jokainen kivi, kanto ja laudanpätkä kantaa muistoja. Tuossa vaari kunnosti venettä, tuonne raivattiin sulkapallokenttä, tässä oli se oudosti kasvanut puu.

Lapsuuden kesistä parhaiten muistaa ne hellepäivät, kun aurinko tuntuu seisahtuneen pilvettömälle taivaalle. Mutta usein silloin, kun on epätavallisen kuuma, jossain kaukana jyrähtää vaimeasti.

Muistan miten illalla tuuli voimistuu, pian raivokas sade rummuttaa aitan kattoa, lopulta jyrisee. Lasken aikaa: välähdyksestä jyrinään kestää viisi sekuntia, sitten ei sitäkään, se tulee päälle. Tönö on kuin tykistökeskityksessä.

Kesäpaikalla on aurinkoisten aamupäivien ja ukkosöiden, ilon ja pelon, peiponlaulun ja yksinäisyyden kasvot.

Hiljaisuus herättelee peruskysymykset. Nuoruuden kesinä pähkäilin kuumeisesti, miksi rupeaisin isona. Ja nimenomaan miksi.

Löydän paikan, jossa oli kasvimaa. Jokainen yksityiskohta viestii unohdusta. Äiti jaksoi pitkään, parikymmentä vuotta, pitää mökkiä pystyssä, nyt ei hänkään enää.

Vähitellen jäävät unohduksiin myös eri paikoille keksityt nimet ja niihin liittyvät sattumukset, suvun oma tarusto, familylore. Kohta ei kukaan tiedä, mikä on Otonkivi.

Kuinkahan paljon Suomessa on tällaisia taloja, luopumisen ja elon ehtoopuolen muistomerkkejä?

Ainakin tässä tuvassa aika on pysähtynyt iltaan, hetkeen ennen sitä ensimmäistä vihuria, josta tietää, että aurinkopäivä on ohi eikä rantaan saa jäädä enää mitään.

Tia, en sua kaipaa

Kotilääkäri, marraskuu 2012

”Tia-Maria sua kaipaan niin”, lauloi joskus Yö-yhtye. Äskettäin tuli Tia tutuksi minullekin, mutta täytyy sanoa, että en kaipaa yhtään.

Sen piti olla ihan tavallinen alkusyksyn torstai. Päivällä pidin lukiossa oppitunteja, iltapäivällä käväisin kustantajan kekkereissä.

Illansuussa vaimo sanoi, että ääneni kuulostaa jotenkin oudolta. Vastasin sen varmaan johtuvan siitä, että juhlissa oli melkoinen hälinä ja ääni on ollut koetuksella.

Vähän myöhemmin luin viisivuotiaalle tyttärelle kirjaa. Äkkiä huomasin, etten enää pysty selvästi artikuloimaan sanoja. Samalla oikea käsi ja kasvojen oikea puoli alkoivat tuntua puutuneilta.

Silloin tuli lähtö.

Meilahden päivystyksessä ammattitaito ja ripeys ovat onneksi huippuluokkaa. Siinä ei paljon neuvoteltu, kun olin jo neurologin tutkimuksissa ja asianmukaisessa lääkityksessä; ei voi kuin ihailla henkilökunnan toimintaa. Laatta kyllä lensi ja ehdin pelätä, että tyhjän vatsan kakominen katkoo päästä viimeisetkin verisuonet, mutta missään vaiheessa ei lähtenyt edes taju. Oireet rupesivat hellittämään muutamassa tunnissa ja olo palasi vähitellen normaaliksi.

Osastolla makaaminen on tervehdyttävää, eikä vähiten siksi, että se kalibroi elämänfilosofiaa terveelle pohjalle. Vieruskaveri – vähän yli parikymppinen mies – kysäisi, kauanko olen ollut talossa. Kuultuaan minun olleen tutkimuksissa vain pari päivää hän kertoi itse maanneensa vuodepotilaana puoli vuotta. Kohtaus oli iskenyt äkkiarvaamatta urheilukentällä ja vienyt muun muassa liikuntakyvyn.

Oma sairaalareissuni kesti vain vajaan viikon, mutta opetti paljon. Tai pikemminkin muistutti paljosta.

Kun lähdin sairaalasta, oli aurinkoinen syyssää, ilma tuoksui raikkaalta ja tunsin sellaista hetkellistä iloa, että olisin voinut suudella sairaalan edustan asfalttia kuin paavi konsanaan. Kotimatkalla bussissa hämmästyin ihmisten yrmeitä ilmeitä: ettekö tajua mikä etuoikeus on istua tässä, liikunta- ja puhekykyisenä?

Vain viikko aiemmin en ollut tajunnut sitä itsekään.

Veropolitiikkaankin sai uutta näkökulmaa. Sairaalassa minulle tehtiin sellainen määrä aivo-, keuhko-, valtimo- ja sydäntutkimuksia, etten pysynyt enää laskuissa. Mitä mahtoivat maksaa? Yksi tutkimusten tulos oli sekin, että maahan saatiin yksi entistä tyytyväisempi veronmaksaja lisää.

Diagnoosiksi tuli TIA – trancient ischaemic attac – eli ohimenevä aivoverenkierron häiriö. Diagnoosin saatuani tein tietysti sen virheen, että kävin netistä nuuskimassa hyytäviä tarkennuksia.

Olkoon siinä tarinan kolmas opetus. Terveempänä pysyy, kun ei turhaan ahmi kuvauksia todellisista tai mahdollisista sairauksistaan. Tuonkin ajan voi käyttää siihen, että on täysillä läsnä tässä hetkessä. Mikään kun ei ole varmaa; näköjään emme ole turvassa edes kotisohvalla.

Oikeus elää, oikeus kuolla

Kotilääkäri, 3/2012

Tästä on pian viisitoista vuotta, mutta ei sitä unohda.

Lähisukulainen, yli 90-vuotias mies, makasi sängyssä ja halusi kuolla. Mies oli vuosikymmenten mittaan ollut aktiivinen ja tehnyt vaikka mitä – viettänyt 1920-luvun Helsingissä vauhdikasta opiskelijaelämää, avioitunut, saanut neljä lasta, käynyt pari sotaa, tehnyt uran sosiaalijohtajana ja vähäosaisten puolestapuhujana. Ja rakentanut kesämökin, jossa muistan käyneeni hänen kanssaan monia elämänkatsomuksellisia keskusteluja.

Kuten ne kaikki keskustelut kuolemasta. Mieleeni on jäänyt hänen kuolemanfilosofiansa: ”Kuoleman jälkeinen tila on kuin uni, jossa ei näe unta.”

Vuosituhannen lopun mies eli hoitokodissa ruuminvoimat menettäneenä. Hän ei päässyt sängystä ylös, eikä elämässä ollut enää mitään sisältöä, ei mitään tulevaisuutta, vain pelkkää kärsimystä.

Hän halusi pois.

Häntä ei päästetty. Unettomiin ja ahdistaviin öihin sentään sai unilääkkeitä. Niitä hän salaa pani sivuun ja kun arvioi määrän riittäväksi, otti ne sitten kerralla siinä toivossa, että kärsimyksille vihdoin tulisi loppu.

Ei tullut. Henkilökunta riensi elvyttämään, ja melkein satavuotiaan vanhuksen helvetti jatkui.

Kun opiskelin moraalifilosofiaa, yksi kurssikirja oli Heta ja Matti Häyryn Rakasta, kärsi ja unhoita, joka pohtii terävästi abortin ja eutanasian oikeutusta. Se joka pitää elämää niin itseisarvoisen arvokkaana, että armokuolema ei koskaan ole oikeutettu, voi miettiä kirjassa esitettyä ajatuskoetta: kuinka moni täysijärkinen valitsisi mieluummin kaksi viikkoa kidutusta ja sen päätteeksi varman kuoleman kuin tuskattoman huoleman heti?

Vertaus ei ole keinotekoinen. Vastaavassa tilanteessa ovat esimerkiksi monet syöpäsairaat.

Luin jo toistamiseen tavattoman riipaisevan kirjan Jäähyväiset Einolle. Sen on kirjoittanut Johanna Ervast, jonka kolmevuotias Eino-poika sai yöllä harvinaisen aivoverenvuodon. Se tuhosi aivot niin täydellisesti, että lapsi vaipui ikikestoiseen tiedottomuuteen.

Lääkärit olivat pian yksimielisiä siitä, että mitään toivoa ei ollut. Kipureaktiot olivat kuitenkin jäljellä. Lapsen kokemien tuskien määrää saattoi vain arvailla.

Ei, lääkärit eivät voineet armahtaa lasta vaikkapa sellaisella annoksella morfiinia, että kuolema olisi tullut kivuttomasti. Lääkärien mukaan Einon elämä piti lopettaa kuihduttamalla lapsi hitaasti ja kivuliaasti ravinnon puutteeseen. Tämä siksi, että lääkärietiikka salli vain ”passiivisen” eutanasian.

Jos toivottuna lopputuloksena joka tapauksessa on kuolema, mikä moraalinen ero on passiivisella ja aktiivisella armokuolemalla? Nyt ero oli se, että aktiivinen toiminta olisi ollut selvästi armeliaampaa.

Kituvilla kotieläimillä on oikeus kivuttomaan kuolemaan. Kannatan lämpimästi eläinten oikeuksia – myös ihmisille.

 

Isä

Julkaistu lyhennettynä Kotilääkäri-lehdessä, maaliskuu 2011

Isä kuoli viime marraskuussa, vain 66-vuotiaana. Niin aikuinen kuin olenkin, isä kuoli on sanapari, johon ei ajatus tahdo taipua. Eivät isät kuole. Isät ovat isoja ja vahvoja ja he pyörittävät lumesta pihan suurimman pallon.

Isä on lämmin ja turvallinen sana, jolla ei pitäisi olla mitään tekemistä kuoleman kanssa.

Olen tuntenut surua, syyllisyyttä, myötätuntoa, vihaa, katkeruuttakin. ”Kuolema soittelee läpi koko tunneasteikon”, kirjoitti Henrik Tikkanen joskus ja oikeassa oli.

Tunteet ovat vahvoja, vaikka emme olleet läheisiä – ehkä vahvoja myös siksi. Isä jäi lapsuutta lukuun ottamatta minulle etäiseksi, mutta ajatuksissa hän pyöri senkin edestä.

Aivan loppuaikoina sentään näimme päivittäin. Kai minä siinä hoidin itseäni yhtä paljon kuin häntä. Välimme paranivat, mutta rankemman kautta senkin oli mentävä, happirikastimen ujeltaessa ja viikatemiehen katsoessa vierestä.

Se ettemme olleet läheisiä, ei helpota hyvästejä, päinvastoin. Silloin hyvästellään myös mahdollisuuksia, joita ehkä olisi ollut. Mutta isä oli ristiriitainen ja mahdotonkin tapaus, ja niin taidan olla minäkin.

Jo elämäntapamme ja arvomme olivat eri mantereilta. Isän elämän keskipiste oli työ – armeija oli everstiluutnantille kaikki kaikessa. Ja poika sitten? Enemmän vapaa- kuin työaikaa arvostava, rahankäytössä holtiton ja armeijaa käymätön, vieläpä Aseistakieltäytyjäliiton jäsen. Montahan kalvavaa surua ehti isä pojastaan saada.

Joskus isällä oli huikea tulevaisuus edessään. Hän oli priimus minne sitten menikään – priimus Kadettikoulussa, kapteenikurssilla, Sotakorkeakoulussa. Avovaimoni totesi vanhoista kuvista, että isä näyttää niissä amerikkalaiselta filmitähdeltä.

Mutta isällä oli demoninsa – jokin synkkä ja arvoituksellinen sisin, jota kukaan ymmärtänyt, tuskin mies itsekään.

Käyn yhä isän kanssa dialogia, nyt enemmän kuin hänen eläessään. Huomaan, että me löydämme paljon yhteistä. Olemme periaatteen miehiä, eikä sen niin väliä että eri periaatteiden: sama muoto yhdistää enemmän kuin eri sisällöt erottavat.

Kyllä, minä olen isäni poika.

Minun piti puhua isän muistotilaisuudessa, mutta en puhunut. Nopeasti ymmärsin, että hän oli niin erikoinen ja moniminäinen ihminen, että kaikki mitä sanoisin, olisi vääristelyä. Kaikki olisi varmaankin myös totta, mutta silti: en puhunut vaan soitin pianoa, Händelin Sarabanden ja Saint-Saensin Joutsenen. Jälkimmäisestä isä olisi sanonut, että onhan se kahvimainoskipale mutta menköön nyt kun kahvia näköjään juotte.

Isä oli hauska ja nauravainen mies, sanavalmis seurueiden keskipiste. Tarina- ja tietolaarit tuntuivat ehtymättömiltä.

Äskettäin käyskentelin lapsen kanssa entisen Sotakorkeakoulun vieressä sijaitsevassa puistossa, jossa isä minuakin lapsuudessani ulkoilutti. Muistin hänen antaneen siellä pultsarille kolikoita, ja hän muutenkin puhui paikallisista laitapuolen kulkijoista humoristisen hyväksyvästi.

Yksi isän viimeisistä projekteista oli Veteraanien perintö -multimediahanke. Kun hiljattain jaoimme puolestaan isän maallista perintöä, enimmät siirsinkin suoraan sotaveteraaneille. Loput menivät Heikki Hurstin työn tukemiseen, sinne laitapuolelle siis. Olkoon siinä isän, myötätuntoisen miehen, viimeinen hyvä työ.

 

Marrasmietteitä

Anna, 47/2007

Marraskuu on kuoleman kuukausi, koulusurmien varjossa tämä marraskuu aivan erityisesti. Muutenkin on kuluva vuosi nostanut kalmaiset mietteet ajankohtaisiksi. Kesällä menehtyi kollega, vähän yli nelikymppinen mies, nopeasti nousseeseen kuumeeseen. Viime kuussa serkkuni, 34-vuotias nainen, kuoli matkallaan töihin. Tämän aurinkoisen ihmisen kohtaloksi koitui sydänvika, joka ei aiemmin ollut antanut itsestään mitään merkkejä. Lohduksi voi yrittää järkeillä, että tuollainen lähtö on tuskaton: itse hän ei ehtinyt varmasti tajuta mitään.

Totta tai ei, niin minä ajattelen.

Istuimme hiljattain muistotilaisuudessa loppusyksyn pimenevässä illassa. Sana, joka oli kaikkien huulilla ja mielessä, oli käsittämätön. Ei tuollaista voi tapahtua. Mutta tapahtuu silti. Aivan kuten Jokelan surmatkin.

Kuulin, että siunauksesta vastannut pappi oli itse menettänyt yhtä äkillisesti nuoren tyttärensä. Yksi Raamatun kummallisimmista kohdista on mielestäni aina ollut Jobin kirja, mutta tämä pappi puhui juuri siitä. Hän pohti hiljaa, että Jumalan teot ovat toisinaan sellaisia, ettemme yksinkertaisesti saata niitä käsittää. Myöhemmin näin papin seisovan ikkunan luona pitkään yksin ja katsovan ulos. Minä ateistina ounastelin, että tuona hetkenä hänen mieltään kaihersi epäuskon häivä.

Totta tai ei, niin minä ajattelin.

Menetetyt läheiset muistuttavat itsestään monin tavoin. On hätkähdyttävää törmätä kännykän luettelossa numeroon, johon ei enää voi soittaa. Pyyhkiessäni tietoja puhelin kysyi, haluanko poistaa nimen. En haluaisi, on ainoa oikea vastaus.

Kuolleiden valokuviakin katsoo jotenkin eri tavalla. Toisinaan näyttää kuin heidän katseensa saisi uusia sävyjä, kuin siinä olisi salavihkainen viesti tulevasta; aivan kuin kuvan ihminen jo kantaisi kuoleman salaisuutta. Ja välillä, tavattoman epäloogisesti, huomaan ajattelevani, että kuollut on paljon meitä eläviä viisaampi. Hän on ratkaissut Ikuisen Mysteerin.

Liika kuoleman pähkäily pilaa elämän, mutta yritän aina välillä miettiä kuolemaa muistutuksena elossaolon etuoikeudesta. Roomalaisilla oli jopa tapana tuoda pitoihinsa pääkalloja muistuttamaan väistämättömästä. Sama ajatus toistuu Akseli Gallen-Kallelan maalauksessa Rakennus, jossa nuori perhe elämänsä keväässä rakentaa taloa, mutta työmiehellä on luurangon kasvot.

Omaa kuolemanfilosofiaani pidän lohdullisena, vaikkei siihen mahdu oletusta tuonpuoleisista todellisuuksista – lohdullisena juuri siksi. Minun uskossani kuoleman jälkeinen tila on samanlainen tyhjyys kuin syntymää edeltävä. Kuolema merkitsee tajunnan kaikkinaista sammumista, eikä tyhjyydessä – ei missään – ole mitään pelättävää. Eikä väistämätön kuolema tee elämää turhaksi vaan päinvastoin sitäkin tärkeämmäksi.

Hautajaisissa olen aina yrittänyt lohduttautua ajatuksella, että joukostamme poistuneet jatkavat elämää kaikissa niissä, joihin he ovat elämällään vaikuttaneet. Elämä on rajallinen, mutta niin on kuolemakin!

Antiikin kuolemaa pelkäämätön filosofi Epikuros pohti jotenkin niin, että ”siellä missä minä olen, ei ole kuolemaa, ja missä on kuolema, siellä ei enää ole minua”. Tavallaan totta, mutta esimerkiksi serkkuni hautajaisissa tunsin toisin. Hän oli läsnä meille kaikille. Filosofit osaavat valistaa, että asioilla on erilaisia olemisen tapoja. Fyysinen läsnäolo edustaa niistä vain pientä palaa kaikkien mielen maailmoiden rinnalla.

Pidän televisiossa joka joulu esitettävästä elokuvasta Ihmeellinen on elämä sen perusviestin vuoksi. Elokuvassa mies hautoo itsemurhaa ja manaa, että kaikki olisi paremmin, jos hän ei koskaan olisi syntynytkään. Sitten hän saa nähdä, millainen se maailma olisi.

Mies havahtuu ymmärtämään, miten monin pienin ja jo unohtunein teoin hän on tuonut iloa ympärilleen. Pateettista kenties, mutta monella tapaa tavattoman totta. Ja lohdullinen ja tärkeä ajatus aina silloin, kun tekee mieli päivitellä elämän turhuutta.

 

Lauluissa sydän ja pää

Juice Leskisen muistokirjoitus, Anna 48/2006

Miten kirjoittaa Juicesta niin, että pystyisi jotenkin tekemään oikeutta hänen elämäntyölleen ja persoonalleen? Varsinkin, kun kirjoittaja on ollut parantumaton fani viimeiset kaksikymmentäviisi vuotta?

Juicesta on yhteiset muistot, mutta kaikilla on myös oma Juicensa. Minulle hän oli sanankäyttäjä vailla vertaa, kirjallinen esikuva, idoli ja ihminen, joka puhkisoitettujen vinyylilevyjen ja c-kasettien välityksellä oli läsnä ja elämässä mukana kaikki nuoruusvuodet, myöhemmätkin.

Viime vuosina sain muutaman kerran tavata Juicen myös henkilökohtaisesti. Mieleeni jäivät idolin ystävällisyys fania kohtaan sekä aiemmin radiosta ja televisiosta tutuksi tullut retorinen ylivertaisuus.

Juice rakasti kieltä. Hän totesi, että suomen kieli on niin arvokas asia, että sitä ei saa kohdella miten tahansa. Juicen käsissä kieli taipui milloin leikillisen nokkelasti, milloin puntaroivan syvämietteisesti ja monikerroksisesti. Juice mainitsi omiksi esikuvikseen muun muassa Lauri Viidan, Eino Leinon ja Reino Helismaan, joiden rinnalle hän suomalaisen sanankäytön historiassa kiistatta kuuluu.

Sanataituruuden ohella Juicen tuotantoa ryhdittävät tekijänsä sivistyneisyys ja näkemyksellinen, yhteiskunnallinen ote. Juice ei kavahtanut suuriakaan teemoja: käsittelyyn joutuivat niin rakkaus kuin Jumalakin ja erityisen tärkeänä yksilön puolustaminen instituutioita ja kasvotonta byrokratiaa vastaan.

Juice vastusti instituutioita, mutta Juicen elämälle ominainen ristiriitaisuus ilmeni siinäkin, että hänestä itsestään tuli instituutio. Ihmisyyden puolustajasta tuli hahmo, jota ei aina enää kohdeltu ihmisenä. Niinkin varhain kuin 1975 Juice lauloi kappaleessaan Klovni heittää veivin kansan palvomasta mutta nurkkaan ajetusta viihdetaiteilijasta. Suomessa Juicella ei ollut yksityisyyttä sitten 1970-luvun alun, suurmiehen yksinäisyyttä ihailijoidensa keskellä kenties sitäkin enemmän.

Parhaiten Juice tunnetaan 1970- ja 1980-luvun hiteistään, mutta ne antavat vain kapean kuvan hänen monipuolisesta lahjakkuudestaan, joka näkyy myös varsinaisen laululyriikan ulkopuolella, esimerkiksi runo- ja lastenkirjoissa. Vielä 2000-luvulla, uransa iltahämärissä, Juice teki hienoja lauluja kuten Talo lehmusten alla ja Vaiti, aivan hiljaa, jotka kuvaavat jo ikääntyvää taiteilijaa.

Juicen tuotantoa luonnehtiikin itse eletyn tuntu. Ennen terveyden romahtamista 1980-luvun lopulla syntyivät esimerkiksi kappaleet Kaksoiselämää ja Burn out. Suotta unhoon jäänyt Lamminpää kuvaa kipeää eroa ja viimeiseksi jääneeltä, Mikko Alatalon kanssa tehdyltä Senaattori ja Boheemi -levyltä löytyy muun muassa koskettava Hieno nainen.

Juice ei tyhjene pelkkiin lauluihinsa tai muuhun kirjalliseen tuotantoonsa. Hän oli pisteliäs provokaattori, älykkö, boheemi ja poikkeuksellinen persoonallisuus – yksi niistä, jotka kasvavat jo ihmisen mitoista ulos ja alkavat elää mielikuvissa omaa todellisuuttaan jonkinlaisena taruolentona, satusuomalaisena. Tavallaan Juicen suurin taideteos oli Juice itse, mutta ristiriitaisesti, jälleen kerran, Juicen suosio perustui siihen, että hän oli aito teeskentelemätön itsensä.

Aikana, jolloin Suomessa oli vain vähän bändejä ja ilmapiiri monin tavoin nykyistä ahdasmielisempi, Juice kohosi paitsi rocktähdeksi myös vastarintaisen ja itsellisen ajattelun ja protestin esikuvaksi. Sittemmin hänen monista lauluistaan on tullut osa suomalaisuutta ja jo musiikintunneilta ja iltanuotioilta tuttua kollektiivista tunnemuistia. Jos kaikkia presidenttejä ei aikajärjestyksessä aina osatakaan, Syksyn sävelen sanat sentään, eikä ole vaikea ennustaa, että sadankin vuoden kuluttua katu täyttyy askelista.

Musiikkimuodit vaihtuvat, mutta Juicen laulut pysyvät ja koskettavat sukupolvien yli. Niin vahva osa Juice on suomalaista sielunmaisemaa ja yhteistä lähihistoriaa, että kuullessani hänen kuolemastaan tunsin hiukan samoin kuin saadessani tiedon Kekkosen kuolemasta. Laulut jäävät, mutta yhtä kaikki: jokin ajanjakso on ohi, jotain suomalaisia yhdistänyttä ja meidän kaikkien tuntemaa on nyt poissa.