Kolumni kirjassa Idea – etiikka, Arno Kotro, Eenariina Hämäläinen ja Heikki A. Kovalainen, Otava 2016
Elo parhain halvin/kuni kaiku malmin/täällä hetken helkkää/sitten unhoon jää. Oli kevät 1981, viides luokka oli lopuillaan ja harjoittelimme nokkahuilulla kevätjuhlaan Oskar Merikannon Kesäillan valssia. Sanoja emme juuri miettineet, mitä nyt ”kuni” herätti hilpeyttä.
Sittemmin säkeet ovat pyörineet mielessä.
Nuorena ajattelin, että vanheneminen ei koske minua. En mitenkään pystynyt kuvittelemaan itseäni keski-ikäisenä; ikääntyminen on jotain, mikä tapahtuu muille.
Mutta niin vain tuli sekin päivä, kun kävelin näyteikkunan ohi ja hätkähdin heijastusta lasissa. Näin viisikymppisen miehen.
Tuollaisena hetkenä ala-asteen kevätjuhlasta tuntuu kuluneen ikuisuus. Eikä aivan vieras ole se Platonin ajatus, että filosofia on valmistautumista kuolemaan.
Minulla oli aikoinaan ystävä, jonka älyä ja viisautta kadehdin. Enpä siis malttanut olla ahdistelematta häntä kysymyksistä kiperimmällä: mikä järki koko elämässä mahtaa olla, kun lopputulos on joka tapauksessa sama. Me lakkaamme olemasta, meistä tulee tuhkaa tai multaa.
Vastauksen muistan hyvin. Kysymystäni kuulemma vaivasi vääränlainen aristoteelinen päämääräajattelu, teleologia. Elämän arvo ei ole lopputuloksessa, ystävä muistutti, vaan näissä hetkissä, jotka ovat käsillämme tässä ja nyt. Emme polta puita takassa siksi, että niistä tulisi tuhkaa, vaan siksi, että niistä tulee tähän hetkeen valoa ja lämpöä.
Ehkä ihmiselämäkin toteuttaa tarkoitustaan parhaiten juuri silloin, kun siitä säteilee valoa ja lämpöä. Jos arjen ohikiitävinä päivinä pystyy tuomaan maailmaan edes hitusen enemmän hyvää kuin pahaa, sellainen elämä ei voi olla merkityksetön.
Pidän myös ajatuksesta, että elämä on kuin juhla. Alkuillasta bileisiin virtaa väkeä, juttu luistaa, tunnelma kohoaa. Ei, täältä en haluaisi koskaan pois. Ilta on täynnä lupausta ja iloa. Mutta vähitellen väki vähenee, alkaa väsyttää. Tuntuu että nämä juhlat on nähty, haluan kotiin.
Yö tulee.
Mutta se ei ole pelottava yö. Kuolema on, niin minä uskon, kuin uni jossa ei näe unta. Minulle vuosi 2100 ei ole yhtään sen surullisempi kuin oli vuosi 1900. Sitä ei minulle yksinkertaisesti ole. Kuolemanpelkoa tuuppii loitommalle sekin ajatus, että me tavallaan harjoittelemme kuolemaa joka ilta, kun nukahtaessa antautuu tuntemattomalle.
Eikä se, että elämä on vain silmänräpäyksellinen tuokio, se hetken helke, kahden mittaamattoman pitkän tyhjyyden välissä, vie siltä arvoa. Päinvastoin, juuri rajallisuus tekee joka ikisen elämän arvokkaaksi, nämä hennot kipinät keskellä ääretöntä pimeyttä.