Julkaistu kirjassa Elämän A ja Ö, Jenni Pääskysaari ja Arno Kotro, Otava 2017

Yksinäisyys on ihmeellinen juttu. Siinä on paljon samaa kuin joutumisessa kiusatuksi: se voi osua kenen tahansa kohdalle, siihen on usein vaikea löytää selvää yksittäistä syytä, se jättää syvät arvet ja siitä on vaikea päästä eroon. Ja koska aihe on häpeällinen, siitä tulee herkästi kipeä salaisuus. Se ei näy päälle emmekä tiedä, ketkä yksinäisyydestä kärsivät.

Mutta sen tiedämme, että yltiöyksilöllisessä kulttuurissa se on kaikkialle ulottuva äänetön vihollinen – ja tappajakin: yksinäisyys kun ennustaa varhaista kuolemaa paremmin kuin ylipaino.

Yksinäisyys heittää pitkän varjon. Se on armoton ilonviejä, vaikka elämässä aineellisesti kaikki olisikin hyvin.

Yksinäinen miettii jatkuvasti, missä on vika. Tai siis: mikä hänessä on vikana. Hän ei tunne epäonnistuneensa vain jollakin elämänalueella, hän kokee epäonnistuneensa ihmisenä. Hän on ulkopuolinen, sivullinen, hylkiö.

Yksinäinen näkee kahviloissa rakastuneita pareja, perheitä, ystävyksiä halailemassa ja nauramassa. Yksinäinen juo kahvia tai olutta ja tuntee kuinka kelpaamattomuus kalvaa rintakehää.

Yksinäinen lukee kolumnin, joka kiittelee miten kaikkialla mukana kulkevat älypuhelimet tekevät suomalaisistakin sosiaalisia; viestit sinkoilevat teletorneihin aikaan ja paikkaan katsomatta.

Mutta yksinäinen kantaa älypuhelimessa yksinäisyyttä mukanaan. Ilman puhelinta sentään voisi yrittää uskotella itselleen, että joku on koettanut tavoitella häntäkin. Mykkä puhelin taskussa on armoton todistaja, hiljaisuus on lahjomaton. Sinulla ei ole ketään.

Yksinäinen herää ilman että kukaan olisi vieressä. Kun hän tulee töistä tai opintojen parista, kotona ei ole ketään jolle kertoa, että pomo oli hankala tai tentti meni hienosti.

Joskus yksinäisenkin puhelin piippaa, joskus se jopa soi. Yksinäinen ilahtuu: joku ajattelee häntä, joku kaipaa hänen seuraansa! Mutta sisuskaluja viiltää, kun viesti onkin Hobby Hallin mainos. Eikä niissä puheluissakaan kysytä, mitä kuuluu.

Niissä kysytään, kiinnostaisiko DNA:n puhelinliittymä erikoistarjouksella.

Yksinäinen yrittää suojella itseään pettymyksiltä. Kun puhelin piippaa perjantaina, hän on oppinut, että se ei ole viesti kotoa muuttaneelta lapselta vaan operaattorin saldomuistutus.

Yksinäisen itsesääli ja suru vääntyvät nopeasti vihaksi ja katkeruudeksi. Kierre on valmis: yksinäisyys katkeroittaa, katkeruus yksinäistää. Sosiaalisesti syrjäytynyttä puhuttelee Juicen riimipari: ”Yksinäisyys ympärillä katkeriksi pisaroiksi tiivistyy/siinä yksinäisyyden on seuraus, siinä on se syy.” Mieleen pujahtaa hämmentävä ajatus: oliko Juice, valtavasta suosiosta ja fanilaumoista huolimatta, tai ehkä niiden vuoksi, yksinäinen hänkin?

Yksinäinen muistaa lukeneensa eksoottisesta kulttuurista, jossa sääntöjen rikkojaa ei rangaista raipaniskuilla tai vankilalla. Kohtalo on karumpi: muut alkavat suhtautua häneen kuin häntä ei olisikaan. Hänestä tehdään ilmaa.

Yksinäinen lukee kirjoja ja katsoo elokuvia, mutta niissäkin on vaarallisia lauseita. ”Ystävä soitti”, lukee romaanissa ja taas sydämessä muljahtaa. Yksinäinen ei halua edes ajatella, milloin joku olisi soittanut hänelle.

Yksinäinen ei uskalla kertoa yksinäisyydestään. Stigma otsassa vahvistuisi entisestään, ehkä hänen seuraansa välteltäisiin vielä enemmän; hän olisi kuin se alakoulun kiusattu tyttö jota kiusattiin siksi että häntä kiusattiin. Tai mitä jos joku hänelle soittaisikin sen jälkeen, kun hän on kertonut yksinäisyydestään? Ei hän halua sääliä. Ystävän hän haluaa. Tai rakkaan. Rakkaan ystävän.

Yksinäisen toiveet ovat pieniä. Yksi yksinkertainen tekstiviesti – mitä kuuluu? – maksaa lähettäjälleen pari senttiä ja vie muutaman sekunnin, mutta yksinäisen päivän se pelastaisi, useammankin.

Uusi Suomi, 20.3.2016 (edit. 20.1.2023)

Sanotaan, että me suomalaiset ponnistamme suunnilleen samoista lähtökohdista ja olemme tasa-arvoisia – enimmäkseen yhtä suurta keskiluokkaa.

Mutta maalataanpa kaksi henkilökuvaa. Kutsutaan tarinamme hahmoja vaikka Teemuksi ja Danieliksi.

Aloitetaan Danielista. Hän syntyy akateemiseen perheeseen, päivällispöydässä keskustellaan politiikasta, tieteestä, taiteesta. Museoissa käydään, kirjoja luetaan. Daniel viettää lapsuus- ja nuoruusvuotensa Helsingin hienostokaupunginosassa. Isä on korkeassa asemassa. Daniel käy hyvät koulut, kirjoittaa laudatureilla ylioppilaaksi eliittilukiosta ja pääsee Helsingin yliopistoon, pariinkin tiedekuntaan.

Yliopiston jälkeen Daniel siirtyy työelämään, menestyy ammatissaan, saa palkintoja. Hän tienaa hyvin, tuplasti suomalaisen keskipalkan. Kotona käy siivooja, hallissa on kaksi autoa. Hän asuu trendikkäällä alueella kantakaupungissa, olohuoneesta aukeaa merinäköala. Danielilla on kaunis vaimo, hyvä parisuhde ja ihanat lapset. Vaimon sukujuuret ovat vieläpä aateliset ja pari käy huumorimielessä katsomassa Ritarihuoneella suvun komeaa vaakunaa.

Daniel istuu luontevasti Café Engelissä pohtimassa nykykirjallisuuden tilaa. Hän osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun, puhuu radiossa ja televisiossa, kolumnoi Pohjoismaiden suurimmassa päivälehdessä, kiertää paneelikeskusteluita. Hän saa oman televisio-ohjelman, jossa käy kiinnostavia vieraita presidenttiä myöten. Linnan juhliin hän menee puolisonsa kanssa toimittajien parveillessa ympärillä. Dani päätyy sanaristikoihin, seurapiiripalstoille, hahmoksi Aku Ankkaan ja vuoden henkilöksi Mitä missä milloin -vuosikirjaan.

Daniel lenkkeilee, ei polta eikä juo. Eikä hän hae töitä. Hänelle tarjotaan töitä.

Joten onneksi olkoon, Dani, hyvä meininki. Vaan entä se Teemu?

Kun Teemu syntyy, hänen vanhempansa asuvat vuokralla ankeassa Itä-Helsingin lähiössä, tilaa on alle 40 neliötä. Ei paljon sittemmin nelihenkiselle perheelle.

Teemun perhe on köyhä. Ja on siinä muutakin: Teemu kasvaa päihde- ja mielenterveysongelmien varjossa.

Kun Teemun isä myöhemmin kuolee reilusti alle 70-vuotiaana, Teemu selaa Kelan sivuja: miten yhteiskunta tulee vastaan hautauskuluissa, kun vainajan jäämistö koostuu kaupungin vuokra-asunnosta ja häätölapusta?

Mutta onhan sitä muunkinlaista perintöä. Teemun suvussa periytyy depressiota, unettomuutta, diabetestä, alkoholismia, keuhkotautia. Viikatemies niittää varhaista satoa.

Teemu ei oikein saa otetta mistään. Kouluunkaan hän ei sopeudu, ei viittaa tunneilla yhden ainutta kertaa.

Viinanjuonnin hän sentään tunnistaa omaksi jutukseen jo nuorena. Ja myötätuuli käy siinä, että hän kaikkien onneksi saa täyden vapautuksen niin armeijasta kuin siviilipalveluksesta.

Teemusta tulee ajelehtija, reunaihminen. Kolmekymppisenä hän ei ole valmistunut mihinkään ammattiin. Tulot koostuvat työttömän peruspäivärahasta, asumistuesta ja toimeentulotuesta. Onneksi unkarilainen valkoviini on halpaa ja asuntolan kämppikset enimmäkseen mukavia.

Miten tähän on tultu, sen kertoisi varmaankin peili. Mutta Teemulle syyttävä sormi on luontaisempi.

Nyttemmin Teemu on melkein viisikymmentä. Töissä hän käy, mutta hierarkian alimmalla portaalla. Työpaikka on epävarma eikä asunnonsäästö ole alkanut – eikä ehdi ennen pieneksi jäävää eläkettä alkaakaan.

Teemu asuu alueella, joka tunnetaan huumehörhöistä ja muista pudokkaista. Kaljavarkaita jahtaavat vartijat ovat tuttu näky. Mutta Teemu kokee itse kohdanneensa sen verran viranomaisten ja insituutioiden vihaa ja mielivaltaa, että hänen sympatiansa eivät mitenkään automaattisesti kallistu vartijoiden puolelle.

Teemu ei juo lattea vaan suodatinkahvia. Hänestä Mikko Alatalon Ihmisen ikävä toisen luo on hieno kappale. Teemu ei puhu vieraita kieliä. Hän ostaa vaatteita UFF:ltä. Auto on vuosimallia 1996, ilmastointiteippi pitää sivupeilin paikoillaan.

Kaiken päälle Teemu on digisyrjäytynyt. Älypuhelinta hänellä ei ole, ja mitä hän sillä tekisikään; Teemu ei ole Facebookissa eikä Twitterissä. Tekstiviestin hän osaa lähettää, ei muuta.

Meidän on helppo kuvitella Teemu ja Daniel. He ovat karikatyyrejä, kulttuurisia arkkityyppejä. Mutta tässä on jotain hassua. Teemu ja Daniel ovat oikeasti olemassa.

Hassuinta on, että he ovat sama ihminen. Teemu ja Daniel ovat tämän blogin kirjoittaja.

Miksi ihmeessä kirjoitan tällaista?

Ensimmäinen syy on sosiologinen. Sosiologit puhuvat mieluusti yhteiskuntaluokista, mutta käsite on hämärä. Ainakaan itse en samastu yhteenkään yhteiskuntaluokkaan, koska tämä nyt on vähän, miten sen nyt sanoisi, ristiriitaista. Meitä on varmasti paljon.

Toinen huomio on sosiaalipsykologinen ja liittyy palavaan haluuumme tehdä touhuilustamme menestysteatteria. Facebookissa ja muissa näyteikkunoissa poseeraamme sen minkä kulissien takaiselta töpeksimiseltä ja riittämättömyyden tunteelta kerkiämme. Kaveri jätti Facebookin siinä vaiheessa, kun katseli tuttunsa päivityksessä kuvaa aamiaisesta, jonka vaimo oli valmistanut omalla pihalla kasvatetuista hedelmistä.

Facebook on danien valtakuntaa.

Kiinnostavin näkökulma on yksilöpsykologinen. Teemu ja Daniel ovat tarinoita, joita itsellemme kerromme. 

Homo sapiens on tarinankertoja, homo narrans, ja tiedostipa sitä itse tai ei, mielen hiljaisuudessa rakentuu kertomuksia, joissa jaamme kerkeästi sankarin ja marttyyrin viittoja. Minämyytit ja -narraatiot määräävät paljolti sen, miten itseemme ja muihin suhtaudumme – ja millä perusvireellä siis päivästä toiseen elämme.

Eri roolit ja minuuden kerrostumat vieläpä tappelevat tilasta samassa sielussa. Herkästi käy niin, että iltaa istutaan danieleina mutta aamuyöllä herätään teemuina, epämääräisen ahdistuneina ja sydän täynnä sivullisuutta.

Mutta mitäpä jos palauttaisimme teemut arvoonsa? Miten minusta tuntuu, että paljon pauhattu miesten huono-osaisuuskin hellittäisi, jos danielit vähän väistyisivät ja olisimme rehellisessä kosketuksessa – pateettista tai ei – oman ja toistemme heikkouden, epävarmuuden ja keskeneräisyyden kanssa.

Ehkä tärkein näkökulma onkin sosiaalipoliittinen. Jospa hyvinvointimme uhka eivät olekaan teemut vaan danit.

Helsingin Sanomat, 21.9.2013

”Sossurahat pois lusmuilta, menisivät töihin.” Telsussa pyörivä sarja syrjäytyneistä nuorista on kirvoittanut tuttavapiirissä kipakoita kommentteja. Erään isohkon kaupungin johtaja valitti, ettei huvita maksaa veroja, jos rahaa käytetään siihen, että joku seilaa huvikseen työttömyyden, opiskelun ja työnteon välillä.

Kokkarinuorten äskettäiset teesit sopivat ajan henkeen. Perusviesti on selvä: jokainen on oman onnensa seppä, ja reppanoita hyysätään liikaa.

Minun kai pitäisi pystyä komppaamaan uusoikeistolaisia avauksia, olenhan korkeakoulutettu ja keskiarvoa paremmin tienaava, Helsingin kantakaupungissa asuva valkoinen heteromies. Upseerin poika Kruununhaasta.

Vaan kun ei. Ja tässä kohtaa mieleeni tulee eräs aita. Se sijaitsee Tokoinrannassa ja erottaa leikkipuiston nurmikosta, jolla laitapuolen tallaajat loikoilevat. Käyn lasten kanssa puistossa usein.

Elämä on valintoja, vastuuta ja vapautta, aivan totta. Mutta se on myös sairauksia, konkursseja, turvatonta lapsuutta, henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Paljon tulee pyytämättä ja tilaamatta. Kokkarinuorten mainostama mahdollisuuksien tasa-arvo on utopia, paljon epärealistisempi kuin Marxin parjatut näkemykset.

Mielessä on käynyt usein, kuinka pienestä on saattanut olla kiinni, kummalla puolen aitaa olen.

Aita ei ole muuri. Sellaisia tuulia voi sattua kohdalle, että se kaatuu.

Kolmekymppisenä elin peruspäivärahalla, asumistuella ja toimeentulotuella. Ei ammattia, ei töitä. Vähän sama meininki kuin telkkarin syrjäytyneillä siis.

Kun pysähdyn autolla Kurvin liikennevaloihin, joissa paikallinen desperado heristää luokkatietoisesti nyrkkiään, tekisi mieli avata ikkuna ja sanoa: jospa tietäisit.

Laitapuolen kulkija on metka käsite. Laidassa nimittäin vaeltavat varoista riippumatta myös ne, jotka ovat kadottaneet ymmärryksen siitä, mitä kutsutaan elämäksi ja sen oikuiksi. Syrjäytyä voi kokoomusnuorten kokkareille.

Siitä olen kokkarikansan kanssa samaa mieltä, että yhteiskunnassa on sijansa itsekkyydelle. Varsinkin sellaisen itsekkyyden toivotan tervetulleeksi, joka ihan oman edun vuoksi vaatii, että köyhistä ja päihdeongelmaisista pidetään huolta, eikä heikon anneta särkyä.

Se kun voit seuraavaksi olla sinä.

 

Puhe Prinsessa-elokuvan (ohj. Arto Halonen) koulukampanjatilaisuudessa,
Bio Bristol 12.8.2010

”Arvoisa yleisö,

Ensiksi haluan kehua Prinsessa-elokuvaa. Muistan hyvin, kun kesäkuun kuumuudessa mentiin pienellä porukalla katsomaan se, ja mustan huumorin hengessä naureskelimme suomalaisuudelle: mitä tekee suomalainen, kun pitkän pimeän talven jälkeen lopultakin tulee loma ja helteinen kesä? Tietenkin hakeutuu pois auringonvalosta ja vetäytyy pimeään saliin eläytymään mielisairaalaan suljetun potilaan elämään.

Näky olisi epäilemättä ruokkinut eteläeurooppalaisten stereotypioita suomalaisesta synkkyydestä.

Vähän vakavammin: elokuva teki vaikutuksen. Koin sen poikkeuksellisen koskettavaksi tarinaksi, joka kantaa vahvaa viestiä. Elokuva ei ollut synkkä vaan ennemmin valoisa, humanistinen ja humoristinenkin puheenvuoro ihmisarvon puolesta, ennakkoluuloja vastaan.

Yksi hyvä tarina vaikuttaa asenteisiin enemmän kuin sata saarnaa. Leffa antaakin napakan alkupotkun koulukampanjalle.

Oli myös hienoa, että elokuvan jälkeen saattoi keskustella sellaisten vanhojen partojen kanssa, jotka olivat kuuluneet Prinsessan eli Anna Lappalaisen hoitohenkilökuntaan ja jotka olivat esikuvia elokuvan roolihahmoille. Oli mielenkiintoista kuulla, että leffan tapahtumat todellakin ovat pääpiirteissään totta.

Kun elokuvan jälkeen keskustelin sen tekijöiden kanssa, onnistuin vain vaivoin peittämään liikutukseni. Ja kun miettii elokuvan sanomaa, sopii kysyä, miksi liikutusta pitäisikään peittää.

Prinsessa kuvaa ihollekäyvästi, miten se, mikä lääketieteellisessä diagnostiikassa luokittuu vakavaksi sairaudeksi, voi käytännön elämässä pulputa kadehdittavana ja muihinkin tarttuvana elämänilona. Elokuva muistuttaa, että yhteiskunnassa pitää olla tilaa erilaisille olemisen ja elämisen tavoille, leikittelevälle elämänotteelle ja myös sellaisille kylähulluille, jotka toisinaan saavat meidät niin kutsutut normaalit näyttämään huvittavan tärkeileviltä.

Elokuvasta tuli mieleen Juicen biisin Viimeinen kylähullu, joka juicemaisen oivaltavasti kuvaa, miten instituutiot jyräävän yksilön:

Mutta kylään uus
saapui arvokkuus
viran sosiaalisen

Otti kohteekseen
hullun vanhenneen
siitä sekosi kaali sen

Kun maailma tasapäistyy
niin persoonat sivuun väistyy
Pois viedään kylähullu viimeinen.

Opiskeluajoiltani 1990-luvulta muistan varanotaari Kauko Niemisen, joka Helsingin yliopiston liepeillä markkinoi kotikutoista teoriaansa maailmankaikkeudesta. Nieminen julkaisi teoriansa legendaarisena omakustannekirjana Eetteripyörteitä, ja olen kuullut, että hänet oli pyydetty Teknilliseen korkeakouluun pitämään aiheesta luentokin, joka oli ollut menestys. Toivottavasti kukaan ryppyotsa ei suivaantunut moisesta.

Veikkaanpa muuten, että tuo saattoi olla monelle se mieleenpainuvin luento.

Ainakin omilta kouluvuosiltani parhaiten jäivät mieleen ne opettajat, jotka jos nyt eivät aivan kylähulluja olleetkaan, niin paljon ei puuttunut, ja he usein olivat myös parhaita pedagogeja tehdessään opetuksesta mielenkiintoista luovine ja lennokkaine menetelmineen. Toivon mukaan monesti konservatiivisena ja sovinnaisena pidetty koulumaailma antaa tilaa värikkäille persoonallisuuksille. Kouluopetuksesta ei välity moniarvoisuuden viesti, jos opettajisto tasapäistyy liian yhdenmukaiseksi.

Kun puhutaan toiseuden kohtaamisesta, varsinkin kaksi termiä askarruttavat. Toinen on suvaitsevuus, toinen erilaisuus, ja useinhan niitä käytetään yhdessä, tähän tapaan: Meidän tulee suvaita erilaisuutta.

Se on oikeastaan kamala lause.

Kamala siksi, että suvaitsevuudessa on vahva ylhäältä alaspäin katsomisen sävy. Kun sanomme vaikkapa maahanmuuttajista, että meidän pitää suvaita heidän tapojaan, sanomme epäsuorasti, että maahanmuuttajien tavoissa on jotain vikaa, mutta me olemme niin hyviä ihmisiä, että kestämme sen.

Sanalla suvaitsevuus ei nosteta kohteensa vaan sanojansa arvoa.

Entäpä tämä erilaisuus sitten? Ei ole alentuvaa tai normatiivista puhua erilaisista maailmankuvista, mutta kun termiä käytetään yksikössä ja puhutaan erilaisuudesta, tilanne muuttuu. Jotta jokin olisi erilaista, on jonkin oltava tavallista ja normaalia. Mutta mitähän se tavallisuus on?

Toimin koulussa psykologian ja filosofian opettajana ja olen usein tunneilla tehnyt tavallisuuteen liittyvän pienen kokeen. Meillähän on jonkinlainen abstrakti, sumeahko mutta yleensä varman kyseenalaistamaton käsitys siitä, millainen on tavallinen ihminen. Mutta kun meidän pitäisi mainita yksikin sellainen nimeltä, käsite karkaa käsistä. Kun olen antanut opiskelijoille tehtäväksi nimetä tuttavapiiristään tavallinen ihminen, yleensä ei ole löytynyt ainuttakaan.

Taidamme kaikki olla jollain tavalla kummallisia.

Erilaisuus ja poikkeavuus ovat filosofisestikin kiinnostavia kysymyksiä. Kenellä on todellisuuden monopoli, kuka, ketkä ja mitkä saavat sanella, millainen todellisuuskuva on oikea ja millainen taas täyttää psyykkisen sairauden kriteerit? Elokuvan Anna Lappalainen eli psykiatrisen käsitteistön mukaan psykoottisessa maailmassa, koska hän uskoi sellaiseen mikä ei ole totta, kuten omaan kuninkaallisuuteensa.

Toisaalta voi väittää, että meillä niin sanotuilla terveillä ihmisillä tuppaa olemaan kosolti uskomuksia, jotka eivät ankaran tieto-opillisesti ole tosia. Onkin kiinnostavaa miettiä, millaiset uskomukset ovat sosiaalisesti ja kulttuurisesti sallittuja, millaiset eivät, ja millaisten uskomusten kanssa törmää torjuntaan ja ennakkoluuloihin. Rintamalinja ei nimittäin kulje toden ja epätoden välissä.

Jos kertoisin, että kuulinpa tuossa eilen illalla miten suljettu televisio alkoi puhua minulle niin johtopäätös olisi tyly: nyt se on tullut lopullisesti hulluksi. Sen sijaan kun joku sanoo kokevansa pyhän hengen kosketuksen, Jumalan puhuvan hänelle tai näkevänsä hämärässä huoneessa Jeesuksen kasvot, kuten muistan ala-asteen ussankirjasta jollekin nykysuomalaiselle käyneen, tätä kai pidettäisiin jopa tervetulleena hengellistymisenä – ”nyt se on lopultakin nähnyt valon” – koska taustalla on yleinen ja institutionaalistunut uskomusjärjestelmä, kristinusko. Mutta mikä on hyväksytyn uskon, arveluttavan taikauskon ja sairaalloisen psykoottisuuden ero? Onko se filosofinen, lääketieteellinen vai historiallis-kulttuurinen?

Usein mennään enemmistön mukaan, mutta kun historiaa katsoo, juuri massat ovat huuhtoutuneet mukaan sellaisiin tolkuttomuuksiin, jotka yhden ihmisen tekemänä olisivat merkki psyykkisestä häiriöstä.

En kuitenkaan halua puolustaa sellaista velttoa relativismia, jonka mukaan on vain erilaisia näkökulmia todellisuuteen, eikä voi sanoa, mikä väite on totta, mikä ei. En jaa sitä radikaaleimpien antipsykiatrien näkemystä, jonka mukaan psykoosipotilaat olisivatkin ainoita terveitä sairaassa maailmassa ja mielisairauksia ei oikeastaan ole olemassakaan. En halua väittää joidenkin myöhempien trendisosiologien ja postmodernista viehtyneiden filosofien tapaan, että psykiatrinen diagnostiikka on vain mielivaltaista vallankäyttöä ja oikeastaan psykoottisen maailmakäsitys ei ole sen epätodempi kuin muidenkaan, koska objektiivista todellisuutta ei oikeastaan ole.

Tällaisen relativismin kanssa mennään metsään eikä se ole kenenkään etu, kaikkein vähiten sellaisten psykoosipotilaiden, joille harhat tuottavat suurta kärsimystä.

Sen sijaan väitän, että meillä olisi paljon opittavaa siitä, miten kohtaamme toisenlaisia olemisen ja ajattelun tapoja kuin omamme. Samalla kun kannamme huolta luonnon monimuotoisuudesta, ihmiselämien monimuotoisuutta ja elämäntapojen kirjoa ei aina ymmärretä rikkaudeksi, jota myös pitäisi suojella ainakin silloin kun valinnat ja maailmakäsitykset eivät aiheuta vahinkoa ja kärsimystä. Ja olipa ihminen psyykkisesti sairas tai ei, ihmisarvoinen ja aidon hyväksyvä kohtelu kuuluu kaikille. Sellaista ei elokuvan Anna Lappalainen saanut aina osakseen, kun jopa katsottiin, että harhamaailmaa suotuisampi vaihtoehto olisi seurauksiltaan arvaamattoman lobotomian mahdollisesti aiheuttama tylsämielisyys.

Vielä meidänkin aikanamme mielenterveysongelmiin liittyy kummaa mystiikkaa ja turhia pelkoja. Jos nyt vaikka opettajia ajatellaan, niin helpompi on kertoa kollegalle toipuneensa syövästä kuin paljastaa, että on joskus käynyt läpi psykoottisen episodin. Mielenterveysongelmat leimaavat voitettuinakin äkkiä koko ihmisen.

Prinsessa-elokuvan käyntiin polkaisema koulukampanja onkin tervetullut auttaessaan luomaan hyväksymisen, keskinäisen kunnioituksen ja arvostuksen ilmapiiriä ja toivottavasti viritellessään keskustelua tärkeästä aiheesta. Juuri perusilmapiiri on tärkeä, se henkinen ilmasto, jossa päivittäin elämme. Onko se täynnä ennakkoluuloja ja epäluuloisuutta, vai koetaanko siinä erilaisten ihmisten kohtaaminen kiinnostavaksi ja kaikkien elämää avartavaksi?

Toisinaan pelkään, että pyrimme ratkomaan ongelmia liiaksi autohuoltomentaliteetilla. Kun vikoja tulee, niiden kanssa mennään spesialisteille. Kouluihin vaaditaan lisää psykologeja ja kuraattoreja, kun ilmenee mielenterveyshäiriötä tai kiusaamista, ja vaikka toive on perusteltu, perusongelma muhii toisaalla kuin yksilöongelmissa, jotka pikemminkin ovat seurausilmiö.

Ahdasmielisyys, ennakkoluuloisuus ja kiusaaminen ovat ryhmäprosesseja, joiden juuret ovat syvällä arjen kulttuurissa ja käytännöissä, katseissa, rivien väleissä, puheenparressa – diskursseissa, jos hienosti sanotaan. Taustalla on koko kieroutunut ilmapiiri ja mediailmasto, jossa kiusaamisesta ja lyttäämisestä on tullut suoranainen kansanhuvi. Jos joku vähänkin erottuu joukosta, käydään päälle.

Käytössä on kumma kaksoisstandardi. Jos iltapäivälehden kolumnistille maksetaan palkkaa siitä, että hän jankutukseen asti herjaa ja nimittelee samoja ihmisiä, miksi sama toiminta olisi koulun välitunnilla kiellettyä?

Samoin on turha järjestää koulussa teemailtoja tai koulutuspäiviä suvaitsevuusteeman pohjalta – taas se kamala sana! – ja ihastella eksoottisen kulttuurin meille kummallisia tapoja, jos sitten opettajahuoneessa emme siedä kollegaamme, joka jauhaa ärsyttävästi purkkaa tai pitää vääränvärisiä vaatteita.

Isojen ja kaukaisten asioiden kanssa on helppo osoittaa avarakatseisuutta ja suurisieluisuutta, pienissä ja arkisissa jäämme kiinni.

Itsekkyys on tunnetusti helppoa, vilpitön myötätuntoisuus ja kyky asettua toisten asemaan vaikeampaa. Moniarvoisuutta, tervettä vapaamielisyyttä ja avarakatseisuutta onneksi voi paradoksaalisesti edistää myös itsekkyyden avulla, näin olen huomannut. Oma elämä nimittäin helpottuu kummasti, kun koettaa lakata tuomitsemasta muita. Sydämestä lähtevän hyväksynnän opettelu on oiva keino vähentää omaa ärtymystään: jos ympäristö on täynnä ilmiöitä, joita ei voi sietää eikä ymmärtää, muut eivät siitä ole moksiskaan, mutta omaan mieleen valuu sappea tasaisena koko elämän myrkyttävänä virtana.

On opittava hyväksymään se, että maailmassa on monenmoista hiihtäjää. Yhtä tärkeää on muistaa, että itse on juuri yksi niistä monenmoisista hiihtäjistä.

’Elä ja anna elää’ on yksinkertaisuudessaan häkellyttävän hieno ohje.”