Uskonnot eivät saa kaapata katsomusopetusta

Suomen Kuvalehti 4/2016

Keskustelu koulun katsomusopetuksesta on vilkasta – ja omituista. Tasaisin välein vaaditaan, että nykyisestä uskontojen ja elämänkatsomustiedon opetuksesta pitää siirtyä yhteen kaikille pakolliseen katsomusaineeseen. Yleinen toive on, että uudessa oppiaineessa, ”uskontotiedossa”, esiteltäisiin puolueettomasti eri uskontoja.

Koko lähtökohta on kummallinen. Tärkeät katsomuskysymykset kun eivät enimmäkseen liity uskontoihin.

Hyvässä katsomusopetuksessa keskustellaan esimerkiksi seuraavista teemoista: Mistä oma identiteetti rakentuu? Millaisia arvoja eri nuorisokulttuureihin liittyy? Miten sosiaalinen media muokkaa ajattelua ja maailmankuvaa? Entä musiikki, elokuva, mainokset? Kasvatus ja koulu? Miten erottaa perustellun tiedon huuhaasta?

Nuoret pohtivat paljon eläinten oikeuksia, ulkonäköpaineita, ekologista kuluttamista, uusliberalismia, kansalaistottelemattomuuden moraalia, seksuaalista yhdenvertaisuutta.

Ei näitä kysymyksiä ole mielekästä käsitellä uskontolähtöisesti – tai ateistisesti. Jos mietimme vaikkapa nettikeskusteluiden vaikutusta nuorten arvoihin, olisi kummallista lähteä siitä, mitä hindulaisuus mahtaa asiasta sanoa. Kun käymme katsomuskeskustelua muutenkin etupäässä uskonnottomasti, on erikoista, että koulussa etiikka- ja arvopohdinnat halutaan kytkeä uskontoihin.

Pätevä katsomusopetus on laaja-alaista ja se ylittää oppiainerajat. Kun pohditaan esimerkiksi yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, aihetta voi lähestyä siltä pohjalta, mitä on opittu historian, yhteiskuntaopin, filosofian, biologian ja vaikkapa kirjallisuuden opinnoissa.

Myös uskontojen näkökulma pitää ottaa mukaan. Mutta katsomuksia on paljon, ja uskonnot ovat niistä vain pieni osa.

Eikö sitten voisi siirtyä yhteen katsomusaineeseen, joka ei olisi uskontovetoinen? Teoriassa kyllä, käytännössä se ei onnistu.

Kansainvälinen esimerkki osoittaa, että jos yhteiseen aineeseen mennään, siitä tulee uskontopohjainen. Suomessakin on tästä kokemusta: Helsingin Eurooppa-koulussa kaikki opiskelevat uskontotietoa.

Kuvaavaa on sekin, että julkinen keskustelu katsomusopetuksesta on keskustelua uskonnonopetuksesta. Kuvituksena nähdään usein risti, Daavidin tähti ja kuunsirppi.

Oireellista on, että yrityksistä huolimatta elämänkatsomustiedon opintoja ei ole voitu avata kaikille, vastustus on kovaa. Miten tällaisessa ilmapiirissä olisi mahdollista saada aikaan yksi yhteinen katsomusaine, joka tulisi lähelle nykyistä elämänkatsomustietoa?

Edistyksen sijaan yhteinen oppiaine olisi loikka taaksepäin. Se tarkoittaisi paluuta aikaan, jolloin arvo- ja katsomuskysymykset nähtiin uskonnollisina. Nyt sentään joidenkin on mahdollista opiskella elämänkatsomustietoa, mutta yksi yhteinen aine ajaisi heidätkin käytännössä uskonnonopetukseen.

Samalla pitää tietenkin muistaa, että uskontojen tuntemus on tärkeää. Niiden perusajatuksia ja oppihistoriaa pitää opettaa yleissivistävässä koulussa ja niillä on sijansa myös katsomusopetuksessa, mutta ne eivät saa olla sen lähtökohta. Oikea lähtökohta on nuorten oma elämänpiiri ja ilmiömaailma.

Jospa ratkaisuksi sopisi se, että kaikki opiskelisivat koulu-urallaan sekä uskontotietoa että elämänkatsomustietoa?

Jyviä ja pakanoita

Anna, 42/2009

Suomalaisilta on näköjään taas tiedusteltu, mahdammeko uskoa Jumalaan.

Oma uskonhistoriani on oikeastaan aika tylsä. Lapsena minulle ei luettu iltarukouksia, ja luulen kasvatuksen ylisummaan selittävän uskontosuhdetta paljon. Jos pienestä pitäen kasvaa tuntemukseen, että Levolle lasken Luojani -loitsut pitävät pimeän pelot kurissa, myöhemmän uskonnollisuuden perusta on valettu.

Kävin kyllä rippileirin, mutta papin vaivihkaisesta käännyttelystä ja nuotiokitarasta huolimatta en kuullut korkeamman kuiskauksia.

Sittemmin halusin erota kirkosta ja osallistua elämänkatsomustiedon opetukseen, mutta se ei käy päinsä ilman vanhempien lupaa, ja sitä ei hellinnyt. ”Kristinusko on tärkeä osa suomalaista kulttuurihistoriaa”, kuului hyvää tarkoittava mutta kummallinen selitys.

On se Sdp:kin tärkeä osa suomalaista historiaa, mutta ei kai puolueeseen tarvitse kuulua sen tunnustaakseen?

Aikuisena sitten erosin kirkosta ja ryhdyin elämänkatsomustiedon opettajaksi.

Uskonko vieläkään Jumalaan? Jo kysymys on hämärä. Ratkaisevaa on, mitä Jumalalla tarkoitetaan. Juuri tätä meidänkö? Vai minkä tahansa uskonnon Jumalaa? Vai mitä hyvänsä korkeampaa voimaa?

Kristityt puhuvat paljon nöyryydestä. Minusta nöyryys on kuitenkin kaukana siitä ajatuksesta, että mittaamattoman suuren maailmankaikkeuden ja sen miljardit galaksit luonut Jumala vastaisi rukoukseen tältä syrjäisen aurinkokunnan pikkuplaneetalta ja päättäisi auttaa uuden työn löytämisessa. Eikö tuo jos mikä ole itsekeskeisyyttä ja suhteellisuudentajun puutetta, suuruudenhulluutta? Samoin kuin uskomus, että maailman uskontojen tuhansista jumalista juuri meidän taivaanisämme olisi olemassa?

Entä voisinko uskoa jumaluuteen pienellä alkukirjaimella? Kenpäties, hyvin avarasti tulkittuna.

Silloin ei enää puhuta yhdenkään uskonnon Jumalasta, vaan tuntemattomasta voimasta, kosmisesta periaatteesta tai älystä tai yhtä kaikki jostain sellaisesta, mistä emme voi tietää mitään. Hän ei lähetä ainoaa poikaansa tai kerro, saako sunnuntaisin tehdä työtä. Häntä ei kiinnosta, juonko viinaa vai en.

Hänen tahdostaan ei voi rakentaa uskontoa tai moraalioppeja, koska hänen tahtoaan emme tiedä. Emme edes tiedä, onko hänellä tahtoa.

Siinä on ateistin tai agnostikon nöyryys: hän ei otaksu olevansa yhteydessä maailmankaikkeuden luojan kanssa tai usko tietävänsä sen edesottamuksista tuon taivaallista. Uskonnoton voi samalla pitää oven auki mahdollisuudelle, että kosmoksessa kukaties on, tietomme ja uskomme tavoittamattomissa, meille tuntematonta elämää tai energiaa tai tiesmitä hengen olomuotoa. Mutta se toimija tai mikäikinä ei ole Minun kulttuuripiirini Jumala, joka on kiinnostunut Minusta. Se ei ole Hän vaan se.

Eikä ehkä edes se.

Toisaalta vierastan hyökkäävää ateismiakin. Vapaa-ajattelijoihin en voisi liittyä, en varsinkaan heidän pöhkön ”Jumalaa tuskin on olemassa, lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä” -kampanjansa jälkeen. Eikö juuri uskosta moni saa elämäänsä mielekkyyttä ja rauhaa, nautintoakin?

Olen nähnyt läheltä, miten usko on pelastanut ihmishenkiä. Kirjaimellisesti. Olen nähnyt, miten psykiatria osoittautuu voimattomaksi, mutta hengellinen elämäntunto kantaa kovimpienkin koettelemusten yli. Ja kun tuttavani kertoo kokeneensa vahvan uskonnollisen elämyksen, kuinka voisin sanoa hänelle, että etpäs kokenut?

Usko ja uskonnolliset kokemukset ovat totta. Elämyksellisellä tasolla ne varmaankin voivat olla yhtä tosia kuin minun tämänhetkinen kokemukseni siitä, että istun nyt naputtelemassa tätä pakanallista tekstiä.

Meidän uskonnottomien nöyryyttä ja viisautta olisi sen hyväksyminen, että me emme yksinkertaisesti ymmärrä jotain, minkä monet muut kokevat todeksi; me emme saa siihen elämyksellistä yhteyttä, emme pysty jakamaan sitä. Ja vahvimmassakin uskossa – tai epäuskossa – olevan viisautta olisi nähdä uskomusten kirjo elämän mysteerin äärellä hyvänä juttuna. En haluaisi elää maailmassa, jossa kaikki ajattelisivat uskonasioista samalla tavalla – en vaikka se tapa sattuisi olemaan omani. Haluan myös, että radiosta tulee muutakin kuin omaa mielimusiikkiani.