Kotilääkäri, 3/2013

Alkoholismi on oikeastaan koominen sana, vaikkei itse sairaudessa mitään huvittavaa olekaan. ”Ismi” kun viittaa aatteeseen: liberalismi, sosialismi, anarkismi ja sitä rataa.

Alkoholismi ei ensinäkemältä vaikuta aatteelta. Eikä alkoholisti sen kannattajalta samaan tapaan kuin tiedämme liberalistin kannattavan liberalismia.

Mutta alkoholismi on salaviisas sana. Alkoholismissa ei ensisijaisesti ole kyse siitä, että joku kaataa liikaa etanolia kurkkuunsa. Kyse on vinksahtaneesta elämänasenteesta, jonka yksi oire juominen on. Kokonaisesta aatteesta siis, arvo- ja asennekasaumasta, maailmankatsomuksesta, ismistä.

Alkoholismiin kuuluu tiukka arvojärjestys. Siinä missä liberalismi johtaa helposti talouden ylivaltaan ja unohtaa ihmisen, alkoholismi ei päinvastoin välitä taloudesta mitään – kaikki saa mennä – ja ihminen on tärkein.

Tosin se ihminen on minä.

Vaikka kaikki muu menisi, itsekeskeisyys jää – mahtaileva mutta haavoittuva ego. Alkoholismi on minäilyn taidetta. Alkoholisti on aatteineen aina oppositiossa, ja maailmankuva on yksioikoinen: minä vastaan maailma.

Alkoholismi on totalitaarinen ismi. Se kaappaa kannattajansa kokonaan. Se karsii toisinajattelun. Lopulta kaikki juopot muistuttavat hämmästyttävästi toisiaan.

Sopii kysyä, onko teatraalinen ja kärsimätön, pettymyksiä huonosti kestävä, hybrisiä tuntoja hakeva, herkkä ja ahdistukseen taipuvainen alkoholistipersoonallisuus juomisen seuraus vai sen syy.

Arvatenkin kysymys on sekä syystä että seurauksesta.

Alkoholismi on kuin mikä hyvänsä aate siinäkin, että kun sitä oikein yrittää nujertaa, se vaihtaa taktiikkaa ja siirtyy sissitoimintaan. Kun juoppo on hampaat irvessä määräajan juomatta, alkoholismi livahtaa maan alle salaisiin kokouksiin, piilotajunnan kellareihin, tullakseen sieltä näyttämään voimansa entistäkin tenhoisampana.

Kohtuukäyttäjää ei alkoholistista tule koskaan. Ainoa ulospääsy on juomisen lopettaminen kokonaan, vasta sitten voi tunne-elämä tervehtyä.

Ja kyllä, juoppo on alkoholismin aktiivinen kannattaja, alkoholisti. Alkoholisti on tarinankertoja, ja jokainen känni runoilee rivin lisää niihin itsepetoksellisiin marttyyri- ja sankarisaagoihin, jotka alkoholistisen mielen mytologioissa oikeuttavat juomisen.

Samalla pitää varoa syyllistämästä kohtuukäyttöä. Ei-alkoholistien riehakkaat nousuhumalatkin ovat enimmäkseen ilo silmälle. Ken viinaa osaa käyttää, se viinaa käyttäköön.

Mutta alkoholismi ei tarvitse enää yhtäkään ääntä.

Helsingin Sanomat, 23.2.2013

Kahteen kertaan se oli luettava ennen kuin uskoin silmiäni. Uusimmassa Kotilääkäri-lehdessä päihdelääketieteen professori valistaa, että alkoholisteista voi koulia kohtuukäyttäjiä. Homma hoituu lääkkeellä ja kahdeksalla terapiakäynnillä. Hoidon hinta on 2 000 euroa.

Ei, en nähnyt unta. Joku muu näkee.

Asiassa on nimittäin pieni mutta. Alkoholisti ei voi ruveta kohtuukäyttäjäksi. Alkoholismi muuttaa keskushermostoa peruuttamattomasti ja sen verran kierosti, että sivistyneet viininlipittäjäiset ja harmittomat nousukännit ovat kadotettuja paratiiseja, ikävä kyllä. Juoppo itse ei sitä tietenkään suostu uskomaan elätellessään illuusiota kohtuukäytöstä – viimeistään ensi kuussa.

On vastuutonta ja vaarallista, että professorintittelillä tuetaan alkoholistien itsepetosta. Jään odottamaan, milloin pyromaniatieteiden professori suosittelee tuhopolttajille hallittuja tulitikkuleikkejä.

Jokainen juoppo on huomannut, että loputtomat yritykset säätää juomista kohtuulliseksi johtavat vain uusiin retkahduksiin. Sen on huomannut myös juopon lähipiiri.

Alkoholismi on psyykkinen, fyysinen ja mystinen sairaus. Se ei ole kenenkään syy, mutta sen tukeminen on. Niin vahingollisia ovat nyt nähdyt lääkärikommentit, että lasken ne alkoholismin edistämiseksi.

Suorastaan mielenkiintoinen on haastatellun päihdeproffan usko siihen, että holtiton juominen voidaan nitistää lääkkeillä, jotka vievät dokaamisesta mielihyvän.

Taas unohtui jotain: alkoholisti ei yleensä saa juomisesta enää mielihyvää.

Mutta yritetään ajatella nätisti. Jospa kyse ei ole siitä, että hädänalaisilta viedään rahat. Kyse on vilpittömästä yrityksestä talutella päihderiippuvaisia kohti kohtuujuomisen Eedeniä. Unohdetaan kiusallinen todellisuus ja kuvitellaan, ihan kokeeksi, että alkoholisteja voisi hoitaa kohtuukäyttäjiksi.

Ensin on ihmeteltävä tavoitetta. Onko kaiken riskin ja vaivan väärti, että koulitaan jotkut käyttämään elimistölle vierasta myrkkyä kohtuudella, jos asianosaiset eivät saa siitä edes mielihyvää? Ja jos osa alkoholisteista päätyisikin kohtuujuojiksi, jokaista kohti on liian paljon niitä, jotka jatkavat itsetuhoista juomista kohtuukäytön kangastus takaraivossaan.

Turha ottaa näitä riskejä. Niiden hinta on kova, enemmän kuin se parituhatta euroa.

Kotilääkäri, 1/2011

Tammikuu on elämäntaparemonttien sesonkia. Monet kerrat olen itsekin pinnistellyt vuodenvaihteessa jos jonkinmoista ryhtiliikettä. Vaan jos muutos tuli, pian tuli kyllä repsahduskin, olipa sitten kyse röökinpoltosta, syömisestä tai juomisesta.

Kerran sentään tapahtui merkillinen täyskäännös. Ei minusta pyhimystä tullut, ei edes Hyvää Ihmistä, mutta vaihtuipa silti elämäntapa kertaheitolla toiseksi. Ei vuodenvaihteessa tai suunnitellusti, vaan näennäisen tavallisena torstaina 26.5.2005.

Mitä tapahtui? Ainoa rehellinen vastaus on, etten vieläkään ihan tiedä. Muutoksen ulkoiset merkit on tietty helppo kertoa: vuosikaudet olin viettänyt viinivetoista baarielämää, mutta tuon päivän jälkeen ei ole lainkaan edes tehnyt mieli alkoholia. Koskaan ei pitänyt saada lapsia, mutta jo seuraavana vuonna syntyi ensimmäinen, kolme vuotta myöhemmin toinen. Muutkin elämäntavat ja -arvot menivät kokonaan uusiksi.

Tutut kummeksuivat, että kenessäkään eivät olleet nähneet yhtä dramaattista muutosta. Mutta uskoon en tullut, ja rakkauskin oli vanhaa perua.

Miten on mahdollista, että sama räpeltäjä, joka ei kovalla yrityksellä pysty pieniin parannuksiin, saa uuden elämän tuosta vaan?

Ehkä juuri siksi. Kovilla päätöksillä kasaa itselleen ahdistavia pakkoja, joista sisäinen kapinallinen pyrkii lipsumaan; vankilasta haluaa pois, niin itse rakennettu kuin se olisikin. Jollain ristiriitaisella tavalla käänne tuli yrittämisen sijaan luovuttamalla – ja vaihtamalla pakot haluiksi. Pakkoja vastaan voi kapinoida, mutta ei ole mieltä kapinoida sellaista vastaan, mitä haluaa.

En minä ajattele, etten saa juoda viinaa. Totta kai saan ja voin, vaikka heti, kaapista löytyy. En vain enää halua. En enää joudu juomaan.

Mutta pintavesiä vielä nämäkin. Holtiton alkoholinkäyttökin on seurausilmiö nyrjähtäneestä elämänasenteesta. Kun elämänasenne tervehtyy ja alkaa vapautua mahtipontisesta ja itsekeskeisestä mielenmaisemasta, lakkaa tarve juomiseenkin. Alitajunnalla lienee tässä iso osansa, ja kaikki ylipäätään on ennemmin lahjaa kuin päätösten hedelmää.

Ei minusta alkoholinkäytön vastustajaa ole tullut, päinvastoin. Mikäpä sen hauskempaa kuin kallistella lasia nosteisessa tunnelmassa. Moni osaa juoda oikein. Mutta jos alkoholi on vääristyneen elämänfilosofian polttoainetta ja keskeinen osa vinksahtanutta minä- ja maailmasuhdetta, se on mielenmyrkky vailla vertaa. Viinaongelmaa ei niinkään paljasta juomisen määrä, eivät sen seurauksetkaan, vaan juomisen syyt.

Toivotan mainiointa alkanutta vuotta kaikille lukijoille ja rohkeutta ja valppautta tunnistaa niitä huomaamattomia risteyksiä, joita taipaleen varteen on piilotettu.

Metro, 25.8.2008

Helsingin Sanomien yleisönosastossa valiteltiin kesällä kolmosoluen epäseurallista ja lamaannuttavaa vaikutusta. ”Alkuillan henkevät keskustelut puuroutuvat loppuillasta, kun liian monen oluttuopin jälkeen ajatus ei juokse. Yksinkertaistenkin lauseiden suullinen tuottaminen muodostuu ylivoimaiseksi ponnistukseksi”, kirjoittaja manasi keskarin turruttamia terassitunnelmia.

Lääkkeeksi hän ehdotti kakkosoluen tuomista markkinoille. Tukea tulee korkealta: viime viikolla keskarin laimentamista esitti valtiosihteeri Velipekka Nummikoski (kok).

Olen tehnyt keskioluesta samat havainnot kuin kirjoittaja, kukapa ei olisi, mutta eipä tilanne kyllä kakkoskaljalla korjaantuisi. Ruotsalaismallinen laimea kansanolut on sen sortin pöhnälitku, että se vain jouduttaisi aivokuolemaa. Ihmislajilla ajatus yleensä juoksee sekä selvin päin että nosteisessa humalassa, mutta tympeä kaljahorros tappaa niin aivotoiminnan kuin seuraelämänkin.

Aloittelevana keski-ikäisenä kalkkiksena ihmettelen varsinkin nuorison mieltymystä keskiolueen. Omasta nuoruudestani muistan, että jos emme ehtineet Alkoon tai löytäneet hakijaa tai muusta syystä jäivät unkarilaiset valkoviinit saamatta, vasta paremman puutteessa turvauduimme keppanaan, jota sitten pitkin hampain yritettiin kiskoa nousuhumalaksi asti.

Toivottua mielennousua siitä harvoin irtosi.

Opiskeluaikoina keskari tärveli ainakin Uuden ylioppilastalon perinteikkäät tenttibileet. Vielä 1980-luvun lopulla juhliin kannettiin viinejä, joiden voimalla käytiin pirteitä keskusteluja pikkutunneille asti. Joskus 90-luvulla kekkereihin alettiin viinin sijasta rahdata trendikkääksi miellettyä keppanaa.

Pullovuoret eivät mahtuneet pieniin kylmätiloihin, ja niinpä tyypilliseksi juhlajuomaksi vakiintui huoneenlämpöinen pussikalja, pullon suusta nautittuna. Aiemmin vireistä väittelyistä ja vilkkaasta parinmuodostuksesta tunnetut juhlat näivettyivät keskikaljahaukotteluksi. Kuluipa monen peliajasta sitä paitsi kolmannes vessajonoissa.

Keskikaljatihnuttelu myös kavalasti arkistaa alkoholin. Onko ankeampaa näkyä kuin bissepöhnässä iltauutisten äärellä nuokkuva perheeniskä?

Tylsämielisen keskiolutmöllöttelyn ja kakkoskaljan lanseeraamisen sijaan ehdotankin, että aletaan taas suosia viiniä ja nelosolutta. Juhlajuomaksi ei keppanasta ole, ja arkea taas taitaa olla fiksuinta viettää ihan selvin päin.

Metro, 14.1.2008

Tipattoman tammikuun tielle lähteneet ovat kohta taipaleen puolivälissä, moni on jo repsahtanut ja vielä useampi viitannut kintaalla koko raittiusrituaalille.

On perinteessä puolensa. Jos ei muuta niin ryhtiliike tuo hyvän omantunnon paitsi tammikuuksi myös sitä edeltävän pikkujoulukimaran ajaksi. Tietoisuus tulevasta askeesista oikeuttaa loppuvuoden ördäilyn, ja keväämmälläkin voi tarttua tuoppiin huojentuneemmin, kun tietää sisuskalujen pistäytyneen vuosilomalla.

Sopivasti vuoden pimeimpään hetkeen ajoittuva kärvistely on syntien sisukasta sovitusta karvaimmillaan; se on kuin ortodoksien paasto tai katolisten rippi, sielunhoitoa ja itseruoskintaa. Rypemisen palkka on iloton valoton tammikuu. Synti ja sovitus. Itku pitkästä ilosta.

Yhteisenä rituaalina tipaton alkuvuosi valaa yksilöllistyneeseen kulttuuriin yllättävää yhteisöllisyyttä. Hampaat irvessä raitistelevien viinalakkolaisten toverilliset tekstiviestit singahtelevat pimeään talvi-iltaan: ”Pitääkö?” ”Kyllä pitää.” ”Sama täällä.”

Monelle suurkuluttajalle tauko paljastaa ennen pitkää toki kavalatkin puolensa. Jatkuva juominen on oikeastaan oire vääristyneestä elämänasenteesta, eikä päihdykkeetön kuukausi johdattele uuteen elämänfilosofiaan vaan pikemmin lujittaa vanhaa näyttäessään raittiuden ilottoman puolen. Tipattomasta tammikuusta tulee tunnelmaltaan helposti ei-juomisen olosuhde ja vajantotila, hilpeiden ravintolailtojen kärsimättömällä odotuksella latautunutta epäelämää.

Vahvimmin mielen täyttää se, mitä sieltä yrittää pitää poissa. Houkuttavimmat laitumet aukeavat aina kieltokilpien takana, ja niinpä käy ihminen pienten taukojen jälkeen entistäkin tenhoisammin tuopinvarteen kiinni.

Tästä puhuu muun muassa Anthony de Mello hienossa kirjassaan Havahtuminen. Mello opastaa, että ei pidä kieltää itseltään asioita; mieluummin pitää ”nähdä niiden läpi”. Kun joustamaton kielto pehmenee välinpitämättömyydeksi ja läpinäkemiseksi, mieli vapautuu.

Entä jos tipattomuus ei pidä ja tuleekin kesken projektin vedettyä lärvit? Aina voi antaa haluilleen anteeksi ja lohduttautua tunnetun pääjohtajan hengessä: so fucking what. Pakkomielteisiä elämäntaparemontteja suosivassa ilmapiirissä elämästä tulee niin helposti freudilaisen yliminän tuomaroima oikeudenkäynti, ettei sen keskellä itsearmoa ja anteeksiantoa koskaan ole liikaa.

Image, 8/2004

Helsingin yöelämän konkari, runoilija Arno Kotro sukelsi syyskuussa huimaan ihmiskokeeseen ja vietti kuukauden ilman viinaa. Miten bileiden Byron ja naapuripöydän Neruda selvisi koettelemuksestaan kosteassa kaupungissa? Lue Kotron raittiuspäiväkirja.

Elokuun loppu. Runoilijan päätös kypsyy.

Ankarasti juhlitun viikonlopun jäljiltä olo ei ole auvoisa, mutta sitä parantaa vakaa päätös täysin tipattomasta kuukaudesta. Tammikuu on amatöörijuoppojen klisee, tipaton syyskuu kesken kauden on tyylikkäämpi veto.

Ei iltapäiväoluita. Ei viikonloppuviskejä. Ei viiniä ruuan kanssa, aamupäivän tasoittavista puhumattakaan.

Kaikille kyse ei ehkä olisi valtavasta elämänmuutoksesta, mutta usko minua: myytti runoilijoiden viinanjuonnista ei ole vain myytti.

Keskiviikko 1.9. Runoilija pohtii hegeliläistä kaksoisnegaatiota ja selviää päivän velvollisuuksista.

Ensimmäinen täysraitis päivä on kiireinen, vapaudun työvelvollisuuksista vasta iltakahdeksalta. Normaalioloissa joisin pari ansaittua viinilasillista ja pari ansaitsematonta päälle. Kaikki on mennyt kuten ajateltu on – opetus, palaverit, kirjastovierailu. Ehkä. Mistä tiedän, ellen summaa tapahtumia kantaravintolan nurkkapöydän zeniläisessä rauhassa?

Kaipaan punaviinin lämmintä läikähdystä, sen sopivasti turruttavaa mutta samalla ajatukset kirkastavaa puraisua. Yritän sitkeästi ajatella muuta, mutta varmimmin mielen miehittää juuri se, minkä sieltä yrittää pitää poissa. Lohduton ajatus: entä jos viehtymys viiniin vain pahenee selväpäisten jaksojen aikana? Onko juotava tasaisesti, jotta ei alkoholisoituisi?

Ehkä kieltäymys pitää viedä loppuun asti. On pyrittävä kieltämisen kieltämiseen, Hegeliltä haiskahtavaan kaksoisnegaatioon: on unohdettava paitsi viinanjuonti, myös se, että sen yrittää unohtaa.

Paha vain, etten voi juoda unohtaakseni.

Perjantai 3.9. Runoilija saa oudon kutsun.

Illalla kännykkä piippaa. Tervetuloa Rush – Hard Generation -klubille Aktia-saliin. Nimesi on ovella. En tunne tekstiviestin lähettäjää enkä ravintolaa.

Jos olisin ottanut muutaman lasillisen, olisinko uteliaisuudesta lähtenyt katsomaan kortit? Todennäköisesti. Taksilla.

Nyt jään kotiin katsomaan televisiosta keskustelua, jossa pohditaan mahdollisuuksia järjestää kansanäänestys EU:n perustuslaista.

Säyseä selväpäisyys tappaa sosiaalisen improvisaatiokyvyn.

Lauantai 4.9. Runoilija kohtaa Puhuvan pään.

Olen istunut kotona kaikki illat. Näin ei voi jatkua, ei saa jatkua. On liikuttava ja nähtävä ihmisiä.

Suunnistan Nova Clubin päätösbileisiin Kaivohuoneelle.

Juomakuponkeja lyödään kouraan jo ovella, mutta niissä ei ole alkoholitonta vaihtoehtoa. Baarimikko tarjoaa ystävällisesti spraittia. Kuvittelen olevani selityksen velkaa ja soperran jotain sekavaa kosteasta kesästä. Baarimikko katsoo oudommin kuin koskaan.

Pujahdan saliin, jossa kekkerit ovat täydessä vauhdissa. Varmasti hyvät pirskeet, mutta tipattoman on vaikea eläytyä. Miten pitäisi olla, missä seistä luontevasti?

Keskusteluun ei saa oikeaa saundia. Mitä sanotaan niille, joille ei ole mitään sanottavaa?

Normaalisti yrittäisin napata humaltuneet kiinni nopeilla lasillisilla, mikä tosin on järjetön taktiikka, koska silloin aina päätyy loppuillasta kaikkein kännisimmäksi: se on kuin nostaisi nopeuden kahteensataan ja kiilaisi kiihdytyskaistalta niiden sekaan, jotka ajavat kahdeksaakymppiä.

Keskustelen jonkun kanssa tv-chatin Puhuvasta päästä. Kaikista viinaa juoneista Puhuva pää on hauska. Tai tarkemmin – Puhuvasta päästä puhuminen on hauskaa. Selväpäiselle tylsistelijälle Puhuva pää jää etäiseksi, huumori vieraaksi.

Saarikoski sanoi, että humala on paikka.

Sunnuntai 5.9. Runoilija onnittelee itseään.

Lopultakin valoa. Usein sunnuntai on krapulaisen teiniangstin luvattu päivä, puolibukowskin totuuden hetki, eksistentiaalisen vilun näyttämö.

Nyt olen aikaisin hereillä ja skannaan kirkkain aistein ja antennein Hesarin ajankohtaiset. Olo on kuin kolme kiloa pudottaneella laihduttajalla.

Keskiviikko 8.9. Runoilija ikävöi menetettyä luovuutta.

Yritän kirjoittaa. Yritän kirjoittaa mutta en kirjoita. Ajattelen liian kirkkaasti, arkisesti ja itsekriittisesti. Yllättäen huomaan, että juopumusta ei saakaan kaipaamaan jokin välittäjäaineen jekku tai geeneihin kirjoitettu himo, vaan laskelmoiva vakuuttuminen etanolin eduista kirjallisessa työssä. Voi olla, että juovuksissa ajattelu taantuu, mutta ainakin se avartuu niille taajuuksille, joilla virittyvät luovat tuokiot ja itsetuntemuksen kuulaat tilat.

Ikävöin niitä day after -aamuja, joina paperilapulta on tahattoman surrealismin seasta löytynyt omalla käsialalla kirjoitettu ihka oikea säe.

Torstai 9.10.–perjantai 10.10. Runoilija valvoo ja oivaltaa transferenssisuhteiden ytimen.

Raittiuden riemuihin viettelevissä valistusvihkoissa väitetään aina, että unen laatu paranee kun lopettaa juomisen. Ei pidä paikkaansa. Tai mistä tiedän, kun en pääse testaamaan unta juuri ollenkaan?

On ajatuksia ja on aamuöisiä ajatuksia; aamuyö on köyhän miehen humala.

Valvoessani muistelen lapsuutta. Lapsena kysyin isältä, miksi ihmiset juovat viinaa, kun se maistuu pahalta, maksaa paljon, ihmiset sitä juotuaan rupeavat riitelemään ja kaikille tulee lopuksi paha olo.

Mitä isä vastasi, sitä en muista.

Päädyn siihen, että myöhemmän elämän krempat johtuvat sittenkin lapsuuden vaurioista, sanoivat trendikkäät lyhytterapeutit, positiivisuuspsykologit ja muut pakkomyönteisyyden apostolit mitä tahansa. Alkoholin avulla voi regressoitua lapseksi jälleen ja korjailla hissukseen vaurioita käymällä niitä transferenssisuhteissa läpi. Olen tyytyväinen vastaisen viskittelyn oikeuttavaan oivallukseeni.

Huoneen nurkassa pölyttyy liuta Virosta raahattuja viinapulloja. Tuntuu kuin ne öisin kajastaisivat outoa, vihertävää valoa.

Perjantai 10.9. Runoilijasta sukeutuu Robert De Niro.

Käännynnäisestä tulee nopeasti kiihkoilija. Katson ärtyneenä metron siideriseurueita ja kännisiä hortoilijoita.

Itse koen olevani Suuri Esimerkki, kieltäymyksen ja itsehallinnan ikoni, hyveen perikuva. Olen Päivi Räsänen ja Robert De Niro samassa persoonassa, olen Raamatunlause ja taksikuski: ”All the animals come out at night…sick! Some day a real rain will come and wash all this scum off the streets…”

Kirottuani koko kesän hurskastelevaa ja moralisoivaa alkoholikeskustelua alan nyt ymmärtää kolumnistikollegoita ja jopa yleisönostojen vakiorutkuttajia. Katukuva on pilalla. Keskikaljaa tihnuttavat, nurkkiin kuseskelevat, haukottelevat ja röyhtäilevät mäyräkoirapöhnäilijät ärsyttävät aivan erityisesti.

Ei se ole ongelma, että minä en osaisi pitää hauskaa ilman alkoholia, vaan se, että muut eivät näköjään sen kanssakaan. Joisivat edes viiniä tai väkeviä, jotta tavoittaisivat nousuhumalan euforian, sen ylikuplivan hybriksen ja pulppuavan seurallisuuden. Jos jotkut kerran ovat siinä onnellisessa asemassa, että ovat antaneet itselleen luvan juopotella, miksi he eivät tee sitä oikein?

Lauantai 11.9. Päiväkännien ihanuudesta.

Yllättäen huomaan kaipaavani krapulaa, lennokasta seurallista kreatiivista krapulaa, joka avaa kiitoradan hallittuun, uuteen nousuun. Muistan lukeneeni kulttuureista, joissa alkoholia juodaan juuri krapulan takia. Ja onko mitään parempaa kuin krapulainen seksi?

Kaipaan rentoa ja harmonista toista päivää, kun ei enää ole kiire mihinkään, ei tarvitse juosta valomerkkien perässä, ei jonottaa ravintoloihin; kun taksit kulkevat, kaikilla on kapakoissa aikaa ja iloiset tunnit pitävät kustannukset kurissa.

Päiväkännit ovat parhaat kännit ja omat juhlat kukkeimmat silloin, kun ne kontrastoituvat muiden arkeen, hermostuneisiin lauantaishoppailuihin, räntäisiin töistäpalaamisiin.

Sunnuntai 12.9. Runoilija kohtaa kriitikot ja ryhtyy matemaatikoksi.

Pyhäpäivä avautuu raskaanharmaana. Äkkään Hesarista ja Nytistä arvostelut kuunnelmasta, jonka Radioteatteri on tehnyt runo-opukseni pohjalta. Itselläni ei ole kerrassaan mitään tekemistä toteutuksen kanssa, mutta silti: pitäisikö minun todella lukea arvioita selvin päin, ilman krapulankaan turvallista utua?

Toinen kritiikeistä on kiittävä, toinen happamahko.

Tavallisesti kai olisin jo matkalla baariin. Kapakoitumisen legitimoiva logiikka on yksinkertainen: hyviä uutisia juhlitaan, huonot antavat syyn karvaannautinnolliseen marttyyriuteen, jota pieni humala pukee kuin turkki jääkarhua. Nyt olisi valtakirja kumpaankin. En anna periksi, sittenkään.

lltapäivällä on runokeikka Tampereella. Paluumatkalla istun junassa ja huomaan kuluttavani aikaa tekemällä omituisia laskelmia. Lasken prosenttilukuja ja suhteutan raittiiden päivien määrää juopottelupäiviin. Takana on 39 prosenttia tipattomasta ajasta. Eksyn eksaktiin, pakkomielteiseen numeromagiaan. Raitistelusta tulee tieteellistä, olen raittiuspositivisti.

Lasken, että jo muutamalla vuosittaisella tipattomalla kuukaudella laimentaisin alkoholinkulutuksen kirkkaasti alle virallisten ongelmarajojen.

Omatunto ei ole kemiaa vaan silkkaa matematiikkaa.

Perjantai 17.9. Repsahdus on lähellä.

Vaarallinen ilta. Viinan seireenit pujahtavat tajuntaan, jossain ilkkuu Carl Barks -henkinen atrainhahmo. Muistan Oscar Wilden lohkaisun, jonka mukaan kaikkea muuta pystyy vastustamaan paitsi kiusauksia.

Ajatukset sortuvat kerettiläisiksi: Mitä hyötyä on tipattomista kuukausista, jos ne toisaalta vain lisäävät juomista? Jos on hyvissä ajoin päättänyt viinattomista viikoista, kiskoo hyvin omintunnoin kaksin käsin viime hetkeen asti ja toistaa saman kuurin jälkeen. Eikö kärvistelyllä vain kätilöidä selväpäisyyden ja juoppouden pahimmat puolet esiin?

Minkä vuoksi kysytään, miksi Jeppe juo? Miksi ei joisi?

Ikävöin viinareissujen parhaita pöytiä, kohottavia keskusteluita, barokkioopperoiksi paisuneita bakkanaaleja. Kaipaan seikkailua, suuria tunteita ja dramaattisia käänteitä. Tipaton elämä on olmiolemista, eteiselämää. Juhlat ovat jossain, ja minä olen tässä.

Hegeliläinen kaksoiskielto on kauempana kuin koskaan.

Sunnuntai 19.9. Runoilija leikkii kotia.

Käytän ylimääräistä aikaa ja energiaa siivoamiseen. Koska televisiosta ei tule mitään, on vuokrattava video.

Maanantai 20.9. Runoilija tärisee teatterissa.

Olen skipannut muutamat ilmaisen juoman juhlat, tieten mutta en hirveästi tahtoen. Tänään on runokirjasta ja osin uusista riveistä parsitun näytelmän ensi-ilta, jonne en malta olla menemättä. Repliikit hakkaavat tajuntaa kuin märät rätit ilman viinin pehmentävää puskuria.

Olen liian lähellä ja liian kaukana.

Lauantai 25.9. Kantapaikan yksinäisessä universumissa soi etäinen fuuga.

Juon kapakassa vettä koko oraalisen fiksaation vimmalla. Ravintolassa on retorisia kerroksia, humalan asteen virittämiä aaltopituuksia, toisiaan kohtaamattomia keskusteluavaruuksia.

Mietin miten kaikki muuttuisi, jos nyt joisin. Lipittäisinkö nurkassa nököttävän naisen kauniiksi ja kiinnostavaksi, sanoisinko sille hei? Lietsoisinko baaritiskillä rötköttävän äijän poliittiseen väittelyyn?

En tiedä, en halua tietää. Päässä on myrsky, edessä vesilasi.

Joka tapauksessa väitän, että alkoholin myötävaikutuksella on löytynyt enemmän aviopuolisoita ja seksiseuraa kuin niitä on alkoholin vuoksi menetetty. Leikittelen ajatuksella, mitä tapahtuisi, jos elämästä nyt vietäisiin pois kaikki viinan mukanaan tuoma ja annettaisiin takaisin kaikki, minkä viina on vienyt. Vakuutun siitä, että Rex Alcoholicus on kaikkine oikkuineenkin ollut elämässäni hyväntekijä.

Silti jokin porvarillinen tehokkuuden vaatimus häiritsee. Katson hilpeää pöytäseuruetta ja mietin, mitä hyötyä tuosta kaikesta kenellekään on. Juovukkeiseen tyhjäkäyntiin elämän varrella käytetyssä ajassa olisi opetellut kolme kieltä. Tipattomalle vuorokaudet ovat pitkiä, aika riittäisi kevyesti kansanopiston esperantokursseihin.

Kuuntelen itsensä ystäväkseni juoneen puolitutun mietteitä. Humalaisen puheenparsi noudattaa fuugan rakennetta. Ensin teema esitellään eleettömästi hiljaa, mutta aiheeseen palataan muutamaan kertaan teatraalisella crescendolla teemaa vain hiukan varioiden.

Riittävästi juoneella on keskusteluissa aina ilmaherruus.

Mikä saa kännikkään luulemaan, että naapuripöytääkin kiinnostaa hänen parisuhteensa ja siitä vastikään annettu tulosvaroitus? Mikä oikeuttaa ärveltäjät työntämään turpansa niin lähelle, että tuntee syljen roiskuvan otsaan?

Kysymykset ovat vastattavuudessaan maailman alkusyntyarvoituksen luokkaa.

Torstai 30.9.

Viimeinen täysraitis päivä. Huomenna alkaa uusi elämä. Tai jatkuu se, mikä vanhasta on jäljellä. Yksi tipattomuuden huono puoli on alati vaanivan repsahduksen lisäksi se, että lakot vaatisivat arvoisensa, seremoniallisen lopetuksen. Ensimmäinen drinkki on rituaalisuudessaan tärkeä. Joisinko Renault-konjakkia, kelpaisiko mustaleimainen viski? Vodkaa ja kallista valkoviiniä shamppanjagratinoitujen ostereiden kanssa?

Toisaalta ensimmäinen humala on aina pettymys, se on kuin pitkään varastorasvoissa lojuneella aseella ammuttu ensimmäinen heittolaukaus: ei hallittu, ei edes tähdätty.

Joka tapauksessa tunnen vahvasti, että jossain on tulevat juhlat. Mielessä taistelevat omahyväinen tunne osoitetusta itsekurista ja Sonja O:n loppulauseet. Kallistun Sonja O:hon. ”Mitä odotan? En aplodeja ainakaan.”