Helsingin Sanomat, 16.11.2013

Vanhempi tytär täytti seitsemän. Päädyimme puhumaan vanhenemisesta ja viisastumisesta. Oma 44 vuoden ikäni herätti kunnioitusta.

Mitähän olisi se viisaus, jota uskaltaisi jakaa matkaevääksi?

Tietysti voin kokemuksesta antaa pikkuniksejä ja varoituksia: älä laita valokuvia kirjaston kirjojen väliin, ja hiljaisen luentosalin ovensuussa ei kannata vaihtaa viikonloppukuulumisia.

Ja jos haluat arvostella Jasminea Nealle ja olet lähettämässä jälkimmäiselle tekstiviestiä, älä ajatuksissasi lähetä sitä edelliselle.

Ei, tarkemmin: älä arvostele Jasminea Nealle.

Näitähän olisi. Mutta jotain isompaa pitäisi osata sanoa. Isänä. Filosofian ja psykologian opettajana. Vähän pitempään vaeltaneena.

Pari varoitusta voin antaa.

Muistatko kun olit kolme, ja yritimme opetella kahta kaikkein vaikeinta sanaa, kiitos ja anteeksi? Aikuisten pelikentillä ne ovat yhtä tiukassa kuin ekaluokan välitunnilla.

Käytä sinä niitä. Ja kun sinulle myöhemmin opetetaan sanaluokkia, älä aina usko kaikkea: kiitos ja anteeksi ovat oikeasti teonsanoja, vieläpä isojen tekojen sanoja.

Jos kiinnostut luovasta työstä, jopa taiteen tekemisestä, toteuta kutsumustasi, mutta jätä taidepiirit omaan arvoonsa. Toisinajattelua tai toisintaiteilua tai muuta muottiin sopimatonta ei siedetä, ja suvaitsevuudellaan elämöivä kulttuuriväki kokoaa teloituskomppaniat nopeasti.

Nyt meni vaikeaksi, otetaan uusiksi: Jos päiväkodissa pukeutuu eri tavalla kuin muut, joutuu helposti kiusatuksi. Jos aikuisten maailmassa ajattelee tai kirjoittaa pikkaisen eri tavalla kuin muut, joutuu yhtä lailla sylkykupiksi. Mutta tärkein tulee tässä: anna palaa vaan!

Lannistajalle riittävä rangaistus on lannistaja itse.

Älä sinä erehdy pitämään ilkeyttä älykkyyden merkkinä. Se kun on juuri päinvastoin. Ilkeys on niitä harvoja asioita, jotka eivät vaadi vähäisiäkään älyllisiä ponnistuksia.

Annanko liian synkän kuvan, tyttöni mun? Se ei ole tarkoitus. Ilo täytyy pitää matkassa, eikä se ole edes vaikeaa, kun vain asenteessa on aurinkoa.

Minusta sinä näytät onnelliselta pikkuihmiseltä. Päiväkoti ja alakoulu ovat enimmäkseen kivoja paikkoja, sinä tiedät.

Halusin vain sanoa, että maailma jota kohti kuljet, toimii ihan samalla tavalla kuin ne.

Helsingin Sanomat, 6.4.2013

Riitahan siitä saatiin.

Jupakka alkoi, kun kuusivuotiaan tyttären saamasta lahjapaketista kuoriutui vaaleanpunainen dvd-leffa, jonka kannessa sädehti langanlaiha prinsessa. Ei mikään gender-tietoisen faijan toiveiden täyttymys siis, mutta ilahduin siitä, että prinsessalla oli sentään kädessään kirjoja.

Leffasta tuli heti hitti. Siinä pikkubarbiet opiskelevat Prinsessa-koulussa tanssia ja prinsessoille sopivaa käytöstä sen minkä juonitteluiltaan kerkiävät. Kyllä ne kirjatkin ruudussa vilahtavat. Niitä kasataan pinoksi lainehtivien kutrien päälle ja sitten opetellaan oikeaoppista prinsessakävelyä.

Videosta päätellen kirjojen lukeminen sen sijaan ei ole prinsessoille sopivaa puuhaa.

Halusin piilottaa videon sinne, missä säilytämme muitakin lapsille vaarallisia esineitä. Esitin toiveen, että tytär katsoisi jotain muuta.

Vaimo oli toista mieltä: – Juuri tuolla asenteella tyttöjä kasvatetaan ajatukseen, että heidän touhunsa ovat vähempiarvoisia kuin poikien.

Olisi pitänyt jättää sikseen mutta muistin, mitä naispuolinen kollega oli manannut: yhteiskuntaopin tunneilla asetelma on turhan usein se, että pojat meuhkaavat politiikasta ja tytöt meikkaavat.

Lisäksi olin juuri lukenut Tommi Uschanovin opuksen Suuri kaalihuijaus. Yksi kirjan sivuhuomio on se, että jostain syystä naisten tietämys yhteisistä asioista on selvästi huterampaa kuin miesten. Eikä syy tosiaankaan ole se, että naiset olisivat miehiä tyhmempiä.

Sylttytehdas sauhuaa muualla. Jos tyttöjä kasvatetaan siihen henkeen, että hyvä tulee kunhan meikkaa ja kävelee kauniisti, niin eipä siinä hirveästi EU:n subsidiariteettiperiaatteet kiinnosta. Nehän sitä paitsi kuuluvat miesten maailmaan. Ja kun hoitaa prinsessavelvoitteet tunnollisesti laihduttelua myöten, jostain löytyy varmasti se prinssikin, joka tekee niillä subsidiariteeteilla sen verran fyrkkaa, ettei itse tarvitse käydä töissäkään.

Missä EU, siellä ongelma, meidänkin perheessä. Nyt lopputulos oli se, että 3- ja 6-vuotiaat tytöt yrittivät epätoivoisesti perehtyä prinsessa-dvd:ltä teekutsuetiketin saloihin aikuisten mölistessä rooliodotuksista.

Ihan hyvä näin. Siinähän oppivat, että tasa-arvo ei ole mikään leikin asia.

Helsingin Sanomat, 26.1.2013

Pidimme koulussa äskettäin avoimien ovien päivän. Vanhemmat saivat tulla seuraamaan oppitunteja ja tutustumaan jälkikasvunsa opinahjoon.

Äkkiseltään luulisi, että päivä kasaa enimmät paineet opettajille. Oppituntien pitäisi olla erityisen elämyksellisiä ja pysäyttäviä. Historianmaikka pohti, että täytyy varmaan hinata koululle lauma hevosia ja havainnollistaa hakkapeliittojen hyökkäys elävällä voimalla.

Siinäkin pukkaa hikeä pintaan, jos opiskelijat ovat passiivisia tai vastailevat päin seiniä.

Tähän on sentään helppo ratkaisu. Opiskelijoiden kanssa voi etukäteen sopia, että kaikki viittaavat joka kysymykseen, ja ne jotka oikeasti tietävät, viittaavat vasemmalla kädellä. Toimii.

Jos tapahtuma onkin avartava kokemus opettajille ja kotiväelle, nuorille vanhempien läsnäolo voi olla silkkaa piinaa. Omina kouluaikoinani suurin pelkoni oli se, että äiti tai isä änkeäisi koululle, jolloin joutuisin häpeämään silmät päästä.

Mikään ei näytä muuttuneen. Jokin vuosi sitten luokan ovella lukiolainen yritti estää vanhempiensa sisäänpääsyn: ”Jos tuutte sisään, mä nirhaan teidät.”

Vanhemmat uhmasivat kuolemantuomiota. He tulivat tunnille ja isä esitti tyttärensä kauhuksi jopa muutaman filosofisen huomion. Minusta heissä ei ollut mitään hävettävää, eikä objektiivisesti ottaen varmaan ollut omissa vanhemmissanikaan.

Mutta objektiivisuus on ylimainostettua. Tunne ratkaisee – ja lajikehitys, biologia. Meidät on nähtävästi rakennettu niin, että lapsuuden tiivistä kiintymystä seuraa nuoruuden viettivoimainen, myötähäpeästä voimansa ruoppaava irtiotto. Ilman näitä irtiottoja maa olisi täynnä peräkammarinpoikia ja -tyttöjä.

Sitä paitsi onhan draamassa vielä kolmaskin näytös. Pitkän korpivaelluksen jälkeen, jonka aikana vannoo tekevänsä kaiken eri lailla kuin isänsä, huomaa muistuttavansa häntä päivä päivältä enemmän.

Perheessämme on nyt kolme- ja kuusivuotiaat tytöt. Kesken kurahaalarirumban ja kadonneen rukkasen metsästyksen koetan miettiä, miten arvokkaita nämä vilpittömän kiintymyksen vuodet ovat. Joskus tulee sekin hetki, kun 17-vuotias portsari seisoo avoimien ovien päivänä luokan ovella.

Silloin varmasti muistan nämä ajat, kun lapsi pitkään piirrettyään ja monta harjoitusvedosta roskiin heitettyään näyttää kaverilleen aikaansaannostaan, jossa yksi hahmo on selvästi isompi kuin muut: ”Toi on mun isä!”

Kotilääkäri, 11/2010

Ensi sunnuntaina vietetään taas isänpäivää. Se herättää jänniä tuntemuksia, vaikka isyyteen alkaakin tottua: äskettäin vietimme tyttärien yksi- ja nelivuotissynttäreitä. Mutta 36-vuotiaaksi asti elin siinä ajatuksessa, että koskaan en saisi jälkikasvua. En halunnut lapsia enkä uskonut, että minusta edes olisi isäksi.

Olin väärässä, kaikessa.

Silti epävarmuus kasvattajana vaivaa. Ensimmäiset vuodet ovat tunnetusti tärkeitä. Horjutanko lapsen tasapainoista kehitystä esimerkiksi joutavilla toiveilla?

Hiljattain soittelin pianoa ja kysyin lattialla leikkivältä kolmevuotiaalta toiveikkaan johdattelevasti, haluaisiko hänkin opetella joskus vähän pianonsoittoa, isä voisi opettaa. ”En”, kajahti tomera vastaus. ”Entäpä jotain muuta soitinta sitten?” jatkoin. ”Joo, tätä näin!” hihkui lapsi ja ravisteli raivokkaasti marakassia.

Ihan oikein isälle. Ja lapselle.

Vaan eivätpä säästele lasta muutkaan. On hämmentävää, millä innolla varsinkin tyttöjen ulkonäköön kiinnitetään huomiota, vaikka ikää ei olisi kuin nuo yksi ja neljä. Sinänsä hyvää tarkoittavat kommentoijat kehuvat, että onpas se söpö, kylläpä sen nenä muistuttaa äitinsä nenää ja eikös silmissä ole jotain samaa kuin serkullansa? Ulkonäön kyttääminen, tyytymättömyys omaan kehoon ja vertaisarviointi alkavat ainakin tytöillä pelottavan varhain, eikä meidän aikuisten ainakaan pidä edistää ulkonäön vahtaamista.

Yksi hämmennyksen lähde kasvattajalle ovat kyllä asiantuntijaneuvotkin. Ei riitä, että itse olen vartin vaille psykologi ja opiskellut kaikenkarvaisten koulukuntien aatoksia. Viime aikoina olen lukenut ahkerasti myös populaareja kasvatusoppaita.

Ja ohjeitahan on yhtä paljon kuin ohjeistajiakin.

Arvostamani lastenpsykiatrit Jari Sinkkonen ja Raisa Cacciatore esimerkiksi tuntuvat olevan eri linjoilla ihan perusjutuissa. Cacciatore korostaa, että lapsen kiukutellessa aikuisen pitää pysyä aikuisena ja säilyttää malttinsa, eikä lapsen tunnemyrskyihin pidä mennä mukaan.

Sinkkonen taas katsoo, että aikuisen ei tarvitse pysyä tyynenä ja kontrolloituna; teeskennelty rauhallisuus vain turhauttaa lasta, joka tottuu epäaitoon vuorovaikutukseen. Päreet saavat palaa.

Tämä isä on ratkaissut ristiriidan luovalla yhdistelyllä. Kun puoliso viimeksi kysyi, miten meni lasten kanssa, kerroin että ihan hyvin meni, kaikki opit olivat käytössä.

Cacciatorella aloiteltiin, Sinkkoseen päädyttiin.

 

 

Anna, 46/2008

Äskettäin vietimme Kiisa-tyttären kaksivuotissynttäreitä. Kaksi on mainio ikä! Minun puolestani aika saisi vaikka vähän hidastua ja lapsi pysyä tuollaisena pitempäänkin. Hänen kanssaan voi jo käydä puolijärjellisiä keskusteluja – jos kriteeriksi otetaan se, että keskustelun mittaan molemmilla herää edes etäinen aavistus siitä, mistä suunnilleen on kysymys.

Eikä vielä pitkään aikaan tarvitse kantaa huolta siitä, montako siideriä lähti mukaan arvoitukselliselle mökkireissulle.

Toki jo nyt huolestunut isä kehittelee mörköjä tulevasta. Pelkoja ei vähennä se, että tytär on viehtynyt isoon ja hyytävän rumaan leikkigorillaan. Kertonee jotain tulevista poikaystävistä.

Eräs tuttavani huomautti, että elämän kaksi ensimmäistä vuotta ovat kaikkein tärkeimmät, koska silloin ihmiselle muovautuu se perustunto, jonka myötä hän sanoo maailmalle joko kyllä tai ei. En ole aivan varma, natsaako näkemys viimeisimmän psykologian kanssa, mutta jotain tuollaista ounastelen minäkin. Kunpa tyttö kasvaisi ympäristölle uteliaaksi ja näkisi, että se ensisijaisesti on kannustavien ihmisten ja mahdollisuuksien maailma, ei uhkien ja vihamielisyyden tanner.

Toinen tuttava – paljon elämässään tehnyt – kertoi, että kaikki hänen saavutuksensa ovat omissa silmissä himmenneet ajan mittaan, mutta lasten arvo sen sijaan kasvaa hetki hetkeltä, vaikkeivat tietty mitään saavutuksia olekaan. Ja ehkä juuri siksi.

Viisaita nämä tuttavat.

Pienten lasten kehutaan olevan hyviä filosofeja. Sitä en tiedä, mutta ainakin meissä vanhemmissa lapset virittelevät filosofisia taajuuksia.

Kun yhtenä iltana katselin tytärtä puistossa, mietin miten vähän parivuotias todellisuudesta ymmärtää. Eipä ole hajua aurinkokunnan rakenteesta, ei siitä, että kaksi plus kaksi on neljä. Kun seurailee hiljaisessa illassa, miten ämpäriä täytetään hiekalla kymmenettä kertaa, ajatus ehtii hyvinkin karata kosmisiin sfääreihin.

Entä jos lapsen suhde meidän todellisuuteemme on sama kuin aikuisten suhde johonkin korkeampaan todellisuuteen? Aivan kuten kaksivuotias ei voi ymmärtää matematiikkaa, ehkä ihmismieli ei koskaan voisi ymmärtää kosmoksen olemusta ja tarkoitusta, ratkaista olemassaolon mysteeriä. Pienet lapset jännästi opettavat jotain meidänkin pienuudestamme. Jospa me olemme kaikkeuden kaksivuotiaita?

Täytyy tietysti tunnustaa, että parivuotiaan kanssa touhuaminen ei enimmäkseen ole metafyysisten mietteiden juhlaa. Jos lapsi jotain filosofiaa opettaa, niin ehkä sitten elämänfilosofiaa, tärkeysjärjestyksiä.

Kun tytär alkusyksystä totutteli päivähoitoon, startti oli huono. Koetin selittää itkevälle lapselle päiväkodin eteisessä, että isän pitää nyt lähteä, isällä on hommia, mutta yrität olla reippaana vaan ja pian nähdään. Parivuotiaalle ei pidä näyttää omaa huonoa oloaan, mutta kun lapsi itkien yrittää riisua isältään ulkotakkia ja sanoo ”ei ommia, jää isä”, niin kyllä siinä melkein itkee itsekin.

Väkisin tulee miettineeksi, millaista hallaa lapsille tekevät huonosti valitut leikkikalut, eivät niinkään ne lapsille ostetut, vaan aikuisten hinkumat statuslelut – katumaasturit, muskeliveneet, ökyhuvilat – joiden maksaminen tuppaa venyttämään työpäivät stahanovilaisen pitkiksi. Komeaa olisi, jos taloudellinen kunnianhimo vaihtuisi kunnianhimoksi ja kilpailuksi sen suhteen, että osaisimme vanhempina olla paikalla silloin, kun meitä eniten tarvitaan. Kännykkäisänä päivystäminen ei riitä.

Mistä tulikin mieleeni. Kauan sitten jokin lehti tiedusteli näkemystäni siitä, mitkä mahtaisivat olla suomen kauneimmat sanat. Tuolloin en tiennyt, nyt tietäisin. Puoliso nimittäin soitti ja kertoi, että Kiisa, joka ei koskaan ollut puhunut puhelimessa, haluaa sanoa jotakin. Puhelimesta kuului pitkään kömpelöä kolistelua ja tuhinaa, kaupungin melua, tuulen kohinaa. Sitten erottui vieno ja varovainen, hiukan hämmentynyt ääni: ”Hei isä.”

Minulle, tuona tuulisena ja tavallisena päivänä, ne sanat tulivat siinä.

Anna, 8/2008

Eräs tuttavani ei jaksa lapsia. Kuulin hänen jopa luonnehtineen pikkulapsia ”epäihmisiksi”, heidän kanssaan kun ei edes voi keskustella.

Epäihmisiä? Kattia kanssa! Ainakin oma kokemukseni reilun vuoden vanhasta Kiisa-tyttärestä viittaa ennemmin siihen, että lapsissa ihmisyyden lumoavat puolet tulevat paremmin esiin kuin meissä aikuisissa tosi-ihmisissä.

Harvoin aikuisessa voi kohdata sellaista vilpitöntä iloa, hämmästystä, uteliaisuutta ja teeskentelemätöntä kiintymystä kuin pienissä lapsissa. Tv-uutisten sylkiessä olohuoneeseen aikuismaailman tragedioita ja älyttömyyksiä lapsen kädet, jotka kietoutuvat kaulan ympärille, tuntuvat kaikkea muuta kuin epäihmismäisiltä. Erityisen viehättävää lapsessa on se, että hän ei ole tietoinen liikuttavasta lumovoimastaan.

Toinen kaverini pohdiskeli baarissa, miksi hän itse ei ainakaan vielä voisi hankkia jälkikasvua: ”Evoluutio on muokannut miehestä sellaisen, että se etsii seikkailua. Mies on luotu liikkumaan, ei elämään yhden naisen kanssa kotiluolassa lasten kanssa.”

En viitsinyt puuttua teorian hienoiseen ristiriitaan kehitys- ja luomisopin välillä. Sen sijaan arvelin ihmislajin välttyneen sukupuutolta sen ansiosta, että vanhemman ja lapsen välille on syntynyt sidos, joka on seikkailunälkää vahvempi. Evoluution paine vie myös lasten ääreen, ei vain kapakkaan.

Onpa sekin pelko osoittautunut vääräksi, että lapsellisuus eristää muista ihmisistä. Kavereiden kanssa ei enää istuta iltoja yöhön asti, mutta tilalle on kehkeytynyt muun muassa puistossa säännöllisesti kokoontuva äijärinki, joka lapsien ulkoiluttamisen ohella käy läpi päivänpolitiikat ja privaatimmatkin käänteet.

Viime vuosina olen saanut kunnian päästä sellaisten naljakolumnistien vakiomaaliksi, joille maksetaan palkkaa ihmisten kiusaamisesta. Yleensä huonosti tähdätty luotisade on ropissut pusikoihin, mutta joskus sinnikäs herjaaminen tuo iloisia osumiakin. Yksi näistä kokoihmisistä kirjoitti Kotron jääneen lapseksi, ja se kyllä jossain mielessä pitää paikkansa. Kiisa usein kävelee viereen ja kohottaa molemmat kädet sen merkiksi, että nyt pitää nostaa syliin. Olen kateellinen. Toisinaan haluaisin, että olisi hyväntahtoisia jättiläisiä, jotka nostavat syliin, kun siltä tuntuu.

Noviisi-isät taitavat pohdintoineen, huolineen ja ylpeydenaiheineen olla koomista sakkia. Se huimapäisyys, jolla kirjallisuustieteilijät keksivät merkityksiä nykylyriikan kummallisimpiinkin koukeroihin, on pientä verrattuna optimismiin, jolla kuulen Kiisan osaamissa tavuissa selviä sanoja. ”At!” hän huudahti hiljattain ja nosti leikkisammakon päähänsä, mistä välittömästi päättelin hänen oppineen uuden sanan ”hattu”. Muut suomenkieliset sanat, jotka hän jo osaa, ovat ”amp”, ”au”, ”yvä”, ”atuu” ja ”äiti”, joka huolettoman tasa-arvoisesti tarkoittaa myös isää.

Toki lapsessa työnsä on, ja jos tässä jokin on lapsen ohella kasvanut vuoden aikana niin arvostus suurperheellisiä ja yksinhuoltajia kohtaan. Toisaalta joissakin asioissa lapsi arvaamattomasti helpottaa elämää.

Esimerkiksi matkustamista ajatellen kersoja pidetään hankalina, mutta asiahan on juuri päinvastoin: lapsi helpottaa matkailua. Nyt ei enää tarvitse korvat luimussa selitellä junttimaisia lomakohteitaan, vaan voi reteästi pyyhkäistä Lanzarotelle, ”joka on lapsen kannalta käytännöllinen valinta”. Hiljattain sain tyttärestä oivan tekosyyn poistua puuduttavasta valokuvanäyttelystä – olkoonkin, että hän oli perheestämme ainoa, joka siellä viihtyi.

Äsken Kiisa yritti tunkea Brion puulaatikon rei’istä sisään erimuotoisia palikoita, vaihtelevalla menestyksellä kuten aina. Ennen lopullista epätoivoa menin apuun ja pudotin laatikkoon erityisen hankalaksi osoittautuneen kuution. Kiisa kurkkasi palikan perään, katsoi sitten ihaillen isäänsä, taputti käsiään ja hihkaisi kannustavasti ”yvä!”

Se ei ole epäihmisen puhetta.

Anna, 17/2007

Tytär täyttää ensi viikolla puoli vuotta. Murrosikäisen lapsen äidin tai isän näkökulmasta taival ei varmasti tässä vaiheessa ole kunnolla edes alkanut, mutta minusta tuntuu kuin takana olisi jo kelpo matka.

Vauvan ensi vaiheet ovat tulleet dokumentoiduiksi turhankin tunnollisesti. Digikamera ja vauva muodostavat yhdistelmän, joka pitäisi kieltää perustuslaissa. Välillä tuntuu, että vieraillekin tulee aivan erityinen ilme kun näkevät minun lähestyvän epämääräistä ja lajittelematonta kuvaröykkiötä, jonka aihepiiri liikkuu akselilla vauva nukkuu, vauvaa uitetaan, vauva heiluttaa leikkiapinaa.

Tuoreena isänä luiskahtaa arvaamattoman helposti juuri siihen, mikä lapsiperheissä on ärsyttänyt. Kun koolla on joukko aikuisia, joiden kanssa olisi kiinnostavaa vaihtaa kuulumisia, keskustelu käpertyy paikalle tuotujen lasten edesottamuksiin. Mikään ei ole niin tärkeä asia, ettei puhetta voisi luontevasti keskeyttää ”kattokaa, nyt se kääntyi mahalleen” -kommenteilla.

Mutta niin se vain menee. Evoluutiopsykologia ei ainakaan älykköpiireissä ole kovassa kurssissa, mutta jo lajikehityksen alkuhämärissä aikuisen ja vauvan suhteen on täytynyt lujittua ainutlaatuiseksi perusyhteydeksi ja huolenpidoksi. Jopa yleiskriittiseksi tiedetty tutkija Jukka Relander antoi synninpäästön vauvaa nuuhkaistuaan: ”Evoluutiopsykologia mättää, mutta vauvan tuoksu on poikkeus.” Ja kieltämättä, se murtaa karummankin miehen.

Eihän se elo pelkkää auvoa vauvan kanssa ole, äideillä varsinkaan. Toisaalta olen hämmästynyt siitä, miten vähän vaikkapa yölliset herätykset repivät hermoja, vaikka eivät herkkua olekaan. Jos joku herättäisi minut keskellä yötä ja vaatisi lukemaan kaksi tutkielmaa ja kymmenen uusintakoetta, todennäköisesti hirttäisin hänet jo ihan viidakkovaistojen voimalla verhotankoon ennen kuin olisin edes ehtinyt kunnolla herätä.

Oman lapsen itkuun havahtuessaan päällimmäisin tunne ei ole kiukku vaan huoli. Ja avuttomuus.

Julkisten paikkojen huutokonsertit, onneksi harvinaiset, ovat oma veikeä lukunsa. Kerran matkustimme pahimpaan ruuhka-aikaan täpötäydessä raitiovaunussa, ja juuri silloin vauva päätti aloittaa ennenkuulumattoman, hiukset pystyyn nostattavan parkumisen. Muuten hiljainen ratikka seisoi liikennevaloissa ja näin ihmisten hermostuneet katseet vuoroin vauvassa, vuoroin epätoivoisissa vanhemmissa. Tunsin miten hiki valui ohimoilla.

Olen kehittänyt keittiöpsykologisen teorian, jonka mukaan kiusaantuneisuuden ja suuttumuksen välillä vallitsee negatiivinen korrelaatio. Suomeksi sanottuna: mitä vihaisempi on, sitä vähemmän nolottaa. Kaava pätee myös esimerkiksi esiintymisjännitykseen: jos onnistuu lietsomaan itseensä edes ripauksen pyhää raivoa, epävarmuus häviää.

Tätä psykologiaa yritin soveltaa myös ratikassa. Sisäinen puheeni sai tiukkoja sävyjä: ”Siinähän paheksutte, mutta jonkun ne on lapset ja veronmaksajat tähänkin maahan tehtävä.” ”Mitäs te hyväosaiset maksatte opettajille niin pientä palkkaa, ettei ole varaa omaan autoon.”

Sisäisen märinän logiikka vuoti joka nurkasta: Ratikan kanssamatkustajista valtaosa lienee myös pienituloisia. Minulla sitä paitsi olisi varaa autoon, ongelma lähinnä on, etten osaisi ostaa sellaista, ajamisesta nyt puhumattakaan. Mutta ajatuspuhe toimi, se huojensi olon heti. Emme ole kiusantekijöitä parkuvine lapsinemme, mehän kannattelemme yhteiskuntaa!

Pelkään, että joutava kulissinpystytys alkaa jo varhain. Oikein hätkähdin, kun ensimmäistä kertaa kuulin itseni toteavan tuttavien luona vauvastamme, että ”ei se oikeasti itke noin paljon”. Ei, ei meidän lapsi ainakaan!

Taitaa olla itsekasvatuksen paikka, peli on parasta viheltää heti poikki. Tervettä ylpeyttä pitää tuntea jälkikasvustaan, mutta en halua löytää itseäni kymmenen vuoden päästä soitattamassa lapsellamme pianoa sohvaan istutetuille vieraille, jotka vaivaantuneina yrittävät eläytyä haparoivaan Für Eliseen. Mutta silti ja kaiken uhalla: meidän vauvamme, se vasta puolivuotias, osaa repiä narusta roikkuvan kanan irti. Ihan itse.