Koulu

Tuntematon opettaja

/ arnokotro

Opettaja-lehti, 19.12.2019

Tulipa taas itsenäisyyspäivänä katsottua Tuntematon sotilas. Kuten tiedämme, Väinö Linna halusi nostaa rivisotilaan arvostusta ja kuvasi sotaa tämän silmin. Kenraalit saavat patsaansa, mutta sodan käyvät nuo tuntemattomat ja usein mitaleitta jäävät tavikset.

Ei, en nyt vertaa opettajantyötä etulinjan taisteluihin. Mutta mitä arvostuksen logiikkaan tulee, sama kaikuhan se on askelten koulumaailmassakin.

Mainetta ja mitaleja sataa slide show -portaan kokoustelijoille. Media kohkaa muutamista superopettajista, jotka tyrkyttävät kaikille uusia huikeita metodejaan ja kääntävät nurin nykyisiä (joita vähätellessään samalla vähättelevät tuhansien kollegoidensa työtä).

Jonnekin unohtuvat tavalliset riviopettajat, nämä opetustyön hietaset ja koskelat, joiden varassa koko homma pyörii. Heitä ei koulua kehitettäessä juuri kuunnella, heitä ei kutsuta luennoimaan eikä mitalikahveille. Eivätpä he oikein tunnista itseään televisiosarjojen sketsihahmoistakaan.

Se tuntematon opettaja on aikamoinen arkisankari, kyllä hän kelpo kirjan tai tv-sarjan ansaitsisi, melkein patsaankin.

Ei jää kertaan eikä kahteen, kun olen illanistujaisissa kuunnellut muistelua opettajasta, joka on antanut ratkaisevan sysäyksen koko elämäntyöhön.

Olen kuullut, miten kirjailija kehuu äidinkielenopettajaansa, jolta sai kipinän kirjalliselle uralle. Olen kuullut, miten toinen kiinnostui historiasta tutkijaksi asti, koska persoonallinen historianopettaja oli kertonut tarinoita niin kiinnostavasti. Olen kuullut, kuinka kolmannesta tuli psykologi, koska – niin, tiedät kyllä.

Kokeeksi googlettelin joitakin vanhoja opettajiani. Osumia ei tullut. Aivan kuin he olisivat kadonneet.

Mutta eivät he ole. Oma äidinkielenopettajani tuntuu olevan nytkin tuossa vieressä, kun naputtelen tätä tekstiä. Ilman häntä en varmaan naputtelisi.

Näin lukuvuoden lopuksi ehdotankin maljaa Tuntemattomalle opettajalle – siellä jossain. Kiitos 1917–2019.

Yo-ruletti pyörii

/ arnokotro

Uusi Suomi, 18.6.2019

Nyt kesällä monessa perheessä hermoillaan, saako nuori haluamansa opiskelupaikan. Yliopistoihin pääsy on aiempaa enemmän kiinni ylioppilaskokeen arvosanoista.

Toukokuun 15. olikin jännittävä päivä. Silloin saatiin lopulliset pisteet kevään ylioppilaskirjoituksista. Omalta osaltani jännitys vaihtui hämmästyksesi, ja seuraavaksi tulikin jo halu tuoda ilmeistä epäkohtaa laajempaan keskusteluun.

Kertauksen vuoksi: pisteytys tapahtuu niin, että ensin aineenopettaja arvostelee kokelaiden vastaukset, ja sen jälkeen ne pisteyttää YTL eli ylioppilastutkintolautakunta.

On aika tavallista, että pisteet muuttuvat YTL:ssä. Yleensä opettajat nielaisevat muutokset mukisematta, koska opettajalla on tieto vain oman koulun osaamisesta, ei maan yleisestä tasosta. Siitä on kuva vain YTL:llä, joka siis voi kalibroida pisteytystä valtakunnallisen osaamisen valossa.

Mutta sitten on myös kaltaisiani poikkeuksia. Olen töissä kahdessa koulussa ja pisteytän molempien lukioiden filosofian vastaukset. Luin aina yhden kysymyksen vastaukset peräkkäin kiinnittämättä edes huomiota siihen, kumman koulun kokelaasta on kyse, ja pisteet annoin tietysti samoin kriteerein.

Kun YTL:n lopulliset pisteet tulivat, yllätyin. Toisen koulun pisteet keskimäärin laskivat, toisen nousivat.

Jos olisin pisteyttänyt vain toisen koulun kokeet, olisin järkeillyt, että maan yleinen taso oli ollut hyvä tahikka huono ja systemaattinen heilahdus johtui siitä. Nyt tuo selitys ei kelpaa.

Voisiko olla, että olisin pisteitä antaessani vahingossa muuttanut kriteereitäni juuri siinä kohtaa, missä koulu vaihtui toiseksi? Se on äärimmäisen epätodennäköistä. Ilmeinen selitys onkin se, että koulujen kokeet arvosteli kaksi eri sensoria, joista toinen oli tulkinnanvaraisten vastausten äärellä tiukka, toinen ei.

Soitto YTL:ään toi vahvistuksen. Kokeet oli tosiaan pisteyttänyt eri ihminen. Ja yksi sensori siis arvostelee aina koulun kaikki vastaukset jossakin oppiaineessa.

Ei voi välttyä ajatukselta, että tässä ovat nyt pisteet liikaa tuurista kiinni. Asia ei ole vähäpätöinen, koska ensi vuonna jo valtaosa yliopisto-opiskelijoista valitaan pelkän yo-kokeen perusteella.

Ongelma siis on, mutta onneksi on olemassa myös keinot, joilla opiskelijoiden oikeusturvaa ja yhdenvertaista kohtelua voisi parantaa.

Kas näin: luovutaan vanhasta paperiajan käytännöstä, jossa yksi sensori korjaa aina yhden koulun kokeet. Tehdään mieluummin niin, että yhden sensorin kontolla on aina tietty kysymys. Näin jokaisen kokelaan vastaukset arvostelee monta sensoria, ja näidenkin työ helpottuu, kun voi keskittyä tiettyihin teemoihin.

On minulla toinenkin ehdotus. Nyt ylioppilaskokeessa on liikaa erikokoisia tehtäviä. Yhden tehtävän maksimipisteet voivat olla esimerkiksi 2, 5, 8, 15, 20 tai 30 pistettä. Niin opettajan kuin YTL:nkin työtä helpottaisi, jos pisteskaalat vaihtelisivat vähemmän. Epätarkkuutta tulee ihan jo siksi, että takaraivossa vaanii väärä asteikko. (Autoilijat tietävät, millaista on ajaa tiellä, jossa nopeusrajoitukset vaihtuvat koko ajan, ja kuinka paljon turhia sakkoja tulee.)

Maksimipisteitäkin olisi hyvä miettiä. Edesmenneessä paperikokeessa asteikko oli 0-6 pistettä (jokerin 0-9), ja vastaukset kieltämättä osuivat usein pisteiden väliin. Mutta nyt on heilahdettu toiseen laitaan. Jos maksimipisteet esseestä ovat 20 pistettä ja tehtävänä on pohtia tasa-arvoihanteen toteutumista tai leffapätkän eettistä viestiä, siinä ei erkkikään osaa sanoa, ovatko oikeat pisteet 12 vai 13. Kampa on liian tiheä, pisteyttämisessä on tikanheiton maku.

YTL:ään tehdyistä tarkistuspyynnöistäkään on harvoin hyötyä, pisteet pysyvät yleensä ennallaan.

Ymmärrän kuitenkin YTL:ää. Olisi kestämätön tilanne, jos syntyisi käsitys, että aina kannattaa tehdä valitus. Ymmärrän myös oman aineeni, filosofian, tilannetta: resurssit ovat vähäiset ja kysymykset laaditaan ja vastaukset pisteytetään pienellä ja ylityöllistetyllä porukalla. Tiedän että sensorit ovat osaavia ja ammattitaitoisia, salaliittoteoriaan ei tässä ole aineksia. Ongelmat tulevat aineen luonteesta, sensorikäytännöistä ja laveasta pisteskaalasta.

Aika pienin ja helpoin muutoksin ongelmat saataisiin hallintaan, jos vain halutaan.

Avoin kirje uudelle opetusministerille

/ arnokotro

Uusi Suomi, 7.6.2019

Parahin opetusministeri Li Andersson,

en tunne Sinua, Li, mutta jotenkin tuli tarve kirjoittaa Sinulle tämä kirje. Aluksi luonnollisesti haluan onnitella nimityksestä. Olet paljon vartijana, opetusministerin työ on tärkeämpää kuin usein ymmärretäänkään. Joskus kaukaisella 1970-luvulla, niin kuulin, puolueet kilpailivat juuri opetusministerin pestistä, valtiovarainministerin salkkua pidettiin kevyempänä.

Nykyään ajatellaan toisinpäin, vaikkei ehkä pitäisi. Rahaministeri säätää eurovirtoja, mutta opetusministeri on sentään päättämässä, millaisia ihmisiä haluamme kouluissamme kasvavan.

Kirjoitan tätä ensisijaisesti opettajana. Parikymmentä vuotta olen opettanut – käytän häpeilemättä tuota museaalista sanaa – lukiossa, viitisentoista vuotta myös aikuislukiossa ja muutaman vuoden vähän yläkoulussakin. Puolisoni toimii yläkoulun opettajana ja onpa perheessä vielä pari alakoulua käyvää lasta.

Lisäksi olen ollut mukana lukiouudistusta pähkäilevässä työryhmässä ja erilaisissa koulua käsittelevissä keskustelutilaisuuksissa ja jos minkämoisissa kehittäjäisissä. Opetushallituksen toimeksiannosta on tullut hiukan justeerattua opetussuunnitelmia. Joitakin vuosia olen toiminut opetusalan eettisen neuvottelukunnan vetäjänä. Muutenkin yritän tiiviisti seurata koulukeskustelua ja lukion kehittämistä ihan erityisesti.

En minä näitä muuten listaisi, itsetehostushan tässä vaanii, mutta yritän sanoa, että opetusala ja sitä koskeva debatti ovat ainakin joiltain osin tuttuja. Ja mitä tutummaksi ne tulevat, sitä hämmentyneempi on olo.

Mistä edes purkaukseni aloittaisin? Varmasti on parasta käydä käsiksi päävitsaukseen: tärkeintä ei enää näytä olevan perustyö, vaan muutos.

Muutoksesta on tullut itseisarvo. Olen muun muassa joutunut laatimaan uutta opetussuunnitelmaa kurssiin, jota en ollut ehtinyt opettaa edellisillä sisällöillä kertaakaan. Joskus sentään odotettiin, että muste kuivuu viimeisen uudistuksen jäljiltä, nyt ei kärsivällisyys riitä siihenkään. Omituinen lähtökohta on, että tärkeintä on aina tehdä eri tavalla kuin ennen – riippumatta siitä, mitä ennen on tehty. 

Hyvä opetusministeri, me olemme kaiken aikaa korjaamassa sellaistakin, mikä ei ole rikki. Tai oikeammin: me olemme liian usein rikkomassa sellaista, mikä toimii.

Väsyksiin asti toistellaan, että koko ”opettajuus” on valtavassa murroksessa. Ei se ole. Toki käyttöön otetaan koko ajan esimerkiksi uutta tekniikkaa, mutta ei opettajan työn perusluonne ole muuttumassa yhtään miksikään.

Ilmeisesti koulua vaivaa kehno itsetunto hallintoportaan apinoidessa retoriikan ja toimintamallit bisnesmaailmasta, jota kai sitten ihailevat. Niinpä koulubyrokraattien sanastoon on päässyt juurtumaan vaivaannuttavaa visioslangia, kun lukionkin pitäisi olla ketterä ja dynaaminen ja herkeämättömässä muutosprosessissa. 

Vaan kun ei pitäisi. Kouluun päinvastoin tarvitaan vakautta ja ennustettavuutta. Lapset ja nuoret kaipaavat ympärilleen turvallisia rakenteita. Nyt pakkomielteinen muutos uhkaa jo opiskelijoiden oikeusturvaa, kun he eivät esimerkiksi ole tienneet lukiota aloittaessaan, mitä aineita kannattaa opiskella jatko-opintoihin päästääkseen.

Ylipäätään se on väärä suunta, että yhä nuorempana pitäisi tietää, mihin ammattiin isona aikoo. Ahdistus lisääntyy, kun varhainen erikoistuminen työntää nuoret heti lukion alkajaisiksi maailmankuvaa kapeuttavaan suoritusputkeen.

Uusi innovaatio on hätäisesti käyttöön otettu ”pisteytystyökalu”, joka rankkaa oppiaineet armottomaan hierarkiaan yliopistoon haettaessa: toiset aineet antavat kirjoitettuina hyvät pisteet, toiset huonot. Enää ei siis kannata valita syventäviäkään kursseja sen mukaan, mikä kiinnostaa, vaan pitää osata valita ne aineet, joista saa omalle alalle parhaat pisteet.

Ja sitten pitäisi vielä tietää se oma ala.

Jos pistetaulukoista ei eroon päästäkään, niitä pitäisi vähintään säätää tasapuolisemmiksi. Nythän pitkästä matematiikasta ja luonnontieteistä on tehty kuningaslajeja, jotka tallaavat alleen varsinkin humanistisia aineita. Siinä on oikeustieteelliseen haluavalla lukiolaisella ihmettelemistä, kun ei pidäkään syventyä yhteiskuntaoppiin vaan matematiikkaan. Filosofiaakaan ei kannata kirjoittaa: oikeustieteelliseen saa enemmän pisteitä kemiasta(!) kuin filosofiasta. Juristin on siis tärkeämpää tutustua karbonyylikloridin valmistukseen kuin pohtia lain ja moraalin eroa.

Kun ilmapiiri on tämä, en voi sanoa yllättyneeni, että todistusvalinnassa on kehitelty omat painotustaulukot luonnontieteille ja matematiikalle ja toisaalta kielille, muttei yhteiskunnallis-humanistisille aineille.

Samalla tarpeeton kilpailu iskee silmille. Stressikertoimia kasvattava vertailuvimma on johtanut siihen, että lukioiden ylioppilaskirjoitustuloksia pällistellään kuin mitäkin pörssifirmojen osavuosikatsauksia, eikä median hersyttely ja kauhistelu Suomen ”parhailla” ja ”heikoimmilla” lukioilla juuri eroa Nokian tai Koneen tulosjulkistusten uutisoinnista.

Jään odottamaan, milloin lukiot alkavat antaa tulosvaroituksia.

Ei tällainen vertailu ja paineistus sovi kouluihin. Ei ajattelutapoja pidä eikä voi kopioida liike-elämästä. Silti siihen pyritään, ympyrää neliöidään vaikka väkisin, ja onpa viime vuosina nähty sekin, että opettajien palkkausta halutaan viedä tulospalkkauksen suuntaan. Mutta eihän opettajan työn tuloksia voi mitata samaan tapaan kuin firmojen taseita tai myyntilukuja. Toistaiseksi uusien palkkamallien näkyvin tulos on huonontunut työilmapiiri.

Alemmuudentunto lipsahti parodian puolelle viimeistään siinä vaiheessa, kun hallintoporras kehotti kouluja ottamaan mallia startup-yrityksistä – olivat ehkä juuri lukaisseet artikkelin Slushista – ja seuraavaksi lukiolaisille jo jaettiinkin kirja ”Kutsuvat sitä pöhinäksi”. Nolottaa.

Pöhinän ja myllerryksen sijaan opettajat enimmäkseen toivovat, että voisivat keskittyä ydintehtäväänsä – opettamiseen ja nuorten kohtaamiseen – sen sijaan että annetaan palaveroinnin ja ”osaamishaasteet muuttuvassa toimintaympäristössä” -kokoustamisen imeä energiat. Tällä menolla uupumus lisääntyy, eikä opettajien väsyminen paranna nuortenkaan hyvinvointia.

Mutta palataan siihen itsetuntoon, tai turhamaisuuteen oikeastaan. Julkisen kuvasi perusteella uskallan toivoa, että Sinulla on omanarvontunto kohdillaan etkä tunne pakottavaa tarvetta läpätä jollain hätäisellä hömppäuudistuksella omaa kädenjälkeäsi koululaitoksen historiaan. Jos me opettajat, oppilaat ja opiskelijat nyt jotain kaipaamme, niin työrauhaa.

Älä ymmärrä väärin. Aina on parannettavaa eikä kelloa voi pysäyttää, eteenpäin pitää mennä. Monet uudistukset ovat hyviä, ja esimerkiksi ylioppilaskirjoitusten digitalisointi oli järkevä veto. Ylipäätään väitän, että nykyään melkein kaikki on paremmin kuin ennen, mitään vanhoja hyviä aikoja ei ole ollut. (Eikä tuo ollut edes mielipide, vaan monin mittarein todennettavissa oleva fakta.) Mutta viisas kehittäminen on jotain muuta kuin kritiikitön hurahtaminen tutkimuksiin perustumattomiin pedagogisiin muoteihin.

Käsissämme on nimittäin melkoinen ristiriita. Koulun pitäisi tukea nuorten kasvua kriittisiksi ja omilla aivoillaan ajatteleviksi ihmisiksi, mutta samaan aikaan meidän opettajien pitäisi lammasmaisena laumana syöksyä mukaan jokaiseen virastojargonilla markkinoituun villitykseen. Tutkimustiedon sijaan koulujen kehittämisretoriikalle antavat leimaa väsyneet iskulauseet, digiloikan kaltaiset mantrat ja eltaantuneet konsulttikliseet: pysyvää on vain muutos, on päästävä pois omalta mukavuusalueelta.

Esimerkkejä väärään suuntaan vievistä uudistuksista riittäisi läjäpäin, mutta mainittakoon tässä nyt numeroarvioinnin korvaaminen sekavilla ”rubriikeilla”, erityisluokkien alasajo muodikkaan inkluusion hengessä, digin palvonta, lasten näkeminen ”itseohjautuvina” oppijoina, arvioinnin ylikorostus, luokkahuoneiden korvaaminen meluisilla avotiloilla, höttöisten ”ilmiöiden” painottaminen perustaitojen opettelun ja oppiaineiden sijaan, lukion paineistaminen yo-kirjoitusten merkitystä kasvattamalla sekä opettajan päätyön – oppituntien pitämisen – aliarvostus suhteessa tyhjänpäiväiseen palaverointiin ja epämääräiseen kehittämiseen.

Faktaakin olisi olemassa päätösten tueksi. On esimerkiksi tiedossa, että lasten ja ja nuorten keskittymiskyky heikkenee ja oppimistulokset rapistuvat ihan jo luku- ja laskutaidosta alkaen. Samaan aikaan kuitenkin nuorten stressi ja uupumus ovat pahentuneet, ja opettajienkin. Opettajan ammatin vetovoima on laskussa. Oppimistulosten erot kasvavat ja eriarvoisuus lisääntyy.

OECD:n laajan, vuonna 2015 tehdyn tutkimuksen mukaan esimerkiksi digilaitteiden runsas käyttö ei paranna oppimista, pikemmin päinvastoin, mutta eiväthän kouluarjesta vieraantuneiden visionäärien powerpointeilta oppinsa ammentaneet neofiilit vähästä hätkähdä; niin kentän kokemukset kuin tieteelliset selvitykset ohitetaan surutta, eikä niille jää levottomassa innovaatiopöhinässä kuin muutosvastarintaisen ilonpilaajan ja jarrumiehen ankea rooli.

Jostakin luin, Li, että olet opiskellut yliopistossa valtiotieteitä. Toivottavasti Sinulla on myös sen sortin kriittinen maailmankatsomus, että haluat uudistuksille mieluummin tieteelliset kuin ideologiset perusteet.

Mikä ideologia nyt sitten on ollut vallalla? Tiiviisti sanottuna oppimisen ja opettamisen välineellistäminen lyhytnäköisen taloudellisen hyödyn tavoitteluksi ja tähän liittyvä lattean laskelmoiva uusliberalistinen ihmiskäsitys. Sivistystä väheksyvä tehokkuusajattelu on lukiokeskustelun murheellinen yleisvire.

Matkan varrella olen kuullut opetusalan trendsettereiltä niin kummallisia kommentteja, ettei niitä haluaisi todeksi uskoa. Eräskin huomattava kouluvaikuttaja pamautti minulle suoraan, että ”filosofia on turha oppiaine”. Toistuvasti olen kuullut senkin toiveen, että lukion voisi suorittaa ilman että lukee rivikään historiaa tai yhteiskuntaoppia. Ajatus on saanut vahvaa kannatusta varsinkin kokoomuksessa, ja onpa tämä laajemminkin ajan henki, pinnallisuuden, välineellistämisen ja ohuen maailmasuhteen korkea veisu.

Ei tässä voi kuin ihmetellä. Onko esimerkiksi filosofia todellakin turhaa? Onko tarpeetonta pohtia, miten erottaa toisistaan todet ja väärät väitteet ja millaista on johdonmukainen ajattelu ja pätevä argumentaatio, näinä totuudenjälkeisen puppupopulismin ja trollauksen aikoina? Onko se ajanhukkaa, kun nuoret miettivät, mistä syntyy hyvä elämä? Onko eettinen näkökulma ilmastonmuutoksen ja eriarvoisuuden maailmassa tarpeeton? Entäpä historia ja yhteiskuntaoppi: eikö nyt jos koskaan ole tärkeää pystyä sijoittamaan yhteiskunnallisia ilmiöitä historiallisiin kehyksiin ja ymmärtää syitä ja seurauksia ja historian pitkiä kaaria?

Parasta vastalääkettä poliittiselle ja uskonnolliselle ääriliikehdinnälle ja muulle mustavalkokiivailulle on vaikkapa juuri historian tarjoama yleissivistys, joka antaa maailmankatsomuksellista vastustuskykyä huuhaan muitakin kukintoja vastaan. Mutta ei, ei tällaisilla argumenteilla ole arvoa isoissa pöydissä. Niissä lasketaan, kuinka paljon meillä pitkän matematiikan, fysiikan ja kemian opiskelijoita elinkeinoelämän tarpeisiin. Tärkeitä aineita, tietenkin, mutta tuskin ainoita tarpeellisia kuitenkaan.

Viime viikolla (29.5.)2019) luin Helsingin Sanomista yleisönosastokirjoituksen, jossa Elinkeinoelämän keskusliiton ja Teknologiateollisuuden johtajat aprikoivat koulutuspolitiikkaa. Sanoja sivistys, ymmärrys, viisaus tai hyvinvointi ei mainittu kertaakaan, ”osaaminen” sen sijaan tuli eri muodossa kymmenen kertaa.

Omaksuttu retoriikka ei jätä asiaa epäselväksi: koulun kehittämisen lähtökohta on talous, ei ihminen. Muutaman ajatuksen soisi kuitenkin uhrattavan sillekin, millaisia nuoria haluamme koulustamme kävelevän ulos. Väheksytyt humanistiset aineet, musiikki ja kuvataide avartavat ajattelua ja maailmankuvaa, ne sivistävät, rikastavat mielikuvitusta ja auttavat tekemään elämästä mielekästä ja merkityksellistä. Ne kuljettavat kohti sitä, mitä voisi kutsua – kehtaako tällaista enää sanoakaan – täydeksi ihmisyydeksi.

Yleissivistävä koulu on menettämässä, hyvä opetusministeri, sielunsa. Se hukkaa tehtävänsä, tarkoituksensa ja identiteettinsä, jos se nostaa kädet pystyyn EK:n lobbareiden markkinafundamentalismin edessä. Koulun ei pidä olla ihmisyyttä nujertavan tehokapitalismin jatke, vaan sen rohkea vastavoima.

Mentiinkö jo liian pitkälle? Hyvä on sitten. Voimmehan me sopia, että koulua ei käydä ensisijaisesti elämää vaan elinkeinoelämää varten. Mutta ei yritystenkään intresseissä luulisi olevan, että koulusta tupsahtaa työelämään kyklooppikatseisia ohuen sivistyksen ja kapean osaamisen ihmisiä. Jos hautaammekin laaja-alaisen ihmisyyden vanhentuneena ja jälki-inhimilliseen tehokkuuseetokseen sopimattomana ihanteena, pitäisi sentään ymmärtää, että myös elinkeinoelämää palveleva luovuus syntyy rajapinnoilla ja niitä ylitettäessä. Varsinkin tulevaisuuden työelämä vaatii geneerisiä valmiuksia, luovaa yhdistelyä, näkemyksellisyyttä.

Oli paljastavaa kuulla erään radio-ohjelman jälkeen – mikrofoni oli valitettavasti jo kiinni – kuinka muuankin eturivin koulupäättäjä kantoi huolta siitä, että nuoret eivät ole lukiossa riittävän motivoituneita, ja ehdotti ratkaisuksi, että lukion voisi suorittaa opiskelemalla vain neljää ainetta, jotka saisi vapaasti valita. Siis neljää ainetta oppilaitoksessa, jonka tehtävä on on antaa yleissivistystä. Niin, miksipä ei? Ne aineethan voisivat olla vaikkapa matematiikka, äidinkieli, biologia ja liikunta. Työelämä kiittää?

Koska yleissivistys on peräti lain tasolla määrätty lukion tehtäväksi, opintojen kaventamisesta haaveilevat visionäärit ovat yrittäneet kiertää ongelman keksimällä sanoille omavaltaisesti uusia merkityksiä. Yleissivistys ei olisikaan laaja-alaista tietoa ja ymmärrystä – tämä on vanhentunut, teollisen ajan käsitys. Uusi yleissivistys, tämä sivistys 2.0, onkin syventymistä johonkin tiettyyn tiedonalaan ja kykyä nopeaan tiedonhakuun netistä.

Mutta siinä vaiheessa kuin sovimme yleissivistyksen olevan erikoistumista, voimme perään sopia sodan olevan rauhaa. Jospa virastopedagogien suurin saavutus ei olekaan uusi opetussuunnitelma, vaan viruksen lailla kaikkialle tunkeva sanamagia ja orwellmainen uuskieli?

Sitäkään näkyä en saa mielestäni, kun eräissäkin koulukehittäjäisissä merkittävä vaikuttaja koputtaa ohimoaan ja kysyy retorisesti, miksi täällä, päässä siis, pitäisi olla jotain, kun kaikki löytyy – nyt hän poimii povaristaan älypuhelimen ja osoittaa sitä – täältä? Katson epäuskoisena ympärilleni, mutta näenkin myötäilevää nyökkäilyä.

Minä en nyökkää, haluaisin yökätä, niin vastenmielinen koko paradigma on. Koulun ydintavoitteenhan pitäisi olla se, että nuorille kehittyy tasapainoinen ja punnittu maailmankatsomus ja jonkinmoinen ymmärrys siitä todellisuudesta, joka ympärillämme avautuu. Ja ymmärrys ja maailmankuva voivat rakentua vain omaksutun, ei nettiavaruuksien potentiaalisen tiedon varaan. Ilman pohjatietoja sieltä täältä noukitut irtofaktat eivät kauan päässä pysy, jos ei ole syntynyt jäsentyneitä tietorakenteita, joihin uusi tieto kiinnittyy. Tuskin siinä luovuuskaan hirveästi kukkii, jos pää kumisee tyhjyyttään.

Kun tähän vielä lisää kuulemani näkemyksen, että enää ei tarvitse opetella edes oman äidinkielen kielioppia, koska ”kone osaa korjata virheet”, herää mielenkiintoinen kysymys: minkä ihmeen takia meidän pitäisi ihan suunnitelmallisesti tyhmentää itseämme?

Olet minua selvästi nuorempi, Li, mutta ehkä silti tiedät, että muinaisella 1980-luvulla puhuttiin varoitellen sirpaletiedosta ja fakki-idiooteista. Mihin tuo keskustelu on nyt jäänyt, kun se olisi relevantimpaa kuin koskaan?

Ei, tiedon sirpaloitumisesta ei Sinulle puhuta, sen sijaan saat todennäköisesti kuulla touhukkailta digilobbareilta, miten tärkeää on korvata ”perinteiset opetusmenetelmät” kuten ”opettajajohtoinen paasaaminen” digitaalisella opiskelulla. Digihurmion ennätyksen taisi tehdä Helsingin opetuslautakunta, joka yritti määrätä kouluihin kiintiöt: 70 prosenttia opetuksesta pitää olla digivetoista. Yhdeksi perusteeksi olen kuullut, että kun nuoret vapaa-aikanaankin ovat niin paljon kännyköillään, koulu ei saa pudota kelkasta joten on hyvä, että sielläkin nuoret tapittavat mahdollisimman paljon ruutua.

Tuonkin voi nähdä juuri toisinpäin. Mitä enemmän nuoret viettävät vapaa-aikanansa puhelimillaan, sitä tärkeämpää on kohdata koulussa ihmisiä, jotka ovat lihaa ja verta. Nyt olisi aika palauttaa elävä vuorovaikutus arvoonsa, digitalisaation rinnalle ja tilalle tarvitaan dialogisaatiota. Jos nuoret kerran tulevat fyysisesti kouluun, ei käy järkeen, että heidän siellä sitten pitäisi eristäytyä läppäreilleen tekemään tehtäviä yksilöllisillä oppimispoluillaan. Kyllä yhteisöllisyydellä, kohtaamisella ja keskusteluilla on arvonsa, tuossa ikävaiheessa ihan vasitenkin.

Sekin Sinulle tullaan varmasti kertomaan, että ”perinteiset luokkahuoneet” edustavat mennyttä maailmaa ja nykyään yhä suurempi osa opinnoista olisi hyvä suorittaa muissa ”oppimisympäristöissä”, vaikkapa koneella ja miksei etänä kotoa käsin.

Tuo on hevonkukkua. Ei siinä ole mitään vanhentunutta, että ihmiset kokoontuvat samaan paikkaan ja keskustelevat keskenään. Se kuuluisa työelämäkin edellyttää sosiaalisia taitoja, niitä jos mitä.

Digiä tarvitaan, tietenkin, mutta apuvälineenä ja tilanteen mukaan, ei se mikään itseisarvo saa olla. Nyt välineestä uhkaa tulla päämäärä samalla kun siitä mikä on itseisarvoista – sivistys – on tulossa pelkkä väline.

On minulla muitakin varoituksia. Koulurahojen leikkaukset on yritetty lavastaa retorisilla silmänkääntötempuilla pedagogisiksi ratkaisuiksi. Kun ammattikoulut säästettiin henkihieveriin eikä lähiopetusta enää pystytä kunnolla järjestämään, tilannetta pehmenneltiin selittelemällä, että nuoret voivat yksilöllisesti ja ihanan itseohjautuvasti opiskella kotona.

Heitteillejätöstä siinä oli kyse.

Alkaneella hallituskaudella näemme todennäköisesti jotain samantyyppistä, jonka kanssa toivon että Sinä, hyvä opetusministeri, olet erityisen tarkkana. Nyt ei tosin ole kyse säästöistä, vaan päinvastoin rahan lisäämisestä: toisesta asteesta tehdään maksuton.

Tarkoitus on tietenkin hieno. Kenenkään koulutien ei pidä tyssätä rahapulaan. Mutta nyt on ilmassa merkit, että tässä voi käydä huonosti. Järkevämpää kuin ampua tykillä hyttystä ja kylvää rahaa tasaisesti kaikille olisi ollut kohdentaa tuki niille, jotka sitä tarvitsevat.

Tätä vaihtoehtoa kritisoitiin muun muassa siksi, että se on kuulemma leimaava. Argumentti on hutera, koska noin ajatellen pitäisi sitten poistaa asumistukikin.

Ilmaisten materiaalien ensimmäinen riski on se, että hanke tulee kalliiksi. Se raha on poissa muualta. Ilmaisten oppimateriaalien hinta on resurssipulan rampauttama arki. Ryhmät ovat ylisuuria eikä monia kursseja ole varaa järjestää lainkaan, mikä lisää syrjäytymisriskiä. Esimerkiksi Helsingissä järjestetään huomattavasti vähemmän lukiokursseja kuin viisi vuotta sitten, eikä nyt ole tiedossa rahoja, joilla opetus saataisiin palautetuksi entiselle tasolle.

Tilapulakin on kova. Odotan jännityksellä, milloin pääsen pitämään filosofian kursseja liikuntavälinevarastoon, kas kun musaluokkaa, kuvisluokkaa, köksänluokkaa ja esimerkiksi juhlasalin näyttämöä on tullut jo kokeiltua. Rahaa tarkoituksenmukaisten opetustilojen rakentamiseen ei ole.

Jos ensimmäinen riski oli se, että maksuttomuus tulee kalliiksi, niin toinen riski on, hassua kyllä, että se tulee halvaksi.

Tätä pitää vähän selittää. Yksi suomalaisten koulujen vahvuus on ollut opettajien autonomia. He ovat varsin vapaasti saaneet päättää, millaisia opetusmenetelmiä ja materiaaleja käyttävät. Kun toisen asteen oppimateriaalit määrätään maksuttomiksi, käy äkkiä niin, että kunnat kilpailuttavat ne ja valitsevat halvimmat, olivatpa ne sitten opettajien sopiviksi katsomia tai ei.

On sitten vielä synkempi skenaario. Siinä kunnanisät säästävät kustannuksissa kehittelemällä jälleen pseudopedagogisia savuverhoja: Mitäpä jos ei hankittaisi oppikirjoja lainkaan? Nehän ovat jo painosta tullessaan vanhentuneita. Moderniin oppimiskäsitykseen kuuluu itsenäinen tiedonhaku, ja oppijat ja opettajat voivat omatoimisesti kehitellä digitaalisille alustoille aineistoja. Vau kuinka yksilöllistä ja konstruktivistista, suorastaan sosiokonstruktivistista!

Reikäpäisin ehdotus on esitetty Helsingin opetusvirastossa, tai siis kasvatuksen ja koulutuksen toimialalla, siellä kun on heitetty ilmaan ajatus, että lukiossa abivuoden opiskelijat voisivat tehdä kurssimateriaalit ensimmäisen ja toisen vuoden opiskelijoille. Siinäpä kylmäävä muistutus siitä, kuinka kauksi hallintopalatsien seminaarihuoneiden slide show’t ovat etääntyneet koulutodellisuudesta ja miten huonosti ”ennakkoluuloton ajattelu” – tämä laatikon ulkopuolelta ideointi – ja puhdas idiotismi enää erotetaan toisistaan.

On turhauttavaa todeta mitään näin triviaalia, mutta ilmeisesti on pakko: mikään ei korvaa asiantuntijoiden huolella laatimia ja pedagogisesti mielekkäitä oppimateriaaleja, joissa on selkeä ja johdonmukainen rakenne ja opiskelijoiden ikä on otettu huomioon. Sekavat nettirihmastot ja Wikipediasta louhitut tekstinretaleet eivät niitä korvaa vaikka opettajat, siis nämä osaamispoluttajat, mahdollistajat ja koutsit, kuinka auttaisivat. Siinä jäävät ”oppimisen omistajuus” ja ”arvioinnin omistajuus” – kyllä, joku todellakin käyttää näitä itseparodiaa hipovia termejä ihan vakavissaan – pelkiksi haaveiksi, vaikka miten panostettaisiin uusiin painopistealueisiin ja jumpattaisiin ja jalkautettaisiin uusia käytänteitä ja toimintaprosesseja.

Huomaan kiihtyväni, alan käydä jo pilkalliseksi, ei pitäisi. Varmaankin taustalla on se, että arvostan Suomen koululaitosta ja pidän työstäni. Välillä siis tuppaa pujahtamaan tunteisiin, kun näen mihin suuntaan koulua ollaan viemässä. Heikkoina hetkinä jopa tuntuu, että kymmenessä vuodessa ehditään tuhota se, mitä on kymmenet vuodet rakennettu.

Ehkä siis pitää lopettaa ennen kuin tulee kirjoitetuksi jotain sopimatonta – vai tulikohan jo – ja onhan tämä kirjeeni nyt muutenkin venähtämässä turhan pitkäksi. Näin vuolaat tekstit ovat auttamattoman epämuodikkaita, siispä piste tähän.

Toivotan Sinulle voimaa tärkeässä työssäsi, Li, voimaa ja ennen muuta tervettä järkeä. Kateeksi ei käy.

–

Ministeri Andersson vastasi kirjeeseen 10.6.2019 ja kertoi olevansa pitkälti samoilla linjoilla.

Lukiosta tuli painekattila

/ arnokotro

Opettaja-lehti, 8/2019

Äskettäinen kuppilakeskustelu oli viimeinen niitti. Paikalla oli lukion matematiikan opettaja ja koulupsykologi. Opettaja kertoi, että oppitunneilla nuoret saattavat purskahtaa itkuun, kun eivät tunne osaavansa. Pitkään koulupsykologina toiminut nainen sanoi, ettei aiemmin ole tavannut niin uupuneita lukiolaisia kuin nyt.

Yksi syy ilmapiirin muutokseen on se, että ylioppilaskirjoitusten merkitystä on nostettu, kun valitaan nuoria jatko-opintoihin. Ja kun eri oppiaineista saa eri paikkoihin pyrittäessä eri määrän pisteitä, yhä varhemmin pitäisi tietää sekin, mille alalle aikoo.

Mutta harva tietää. Ja tarvitseeko edes?

Lukioiässä pitäisi olla aikaa etsiä, vähän eksyäkin ja tehdä muutakin kuin stressata kirjoituksiin. Harrastusten ja ystävien soisi olevan yhtä tärkeitä kuin polynomit. Lukioaika voi olla yksi elämän upeimmista vaiheista, mutta nyt ei ihan siltä näytä.

Koulujen vertailu ylppärimenestyksen perustella alkaa olla niin kovaa, että joissakin lukioissa kuulemma painostetaan vähän huonommin osaavia opiskelijoita jättämään tiettyjä aineita kirjoittamatta, jotta tilastot eivät rumene.

Nyt pitääkin esittää konkreettisia toiveita. Ensimmäisen pallon heitän meille opettajille: vähennetään sitä kohkaamista ylppäreistä.

Toinen lentää rehtoreille. Lopettakaa opettajien vertailu sen mukaan, miten hyvin missäkin aineessa kirjoitettiin. Pahimmillaan lukioiden vuosikertomuksiin pannaan tilastot kuin autoliikkeessä konsanaan: Jartsa myi parhaiten viime kuussa, aplodit Jartsalle!

Kolmas pallo menee medialle. Jotain rajaa nyt niihin lukiovertailuihin, please. Yo-arvosanat eivät kerro lukioiden tasosta juuri mitään.

Neljännen syötän koulupäättäjille: älkää nostako ylioppilaskirjoitusten painoarvoa yhtään enempää, mieluummin päinvastoin. Muistakaa, että lukiosta pitäisi kävellä ulos terveitä, iloisia ja tasapainoisia nuoria.

Jospa annettaisiin nuorille nuoruus takaisin.

Meistä tuli liian kilttejä

/ arnokotro

Opettaja, 7/2018

Miten tässä näin kävi? Ensin opettajat nostavat Suomen koulut maailmanmaineeseen. Pian sen jälkeen meidät jo istutettiinkin koulutustilaisuuksiin kuulemaan, että homma on tehty päin mäntyä: opettaminen on ollut pelkkää passivoivaa paasaamista, frontaaliopetusta. (Kuulostaa melkein aivovauriolta.)

Kiitosta emme saa. Sen sijaan istumme häpeän puna poskilla kuuntelemassa, kun digikonsultit valistavat ilman nykykoulun tuntemusta kehnoimpien koulumuistojensa pohjalta, millä kaikilla tavoilla teemme työmme tyhmästi. Äskettäin luennoija kertoi, että vain viidesosa oppilaista hyötyy nykyopetuksesta.

Merkittävä kouluvaikuttaja – jolla ei ole lainkaan opettajakokemusta – ilmoitti taannoin, että dokumenttikamera on kehno väline, siitä pitää hankkiutua eroon. Mikä olisi lääkäreiden reaktio, jos opettajat määräisivät, että unohtakaapas jo se verenpainemittari? (Dokumenttikamera on sivumennen sanoen verraton kapistus.)

Meitä valistetaan, että käyttämämme arviointi on kehnoa. Numerot ja kokeet eivät kerro mitään. Pitää arvioida herkeämättä koko ajan ja vieläpä jokaisen oppijan yksilöllistä kehitystä ja oppimisprosessia – vaikka ryhmässä olisi tyypilliset 35 opiskelijaa ja iso työ on jo siinä, että oppii erottamaan Jonit ja Jonnet toisistaan.

Meille pakkosyötetään ajatusta, että verkko-opetus on niin kova juttu ettei se ole opettaja eikä mikään, joka ei kotiin päästyään avaa läppäriä, jonka kannen alta, hups, tulvahtaa silmille toinen työpäivä.

Ei työmäärä lisäänny, sitä lisätään. Ja kaiken aikaa halutaan muutosta muutoksen vuoksi. Kohta pitäisi taas ruveta kirjoittamaan lukioon uusia opetussuunnitelmia, vaikka nykyisiä vasta otetaan käyttöön.

Ei kuulkaas, ei käy. Meidän on saatava keskittyä perustyöhömme eli opettamiseen (saakohan sanaa edes käyttää) ilman ulkopuolisten jatkuvaa päsmäröintiä. Meidän pitää päästä liiasta kiltteydestä.

Eikä kiltteyden vastakohta ole nyt ilkeys, vaan terve ammattiylpeys ja omanarvontunto.

Nyt tuli puskista

/ arnokotro

Opettaja-lehti, 21/2017

Täytyy ensin antaa kehut opetusministerille, hän ei pienestä hätkähdä. Olen nimittäin useampaankin otteeseen arvostellut hänen toimintaansa, ja mitä hän tekee? Kutsuu ministeriöön, tarjoaa kahvit ja pyytää jäseneksi seurantaryhmään miettimään, millainen voisi olla tulevaisuuden lukio.

Monelta olisivat jääneet kahvit tarjoamatta.

Eikä se uuden lukion hahmottelukaan hullumpaa ole, hyvässä ilmapiirissä on edetty. Näkemyseroja tietty on, isojakin: itse haluan lukion pysyvän yleissivistävänä oppilaitoksena, jossa ei voi pudottaa humanistisia sivistysaineita lukujärjestyksestä kokonaan pois. Tasapainoinen maailmankuva syntyy, kun opiskelee laajasti eri aineita.

Moni väittää muuta, mutta se kuuluu demokratiaan ja ministerin toivomaan avoimeen keskustelukulttuuriin, jonka hengessä lukiouudistusta on tehty.

Mutta sitten putosi pommi. Jossain jokin mystinen konklaavi suunnittelu paperin, joka käytännössä tulee ohjaamaan koko lukio-opiskelua. Kyseessä on ”pisteytystyökalu”, joka sanelee sen, mitä ylioppilaskirjoituksissa kannattaa kirjoittaa päästäkseen yliopistoon.

Taulukko on älytön. Se rankkaa reaaliaineet tyystin eri asemaan, eikä hierarkialle löydy järkiperusteita. Esimerkiksi filosofia on pahnanpohjimmaisena, vaikka juuri se kehittää akateemisia ajattelutaitoja. Matematiikasta taas saa eniten pisteitä, vaikka pyrkisi lukemaan historiaa tai kirjallisuustiedettä.

Jo ennestään tiedämme, että niitä aineita opiskellaan kunnolla, jotka kirjoitetaan, muut ovat täytekursseja. Ja nyt siis kokonaiset oppiaineet sysätään alipisteytyksellä pysyvästi B-sarjaan.

En tosiaankaan soisi lukiosta tulevan valmennuskeskus lähinnä matemaattisten aineiden yo-kirjoituksiin. Ylppäreiden merkitystä tulisi ennemmin vähentää kuin korostaa, ja on kohtuutonta, että nuorten pitäisi heti lukion alussa tietää, mille alalle pyrkii.

Liike-elämäkin tarvitsee laaja-alaisia ja tasapainoisia ihmisiä, ei putkinäköisiä painekammiossa stressattuja broilereita.

Uusi oppilasarviointi jättää hämmennyksen valtaan

/ arnokotro

Tieto&trendit, 3/2017

Pakko myöntää: tunsin pienen kateuden vihlaisun. Vietimme kesää perheen kanssa kiertämällä Suomea, ja tulihan siinä sukulaisvisiiteillä puhuttua vähän kouluasioitakin.

Kuulin, että monin paikoin alakouluissa annetaan vielä numeroita – nehän on nyttemmin demonisoitu. Lapset olivat numeroarviointiin tyytyväisiä ja vanhemmat hyvin kartalla siitä, miten lapsilla koulussa menee.

Samaa ei voi sanoa niistä vanhemmista, joiden lapset käyvät pääkaupungin edistyksellisiä alakouluja. Näissä kärkikouluissa on kokonaan luovuttu numeroista, ja tilalle tarjotaan ”monipuolista sanallista arviointia”.

Se kuulostaa hyvältä, mutta todellisuus on kovin epämääräinen. Kun vanhemmilta kysyy, miten lapsen koulu menee, vastaus voi olla ”enpä oikein tiedä”.

Tuli hämmentynyt olo, kun selasin eräänkin neljäsluokkalaisen saamaa tuhtia arviointinivaskaa. Päällimmäisenä oli perinteinen todistus, mutta sen infoarvo jäi lähelle nollaa: kaikkien oppiaineiden kohdalla luki ykskantaan ”hyväksytty”. (Oppiaineistakin muuten halutaan pian eroon.)

Uteliaana selasin eteenpäin. Taulukoissa lueteltiin korkealentoisesti toinen toistaan hienompia asioita, ja opettajan ja oppilaan rasteja näkyi siellä täällä, mutten saanut selvää, missä kaikkialla rukseja olisi tarkoitus olla. Joissain taulukoissa oli pelkkiä oppilaan itsarviointirukseja, jossain vain opettajan rasteja, joissain molempia.

Osa taulukoista oli kumulatiivisia, osa ei, ja osa oudosti jotain siltä väliltä. Ei-kumulatiivisessa, erillisiä taitoja listaavassa ruudukossa oli rasti kohdassa ”osaan kuvailla havaintojani ja keskustella niistä” mutta ei kohdassa ”osaan tehdä havaintoja ympäristöstä ja sen kuvista sekä taiteesta”. Miten voi kuvailla havaintoja, jos ei osaa tehdä niitä?

Entä onko ihan tästä maailmasta, että kymmenvuotiasta pyydetään vastaamaan kyllä tai ei väitteeseen ”osaan tulkita kuvallisen vaikuttamisen keinoja tekijän ja katsojan näkökulmasta”? Siinä ei ollut rastia. Olikohan tavoitteena, että olisi? En tiedä, prujuista ei selvinnyt.

Peruskoulun opetussuunnitelmastakaan ei juuri ole apua, koska se on ristiintaulukoituine ”tavoitteineen”, ”sisältöalueineen” ja ”laaja-alaisen osaamisen yleistavoitteineen” sellainen sekamelska, ettei erkkikään ota selvää, millä vuosiluokalla olisi tarkoitus oppia mitäkin.

Oma lukunsa on sitten vielä arviointipumaskan virastojargon: ”Tilannetietoisuus – tilanteeseen sopiva toiminta ja esiintyminen koulussa, verkostoissa ja koulun ulkopuolella valmistavat lapsia itsenäisten ratkaisujen ja valintojen tekemiseen.” Olikohan byrokraattien tilannetietoisuus nyt aivan kohdallaan?

Ei voi mitään: koko nivaskassa on vahva seminaarisämpylän maku.

Arviointitaulukoiden – virallisesti ”rubriikkien” – äärellä tuli tyhmä olo pelkältä maisteripohjalta ja alle parinkymmenen vuoden opettajakokemuksella. Onneksi tuttavapiiristä löytyy nuorehko oppimisen tutkimuksen professori, ei muuta kuin soitto hänelle.

Tutkimme yhdessä pumaskaa. Vika ei sittenkään ollut minussa, arviointi ei nimittäin avaudu alan professorillekaan. Hän ei saanut selvää, mitkä olivat tavoitteet ja kuinka hyvin ne oli saavutettu.

Kiinnitämme huomiota siihen, että taulukoissa näkyy pyrkimys kumulatiivisuuteen, mutta siihen ei ole päästy, ja ne on vieläpä täytetty kummallisesti. Ei esimerkiksi käy järkeen, että välillä kumulatiivisista asteikoista löytyy useita rasteja ja välissä on tyhjää.

Myös tärkeysjärjestys mietitytti professoria. Musiikin opiskelussa korkein taito on se, että ”otan huomioon musisointi- ja ääniympäristön turvallisuuden”. Toisaalta ympäristöopissa nelosluokkalaiselta edellytetään jo ennen korkeinta osaamistasoa, että ”osaan suunnitella tutkimusasetelmia”.

Siihen ei taida pystyä moni yliopisto-opiskelijakaan.

Jos tilanne on kohtuuton ja turhauttava oppilaille ja heidän vanhemmilleen, ei tämä kivaa ole opettajallekaan, ja myötätuntoni on hänen puolellaan. Voin kuvitella, että epäloogisten ja abstraktien taulukoiden täyttäminen on tuonut harmaita hiuksia, eikä niiden antaman informaation määrä ole missään suhteessa nähtyyn vaivaan. Niin, nivaskan luettuaan ei pysty vastaamaan kysymykseen, meneekö lapsella koulu hyvin vai huonosti. Eikä se anna tietoa, mitä voisi tehdä oppimisen tehostamiseksi.

Yksi ongelma kouluteoreetikkojen oivalluksissa on sekin, että pitäisi arvioida lähinnä ”oppimisprosesseja”. Enää ei ole kuulemma niin väliä, mikä on ”lopputuotos”. Esimerkiksi sellaiset kokeet, jotka mittaavat, onko asiat opittu, ovat vanhanaikaisia.

Tuo on vähän kummaa ajattelua. Kyllä opetuksella pitää olla selvät konkreettiset tavoitteet, ja on oppilaidenkin kannalta mielekästä ja motivoivaa, että niiden saavuttamista mitataan ymmärrettävästi. Työelämässäkin on tavoitteita: kun naputtelen tätä tekstiä, kolumnin tilannut toimittaja on ajatteluprosessia enemmän kiinnostunut siitä, että kelvollinen lopputulos lävähtää sähköpostiin määräaikaan mennessä.

Lopuksi pitää potkaista pari olkiukkoargumenttia nurin. Ei, en kuulu niihin joiden mukaan ennen kaikki oli paremmin. Ei ollut. Suomi on nyt jokseenkin joka suhteessa paljon parempi paikka kuin koskaan ennen. Koulu myös, ja ehkä varsinkin se.

Mutta se ei tarkoita, että joka ikinen uudistus olisi hyvä vain siksi, että se on jotain erilaista kuin entinen. Kaikki uudistukset ja innovaattorien aivoitukset pitää panna viileästi puntariin ja miettiä niiden hyvät ja huonot puolet, vaikka miten olisi vallalla itsetarkoituksellisen muutoksen ideologia. Nyt näyttää siltä, että numeroista luopumisen huonot puolet painavat enemmän kuin hyödyt.

Sitä paitsi miksi ylisummaan pitää ajatella mustavalkoisesti, joko-tai-henkeen? Ehdotukseni on, että käytetään numeroarviointia vaikka neljänneltä luokalta lähtien ja arvosanan kylkeen kirjoitetaan selkosuomella sanallista palautetta varsinkin siitä, miten voisi vielä petrata osaamista. Sanallista arviointiahan sitä paitsi annetaan matkan varrella koko ajan.

Vaikka onhan siinä tietty riskinsä, jos radikaali uudistus jätetään tekemättä. Joku ei ehkä pääsekään suomalaisen koululaitoksen historiaan reformin isänä, ja saattaa siinä jokunen opetusneuvoksen tittelikin jäädä jakamatta. Ja mistä riittää kokopäiväistä puuhaa kaikille kehityskonsulteille?

Jälkikirjoitus 18.2.2020: Syyskuussa 2019 Opetushallitus linjasi, että numeroarviointia pitää käyttää nelosluokalta alkaen, määräys astuu voimaan syksyllä 2020.

Varoitus: abessiivikoulut tulevat

/ arnokotro

Ilta-Sanomat, 26.4.2017

Asbestipelko on useimmille tuttua. On huhuttu, että koulurakennuksistakin löytyisi keuhkoille vaarallista asbestia. Mutta asbestiakin suurempi uhka koululle on abessiivi. Siis tämä sijamuoto, joka kertoo, että ollaan ilman ja jotain vailla: kengittä, rahatta ja niin edespäin.

Abessiivi-ajattelu on villinnyt koulukehittelijät pahemman kerran.

Hallintoporras on saanut päähänsä, että hyvä koulu syntyy nykyään aina ilman jotakin. Ensin joku keksi, että pulpetiton koulu on kova juttu. Niinpä olemme saaneet katsella kuvia koulusta, jossa oppilaat lojuvat säkkituoleilla ja selaavat älypuhelinta. Älypuhelinta siksi, että hyvässä koulussa pärjätään tietysti myös kirjoitta.

Sitten hoksattiin, että arvosanatkin ovat pahasta, ja ainakin alakoulussa pitää selvitä ilman numeroita. Mutta se ei oikein oppilaita motivoi, että tekipä töitä paljon tai vähän, palkkio on sama: läpi meni. Siinä alkaa Jenni kummasti miettiä, tarvitseeko opiskella tosissaan, kun viereinen Paavo ei tee oikein mitään ja samanlainen kevättodistus tulee käteen.

Muistaakseni jotain tuon tapaista kokeiltiin Neuvostoliitossa palkkojen kanssa, ja tulokset ovat tiedossa.

Ensimmäiset arvosanat saa ehkä vasta kahdeksannella luokalla, ja ne vaikuttavat peruskoulun päättötodistukseen. Vastuuton ihmiskoe on siis menossa. Alakoulun muikeiden arviointikeskustelujen harhauttamina moni kokee aikanaan yläkoulussa järkytyksen, kun osaaminen onkin kuutosen tasoa. Lukion voi unohtaa, jos nyt sinne sattui haluamaan.

Hävitysvimmaisten koulustrategien silmissä turhia ovat myös kokeet, ja kotitehtävätkin enimmäkseen. Niin myös sivistys, ainakin ”digitaalisen oppimisen strategiaa” Microsoftilla luotsaavan johtajan mielestä. Hänen mukaansa on turha opetella, että Pariisi on Ranskan pääkaupunki. Senhän voi katsoa puhelimesta.

Kirjaton, pulpetiton, kokeeton ja numeroton peruskoulu on vasta alkua. Olen nähnyt jo sloganin ”kouluton koulu” ja lukenut ylistävän kirjoituksen opettajasta ”joka ei opeta”. Jäämme odottamaan jatko-osia: kokki joka ei kokkaa ja kirjailija joka ei kirjoita.

Pahinta on, että koulut alkavat jäädä ilman työnteon meininkiä. Enää ei ole tarvis muistaa, osata, opetella – tärkeintä on, että viihdytään. Hyvää mieltä kuitenkin saisi juuri siitä, että on selviä tavoitteita, joiden saavuttamiseksi pitää ponnistella ja joita jotenkin mitataan.

Eikä ole oppimista ilman vaivannäköä.

Merkillistä on sekin, että laukalle päässeet visionäärit ovat panneet pystyyn holtittoman kaikki vanha roskikseen -kokeilun ilman kunnollista tutkimustietoa. Mutta kun kerran pärjätään ilman kokeita, numeroita ja sivistystä, niin kai sitten ilman tutkimuksiakin.

Nyt näyttää siltä, että tuloksena on valtava määrä alisuoriutujia. Sen ei luulisi olevan kenenkään etu, kaikkein vähiten lasten.

Koulu on konservatiivinen

/ arnokotro

Ilta-Sanomat, 13.4.2017

Muutosta on tapahtunut, mutta koulu on yhä yllättävän keskiluokkainen, konservatiivinen, valkoinen, heteroinen. Koti, uskonto ja isänmaa -eetos elää.

Aloitetaan kodista. Käsiini sattui yläkoulun erityisopetukseen tarkoitettu oppikirja, joka valisti, että vuokra-asuminen on yleensä nuorten väliaikainen asumismuoto. Sitten ruvetaan säästämään omaa asuntoa.

No tuota. Ryhmässä, jossa kirjaa käytetään, perheet luullakseni asuvat vuokralla. Peruskoululainen voi kirjan parissa sitten miettiä, mikä on vanhemmilla mennyt pieleen, kun eivät ole ostaneet asuntoa.

Omilta kouluajoiltani muistan, miten matikantunnilla piti arvioida mittasuhteita. Kysyttiin, mahtaako auton tankkiin mennä bensaa litroja vai kymmeniä litroja. Veikkasin litroja, jolloin opettaja kehotti katsomaan tarkemmin seuraavan kerran, kun isä tankkaa autoa.

Ei vanhemmillani ollut varaa autoon. Tai omaan asuntoon tai oikein mihinkään muuhunkaan. Ei se huono perhe ollut, mutta yhtä kaikki: opettaja ei tullut ajatelleeksi, että on niitä köyhiäkin koteja.

Ja mitä perheeseen tulee, koulukirjojen kuvien perusteella se on iskä–äiskä-vetoinen ydinperhe. Muutakin kuvastoa tarvitaan – ja onneksi uusissa oppimateriaaleissa sitä alkaa ollakin.

Entä se uskonto? Sitä on paljon, peruskoulussa enemmän kuin historiaa. Uskonnon opetus on sitä paitsi käytännössä tunnustuksellista, ainakin alaluokilla: kun sama opettaja kertoo, että Agricola loi kirjakielen ja Jeesus paransi spitaalisen, samanlaisena tietona lapset sen ottavat. Ensimmäisiltä luokka-asteilta uskonnon voisikin jättää pois.

Sitten vielä isänmaa. Ei isänmaallisuudessa tietenkään mitään pahaa ole, mutta siihen liittyy outoja piirteitä. Yhteiskuntaopin kirjat esimerkiksi kertovat iloisen kritiikittömästi, että poikien kuuluu mennä armeijaan tai sivariin.

Noinhan laissa tosiaan sanotaan, mutta kyllä koulussa pitää oppia kriittistä ajattelua. Koulun kuuluu opettaa, että tytöt ja pojat ovat tasa-arvoisia, ja jos laki tällaista perusarvoa rikkoo, silloin laki on pielessä. Jos Suomessa olisi käytössä rotulait, koulussa varmankin opetettaisiin, että mustat eivät saa mennä valkoisille tarkoitetuille paikoille ja sillä sipuli.

Petrattavaa siis on. Koulun pitää valmentaa nuoret kyseenalaistamaan perinteeseen perustuva syrjintä, ei säilyttämään sitä. Ja kouluun tarvitaan enemmän moniarvoisuutta – ja erilaisia opettajia.

Olisi hyvä, jos opettajiksi tulisi enemmän maahanmuuttajia, romaneja, julkihomoja, transihmisiä, anarkisteja, totaalikieltäytyjiä, entisiä koulupudokkaita, köyhien olojen kasvatteja. Siitä voimme aloittaa, että ei nyt ainakaan katsottaisi pahalla niitä, jotka eivät mahdu perinteiseen opettajamuottiin.

 

Nyt järki käteen, opetuslautakunta!

/ arnokotro

Uusi Suomi, 20.9.2016

Haluan ajatella, että Helsingin opetuslautakunta toimii koulujen parhaaksi. Miksei toimisi? Tunnen sitä paitsi lautakunnan puheenjohtajan, hän on ystäväni ja harvinaisen hauska ja älykäs ihminen.

Siksi on vähän vaikea uskoa silmiään, kun katsoo mihin opetuslautakunta nyt pyrkii.

Digi digi digi, pää on pipi

Viime viikolla lautakunta käsitteli muun muassa lukio-opetusta. Se haluaa määrätä, että digilaitteet ovat mukana 70 prosentissa lukio-opiskelusta. Niin sanottua ilmiöpohjaista opetusta pitää olla 40 prosenttia.

No tuota. Digitekniikka on oiva apu opetuksessa ja opiskelussa, mutta siinä ei ole järjen häivää, että sen käytölle määrätään pakolliset kiintiöt.

Otetaan esimerkki läheltä. Filosofian kursseilla meillä on tapana keskustella ja väitellä. Järjestetyn väittelyn päätteeksi voi olla kiinnostavaa pitää vaikka sähköinen äänestys väittelyn voittajasta. Mutta se ei riittäisi: äänestykseen menee liian vähän aikaa väittelyyn verrattuna, digiprosentit paukkuisivat pahasti punaisella. Elävälle dialogille ei jää tilaa, kun pitäisi kaivaa digivehkeet esiin.

Entä jos aamutunnit ovat olleet liikuntaa ja on pelattu lentopalloa? Silloin olisi mentävä koko loppupäivä digipohjalta, että saadaan prosentit täyteen.

Vaikkapa juuri filosofiassa on tärkeää syventyä ja keskittyä välillä vaikeisiinkin aiheisiin, ja usein se onnistuu parhaiten, uskaltaako tätä sanoakaan, kirjaa lukemalla. Mutta jos opiskelija lukee kotona tunnin verran, vahinkoa on vaikea korjata. Peräänhän tarvittaisiin melkein kolme tuntia työskentelyä digilaitteiden kanssa.

Suomalaisen koulun vahvuus on ammattitaitoiset ja korkeasti koulutetut opettajat, joilla on työssään laaja autonomia. He ovat voineet itsenäisesti päättää, mikä työtapa milloinkin on paras ja tarkoituksenmukaisin. Tätä on jopa pidetty yhtenä syynä Suomen huimaan menestykseen Pisa-vertailuissa.

Nyt digin pakkosyöttö uhkaa hyväksi havaittua autonomiaa. Samalla ristiriita on valmis. Ensin sanotaan, ettei opettajan pidä itsevaltaisesti tyrkyttää faktoja, vaan opiskelijat hakevat tietoa itse ja etsivät oman tapansa opiskella. Tästä epäautoritaarisesta hengestä ei ole tietoakaan, kun opetuslautakunta haluaa nyt ylhäältä päin määrätä opettajien työtavoista.

Välineestä pääsi siis tulemaan päämäärä. Sitä ei edes yritetä peitellä, vaan se myönnetään avoimesti: uusi ajattelu tiivistyy sloganissa ”ei enää mitä, vaan miten”. Mutta kai sillä on yhä väliä, mitä opiskellaan? Menetelmien pitää palvella sisältöjä ja tavoitteita, ei toisinpäin.

Pakkodigitalisaation eduista ei ole tutkimusnäyttöä. Päinvastoin, oppimistulokset näyttävät huonontuvan. Dogmaattinen digi-intoilu muistuttaa homeopatian logiikkaa: sillä se lähtee, millä on tullutkin. Nuorten luku- ja kirjoitustaito on heikentynyt ritirinnan digitalisaation kanssa, ja ratkaisuksi tarjotaan lisää digitalisaatiota.

Mieleen pujahtaa myös kiusallinen kysymys. Missä vaiheessa digikonsulteista ja älylaitteiden, appsien ja oppimisympärisöjen markkinamiehistä tuli pedagogiikan asiantuntijoita?

Tietysti opetuslautakunnan kaavailemaan 70 prosentin digikiintiöön voisi suhtautua samalla asenteella kuin moni kollega: mitä väliä, eihän sitä kuitenkaan seurata mitenkään.

Mutta ei se noin saa mennä. Jos meillä on määräyksiä, joille voi viitata kintaalla, se vetää maton alta muultakin ohjeistukselta. Mitä väliä sitten on opetussuunnitelmallakaan?

Voihan myös olla, että prosenttien toteutumista todella seurataan, ja opettajat alkavat parhaaseen neuvostotyyliin laatia digikiintiöiden saavuttamisesta raportteja. Silloin ei voi välttyä ajatukselta, että hallintoporras työllistää kehitelmillään itsensä mutta samalla ylityöllistää opettajat, joiden pitäisi kuitenkin keskittyä ydintehtävään, opettamiseen.

Nykykoulusta tuli olkiukko

Jotta uusi digikoulu näyttäisi mahdollisimman uljaalta, muu kuin digiavusteinen opiskelu pitää leimata kelvottomaksi. Jos käytössä ei ole tabletteja ja älypuhelimia, kehityskonsulttien retoriikassa opetus on ”opettajakeskeistä saarnaamista” tai ”paasaamista” opettajan yrittäessä ”kaataa” tietoa oppilaiden päähän. Olen kuullut puhuttavan ”luostarikouluista” ja ”aukeamaopetuksesta”.

Koulukeskustelusta tuli olkiukkoilun juhlaa.

Luulisi että ihmisten kohtaamisella olisi enemmän arvoa, jopa opettajan persoonalla ja vaikkapa hänen kertomillaan inspiroivilla tarinoilla – innostavalla esimerkillä? Eikö ihmisvetoinen opetus ja keskustelu ole sitä tärkeämpää, mitä isomman osan vapaa-ajastaan nuoret ovat nenä kiinni älypuhelimessa? Itse muistan vieläkin omien kouluaikojeni persoonalliset ja motivoivat opettajat, mutta on vaikea kuvitella, että joskus tulevaisuudessa ihmiset muistelisivat opetusta lämmöllä, koska käytettiin paljon Socrativea ja Kahootia.

Sekin on väärä luulo, että olisi olemassa jokin ”diginatiivien” sukupolvi, joka haluaisi kaiken aikaa – tai vaikka sen 70 prosenttia – opiskella älylaitteilla, mutta keski-ikäisten setien ja tätien dinosaurusarmeija haraa vastaan. Kokemukseni mukaan nuoret kaipaavat kovasti elävää kohtaamista ja dialogia – kenties juuri vastapainoksi vapaa-ajan ruutuelämälle. Olen kuullut juuri nuorten puhuvan digiähkystä ja toivovan, että kursseilla olisi enemmän keskustelua ja vähemmän tabletteja.

Nuoret pitävät myös printtikirjoista, eikä ihme. Kun on tarkoitus syventyä, keskittyä ja hahmottaa kokonaisuuksia, kirja on aivan verraton väline. Somen tarjoaman pikaruuan vastapainoksi tarvitaan lisää rauhassa pureksittavaa sivistyksen slow foodia. Ja koulun tehtävä on johdattaa sen pariin.

Olikin irvokasta istua koulutuksessa ja kuulla konsultin kertovan iloisesti koulusta, jossa ”kirjoista on päästy jo melkein kokonaan eroon”. Voi pyhä yksinkertaisuus.

Överiksi menevä digitalisaatio ei ole harmitonta. Jos tottuu liian yksipuolisesti pyörimään sekavissa nettirihmastoissa, pitkäjänteinen ja paneutuva lukeminen alkaa tuntua työläältä. Tekstiin ei enää osaa uppoutua, kun aivot kaipaavat kärsimättömästi uutta ärsykettä.

Nobel-palkittu Daniel Kahneman puhuu ihmismielen kahdesta järjestelmästä. Systeemi yksi on nopea, intuitiivinen ja pinnallinen: se laskee, että 3+2=5. Systeemi kaksi on analyyttinen, hidas ja vaatii ponnistelua. Se laskee, mitä on 32 x 13 ja pohtii, sopiiko marxilainen yhteiskunta-analyysi nyky-Suomeen.

Pinnallinen nettipoukkoilu tapahtuu systeemissä yksi. Kun lukee syventyneesti kirjaa, käynnistyy systeemi kaksi. Juuri siihen koulun pitäisi valmentaa – analyyttiseen, syvälliseen ja kriittiseen ajatteluun. Silti en juuri näe opetushallinnossa huolta lukemisen vähenemisestä. Enemmän huolta kannetaan siitä, osaavatko opettajat riittävästi pelillistää opetusta.

Monen viisikymppisen mielessä on kenties se omien kouluaikojen tylsin maikka, joka mumisi luokan edessä. Tunnit kuluivat kirjoittamalla vihkoon asioita, jotka olisi voinut samassa ajassa lukea kirjasta. Ja muistaapa Ylekin koulusta uutisoidessaan kaivaa rekvisiitaksi liitutaulua, karttakeppiä ja aapiskukkoa. Parissakin koulussa työskentelevänä voin kertoa, että tuo ei ole ollut tyypillistä koulutodellisuutta aikoihin.

On loukkaavaa ja kohtuutonta, että ensin suomalaiset opettajat ovat nostaneet koulumme maailman kärkeen, mutta nyt tehty työ onkin ollut vain paasaamista ja pöpöttämistä. Mitenköhän muuten kirurgit reagoisivat, jos heille kerrottaisiin kaikkien onnistuneiden leikkausten jälkeen, että heidän työnsä on ollutkin silkkaa veitsellä sohimista?

Ne opettajat, jotka peräänkuuluttavat tolkkua ja tervettä järkeä digihurmoksen sijaan, on helppo psykologisoida alentuvasti ”muutosvastarintaisiksi”. Digitotalitarismin vaientamina useimmat pitävätkin suunsa kiinni. Mutta onhan se kumma, jos terveelle kriittisyydelle ei ole sijaa. Samalla kun toivomme, että opiskelijoista kasvaa kriittisesti ajattelevia aktiivisia kansalaisia, opettajilta näemmä odotetaan lammasmaista kritiikittömyyttä.

Erityisen vahingollista on, että digi vie liiaksi taloudellisia ja henkisiä resursseja kaikelta muulta. Ryhmäkoot saavat kasvaa eikä sijaisiin ole varaa, mutta älylaitteisiin löytyy rahat aina. Ja opettajainhuoneessahan voisi keskustella vaikkapa siitä, millaisia arvoja koulun pitää oppilaille ja opiskelijoille välittää, mistä kumpuaa ääriajattelu, miten voimme vahvistaa nuorten turvallisuudentunnetta, empatiataitoja ja demokraattisia valmiuksia. Tai mistä kirjoista nuoret saattaisivat innostua.

Nyt keskustelua käydään lähinnä siitä, tukevatko padit flash playeriä, miksi Prezi tökkii ja milloin Macin beta-ajurit ja verkkoprotokollat saadaan kuntoon. Jos tältä jää aikaa, voi yrittää puhua siitä, miten voimme edistää nuorten kasvua tasapainoisiksi ja terveiksi aikuisiksi.

Ihmeellinen ilmiö

Entäpä se ilmiöpohjaisuus, jota opetuslautakunnan mukaan pitäisi olla lukio-opiskelusta 40 prosenttia? Ilmiöpohjaisuus tarkoittaa tiivistetysti sitä, että luovutaan perinteisestä oppiainejaosta ja valitaan jokin todellisuuden ilmiö, jota sitten tarkastellaan eri näkökulmista.

Ajatus on kieltämättä hyvä. Koulun ulkopuolisessa todellisuudessa ei ole oppiainerajoja, joten niitä ei pitäisi niin vahvasti olla koulussakaan.

Oikeastaan ajatus on niin hyvä, että erillistä ilmiöopetusta ei juuri tarvita. Ilmiöpohjaisuuden pitää nimittäin olla kaiken aikaa opettajien ja opiskelijoiden korvien välissä, ei sitä ole syytä erikseen survoa lukujärjestykseen.

Jos keskustelemme elämänkatsomustiedon kurssilla ihmiskuvista ja pohdimme, onko ihminen hyvä vai paha, hyödynnämme kaikkia relevantteja oppiaineita ja näkökulmia. Millainen kyky ihmisellä on historian valossa hyvään ja pahaan? Mitä osaa kertoa psykologia? Millaisia ajatuksia ihmisolemuksesta filosofeilla on ollut? Entä biologia: millaiseksi evoluutio on meidät muokannut? Ja millainen on vaikkapa kristinuskon ihmiskuva?

Jos ilmiöopetus runnotaan kouluihin niin, että Helsingin lukioissa sitä olisi lähes puolet kaikesta opetuksesta, tuloksena on läjäpäin jo ihan käytännön pulmia. Ei tarvitse edes miettiä lukujärjestysteknisiä ongelmia tai opettajien työnjakoa.

Tuollaisella ilmiökiintiöllä nimittäin eri aineiden opetussuunnitelmat eivät toteutuisi, ja kurssien tavoitteet jäisivät saavuttamatta. Opiskelijoiden kannalta tämä on erityisen ikävää, jo ylioppilaskirjoitustenkin vuoksi. Itse olen toki ollut pitkään sitä mieltä, että mokomat stressitestit voisi poistaa kokonaan, mutta se tuskin lähiaikoina onnistuu, joten niiden kanssa eletään. Helsinkiläisten ilmiölukioiden abiturientit eivät olisi samalla viivalla muiden kanssa, koska ylioppilaskokeet mittaavat nimenomaan opetussuunnitelmien sisältöjen hallintaa.

Joitakin ilmiökursseja voi olla ihan hyvä järjestää. Mutta 40 prosentin osuus on selvästi liikaa ja kertoo lähinnä siitä, että reaalimaailmasta vieraantuneilla kehityskonsulteilla on livennyt se kuuluisa mopedi käsistä.

En minä uudistuksia sinänsä vastusta. Koulua pitää jatkuvasti kehittää, muuttuvassa maailmassa se ei tietenkään saa jämähtää sijoilleen. Omakin opetukseni on koko lailla erilaista kuin kymmenen vuotta sitten. Mutta jokainen muutos pitää aina arvioida sen mukaan, mitkä mahtavat olla sen hyödyt ja haitat, ei se itseisarvo saa olla.

Parahin opetuslautakunta. Olette koulun ja nuorten etua ajattelevia ihmisiä. Olisiko aivan mahdoton ajatus vetää lokakuun kokouksessa digi- ja ilmiöprosentit takaisin, koska asiaa ei ehkä ole loppuun asti harkittu?

Itse puolestani uskon puhuvani monen opettajan suulla, kun lupaan hyödyntää digilaitteita koulussa sen mukaan kuin tarpeen on ja käsitellä opiskeltavia asioita mahdollisimman laajasti ja eri näkökulmista.

Aina tilanteen mukaan.