Uusi Suomi, 13.5.2021

Olen rustaillut erilaisia julkisia tekstejä – lehtikolumneja ja blogeja – kohta neljännesvuosisadan, joten ehkä tässä uskaltaa jo tehdä pienen julkisen huomion palautteestakin.

Kolmen sanan tiivistys olisi varmasti oikeudenmukaisin: kaikenlaista on tullut. Mutta vähän enemmänkin pystyn sanomaan.

Palautetta leimaa merkillinen sukupuolittuminen.

Yleisvaikutelma on se, että naisilta tulee useammin positiivista viestiä kuin miehiltä. Ja hiukan tarkemmin: häijyin palaute tulee lähes yksinomaan miehiltä, kaikkein myönteisin naisilta.

Tilanne on kummallinen. Olen nimittäin usein koettanut kirjoitella miesten kohtaamista tasa-arvopulmista ja roolipaineista, ja juuri niistä teksteistä koiraspuoliset lukijat käyvät kärkkäimmin silmille.

Auta armias jos kirjoittaa, että miesten olisi aika vapautua militaristisen maskuliinisuuden roolihaarniskasta ja asepalveluksen pitäisi olla myös miehille vapaaehtoinen.

Miehet saavat sätkyn, naiset kiittelevät.

Reservireiskojen raivotessa muistan viestin, jonka sain miesroolin ahtautta hienosti valaisseelta ja siispä miesten vihan kohteeksi joutuneelta kirjailijalta. Viestissä hän kertoo lopettaneensa kokonaan kommenttien lukemisen ja miettii, miten kiittämättömältä ja turhauttavalta koko aiheen käsittely tuntuu.

Itse yritän vielä elätellä toivoa muutoksesta ja aion vastakin käsitellä miesten tasa-arvo-ongelmia, vaikka miehet siitä suuttuvatkin.

Hämmentävä ristiriita palauttaa mieleen maanmainion filosofi-psykologi Erich Frommin, joka klassikkoteoksessaan Pako vapaudesta pohti, etteivät ihmiset edes halua olla vapaita, hehän suojelevat sellejään.

Jos miehet ovatkin ahtaaseen roolivankilaansa kiintyneitä, palaute viittaa siihen, että naiset sen sijaan haluaisivat jo avata portit. Mutta eiväthän vangit vapaudu, jos he eivät edes ymmärrä olevansa vankeja.

Eli varoittaa pitää, uroot armaat. Jatkossakin tuuppaan riesaksenne blogeja, joissa vaadin perinteisen miesroolin avartamista, pukeutumiskoodien höllentämistä ja miehisen kunniakoodiston purkamista.

Ei mokomasta kannata pelihousuja repiä. Jos jotain repiä pitää, niin mieluummin sitten se rooliodotuksista punottu pakkopaita.

Uusi Suomi, 16.1.2015

Lapsi sairastui alkuviikosta. Nyt kun vaara on ohi, voi pohtia vähän sivuseikkojakin.

Kuume laski pian, mutta kuusivuotiaan vointi ei ottanut kohentuakseen. Lapsi ei syönyt eikä juonut. Nestevajaus huolestutti.

Torstai-ilta oli jo pitkällä, kun minulta loppui kärsivällisyys. Ei muuta kuin perhe autoon ja sitten ison yksityisen lääkärikeskuksen päivystykseen.

Lääkäri otti vastaan melkein heti, ja mikä tärkeintä, osasi tietysti hommansa. Ihailen lääkärien ja sairaanhoitajien ammattitaitoa.

Mutta jotain hassua tilanteessa oli. Lääkäri puhui vain vaimolle. Ainuttakaan lasta koskevaa kysymystä tai hoitosuositusta hän ei osoittanut minulle. Olisin minäkin jotain tiennyt, koska olin jäänyt sairaan lapsen kanssa kotiin.

Esitin lääkärille pari kysymystä. Hän vastasi asiantuntevasti – vaimolle.

Yritin ajatella, että eipä tuossa mitään, sellaista sattuu. Pitkä päivä takana ja niin edelleen. Ja on tilanteessa jotain tärkeämpääkin kuin huomion symmetrinen jakaminen: lapsi pitää tutkia ja saada terveeksi.

Lääkäri kirjoitti lähetteen Lastensairaalaan ja antoi sen vaimolle.

Menimme Lastensairaalan vastaanottoon. Palvelu oli ystävällistä, ja meiltä otettiin tarvittavat tiedot. Tai ei siis meiltä, vaan vaimolta. Lopuksi vielä kysyivät, saako lapsen tietoja antaa eteenpäin. Siihen tarvittiin vaimoni lupa, minulta ei kysytty.

Nipotusta pienestä? Ei aivan. Sukupuolittunut kohtelu koituu kaikkien vahingoksi. Jos haluamme – ja toivottavasti haluamme – että isät ovat mukana lastensa arjessa siinä missä äiditkin, heidät pitää ottaa tasaveroisina vanhempina huomioon.

Aivan samoin toivon, että kun firmaan haetaan uutta pomoa, katse kääntyy naiskandidaatteihin ihan siinä kuin miehiinkin. Tai kun keskustelu menee politiikkaan ja talouteen, naiset eivät ole ilmaa.

Tunkkaiset sukupuoliroolit voisi äänestää historiaan. Se äänestys on kaiken aikaa käynnissä, pienissä arkisissa tilanteissa ja puheenparsissa.

Helsingin Sanomat, 8.3.2014

Maanantai-ilta, kello on puoli yhdeksän. Istun raitiovaunussa matkalla Töölön aikuislukiosta Sörkkaan. Ratikkaan nousee nuorehko juopunut mies ja rojahtaa viereeni.

Mies syö lauantaimakkaraa suoraan paketista ja tivaa näkemyksiäni vartijoiden oikeuksista. Vastailen paritavuisesti. Mies kyllästyy: ”Taidat olla ylpeä kaveri, kun ei jutut kiinnosta.”

”Siitä ei ole kysymys”, sanon. ”Sattuupa vain olemaan todella pitkä duunipäivä takana.”

Olin aikeissa vielä jatkaa, mutta ymmärsin olla hiljaa; olisi mennyt halpahintaiseksi. Olisin kertonut esimerkiksi sen, kuinka turhaa työssäkäynti taloudellisesti on.

Opin jo kotoa, että työnteko ei kannata. Isä oli aina töissä, viikonloput ja kaikki. Vielä eläkkeellä hän teki pitkää päivää, kunnes kuoli rutiköyhänä. Hilkulla oli, ettei tarvittu kunnan hautausavustusta. Samaan olisi mies päässyt, jos olisi heittäytynyt sosiaaliviraston elätiksi.

Jos asuu Helsingin kantakaupungissa ja on töissä naisvaltaisella alalla, on jokseenkin se ja sama, käykö töissä vai ei. Lastentarhanopettajalla jää runsas puolitoista tonnia kuussa käteen, siitä vuokra ja opintolainan lyhennykset pois, niin tullaan jo lähelle toimeentulotuen tasoa. Parhaimmillaan todelliseksi tuntiliksaksi tulee muutama euro.

Olisin varmaan kertonut senkin, että omista ansiotuloistani jää tuloveron ja eläkemaksujen jälkeen käteen noin 60 prosenttia.

Mies keskeytti aatokseni ja totesi jotenkin alistuneesti: ”Ei se duuni ole yhtään hullumpi juttu.”

Hävetti. Hävetti paljon. Sillä siinäpä se. Minua ja häntä ei erottanut fyrkka vaan duuni. Kun on mukava työpaikka, missä pitää olla aamulla ja voi juoda kupin kahvia ja sanoa työkaverille huomenta, on kummasti kiinni elämässä ja etuoikeutettu. Ei tätä rahasta tehdä.

Mietin sinua, makkaramies. Ja usko pois, tämä ei tule yhtään ylhäältä, vaan ihan silmien tasolta.

Kierrä korkki kiinni. Jos ei muuten onnistu ja tuntuu yksinäiseltä, mene johonkin vertaisryhmään. Ota yhteiskunnasta kaikki hyöty irti, rohmua oikein kunnolla: opiskele mieluisa ammatti. Veronmaksaja kustantaa opiskelun mielellään.

Mutta laita se helvetin makkarapaketti pois, heti.

Helsingin Sanomat, Sunnuntaidebatti 15.6.2008

Keskustelu naisten ja miesten tasa-arvosta ryöpsähtelee kiivaana.

Keskustelua ja toimeliasta tasa-arvopolitiikkaa kyllä tarvitaankin, koska yhteiskunnassa yhä ilmenee rakenteellisia vinoumia. Niistä kärsivät etupäässä naiset, jotka saavat keskimäärin kehnompaa palkkaa ja eläkettä kuin miehet, joutuvat useammin pätkätyökierteeseen, edelleen tekevät valtaosan kotitöistä ja etenevät ylimpiin virkoihin takkuisemmin kuin miehet – kaikki vääristymiä, jotka vaativat korjausta.

Äijät siis porskuttavat, ja naiset tekevät töitä pienellä palkalla ja hoitavat kodin ja lapset? Tasa-arvon koko kuva ei ole näin mustavalkoinen. (Nyt en puutu siihen, että väestöryhmien viimeaikainen eriarvoistuminen ei ole ensisijaisesti sukupuolikysymys.)

Miehinen yliedustus vallitsee paitsi yhteiskunnan yläportaalla myös kuraportaan syrjäytyneistössä. Samalla kun työelämän lasikatot hidastavat naisten nousemista johtotehtäviin, kulttuuriset ja sosiaalipoliittiset lasilattiat estävät – onneksi! – naisia vajoamasta pahnanpohjimmaisiksi samassa määrin kuin miehiä. Pahoinvointi-indikaattorit, kuten pitkäaikaistyöttömyys, asunnottomuus, toimeentulotuelle putoaminen ja koulujen keskeytyminen, kasaantuvat miesväestöön.

Miesten ongelmat eivät ole naisten syytä. Ne pitäisi kuitenkin ottaa huomioon tasa-arvotyössä, jonka motoksi hyvin sopisi naiset huipulle, miehet pois pohjalta. Vapaasti käytettävissä.

Virallisen tasa-arvopolitiikan tulisi kiinnittää huomiota myös käytäntöihin, joissa miehet ovat heikoilla. Esimerkiksi sukupuolet eri asemaan asettavaa asevelvollisuuslakia ei ymmärretä tasa-arvo-ongelmaksi. Muualla keskustelu on edistyksellisempää: Ruotsissa kutsunnoista vastaavan Pliktverketin johtaja on kummeksunut sitä, että vielä 2008 maassa on naisille ja miehille eri laki.

Tasa-arvotyön agendalle tulisi mahtua – naisten kohtaamien ongelmien lisäksi – myös pohdinnat siitä, miten miesten jalkojen alle saataisiin syrjäytymiseltä suojelevaa sosiaalipoliittista lasilattiaa.

Tämä ei ole naisilta pois. Silti monet kolumnistit ja jotkut näkyvät kasvatustieteilijät ovat leimanneet esimerkiksi huolen poikien kouluvaikeuksista pelkäksi naisvastaiseksi ruikuttamiseksi. Kun joku osoittaa sormella epäkohtaa, pitää katsoa epäkohtaa, ei sormea.

Monipuolisempi koulukulttuuri ja opettajiston sukupuolijakauman oikaiseminen tasapainoisemmaksi koituisi myös tyttöjen parhaaksi. Miesvaje vinouttaa tyttöjen kasvatusta siinä kuin poikienkin.

Usein kuultu argumentti on, että pojat kyllä syrjäytyvät koulutuksesta useammin kuin tytöt, mutta se ei ole tasa-arvo-ongelma, koska myöhemmin miehet sitten menestyvät. Koulu kuitenkin ennustaa tulevaa: koulupudokkaat helposti marginalisoituvat myöhemmän elämän huono-osaisiksi.

Kummallinen ajatus on sekin, että niin kauan kuin naiset kokevat enemmän syrjintää, miesten ongelmat eivät ole ajankohtaisia. Samalla logiikalla huumeiden käyttöön ei tarvitse puuttua, koska meillä on tätä suurempi alkoholiongelma. Kyllä ongelmien käsittely rinnakkain on mahdollista – ja välttämätöntä.

Epäjohdonmukaista on myös, jos naisten vähäinen edustus johtajistossa selitetään yhteiskunnallisesti, mutta miesten huono-osaisuudesta puhuttaessa hypätään jonkinlaiseen uusliberalistiseen tulkintaan ja katsotaan sen johtuvan vain omista valinnoista. Eikö molempien ilmiöiden taustalta löydy myös yhteiskunnallisia ja kulttuurisia mekanismeja, joita pitää tutkia ja purkaa?

Tasa-arvokeskustelulle antavat leimaa, ehkä median toimintalogiikan vuoksi, hedelmättömät vastakkainasettelut, pölhöt kärjistykset, argumenttien sijaan henkilöönkäyvä nimittely ja tahallinen väärinymmärtäminen. Esimerkiksi kirjailija Kaari Utrio on tulkinnut miesten tasa-arvosta puhuvien pelkäävän, että ”naisilla on liikaa ihmisoikeuksia”. Ja kun aamutelevision juontaja tiivistää miesten ongelmista kirjoittavien näkemykseksi ”naiset ovat liian tasa-arvoisia”, kotisohvalla voi vain äimistellä mekanismia, jolla milloin kenenkin kommentit vääntyvät mediamankelissa irvikuvikseen.

Itse näen, että naisten ja miesten tasa-arvopyrkimysten päämäärät ovat yhteiset. Esimerkiksi marginalisoituneiden miesten aseman kohentaminen olisi myös naisten etu. Juuri naiset pääasiassa joutuvat siivoamaan niin yksityisesti kuin ammatillisesti miespudokkaiden jälkiä.

Tasa-arvo ei ole nollasummapeliä, vaan viime kädessä kaikki voittavat -asetelma.

Yksi tasa-arvokeskustelun kestokummallisuuksista on siihen osallistuvien holtiton niputtaminen. Milloin näkee puhuttavan ”feminismistä” yhtenä suuntauksena, milloin miesten ongelmista puhuva kytketään osaksi jotakin naisvihamielistä ”miesliikettä”, jonka mukaan ”tasa-arvossa on menty liian pitkälle”. Toivottavasti tuollaista liikettä ei ole olemassa, ja jos on, pysyttelen kaukana. Muutenkin vastaan vain omista näkemyksistäni. Kun feminismejä on yhtä monta kuin feministejäkin, kuten Tulva-lehden päätoimittaja Anne Moilanen on todennut, myös miesasiaa on yhtä monta lajia kuin siitä puhuviakin.

Sellaisen niputtamisen kyllä hyväksyn, että nais- ja miesasia nähtäisiin yhteiseksi ihmisasiaksi vastakkainasettelun sijaan.

Haaveilen yhteiskunnasta, jossa kaikki saisivat sukupuolesta riippumatta mahdollisimman vapaasti toteuttaa elämänarvojaan. Oikeudet ja velvollisuudet olisivat yhtäläiset, eikä esimerkiksi maskuliinisuus määrittyisi militaristisesti niin, että jokaisen miespolven pitää stereotyyppisten kunniakoodien ajamana mennä armeijaan – vastoin maanpuolustuksen todellisia tarpeita – ollakseen ”oikea mies”. Niin sotaurho- kuin äitimyytit joutavat mennä.

Miesnäkökulma tulkitaan liian helposti ”backlashiksi”, tasa-arvoa uhkaavaksi takaiskuksi. Mutta miesnäkökulman ei tarvitse olla taantumuksellista takaisiniskentää. Olisi päinvastoin edistyksellistä, jos miehet aiempaa enemmän kyseenalaistaisivat rooliodotukset ja voisivat jäädä kotiin hoitamaan lapsia tai ruveta lastentarhanopettajaksi ilman ennakkoluulojen painolastia.

Lainsäädännön oikaisujen (esimerkiksi asevelvollisuuden säätäminen kaikille vapaaehtoiseksi) lisäksi käännänkin katseeni miesemansipaatiossa miehiin, joiden pitäisi murtautua roolihaarniskastaan ja tehdä valintoja kapeasti määrittyvää maskuliinisuutta avarammin. Kuten kirjailija Virginie Despentes on lohkaissut, miesten olisi syytä viskata aseet samaan romukoppaan, johon naiset heittivät emansipaatiossa rintaliivinsä. Heitettäväksi sopivat myös työelämän verenmakuiset karriäärikilpailut ja statuskamppailut, joissa hävinneet putoilevat lasilattioiden läpi niin että kilisee. Näyttääpä jotenkin kapealta myös monen uraputkiurheilussa voittaneen elämä.

Jos feminismi määritellään niin, että sen tavoite on naisten ja miesten välisen eriarvoisuuden poistaminen ja se, että jokainen voi sukupuoleen perinteisesti liittyvistä rooliodotuksista ja ennakkoluuloista vapaana toteuttaa itseään, ainakin minun miesasiani on feminismiä, ihmisasiaa.

Anna, 43/2007

Missä ovat sellaiset mainiot mediakriittiset ohjelmat kuin Erkki Saksan, Risto Erosen ja kumppanien taannoinen Maailma sanojen vankina? Niitä tarvittaisiin enemmän kuin koskaan, sen verran on viestimien tahti kiihkeää ja kuvakulmat yksipuolisia.

Media rakastaa mustaa ja valkoista, mutta maailma se vain tuppaa asettumaan harmaan sävyihin. Jos haastateltavalta ei muuten saada nyhdettyä kunnon tölväisyjä, sopivilla rajauksilla ja kummallisilla otsikoilla niitä tuunataan vaikka väkisin. Taitolaji sekin.

Viime aikoina olen saanut kiintoisia mediakokemuksia oltuani mukana toimittamassa kirjaa, jossa yritetään tuoda tasa-arvokeskusteluun myös miesnäkökulmaa mukaan. Jo median henkilöimisvimma hämmästyttää: opus miellettiin oitis minun kirjakseni, vaikka se koostuu 27 kirjoittajan artikkeleista, ja kaikilla kirjoittajilla on tietty omat näkemyksensä.

Haastatteluissa ei paljon paina, että pitää muun muassa naisalojen palkkausta, pätkätyökierrettä ja naisten pieniksi jääviä eläkkeitä pikaista parannusta vaativina ongelmina. ”Toisaalta” ja ”myös” eivät kuulu kärjistyksistä elävien juttujen sanavarastoon.

Jos puhuu ja kirjoittaa myös miehisistä kipupisteistä, kuten jo kouluvuosina alkavasta syrjäytymisuhasta, haastattelujen ja kommenttikirjoitusten otsikot elävät omaa omituista elämäänsä: Maailma sortaa miestä! Naiset ovat perseestä!

Vastakkainasetteluihin viehtynyt mediailmapiiri suosii pölhöjä kliseitä ja yleistyksiä, mutta pystytään niihin ilman toimittajiakin. Viimeksi luin sellaisia Göte Nymanin ja Martti Puohiniemen tuoreesta kirjasta Mies. Puohiniemeä en tunne, mutta Göten tiedän fiksuksi mieheksi.

Sitä enemmän ihmettelenkin kirjaa, joka orjallisesti luettelee muodikkaan mantran: miehet ovat vallanhimoisia, omaa etua tavoittelevia, hierarkkisesti ajattelevia, minäkeskeisiä ja empatiakyvyttömiä pyrkyreitä verrattuna suvaitsevaisiin, toiset huomioonottaviin, avoimiin, idearikkaisiin ja luoviin naisiin. Samanhenkinen liturgia toistuu Kari Narsin tietokirjassa Raha ja onni, joka tuomitsee miehet itsekkäiksi, rahanahneiksi ja lähinnä pinnallisista asioista puhuviksi, kun taas naiset – niin, tarvitseeko sanoakaan.

Osaa se bisnesguru ja saarnamies Esko Reinonpoika Alankokin. Bisnes, menestys & maalaisjärki -kirjasessaan hän pohtii, mistä hyvä johtaja on tehty: ”Naisilla on kaikkia tarvittavia ominaisuuksia ja vieläpä käyttökelpoisemmassa muodossa kuin miehillä, joilta kauneuden, muotoilun ja inhimillisyyden tunnistamiseen tarvittava herkkyys usein puuttuu. – – Tulevaisuudessa yhä useammilla johtopaikoilla nähdään naisia, sillä heillä on rohkeutta ja sellaista herkkyyttä, jota meiltä putkiaivoisilta miehiltä löytyy vain harvoilta.” Ja niin poispäin. Ihmiskunta jakautuu näppärästi kahtia, hyvään ja huonoon puolikkaaseen.

Perusviesti – mies on onneton otus – toistuu vähän vaihtelevin sanamuodoin johtamistaidon kirjoista parisuhdeoppaisiin ja populaareihin aivotutkimuksiin, kolumneista yleisönosastokirjoituksiin. Ennätys kuulunee kuitenkin dosentti Terho Pursiaiselle, joka on esittänyt tylyimmän luokkateorian, jonka kuunaan olen kuullut: yhteiskunnassamme miehet ovat naisten loisia.

Mistä tämä miehinen itseruoskinta? Onko kyseessä aatteeksi ylevöitetty itseinho? Vai naisten ikiaikaisen sortamisen aiheuttama syyllisyyssyndrooma, ritarillinen ele, yhteiskunta-analyysiksi verhoiltu postuumi sovitus? Milloin opitaan, että kun lause alkaa ”naiset ovat” tai ”miehet ovat”, pieleen menee, mikäli tavoitellaan jotain yleispätevää luonnehdintaa? Perinteisesti naiset ovat joutuneet kuulemaan kaikenkarvaisia stereotypioita, mutta jos tilannetta korjataan viljelemällä höhliä yleistyksiä miehistä, on menty ojasta allikkoon.

Voisiko vastakkainasettelun aika olla jo ohi? Pidän siitä, mitä Bergmanin Syyssonaatin Svenska Teaterniin ohjannut Raija-Sinikka Rantala on sanonut: ”Mies voi kirjoittaa naisesta. Enemmän me kamppailemme kuitenkin ihmiskunnan sarjassa kuin miehenä ja  naisena.”

Metro, 22.10.2007

Olen kiinnostuneena seuraillut viime viikkojen tasa-arvokeskustelua ja olenpa osallistunut siihen vähän itsekin.

Ei varmaan pitäisi. Monet vastakkainasettelua vierastavat miehet, jotka haluavat laajentaa keskustelua ja ottaa miesnäkökulman, leimataan surutta sukupuolisodan lietsojiksi. Tasa-arvokysymys mielletään naisasiaksi, eikä sen avartaminen aidosti molempia sukupuolia koskevaksi käy laatuun. Ei, vaikka on myös elämänalueita, joilla juuri miehillä menee heikosti. Sekä-että ei istu aiheen mustavalkoisen käsittelyn perinteeseen.

Poliitikoista sentään Ilkka Taipale on puhunut totaalisyrjäytyneiden puolesta. Tämä pahnanpohjimmaisten joukko koostuu etupäässä pitkäaikaistyöttömistä, heikosti koulutetuista ja päihdeongelmaisista miehistä.

Ehdotukset pudokasmiesten auttamiseksi on monen kolumnistin ja muun kynäilijän voimin kuitattu ”itkemiseksi” ja ”ruikuttamiseksi”. Eikö kuitenkin olisi viisaampaa miettiä, millaiset mekanismit sysivät ihmisiä hylkiöiksi ja mitä asialle niin miesten kuin naistenkin edun vuoksi voisi tehdä?

Sosiologi Erkki Lampén on pohtinut sukupuolen vaikutusta tulkintoihin ja kärjistänyt: ”Jos mies jättää naisen, se on sikamaista. Jos nainen jättää miehen, hän on tehnyt itsenäisen valinnan.” Outi Popp kommentoi Seura-lehdessä, että ”tähän hätäpäästöön sisältyy jo sellaista naisvihaa, että siitä on hyvä ponnistaa kohti yhteistä tulevaisuutta”.

Lampénin kommentti on kenties ampuu yli, mutta missä on sen naisviha? Naisviha ja sovinismi ovat näppäriä leimoja aivan kuin ”neuvostovastaisuus” aikoinaan, ja median pikaoikeudet jakavat tuomioita kärkkäästi.

Vallitsevassa ilmapiirissä miesnäkökulman mukaanotto keskusteluun on kuin kirkossa kiroilisi. Samaan tapaan kuin aikoinaan oli kiellettyä sanoa, että tapahtuu niitä ihmisoikeusloukkauksia Neuvostoliitossakin, nyt oikeamieliset vartioivat tasa-arvokeskustelun opillista puhtautta nimittelemällä kiellettyjä näkökulmia esittäviä sovinisteiksi, kitisijöiksi tai muuten vain ääliöiksi.

Mutta kun herjausten, alatyylin ja tahallisen väärinymmärtämisen temppuvalikoima on tyhjennetty, voisiko sitten olla rakentavan keskustelun ja asiallisen argumentoinnin aika?

Anna, 30/2007

Lehdissä on näkynyt talousoppineiden kommentteja, joissa vaaditaan varovaisuutta syksyn palkkaneuvotteluihin. Esimerkkinä ei kuulemma saa pitää miesvaltaisille Metalli- ja Kemianliitoille jo neuvoteltuja roimia korotuksia. Varoitukset on suunnattu ennen muuta naisvaltaiselle hoitoalalle. Nyt ei ole oikea hetki ”ylisuuriin” palkankorotuksiin.

Perhana, nyt ei tarvita varovaisuutta, nyt on aika iskeä nyrkki pöytään! On se kumma, kun koskaan ei ole oikea hetki. Taloudella menee hyvin, palkankorotuksia luvanneet puolueet saivat vaalivoiton ja naisalojen korotuksilla on kansan laaja tuki. Jos nyt ei ole oikea hetki, milloinhan olisi?

Julkisuudessa pyörivistä vertailuista eri ammattien ansioista ei aina saa selvää, mitä lukuihin sisältyy. Joidenkin alojen palkkoihin lasketaan sitkeästi mukaan hurjat määrät ylitunteja, ikälisiä ja vuorotyölisiä, ja näin liksoista saa liian ruusuisen kuvan.

Opettajien tilanteen tunnen hyvin, koska toimin opettajana itsekin. Seurasin aitiopaikalta, miten noloja lukuja väännettiin yksityisellä opetusalalla kauniimmiksi. Paljon parempi ei tilanne ole kuntien kouluissakaan.

Vielä reilu vuosi sitten esimerkiksi yläkoulun lehtorin peruspalkka oli alle 1800 euroa. Verojen, vuokran ja mahdollisten opintolainalyhennysten jälkeen se yksinkertaisesti on aivan kohtuuttoman surkea liksa. Koska opettajan peruspalkalla on ainakin pääkaupunkiseudulla vaikea tulla toimeen, useimmat opettajat tekevät rutkasti ylitöitä, ja nämä ansiot näkyvät sitten palkkavertailuissa.

Jossain vaiheessa neuvottelupöydissäkin havahduttiin: jos kerran opettajat tekevät jatkuvasti ylitöitä, voi peruspalkkaa kätevästi nostaa leipomalla siihen ylitunteja mukaan. Ja kas: palkka saatiin hilattua yli kahteen tonniin korottamalla opetusvelvollisuutta, eikä kenellekään tarvitse maksaa lisää! Tässä oiva keino käytettäväksi paperiteollisuuteenkin. Nostetaanko palkkaa? No problem! Lisätään työaikaa. Ei taitaisi mennä Paperiliiton Jouko Ahoselta läpi.

Tästä tulikin mieleen vinkki naisvaltaisille aloille: vuokratkaa palkkavääntöjen ajaksi se tosiäijä Ahonen neuvottelijaksi, maksoi mitä maksoi! Rahat tulevat taatusti takaisin. Jos miesvaltaisilla aloilla on joukoahosia lyömässä nyrkkiä pöytään samalla kun naisvaltaisten liittojen edunvalvojat kiltteilevät kuin pyhäkoululaiset, eihän hommasta mitään tule.

Kyse on myös kummallisista arvostuksista. Kännykkäpelin kehittäminen on kova juttu, vanhusten hoito tai opettajan työ eivät. Olen itsekin törmännyt outoihin kommentteihin onnettoman ammatinvalintani vuoksi. Eräskin naistenlehti vaivautui kirjoittamaan, että Kotro on ammatiltaan surkea filosofianopettaja. Jep! Koska en koe epäonnistuneeni työssäni, päinvastoin, ”surkea” luonnehtinee nimenomaan ammattia. Maan valtalehden kulttuuriosasto kuittasi lukio-opettajuuteni toteamalla pilkallisesti, että ”Kotro opettaa lapsosille filosofiaa”. Ei kovin ylentävää. Jos ammatin kohtelu julkisessa sanassa on tuommoista, vaikea on vaatia työlle rahallistakaan arvostusta.

Miesvaltaisen vientiteollisuuden tuomat eurot on helppo ymmärtää, ja siksipä ei sen suuremmin hätkäytä, että muutaman vuoden koulutusta edellyttävästä työstä saattaa tienata kaksinkertaisesti lastentarhanopettajaan verrattuna.

Usein unohtuu, että vientiteollisuuden eurovirta kuivuisi siihen paikkaan, jos emme yhdessä pyörittäisi yhteiskuntaa, jossa sairaita hoidetaan, lapsia voi viedä päiväkoteihin ja tulevat kännykkänikkarit opetetaan kouluissa lukemaan.

Naisvaltaisia hoito- ja opetussektoreita pidetään veroeurojen Molokin kitana, mutta jos joku väläyttää lakkoa, iskee paniikki: Ei niin voi tehdä! Miten menen töihin kun en saa lasta päiväkotiin? Entä vanhukset ja sairaat?

On ristiriitaista, että kiviriippa-aloilla työskentelevät eivät voi lakkoilla, koska yhteiskunta ei kestäisi sitä. Aika pitkään tulisimme toimeen ilman uusia kännykkäpelejä, mutta kuinkahan kauan ilman sairaanhoitajia ja opettajia? Syksyllä olisi hyvä aika kokeilla.

Metro, 11.5.2006

Julkisessa liikenteessä on kuluvana keväänä pyritty nollatoleranssiin: juopot ja muut örveltäjät ulos. Lehdet ovat projektia kiitelleet, niska-perse–otteella pellolle heitetyt syrjäytyneet sen sijaan eivät juuri ole ymmärrystä saaneet. Kuvaavaa on, että maan suurimman lehden kolumnisti pitää pultsareita vastenmielisenä porukkana ja kysyy retorisesti, pitäisikö ratikoita terrorisoivia spurguja vielä sääliä.

Tasa-arvokeskustelussa puhutaan lasikatosta, kun viitataan rakenteisiin, jotka työelämässä estävät naisia nousemasta johtopaikoille. Yhteiskunnan pohjakerrosten sukupuolijakauman valossa voisi vastaavasti puhua lasilattiasta, naisia suojelevista kulttuurisista rakenteista, jotka estävät putoamasta pahnanpohjimmaisiksi.

Miesten jalkojen alla ei lasilattiaa näytä olevan, niin miesvoittoista on suomalainen kurjalisto. Nykyisessä naisasiavetoisessa mediailmapiirissä miehinen huono-osaisuus ei kuitenkaan politisoidu, vaan aiheuttaa lähinnä moraalisen närkästyksen. Miesenemmistöisyys yhteiskunnan yläportailla on tasa-arvokysymys, kuraportaan miesvoittoisuus ei ole.

Keskustelun äänilaji olisi toinen, jos ratikat ja metrot olisivat naispuolisen syrjäytyneistön kansoittamia.

Joskus kahta päällisin puolin irrallista keskustelua rinnastamalla voi kehkeytyä huimia asetelmia. Samalla kun riemuitaan siitä, että desperadojengiä lakaistaan pois silmistä, käydään jälleen verokeskustelua. Hetken jo toivoin, että taannoisesta varallisuusveron poistamisesta ja ylimääräisen megapotin jakamisesta superrikkaille olisi edes se hyöty, että hyväosaisten verovalitus olisi hetkeksi laantunut.

Turha toivo. Nyt verokapinan päämaalina ovat perintövero ja progressiivinen tulovero. Onhan se epistä, jos valtio vie pienen siivun vaivoin peritystä, huippuarvoon suhdanteiden ansiosta nousseesta asuntovarallisuudesta. Ja epistä on, että kymppitonnin palkasta joutuu maksamaan suhteellisesti enemmän veroa kuin kahden tonnin liksasta. Tasavero kehiin! Perintövero pois!

Ehdotetut veroreformit tekisivät hurjan loven verotuloihin, vaan mitäpä tuosta. Tulo- ja varallisuuserojen kasvuakaan ei viime aikoina ole pidetty ongelmana: jos rikkaat rikastuvat mutta köyhä ei köyhdy, mistä kiikastaa? Rikkaiden palkitseminenhan on piristysruiske kansantaloudelle ja kilpailukyvylle, ja kyllä siinä köyhätkin hyötyvät hyvinvoinnin läikkyessä välillisesti heidänkin risukasoihinsa.

Se nyt vain ei mene näin. Jos verouudistusten myötä valtion ja kuntien tulopohja pettää, pettää sosiaaliturvakin. Toiseksi köyhyys on pitkälti suhteellista, ja kun tuloerot kasvavat, kasvaa aina suhteellinen, kokemuspohjainen köyhyyskin. Varakkaiden saama ylimääräinen euro sitä paitsi kulkeutuu herkästi suomalaisen yhteishyvän ulottumattomiin siinä missä varattoman lantti menee tehokkaasti kotomaan taloutta pyörittämään.

Ajan oloon kestävintä julkisten paikkojen siistimistä olisi voimavarojen käyttäminen köyhyyden ja asunnottomuuden poistamiseen, vapautuvien vankien tukemiseen ja resurssipulasta kärsivään mielenterveystyöhön. Hyväosaisia voisi lohduttaa samalla leivänmururetoriikalla, jolla alimpia tuloluokkia on lepytelty: köyhät tästä nyt vähän hyötyvät, mutta kyllä siinä välillisesti tippuu murusia teillekin, vaikkapa parempana yhteiskuntarauhana.

Onhan se kivempi, että voi vapaasti käydä kauppakeskuksissakin ilman sisälle änkeytyneitä asunnottomia häiriköitä ja muita spurguterroristeja.