Teemu ja Daniel

Uusi Suomi 20.3.2016

Sanotaan, että me suomalaiset ponnistamme suunnilleen samoista lähtökohdista ja olemme tasa-arvoisia – enimmäkseen yhtä suurta keskiluokkaa.

Mutta maalataanpa kaksi henkilökuvaa. Kutsutaan tarinamme hahmoja vaikka Teemuksi ja Danieliksi.

Aloitetaan Danielista. Hän syntyy akateemiseen perheeseen, päivällispöydässä keskustellaan politiikasta, tieteestä, taiteesta. Museoissa käydään, kirjoja luetaan. Daniel viettää lapsuus- ja nuoruusvuotensa Helsingin hienostokaupunginosassa. Isä on korkeassa asemassa. Daniel käy hyvät koulut, kirjoittaa laudatureilla ylioppilaaksi eliittilukiosta ja pääsee Helsingin yliopistoon, pariinkin tiedekuntaan.

Yliopiston jälkeen Daniel siirtyy työelämään, menestyy ammatissaan, saa palkintoja. Hän tienaa hyvin, tuplasti suomalaisen keskipalkan. Kotona käy siivooja, hallissa on kaksi autoa. Hän asuu trendikkäällä alueella kantakaupungissa, olohuoneesta aukeaa merinäköala. Danielilla on kaunis vaimo, hyvä parisuhde ja ihanat lapset.

Daniel istuu luontevasti Café Engelissä pohtimassa nykykirjallisuuden tilaa.

Dani osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun, puhuu radiossa ja televisiossa, kiertää paneelikeskusteluita. Hän saa oman televisio-ohjelman, jossa käy kiinnostavia vieraita presidenttiä myöten. Linnan juhliin hän menee puolisonsa kanssa toimittajien parveillessa ympärillä. Dani päätyy sanaristikoihin, seurapiiripalstoille, hahmoksi Aku Ankkaan ja vuoden henkilöksi Mitä missä milloin -vuosikirjaan.

Daniel lenkkeilee, ei polta eikä juo. Eikä hän hae töitä. Hänelle tarjotaan töitä.

Joten onneksi olkoon, Dani, hyvä meininki. Vaan entä se Teemu?

Kun Teemu syntyy, hänen vanhempansa asuvat vuokralla ankeassa Itä-Helsingin lähiössä, tilaa on alle 40 neliötä. Ei paljon sittemmin nelihenkiselle perheelle.

Teemun perhe on köyhä. Ja on siinä muutakin: Teemu kasvaa päihde- ja mielenterveysongelmien varjossa.

Kun Teemun isä myöhemmin kuolee reilusti alle 70-vuotiaana, Teemu selaa Kelan sivuja: miten yhteiskunta tulee vastaan hautauskuluissa, kun vainajan jäämistö koostuu kaupungin vuokra-asunnosta ja häätölapusta?

Mutta onhan sitä muunkinlaista perintöä. Teemun suvussa periytyy depressiota, unettomuutta, diabetestä, alkoholismia, keuhkotautia. Viikatemies niittää varhaista satoa.

Teemu ei oikein saa otetta mistään. Kouluunkaan hän ei sopeudu, ei viittaa tunneilla yhden ainutta kertaa.

Viinanjuonnin hän sentään tunnistaa omaksi jutukseen jo nuorena. Ja myötätuuli käy siinä, että hän kaikkien onneksi saa täyden vapautuksen niin armeijasta kuin siviilipalveluksesta.

Teemusta tulee ajelehtija, reunaihminen. Kolmekymppisenä hän ei ole valmistunut mihinkään ammattiin. Tulot koostuvat työttömän peruspäivärahasta, asumistuesta ja toimeentulotuesta. Onneksi unkarilainen valkoviini on halpaa ja asuntolan kämppikset enimmäkseen mukavia.

Miten tähän on tultu, sen kertoisi varmaankin peili. Mutta Teemulle syyttävä sormi on luontaisempi.

Nyttemmin Teemu on melkein viisikymmentä. Töissä hän käy, mutta hierarkian alimmalla portaalla. Työpaikka on epävarma eikä asunnonsäätö ole alkanut – eikä ehdi ennen pieneksi jäävää eläkettä alkaakaan.

Teemu asuu alueella, joka tunnetaan huumehörhöistä ja muista pudokkaista. Kaljavarkaita jahtaavat vartijat ovat tuttu näky. Mutta Teemu kokee itse kohdanneensa sen verran viranomaisten ja insituutioiden vihaa ja mielivaltaa, että hänen sympatiansa eivät mitenkään automaattisesti kallistu vartijoiden puolelle.

Teemu ei juo lattea vaan suodatinkahvia. Hänestä Mikko Alatalon Ihmisen ikävä toisen luo on hieno kappale. Teemu ei puhu vieraita kieliä. Hän ostaa vaatteita UFF:ltä. Auto on vuosimallia 1996, ilmastointiteippi pitää sivupeilin paikoillaan.

Kaiken päälle Teemu on digisyrjäytynyt. Älypuhelinta hänellä ei ole, ja mitä hän sillä tekisikään; Teemu ei ole Facebookissa eikä twitterissä. Tekstiviestin hän osaa lähettää, ei muuta.

Meidän on helppo kuvitella Teemu ja Daniel. He ovat karikatyyrejä, kulttuurisia arkkityyppejä. Mutta tässä on jotain hassua. Teemu ja Daniel ovat oikeasti olemassa.

Hassuinta on, että he ovat sama ihminen. Teemu ja Daniel ovat tämän blogin kirjoittaja.

Miksi ihmeessä kirjoitan tällaista?

Ensimmäinen syy on sosiologinen. Sosiologit puhuvat mieluusti yhteiskuntaluokista, mutta käsite on hämärä. Ainakaan itse en samastu yhteenkään yhteiskuntaluokkaan, koska tämä nyt on vähän, öh, ristiriitaista. Meitä on varmasti paljon.

Toinen huomio on sosiaalipsykologinen ja liittyy palavaan haluuumme tehdä touhuilustamme menestysteatteria. Facebookissa ja muissa näyteikkunoissa poseeraamme sen minkä kulissien takaiselta töpeksimiseltä ja riittämättömyyden tunteelta kerkiämme. Kaveri jätti Facebookin siinä vaiheessa, kun katseli tuttunsa päivityksessä kuvaa aamiaisesta, jonka vaimo oli valmistanut omalla pihalla kasvatetuista hedelmistä.

Facebook on danien valtakuntaa.

Kiinnostavin näkökulma on yksilöpsykologinen. Teemu ja Daniel ovat tarinoita, joita itsellemme kerromme. Niin, perun aiemman: ei heitä oikeastaan ole.

Homo sapiens on tarinankertoja, Homo narrans, ja tiedostipa sitä itse tai ei, mielen hiljaisuudessa rakentuu kertomuksia, joissa jaamme kerkeästi sankarin ja marttyyrin viittoja. Minämyytit ja narraatiot määräävät paljolti sen, miten itseemme ja muihin suhtaudumme – ja millä perusvireellä siis päivästä toiseen elämme.

Eri roolit ja minuuden kerrostumat vieläpä tappelevat tilasta samassa sielussa. Herkästi käy niin, että iltaa istutaan danieleina mutta aamuyöllä herätään teemuina, epämääräisen ahdistuneina ja sydän täynnä sivullisuutta.

Mutta mitäpä jos palauttaisimme teemut arvoonsa? Miten minusta tuntuu, että paljon pauhattu miesten huono-osaisuuskin hellittäisi, jos danielit vähän väistyisivät ja olisimme rehellisessä kosketuksessa – pateettista tai ei – oman ja toistemme heikkouden, epävarmuuden ja keskeneräisyyden kanssa.

Ehkä tärkein näkökulma onkin sosiaalipoliittinen. Jospa hyvinvointimme uhka eivät olekaan teemut vaan danit.

 

Hassu lääkärikäynti

Uusi Suomi. 16.1.2015

Lapsi sairastui alkuviikosta. Nyt kun vaara on ohi, voi pohtia vähän sivuseikkojakin.

Kuume laski pian, mutta kuusivuotiaan vointi ei ottanut kohentuakseen. Lapsi ei syönyt eikä juonut. Nestevajaus huolestutti.

Torstai-ilta oli jo pitkällä, kun minulta loppui kärsivällisyys. Ei muuta kuin perhe autoon ja sitten suuren yksityisen lääkärikeskuksen päivystykseen.

Lääkäri otti vastaan melkein heti, ja mikä tärkeintä, osasi tietysti hommansa. Ihailen lääkärien ja sairaanhoitajien ammattitaitoa.

Mutta jotain hassua tilanteessa oli. Lääkäri puhui vain vaimolle. Ainuttakaan lasta koskevaa kysymystä tai hoitosuositusta hän ei osoittanut minulle. Olisin minäkin jotain tiennyt, koska olin jäänyt sairaan lapsen kanssa kotiin.

Esitin lääkärille pari kysymystä. Hän vastasi asiantuntevasti – vaimolle.

Yritin ajatella, että eipä tuossa mitään, sellaista sattuu. Pitkä päivä takana ja niin edelleen. Ja on tilanteessa jotain tärkeämpääkin kuin huomion symmetrinen jakaminen: lapsi pitää tutkia ja saada terveeksi.

Lääkäri kirjoitti lähetteen Lastensairaalaan ja antoi sen vaimolle.

Menimme Lastensairaalan vastaanottoon. Palvelu oli ystävällistä, ja meiltä otettiin tarvittavat tiedot. Tai ei siis meiltä, vaan vaimolta. Lopuksi vielä kysyivät, saako lapsen tietoja antaa eteenpäin. Siihen tarvittiin vaimoni lupa, minulta ei kysytty.

Nipotusta pienestä? Ei aivan. Sukupuolittunut kohtelu koituu kaikkien vahingoksi. Jos haluamme – ja toivottavasti haluamme – että isät ovat mukana lastensa arjessa siinä missä äiditkin, heidät pitää ottaa tasaveroisina vanhempina huomioon.

Aivan samoin toivon, että kun firmaan haetaan uutta pomoa, katse kääntyy naiskandidaatteihin ihan siinä kuin miehiinkin. Tai kun keskustelu menee politiikkaan ja talouteen, naiset eivät ole ilmaa.

Tunkkaiset sukupuoliroolit voisi äänestää historiaan. Se äänestys on kaiken aikaa käynnissä, pienissä arkisissa tilanteissa ja puheenparsissa.

Minä ja makkaramies

Helsingin Sanomat 8.3.2014

Maanantai-ilta, kello on puoli yhdeksän. Istun raitiovaunussa matkalla Töölön aikuislukiosta Sörkkaan. Ratikkaan nousee nuorehko juopunut mies ja rojahtaa viereeni.

Mies syö lauantaimakkaraa suoraan paketista ja tivaa näkemyksiäni vartijoiden oikeuksista. Vastailen paritavuisesti. Mies kyllästyy: ”Taidat olla ylpeä kaveri, kun ei jutut kiinnosta.”

”Siitä ei ole kysymys”, sanon. ”Sattuupa vain olemaan todella pitkä duunipäivä takana.”

Olin aikeissa vielä jatkaa, mutta ymmärsin olla hiljaa; olisi mennyt halpahintaiseksi. Olisin kertonut esimerkiksi sen, kuinka turhaa työssäkäynti taloudellisesti on.

Opin jo kotoa, että työnteko ei kannata. Isä oli aina töissä, viikonloput ja kaikki. Vielä eläkkeellä hän teki pitkää päivää, kunnes kuoli rutiköyhänä. Hilkulla oli, ettei tarvittu kunnan hautausavustusta. Samaan olisi mies päässyt, jos olisi heittäytynyt koko elämäksi sosiaaliviraston elätiksi.

Jos asuu Helsingin kantakaupungissa ja on töissä naisvaltaisella alalla, on jokseenkin se ja sama, käykö töissä vai ei. Lastentarhanopettajalla jää runsas puolitoista tonnia kuussa käteen, siitä vuokra ja opintolainan lyhennykset pois, niin tullaan jo lähelle toimeentulotuen tasoa. Parhaimmillaan tuntiliksaksi tulee muutama euro.

Olisin varmaan kertonut senkin, että omista ansiotuloistani jää tuloveron ja eläkemaksujen jälkeen käteen noin 60 prosenttia.

Mies keskeytti aatokseni ja totesi jotenkin alistuneesti: ”Ei se duuni ole yhtään hullumpi juttu.”

Hävetti. Hävetti paljon. Sillä siinäpä se. Minua ja häntä ei erottanut fyrkka vaan duuni. Kun on mukava työpaikka, missä pitää olla aamulla ja voi juoda kupin kahvia ja sanoa työkaverille huomenta, on kummasti kiinni elämässä ja etuoikeutettu. Ei tätä rahasta tehdä.

Mietin sinua, makkaramies. Ja usko pois, tämä ei tule yhtään ylhäältä, vaan ihan silmien tasolta.

Kierrä korkki kiinni. Jos ei muuten onnistu ja tuntuu yksinäiseltä, mene johonkin vertaisryhmään. Ota yhteiskunnasta kaikki hyöty irti, rohmua oikein kunnolla: opiskele mieluisa ammatti. Veronmaksaja kustantaa opiskelun mielellään.

Mutta laita se helvetin makkarapaketti pois, heti.

 

Näkökulmia erilaisuuteen

Puhe Prinsessa-elokuvan (ohj. Arto Halonen) koulukampanjatilaisuudessa,
Bio Bristol 12.8.2010

”Arvoisa yleisö,

Ensiksi haluan kehua Prinsessa-elokuvaa. Muistan hyvin, kun kesäkuun kuumuudessa mentiin pienellä porukalla katsomaan se, ja mustan huumorin hengessä naureskelimme suomalaisuudelle: mitä tekee suomalainen, kun pitkän pimeän talven jälkeen lopultakin tulee loma ja helteinen kesä? Tietenkin hakeutuu pois auringonvalosta ja vetäytyy pimeään saliin eläytymään mielisairaalaan suljetun potilaan elämään.

Näky olisi epäilemättä ruokkinut eteläeurooppalaisten stereotypioita suomalaisesta synkkyydestä.

Vähän vakavammin: elokuva teki vaikutuksen. Koin sen poikkeuksellisen koskettavaksi tarinaksi, joka kantaa vahvaa viestiä. Elokuva ei ollut synkkä vaan ennemminkin valoisa, humanistinen ja humoristinenkin puheenvuoro ihmisarvon puolesta, ennakkoluuloja vastaan.

Yksi hyvä tarina vaikuttaa asenteisiin enemmän kuin sata saarnaa. Leffa antaakin napakan alkupotkun koulukampanjalle.

Oli myös hienoa, että elokuvan jälkeen saattoi keskustella sellaisten vanhojen partojen kanssa, jotka olivat kuuluneet Prinsessan eli Anna Lappalaisen hoitohenkilökuntaan ja jotka olivat esikuvana elokuvan roolihahmoille. Oli mielenkiintoista kuulla, että leffan tapahtumat todellakin ovat pääpiirteissään tosia.

Kun näytöksen jälkeen keskustelin sen tekijöiden kanssa, onnistuin vain vaivoin peittämään liikutukseni. Ja kun miettii elokuvan sanomaa, sopii kysyä, miksi liikutusta pitäisikään peittää.

Prinsessa kuvaa ihollekäyvästi, miten se, mikä lääketieteellisessä diagnostiikassa luokittuu vakavaksi sairaudeksi, voi käytännön elämässä näkyä kadehdittavana ja muihinkin tarttuvana elämänilona. Elokuva muistuttaa, että yhteiskunnassa pitää olla tilaa erilaisille olemisen ja elämisen tavoille, leikittelevälle elämänotteelle ja myös sellaisille kylähulluille, jotka toisinaan saavat meidät niin kutsutut normaalit näyttämään huvittavan tärkeileviltä.

Elokuvasta tuli mieleen Juicen biisin Viimeinen kylähullu, joka juicemaisen oivaltavasti kuvaa, miten instituutiot jyräävän yksilön. ’Mutta kylään uus, saapui arvokkuus, viran sosiaalisen. Otti kohteekseen, hullun vanhenneen, siitä sekosi kaali sen. Kun maailma tasapäistyy, niin persoonat sivuun väistyy. Pois viedään kylähullu viimeinen.’

Opiskeluajoiltani 1990-luvulta muistan varanotaari Kauko Niemisen, joka Helsingin yliopiston liepeillä väsymättä markkinoi kotikutoista teoriaansa maailmankaikkeudesta. Nieminen julkaisi teoriansa legendaarisena omakustannekirjana Eetteripyörteitä, ja olen kuullut, että hänet oli pyydetty Tekniseen Korkeakouluun pitämään aiheesta luentokin, joka oli ollut menestys. Toivottavasti kukaan ryppyotsa ei suivaantunut moisesta.

Veikkaanpa muuten, että tuo saattoi olla monen opiskelijan mieleenpainuvin luento.

Ainakin omilta kouluvuosiltani parhaiten jäivät mieleen ne opettajat, jotka jos nyt eivät aivan kylähulluja olleetkaan, niin paljon ei puuttunut, ja he usein olivat myös parhaita maikkoja tehdessään opetuksesta mielenkiintoista luovine ja lennokkaine menetelmineen. Toivon mukaan monesti konservatiivisena ja sovinnaisena pidetty koulumaailma antaa tilaa värikkäille persoonallisuuksille. Kouluopetuksesta ei välity moniarvoisuuden viesti, jos opettajisto tasapäistyy liian yhdenmukaiseksi.

Kun puhutaan toiseuden kohtaamisesta, varsinkin kaksi termiä askarruttavat. Toinen on suvaitsevuus, toinen erilaisuus, ja useinhan niitä käytetään yhdessä, tähän tapaan: Meidän tulee suvaita erilaisuutta.

Se on oikeastaan kamala lause.

Kamala siksi, että suvaitsevuudessa on vahva ylhäältä alaspäin katsomisen sävy. Kun sanomme vaikkapa maahanmuuttajista, että meidän pitää suvaita heidän tapojaan, sanomme epäsuorasti, että maahanmuuttajien tavoissa on jotain vikaa, mutta me olemme niin hyviä ihmisiä, että kestämme sen.

Sanalla suvaitsevuus ei nosteta kohteensa vaan sanojansa arvoa.

Entäpä tämä erilaisuus sitten? Ei ole alentuvaa tai normatiivista puhua erilaisista maailmankuvista, mutta kun termiä käytetään yksikössä ja puhutaan erilaisuudesta, tilanne muuttuu. Jotta jokin olisi erilaista, on jonkin oltava tavallista ja normaalia. Mutta mitähän se tavallisuus on?

Toimin koulussa psykologian ja filosofian opettajana ja olen usein tunneilla tehnyt tavallisuuteen liittyvän pienen kokeen. Meillähän on jonkinlainen abstrakti, sumeahko mutta yleensä varman kyseenalaistamaton käsitys siitä, millainen on tavallinen ihminen. Mutta kun meidän pitäisi mainita nimeltä yksikin tällainen ihminen, koko käsite karkaa käsistä. Kun olen antanut opiskelijoille tehtäväksi nimetä tuttavapiiristään tavallinen ihminen, yleensä ei ole löytynyt ainuttakaan.

Taidamme kaikki olla jollain tavalla kummallisia.

Erilaisuus ja poikkeavuus ovat filosofisestikin kiinnostavia kysymyksiä. Kenellä on todellisuuden monopoli, kuka, ketkä ja mitkä saavat sanella, millainen todellisuuskuva on oikea ja millainen taas täyttää psyykkisen sairauden kriteerit? Elokuvan Anna Lappalainen eli psykiatrisen käsitteistön mukaan psykoottisessa maailmassa, koska hän uskoi sellaiseen mikä ei ole totta, kuten omaan kuninkaallisuuteensa.

Toisaalta voi väittää, että meillä niin sanotuilla terveillä ihmisillä tuppaa olemaan kosolti uskomuksia, jotka eivät ankaran tieto-opillisesti ole tosia. Onkin kiinnostavaa miettiä, millaiset uskomukset ovat sosiaalisesti ja kulttuurisesti sallittuja, millaiset eivät, ja millaisten uskomusten kanssa törmää torjuntaan ja ennakkoluuloihin. Rintamalinja ei nimittäin kulje toden ja epätoden välissä.

Jos kertoisin, että kuulinpa tuossa eilen illalla miten suljettu televisio alkoi puhua minulle niin johtopäätös olisi tyly: nyt se on tullut lopullisesti hulluksi. Sen sijaan kun joku sanoo kokevansa pyhän hengen kosketuksen, Jumalan puhuvan hänelle tai näkevänsä hämärässä huoneessa Jeesuksen kasvot, kuten muistan ala-asteen ussankirjasta jollekin nykysuomalaiselle käyneen, tätä kai pidettäisiin jopa tervetulleena hengellistymisenä – ”nyt se on lopultakin nähnyt valon” – koska taustalla on yleinen ja institutionaalistunut uskomusjärjestelmä, kristinusko. Mutta mikä on hyväksytyn uskon, arveluttavan taikauskon ja sairaalloisen psykoottisuuden ero? Onko se filosofinen, lääketieteellinen vai historiallis-kulttuurinen?

Usein mennään enemmistön mukaan, mutta kun historiaa katsoo, juuri massat ovat huuhtoutuneet mukaan sellaisiin tolkuttomuuksiin, jotka yhden ihmisen tekemänä olisivat merkki psyykkisestä häiriöstä.

En kuitenkaan halua puolustaa sellaista velttoa relativismia, jonka mukaan on vain erilaisia näkökulmia todellisuuteen, eikä voi sanoa, mikä väite on totta, mikä ei. En jaa sitä radikaaleimpien antipsykiatrien näkemystä, jonka mukaan psykoosipotilaat olisivatkin ainoita terveitä sairaassa maailmassa ja mielisairauksia ei oikeastaan ole olemassakaan. En halua väittää joidenkin myöhempien trendisosiologien ja postmodernista viehtyneiden filosofien tapaan, että psykiatrinen diagnostiikka on vain mielivaltaista vallankäyttöä ja oikeastaan psykoottisen maailmakäsitys ei ole sen epätodempi kuin muidenkaan, koska objektiivista todellisuutta ei oikeastaan ole.

Tällaisen relativismin kanssa mennään metsään eikä se ole kenenkään etu, kaikkein vähiten sellaisten psykoosipotilaiden, joille harhat tuottavat suurta kärsimystä.

Sen sijaan väitän, että meillä olisi paljon opittavaa siitä, miten kohtaamme toisenlaisia olemisen ja ajattelun tapoja kuin omamme. Samalla kun kannamme huolta luonnon monimuotoisuudesta, ihmiselämien monimuotoisuutta ja elämäntapojen kirjoa ei aina ymmärretä rikkaudeksi, jota myös pitäisi suojella ainakin silloin kun valinnat ja maailmakäsitykset eivät aiheuta vahinkoa ja kärsimystä. Ja olipa ihminen psyykkisesti sairas tai ei, ihmisarvoinen ja aidon hyväksyvä kohtelu kuuluu kaikille. Sellaista ei elokuvan Anna Lappalainen saanut aina osakseen, kun jopa katsottiin, että harhamaailmaa suotuisampi vaihtoehto olisi seurauksiltaan arvaamattoman lobotomian mahdollisesti aiheuttama tylsämielisyys.

Vielä meidänkin aikanamme mielenterveysongelmiin liittyy kummaa mystiikkaa ja turhia pelkoja. Jos nyt vaikka opettajia ajatellaan, niin helpompi on kertoa kollegalle toipuneensa syövästä kuin paljastaa, että on joskus käynyt läpi psykoottisen episodin. Mielenterveysongelmat leimaavat voitettuinakin äkkiä koko ihmisen.

Prinsessa-elokuvan käyntiin polkaisema koulukampanja onkin tervetullut auttaessaan luomaan hyväksymisen, keskinäisen kunnioituksen ja arvostuksen ilmapiiriä ja toivottavasti viritellessään keskustelua tärkeästä aiheesta. Juuri perusilmapiiri on tärkeä, se henkinen ilmasto, jossa päivittäin elämme. Onko se täynnä ennakkoluuloja ja epäluuloisuutta, vai koetaanko siinä erilaisten ihmisten kohtaaminen kiinnostavaksi ja kaikkien elämää avartavaksi?

Toisinaan pelkään, että pyrimme ratkomaan ongelmia liiaksi autohuoltomentaliteetilla. Kun vikoja tulee, niiden kanssa mennään spesialisteille. Kouluihin vaaditaan lisää psykologeja ja kuraattoreja, kun ilmenee mielenterveyshäiriötä tai kiusaamista, ja vaikka toive on perusteltu, perusongelma muhii toisaalla kuin yksilöongelmissa, jotka pikemminkin ovat seurausilmiö.

Ahdasmielisyys, ennakkoluuloisuus ja kiusaaminen ovat ryhmäprosesseja, joiden juuret ovat syvällä arjen kulttuurissa ja käytännöissä, katseissa, rivien väleissä, puheenparressa – diskursseissa, jos hienosti sanotaan. Taustalla on koko kieroutunut ilmapiiri ja mediailmasto – netti etunenässä – jossa kiusaamisesta ja lyttäämisestä on tullut suoranainen kansanhuvi. Jos joku vähänkin erottuu joukosta, käydään päälle.

Käytössä on kumma kaksoisstandardi. Jos iltapäivälehden kolumnistille maksetaan palkkaa siitä, että hän jankutukseen asti herjaa ja nimittelee samoja ihmisiä, miksi sama toiminta olisi koulun välitunnilla kiellettyä?

Samoin on turha järjestää koulussa teemailtoja tai koulutuspäiviä suvaitsevuusteeman pohjalta – taas se kamala sana! – ja ihastella eksoottisen kulttuurin meille kummallisia tapoja, jos sitten opettajahuoneessa emme siedä kollegaamme, joka jauhaa ärsyttävästi purkkaa tai pitää vääränvärisiä vaatteita.

Isojen ja kaukaisten asioiden kanssa on helppo osoittaa avarakatseisuutta ja suurisieluisuutta, pienissä ja arkisissa jäämme kiinni.

Itsekkyys on tunnetusti helppoa, vilpitön myötätuntoisuus ja kyky asettua toisten asemaan vaikeampaa. Moniarvoisuutta, tervettä vapaamielisyyttä ja avarakatseisuutta onneksi voi paradoksaalisesti edistää myös itsekkyyden avulla, näin olen huomannut. Oma elämä nimittäin helpottuu kummasti, kun koettaa lakata tuomitsemasta muita. Sydämestä lähtevän hyväksynnän opettelu on oiva keino vähentää omaa ärtymystään: jos ympäristö on täynnä ilmiöitä, joita ei voi sietää eikä ymmärtää, muut eivät siitä ole moksiskaan, mutta omaan mieleen valuu sappea tasaisena koko elämän myrkyttävänä virtana.

On opittava hyväksymään se, että maailmassa on monenmoista hiihtäjää. Yhtä tärkeää on muistaa, että itse on juuri yksi niistä monenmoisista hiihtäjistä.

’Elä ja anna elää’ on yksinkertaisuudessaan häkellyttävän hieno ohje.”

Naiset huipulle, miehet pois pohjalta

Helsingin Sanomat, Sunnuntaidebatti 15.6.2008

Keskustelu naisten ja miesten tasa-arvosta ryöpsähtelee kiivaana.

Keskustelua ja toimeliasta tasa-arvopolitiikkaa kyllä tarvitaankin, koska yhteiskunnassa yhä ilmenee rakenteellisia vinoumia. Niistä kärsivät etupäässä naiset, jotka saavat keskimäärin kehnompaa palkkaa ja eläkettä kuin miehet, joutuvat useammin pätkätyökierteeseen, edelleen tekevät valtaosan kotitöistä ja etenevät ylimpiin virkoihin takkuisemmin kuin miehet – kaikki vääristymiä, jotka vaativat korjausta.

Äijät siis porskuttavat, ja naiset tekevät töitä pienellä palkalla ja hoitavat kodin ja lapset? Tasa-arvon koko kuva ei ole näin mustavalkoinen. (Nyt en puutu siihen, että väestöryhmien viimeaikainen eriarvoistuminen ei ole ensisijaisesti sukupuolikysymys.)

Miehinen yliedustus vallitsee paitsi yhteiskunnan yläportaalla myös kuraportaan syrjäytyneistössä. Samalla kun työelämän lasikatot hidastavat naisten nousemista johtotehtäviin, kulttuuriset ja sosiaalipoliittiset lasilattiat estävät – onneksi! – naisia vajoamasta pahnanpohjimmaisiksi samassa määrin kuin miehiä. Pahoinvointi-indikaattorit, kuten pitkäaikaistyöttömyys, asunnottomuus, toimeentulotuelle putoaminen ja koulujen keskeytyminen, kasaantuvat miesväestöön.

Miesten ongelmat eivät ole naisten syytä. Ne pitäisi kuitenkin ottaa huomioon tasa-arvotyössä, jonka motoksi hyvin sopisi naiset huipulle, miehet pois pohjalta. Vapaasti käytettävissä.

Virallisen tasa-arvopolitiikan tulisi kiinnittää huomiota myös käytäntöihin, joissa miehet ovat heikoilla. Esimerkiksi sukupuolet eri asemaan asettavaa asevelvollisuuslakia ei ymmärretä tasa-arvo-ongelmaksi. Muualla keskustelu on edistyksellisempää: Ruotsissa kutsunnoista vastaavan Pliktverketin johtaja on kummeksunut sitä, että vielä 2008 maassa on naisille ja miehille eri laki.

Tasa-arvotyön agendalle tulisi mahtua – naisten kohtaamien ongelmien lisäksi – myös pohdinnat siitä, miten miesten jalkojen alle saataisiin syrjäytymiseltä suojelevaa sosiaalipoliittista lasilattiaa.

Tämä ei ole naisilta pois. Silti monet kolumnistit ja jotkut näkyvät kasvatustieteilijät ovat leimanneet esimerkiksi huolen poikien kouluvaikeuksista pelkäksi naisvastaiseksi ruikuttamiseksi. Kun joku osoittaa sormella epäkohtaa, pitää katsoa epäkohtaa, ei sormea.

Monipuolisempi koulukulttuuri ja opettajiston sukupuolijakauman oikaiseminen tasapainoisemmaksi koituisi myös tyttöjen parhaaksi. Miesvaje vinouttaa tyttöjen kasvatusta siinä kuin poikienkin.

Usein kuultu argumentti on, että pojat kyllä syrjäytyvät koulutuksesta useammin kuin tytöt, mutta se ei ole tasa-arvo-ongelma, koska myöhemmin miehet sitten menestyvät. Koulu kuitenkin ennustaa tulevaa: koulupudokkaat helposti marginalisoituvat myöhemmän elämän huono-osaisiksi.

Kummallinen ajatus on sekin, että niin kauan kuin naiset kokevat enemmän syrjintää, miesten ongelmat eivät ole ajankohtaisia. Samalla logiikalla huumeiden käyttöön ei tarvitse puuttua, koska meillä on tätä suurempi alkoholiongelma. Kyllä ongelmien käsittely rinnakkain on mahdollista – ja välttämätöntä.

Epäjohdonmukaista on myös, jos naisten vähäinen edustus johtajistossa selitetään yhteiskunnallisesti, mutta miesten huono-osaisuudesta puhuttaessa hypätään jonkinlaiseen uusliberalistiseen tulkintaan ja katsotaan sen johtuvan vain omista valinnoista. Eikö molempien ilmiöiden taustalta löydy myös yhteiskunnallisia ja kulttuurisia mekanismeja, joita pitää tutkia ja purkaa?

Tasa-arvokeskustelulle antavat leimaa, ehkä median toimintalogiikan vuoksi, hedelmättömät vastakkainasettelut, pölhöt kärjistykset, argumenttien sijaan henkilöönkäyvä nimittely ja tahallinen väärinymmärtäminen. Esimerkiksi kirjailija Kaari Utrio on tulkinnut miesten tasa-arvosta puhuvien pelkäävän, että ”naisilla on liikaa ihmisoikeuksia”. Ja kun aamutelevision juontaja tiivistää miesten ongelmista kirjoittavien näkemykseksi ”naiset ovat liian tasa-arvoisia”, kotisohvalla voi vain äimistellä mekanismia, jolla milloin kenenkin kommentit vääntyvät mediamankelissa irvikuvikseen.

Itse näen, että naisten ja miesten tasa-arvopyrkimysten päämäärät ovat yhteiset. Esimerkiksi marginalisoituneiden miesten aseman kohentaminen olisi myös naisten etu. Juuri naiset pääasiassa joutuvat siivoamaan niin yksityisesti kuin ammatillisesti miespudokkaiden jälkiä.

Tasa-arvo ei ole nollasummapeliä, vaan viime kädessä kaikki voittavat -asetelma.

Yksi tasa-arvokeskustelun kestokummallisuuksista on siihen osallistuvien holtiton niputtaminen. Milloin näkee puhuttavan ”feminismistä” yhtenä suuntauksena, milloin miesten ongelmista puhuva kytketään osaksi jotakin naisvihamielistä ”miesliikettä”, jonka mukaan ”tasa-arvossa on menty liian pitkälle”. Toivottavasti tuollaista liikettä ei ole olemassa, ja jos on, pysyttelen kaukana. Muutenkin vastaan vain omista näkemyksistäni. Kun feminismejä on yhtä monta kuin feministejäkin, kuten Tulva-lehden päätoimittaja Anne Moilanen on todennut, myös miesasiaa on yhtä monta lajia kuin siitä puhuviakin.

Sellaisen niputtamisen kyllä hyväksyn, että nais- ja miesasia nähtäisiin yhteiseksi ihmisasiaksi vastakkainasettelun sijaan.

Haaveilen yhteiskunnasta, jossa kaikki saisivat sukupuolesta riippumatta mahdollisimman vapaasti toteuttaa elämänarvojaan. Oikeudet ja velvollisuudet olisivat yhtäläiset, eikä esimerkiksi maskuliinisuus määrittyisi militaristisesti niin, että jokaisen miespolven pitää stereotyyppisten kunniakoodien ajamana mennä armeijaan – vastoin maanpuolustuksen todellisia tarpeita – ollakseen ”oikea mies”. Niin sotaurho- kuin äitimyytit joutavat mennä.

Miesnäkökulma tulkitaan liian helposti ”backlashiksi”, tasa-arvoa uhkaavaksi takaiskuksi. Mutta miesnäkökulman ei tarvitse olla taantumuksellista takaisiniskentää. Olisi päinvastoin edistyksellistä, jos miehet aiempaa enemmän kyseenalaistaisivat rooliodotukset ja voisivat jäädä kotiin hoitamaan lapsia tai ruveta lastentarhanopettajaksi ilman ennakkoluulojen painolastia.

Lainsäädännön oikaisujen (esimerkiksi asevelvollisuuden säätäminen kaikille vapaaehtoiseksi) lisäksi käännänkin katseeni miesemansipaatiossa miehiin, joiden pitäisi murtautua roolihaarniskastaan ja tehdä valintoja kapeasti määrittyvää maskuliinisuutta avarammin. Kuten kirjailija Virginie Despentes on lohkaissut, miesten olisi syytä viskata aseet samaan romukoppaan, johon naiset heittivät emansipaatiossa rintaliivinsä. Heitettäväksi sopivat myös työelämän verenmakuiset karriäärikilpailut ja statuskamppailut, joissa hävinneet putoilevat lasilattioiden läpi niin että kilisee. Näyttääpä jotenkin kapealta myös monen uraputkiurheilussa voittaneen elämä.

Jos feminismi määritellään niin, että sen tavoite on naisten ja miesten välisen eriarvoisuuden poistaminen ja se, että jokainen voi sukupuoleen perinteisesti liittyvistä rooliodotuksista ja ennakkoluuloista vapaana toteuttaa itseään, ainakin minun miesasiani on feminismiä, ihmisasiaa.

Maailma kahtia

Anna, 43/2007

Missä ovat sellaiset mainiot mediakriittiset ohjelmat kuin Erkki Saksan, Risto Erosen ja kumppanien taannoinen Maailma sanojen vankina? Niitä tarvittaisiin enemmän kuin koskaan, sen verran on viestimien tahti kiihkeää ja kuvakulmat yksipuolisia.

Media rakastaa mustaa ja valkoista, mutta maailma se vain tuppaa asettumaan harmaan sävyihin. Jos haastateltavalta ei muuten saada nyhdettyä kunnon tölväisyjä, sopivilla rajauksilla ja kummallisilla otsikoilla niitä tuunataan vaikka väkisin. Taitolaji sekin.

Viime aikoina olen saanut kiintoisia mediakokemuksia oltuani mukana toimittamassa kirjaa, jossa yritetään tuoda tasa-arvokeskusteluun myös miesnäkökulmaa mukaan. Jo median henkilöimisvimma hämmästyttää: opus miellettiin oitis minun kirjakseni, vaikka se koostuu 27 kirjoittajan artikkeleista, ja kaikilla kirjoittajilla on tietty omat näkemyksensä.

Haastatteluissa ei paljon paina, että pitää muun muassa naisalojen palkkausta, pätkätyökierrettä ja naisten pieniksi jääviä eläkkeitä pikaista parannusta vaativina ongelmina. ”Toisaalta” ja ”myös” eivät kuulu kärjistyksistä elävien juttujen sanavarastoon.

Jos puhuu ja kirjoittaa myös miehisistä kipupisteistä, kuten jo kouluvuosina alkavasta syrjäytymisuhasta, haastattelujen ja kommenttikirjoitusten otsikot elävät omaa omituista elämäänsä: Maailma sortaa miestä! Naiset ovat perseestä!

Vastakkainasetteluihin viehtynyt mediailmapiiri suosii pölhöjä kliseitä ja yleistyksiä, mutta pystytään niihin ilman toimittajiakin. Viimeksi luin sellaisia Göte Nymanin ja Martti Puohiniemen tuoreesta kirjasta Mies. Puohiniemeä en tunne, mutta Göten tiedän fiksuksi mieheksi.

Sitä enemmän ihmettelenkin kirjaa, joka orjallisesti luettelee muodikkaan mantran: miehet ovat vallanhimoisia, omaa etua tavoittelevia, hierarkkisesti ajattelevia, minäkeskeisiä ja empatiakyvyttömiä pyrkyreitä verrattuna suvaitsevaisiin, toiset huomioonottaviin, avoimiin, idearikkaisiin ja luoviin naisiin. Samanhenkinen liturgia toistuu Kari Narsin tietokirjassa Raha ja onni, joka tuomitsee miehet itsekkäiksi, rahanahneiksi ja lähinnä pinnallisista asioista puhuviksi, kun taas naiset – niin, tarvitseeko sanoakaan.

Osaa se bisnesguru ja saarnamies Esko Reinonpoika Alankokin. Bisnes, menestys & maalaisjärki -kirjasessaan hän pohtii, mistä hyvä johtaja on tehty: ”Naisilla on kaikkia tarvittavia ominaisuuksia ja vieläpä käyttökelpoisemmassa muodossa kuin miehillä, joilta kauneuden, muotoilun ja inhimillisyyden tunnistamiseen tarvittava herkkyys usein puuttuu. — Tulevaisuudessa yhä useammilla johtopaikoilla nähdään naisia, sillä heillä on rohkeutta ja sellaista herkkyyttä, jota meiltä putkiaivoisilta miehiltä löytyy vain harvoilta.” Ja niin poispäin. Ihmiskunta jakautuu näppärästi kahtia, hyvään ja huonoon puolikkaaseen.

Perusviesti – mies on onneton otus – toistuu vähän vaihtelevin sanamuodoin johtamistaidon kirjoista parisuhdeoppaisiin ja populaareihin aivotutkimuksiin, kolumneista yleisönosastokirjoituksiin. Ennätys kuulunee kuitenkin dosentti Terho Pursiaiselle, joka on esittänyt tylyimmän luokkateorian, jonka kuunaan olen kuullut: yhteiskunnassamme miehet ovat naisten loisia.

Mistä tämä miehinen itseruoskinta? Onko kyseessä aatteeksi ylevöitetty itseinho? Vai naisten ikiaikaisen sortamisen aiheuttama syyllisyyssyndrooma, ritarillinen ele, yhteiskunta-analyysiksi verhoiltu postuumi sovitus? Milloin opitaan, että kun lause alkaa ”naiset ovat” tai ”miehet ovat”, pieleen menee, mikäli tavoitellaan jotain yleispätevää luonnehdintaa? Perinteisesti naiset ovat joutuneet kuulemaan kaikenkarvaisia stereotypioita, mutta jos tilannetta korjataan viljelemällä höhliä yleistyksiä miehistä, on menty ojasta allikkoon.

Voisiko vastakkainasettelun aika olla jo ohi? Pidän siitä, mitä Bergmanin Syyssonaatin Svenska Teaterniin ohjannut Raija-Sinikka Rantala on sanonut: ”Mies voi kirjoittaa naisesta. Enemmän me kamppailemme kuitenkin ihmiskunnan sarjassa kuin miehenä ja naisena.”

Nyrkki pöytään!

Anna, 30/2007

Lehdissä on näkynyt talousoppineiden kommentteja, joissa vaaditaan varovaisuutta syksyn palkkaneuvotteluihin. Esimerkkinä ei kuulemma saa pitää miesvaltaisille Metalli- ja Kemianliitoille jo neuvoteltuja roimia korotuksia. Varoitukset on suunnattu ennen muuta naisvaltaiselle hoitoalalle. Nyt ei ole oikea hetki ”ylisuuriin” palkankorotuksiin.

Perhana, nyt ei tarvita varovaisuutta, nyt on aika iskeä nyrkki pöytään! On se kumma, kun koskaan ei ole oikea hetki. Taloudella menee hyvin, palkankorotuksia luvanneet puolueet saivat vaalivoiton ja naisalojen korotuksilla on kansan laaja tuki. Jos nyt ei ole oikea hetki, milloinhan olisi?

Julkisuudessa pyörivistä vertailuista eri ammattien ansioista ei aina saa selvää, mitä lukuihin sisältyy. Joidenkin alojen palkkoihin lasketaan sitkeästi mukaan hurjat määrät ylitunteja, ikälisiä ja vuorotyölisiä, ja näin liksoista saa liian ruusuisen kuvan.

Opettajien tilanteen tunnen hyvin, koska toimin opettajana itsekin. Seurasin aitiopaikalta, miten noloja lukuja väännettiin yksityisellä opetusalalla kauniimmiksi. Paljon parempi ei tilanne ole kuntien kouluissakaan.

Vielä reilu vuosi sitten esimerkiksi yläkoulun lehtorin peruspalkka oli alle 1800 euroa. Verojen, vuokran ja mahdollisten opintolainalyhennysten jälkeen se yksinkertaisesti on aivan kohtuuttoman surkea liksa. Koska opettajan peruspalkalla on ainakin pääkaupunkiseudulla vaikea tulla toimeen, useimmat opettajat tekevät rutkasti ylitöitä, ja nämä ansiot näkyvät sitten palkkavertailuissa.

Jossain vaiheessa neuvottelupöydissäkin havahduttiin: jos kerran opettajat tekevät jatkuvasti ylitöitä, voi peruspalkkaa kätevästi nostaa leipomalla siihen ylitunteja mukaan. Ja kas: palkka saatiin hilattua yli kahteen tonniin korottamalla opetusvelvollisuutta, eikä kenellekään tarvitse maksaa lisää! Tässä oiva keino käytettäväksi paperiteollisuuteenkin. Nostetaanko palkkaa? No problem! Lisätään työaikaa. Ei taitaisi mennä Paperiliiton Jouko Ahoselta läpi.

Tästä tulikin mieleen vinkki naisvaltaisille aloille: vuokratkaa palkkavääntöjen ajaksi se tosiäijä Ahonen neuvottelijaksi, maksoi mitä maksoi! Rahat tulevat taatusti takaisin. Jos miesvaltaisilla aloilla on joukoahosia lyömässä nyrkkiä pöytään samalla kun naisvaltaisten liittojen edunvalvojat kiltteilevät kuin pyhäkoululaiset, eihän hommasta mitään tule.

Kyse on myös kummallisista arvostuksista. Kännykkäpelin kehittäminen on kova juttu, vanhusten hoito tai opettajan työ eivät. Olen itsekin törmännyt outoihin kommentteihin onnettoman ammatinvalintani vuoksi. Eräskin naistenlehti vaivautui kirjoittamaan, että Kotro on ammatiltaan surkea filosofianopettaja. Jep! Koska en koe epäonnistuneeni työssäni, päinvastoin, ”surkea” luonnehtinee nimenomaan ammattia. Maan valtalehden kulttuuriosasto kuittasi lukio-opettajuuteni toteamalla pilkallisesti, että ”Kotro opettaa lapsosille filosofiaa”. Ei kovin ylentävää. Jos ammatin kohtelu julkisessa sanassa on tuommoista, vaikea on vaatia työlle rahallistakaan arvostusta.

Miesvaltaisen vientiteollisuuden tuomat eurot on helppo ymmärtää, ja siksipä ei sen suuremmin hätkäytä, että muutaman vuoden koulutusta edellyttävästä työstä saattaa tienata kaksinkertaisesti lastentarhanopettajaan verrattuna.

Usein unohtuu, että vientiteollisuuden eurovirta kuivuisi siihen paikkaan, jos emme yhdessä pyörittäisi yhteiskuntaa, jossa sairaita hoidetaan, lapsia voi viedä päiväkoteihin ja tulevat kännykkänikkarit opetetaan kouluissa lukemaan.

Naisvaltaisia hoito- ja opetussektoreita pidetään veroeurojen Molokin kitana, mutta jos joku väläyttää lakkoa, iskee paniikki: Ei niin voi tehdä! Miten menen töihin kun en saa lasta päiväkotiin? Entä vanhukset ja sairaat?

On ristiriitaista, että kiviriippa-aloilla työskentelevät eivät voi lakkoilla, koska yhteiskunta ei kestäisi sitä. Aika pitkään tulisimme toimeen ilman uusia kännykkäpelejä, mutta kuinkahan kauan ilman sairaanhoitajia ja opettajia? Syksyllä olisi hyvä aika kokeilla.