Olen rustaillut erilaisia julkisia tekstejä – lehtikolumneja ja blogeja – kohta neljännesvuosisadan, joten ehkä tässä uskaltaa jo tehdä pienen julkisen huomion palautteestakin.
Kolmen sanan tiivistys olisi varmasti oikeudenmukaisin: kaikenlaista on tullut. Mutta vähän enemmänkin pystyn sanomaan.
Palautetta leimaa merkillinen sukupuolittuminen.
Yleisvaikutelma on se, että naisilta tulee useammin positiivista viestiä kuin miehiltä. Ja hiukan tarkemmin: häijyin palaute tulee lähes yksinomaan miehiltä, kaikkein myönteisin naisilta.
Tilanne on kummallinen. Olen nimittäin usein koettanut kirjoitella miesten kohtaamista tasa-arvopulmista ja roolipaineista, ja juuri niistä teksteistä koiraspuoliset lukijat käyvät kärkkäimmin silmille.
Auta armias jos kirjoittaa, että miesten olisi aika vapautua militaristisen maskuliinisuuden roolihaarniskasta ja asepalveluksen pitäisi olla myös miehille vapaaehtoinen.
Miehet saavat sätkyn, naiset kiittelevät.
Reservireiskojen raivotessa muistan viestin, jonka sain miesroolin ahtautta hienosti valaisseelta ja siispä miesten vihan kohteeksi joutuneelta kirjailijalta. Viestissä hän kertoo lopettaneensa kokonaan kommenttien lukemisen ja miettii, miten kiittämättömältä ja turhauttavalta koko aiheen käsittely tuntuu.
Itse yritän vielä elätellä toivoa muutoksesta ja aion vastakin käsitellä miesten tasa-arvo-ongelmia, vaikka miehet siitä suuttuvatkin.
Hämmentävä ristiriita palauttaa mieleen maanmainion filosofi-psykologi Erich Frommin, joka klassikkoteoksessaan Pako vapaudesta pohti, etteivät ihmiset edes halua olla vapaita, hehän suojelevat sellejään.
Jos miehet ovatkin ahtaaseen roolivankilaansa kiintyneitä, palaute viittaa siihen, että naiset sen sijaan haluaisivat jo avata portit. Mutta eiväthän vangit vapaudu, jos he eivät edes ymmärrä olevansa vankeja.
Eli varoittaa pitää, uroot armaat. Jatkossakin tuuppaan riesaksenne blogeja, joissa vaadin perinteisen miesroolin avartamista, pukeutumiskoodien höllentämistä ja miehisen kunniakoodiston purkamista.
Ei mokomasta kannata pelihousuja repiä. Jos jotain repiä pitää, niin mieluummin sitten se rooliodotuksista punottu pakkopaita.
En halua olla ilkeä. Mutta sisäinen argumenttipoliisi nostaa päätään, kun merkittävässä asemassa oleva vaikuttaja laukoo päättömyyksiä.
Naisten ja miesten tasa-arvo tuntuu olevan liian vaikea ajatus niin poliitikoille kuin toimittajille ainakin silloin, kun puhutaan asevelvollisuudesta.
Tai eihän siitä juuri puhuta. Poliitikot leikkivät mykkäkoulua, vaikka kyseessä on Suomen selvin tasa-arvorikkomus. Ja mikäpä on leikkiessä, kun toimittajat ovat tältä osin luopuneet tehtävästään vallan vahtikoirina eivätkä häiritse päättäjiä kiusallisilla kysymyksillä – Ylen Marja Sannikkaa lukuun ottamatta.
Se, että naisilla ja miehillä on eri laki, on 2000-luvun länsimaisessa demokratiassa tietysti käsittämätöntä. Mutta sitäkin enemmän hämmästyttää, kuinka kajahtaneita kommentteja saamme kuulla silloin harvoin, kun poliitikot ja muut vaikuttajamme asiasta jotain suostuvat lausahtamaan.
Vuosikaudet olen seurannut tätä kituliasta ja vaivaannuttavan epä-älyllistä keskustelua. Nyt on aika rankata matkan varrella vastaan tulleet logiikan kukkaset järjettömyysjärjestykseen. Aloitamme kevyemmästä päästä ja siirrymme hiljalleen kohti pahimpia sammakoita.
10. Lakia voisi korjata niin, että määrätään asevelvollisuus myös naisille.
Näin on järkeillyt muiden muassa Sdp:n puheenjohtaja Antti Rinne, jonka mukaan naisten asevelvollisuus on ”itsestäänselvyys”.
Lausunnon hölmöyttä lieventää hiukan se, että sukupuoleen sidottu velvollisuus sentään ymmärretään tasa-arvorikkomukseksi, mutta raskauttavaa on, kuinka tolloa ratkaisua tarjotaan tilalle.
Jo nyt varusmiehiä koulutetaan liikaa: kertausharjoituksia voidaan järjestää vain pienelle osalle reserviläisistä eikä tosipaikan tullen kaikille riittäisi ajanmukaista varustusta. Yleinen koko ikäluokan asevelvollisuus tulisi erittäin kalliiksi, ja se aivan turhaan viivyttäisi naisten pääsyä opintoihin ja työelämään.
Mitään maanpuolustuksellista tai muuta yhteiskunnallista tarvetta tällaiselle järjestelylle ei ole, ja koko ajattelutapa on pielessä. Jos ihmisryhmää A syrjitään, yhdenvertaisuutta ei pidä hakea niin, että laajennetaan huono kohtelu myös joukkoon B.
9. ”Yhteiskunnassa on varmasti suurempiakin tasa-arvo-ongelmia kuin vain miehiä koskeva pakollinen palvelus.”
Tämän hökäisi puolustusministeri Antti Kaikkonen (kesk). Lausunto on lyhyt, mutta siihen mahtuu kaksi virhettä.
Ensinnäkin suurempaa tasa-arvo-ongelmaa on vaikea keksiä.
Toiseksi vaikka sellaisen keksisimme, se ei ole käypä peruste sivuuttaa tämä nimenomainen ongelma. Muutenhan voisimme aina ratkoa vain yhtä yhteiskunnallista epäkohtaa, sitä kaikkein suurinta. Huumeiden käyttöön ei pidä puuttua, koska tupakointi on isompi kansanterveydellinen ongelma, eikä siihenkään, koska viina kylvää enemmän tuhoa, ja sitä rataa. Outoa ajatuksenjuoksua poliitikolta.
Viime aikoina Kaikkonen on väläyttänyt naisille velvollisuutta omaan lyhyeen kansalaispalvelukseen, joka ilmeisesti olisi kielletty miehiltä.
Tällainen onneton ja maailmanmitassa ainutlaatuinen sukupuoli-apartheid takoisi entistäkin lujemmin nuorten tajuntaan patavanhoillisia ja seksistisiä asenteita: naiset ja miehet ovat muka osaamiseltaan niin erilaisia, että heille kuuluu yhteiskunnassa eri laki ja eri tehtävät.
Aivan väärä signaali ammatinvalintaiässä oleville nuorille siis, ja vieläpä räikeässä ristiriidassa sen kanssa, mitä me opettajat puhumme koulussa nuorten kanssa sukupuolten tasa-arvosta.
8. Miesten asevelvollisuus on oikein, koska naiset kokevat syrjintää muilla elämänalueilla, kuten työelämässä.
Tällaista kompensaatiologiikkaa on tarjoillut muun muassa puolustusvoimien entinen komentaja Juhani Kaskeala ja pitkän linjan vihreä vaikuttaja Tuija Brax.
Lähtökohta on väärä. Ei tasa-arvoa pidä tavoitella niin, että toteutetaan syrjintää eri elämänalueilla jonkinlaista tasapainoa tavoitellen.
Symmetria-argumentin heikkous paljastuu siinäkin, että johdonmukaisuuden vuoksi logiikan pitää kulkea myös toiseen suuntaan: naisten syrjintä työelämässä on oikein, koska se kompensoi miesten armeijapakkoa. Hartaasti toivon, ettei kukaan ajattele näin.
Kompensaatiofilosofia on muutenkin erikoista, koska näin sovellettuna se kostaisi keskiarvoja yksilölle. Miehet kuolevat keskimäärin naisia nuorempina, mutta tämä ei ole peruste määrätä naispuoliselle kansalaiselle jotain ylimääräistä rasitetta.
Kaiken huipuksi argumentti kompastuu siihen, että koko taustaoletus on kyseenalainen. Tilastojen valossa nuoret miehet syrjäytyvät koulutuksesta ja työelämästä useammin kuin naiset, joten miehet eivät ole sillä tavoin etuoikeutettuja, että tilannetta pitäisi tasapainottaa heikentämällä heidän asemaansa jollain ylimääräisellä lakiin kirjatulla velvollisuudella.
7. Asevelvollisuus ei ole tasa-arvokysymys.
Toisinaan meille kerrotaan, että yhdenvertaisuus on armeijan yhteydessä epäolennaista, koska kyse on maanpuolustuksesta eikä tasa-arvosta. Päättäjäportaassa tällaista kantaa edustavat esimerkiksi puolustusministerinä toiminut Jussi Niinistö ja kenttäpiispa Pekka Särkiö.
Logiikka ällistyttää. Näin ajatellenhan sitten voisimme rekrytoida ulkoministeriöön pelkkiä miehiä, koska ”kyse ei ole tasa-arvosta vaan ulkopolitiikasta”. Sama koskee luonnollisesti kaikkia ammattialoja.
Yhdenvertaisuus pitää tietysti ottaa huomioon kaikkialla, eikä mikään ala saa julistautua vyöhykkeeksi, joka sallii rasismin tai seksismin.
Ihan heti ei unohdu sekään, mitä Jussi Niinistön erityisavustajana toiminut ja Aliupseeriliittoa puheenjohtanut Petteri Leino julisti: väite asevelvollisuuden epätasa-arvoisuudesta on ”härski valhe”.
Jos palvelukseen pakottaminen vankilan uhalla sukupuolen vuoksi ei kelpaa tasa-arvo-ongelmaksi, sitten ei kyllä mikään muukaan. Tällä logiikalla joka ikinen tasa-arvorikkomus on harhaa.
Mutta mennään eteenpäin, pahempaa on luvassa.
6. Mitään tasa-arvo-ongelmaa ei ole, koska naisillahan on mahdollisuus suorittaa palvelus vapaaehtoisena.
Nyt aletaan jo lähestyä sammakoiden mestaruussarjaa. Muun muassa pääesikunnan koulutuspäällikkö Hannu Hyppösen mukaan on pelkkä ”luulo”, että nykyinen miehille pakollinen varusmiespalvelus olisi epätasa-arvoinen, ja perustelu on mielenkiintoinen: ”Miehille se on velvollisuus. Naisille se on vapaaehtoinen ja 45 vrk:n jälkeen velvollisuus.”
Puolustusvaliokunnan taannoinen jäsen Mika Raatikainen (ps) puolestaan linjasi näin: ”Tasa-arvoisuus saavutetaan sillä, että naisilla on mahdollisuus hakea asepalvelukseen.”
Sanattomaksi vetää. Kuinka tyhminä meitä hallintoalamaisia oikein pidetään? Jos tasa-arvo on sitä, että jokin on toisille vapaaehtoista ja toisille pakollista, sitten voimmekin samaan henkeen julistaa, että viha on rakkautta.
Asevelvollisuuskeskustelusta näyttää tulleen merkillinen rinnakkaistodellisuus, älyvapaa retorisen sohimisen tanner, missä eivät semantiikan ja klassisen logiikan lait päde. Esimerkkejä riittäisi jonoksi asti, miten sanoille annetaan uusia ja alkuperäiseen nähden jopa päinvastaisia merkityksiä. Muun muassa Jussi Niinistö katsoo, että asevelvollisuus ei ole miehille velvollisuus, vaan etuoikeus.
Niinistön ja monen muunkin kannattaisi palauttaa mieleen vanha lasten arvoitus:
– Kuinka monta sorkkaa sialla on?
– Neljä.
– Entä jos sanomme saparoa sorkaksi?
– No sitten niitä on viisi.
– Ei ole. Saparo ei muutu sorkaksi sillä että sanomme sitä sorkaksi.
Mutta seuraavaksi pääsemmekin kovassa sarjassa jo TOP viitoseen. Tahaton itseparodia lisääntyy, komediakerroin kasvaa, pitäkää penkistä kiinni.
5. Miesten armeijapakko ei ole syrjintää, koska naiset joutuvat synnyttämään.
Tämä ajat sitten kuopatuksi luulemani logiikan kummajainen pomppaa yhä vain silmille kuin mikäkin kuolleista noussut zombie. Se on kuultu muun muassa Päivi Räsäsen (kd), puolustusvoimien ex-komentaja Gustav Hägglundin ja nykyisen työministerin Tuula Haataisen (sd) suusta.
Luulisi mahtuvan päättäjienkin ymmärrykseen, että synnyttäminen ei ole kansalaisvelvollisuus. Ja kyllähän se mahtuukin, ainakin siitä mekkalasta päätellen joka nousi, kun Antti Rinne ehdotti ”synnytystalkoita”: tuolloin korostettiin, että mitään velvollisuutta lapsen tekoon ei kenelläkään ole, eikä siihen saa edes kehottaa. Mihin tämä ymmärrys loppuu, kun puheeksi tulee asevelvollisuus?
Mutta jos kovasti kerran halutaan, niin rinnastetaan ne nyt sitten, synnyttäminen ja varusmiespalvelus, ja katsotaan – argumentin vuoksi – mitä siitä seuraa. Ja siitähän seuraa loogisesti se, että armeijaa käymätöntä miestä pitää kohdella kuin synnyttämätöntä naista, toisin sanoen häntä ei rangaista mitenkään. Tämä olisikin järkevää, mutta se taas ei synnytyskortin heiluttajille käy, joten ajatus kompastuu omaan ristiriitaansa.
4. Asevelvollisuusarmeija on perusteltu ratkaisu, koska naisilla on kuukautiset.
Nyt olemme selvästi puolustusdoktriinien ytimessä, uhkakuvien kylmäpäisessä analyysissa, sotastrategioiden salaisimmissa perusteissa; viimein saamme vastaansanomattoman vastauksen kysymykseen, miksi Suomella on asevelvollisuusarmeija. Koska naisilla on kuukautiset!
Ja ei, tätä lausuntoa ei ole kuultu ysiluokan yhteiskuntaopin tunnilla, vaan näin perusteli nykyistä asevelvollisuusmallia professori Kirsti Lonka. Hän vertaa kuukautisia ja varusmiespalvelusta ja on jopa laskenut, että kuukautisiin kuluu yhteensä noin 5,8 vuotta elämästä.
Logiikka on huikeaa, ja se toivottavasti herättelee myös pääesikunnan koulutusosaston ja eduskunnan puolustusvaliokunnan. Kun mietitään, mikä on tarkoituksenmukainen mitta asepalvelukselle, pitää muistaa kuukautiset ja säilöä varusmiehiä kasarmeilla niiden vuoksi riittävän pitkään.
Ja sitten siirrymme jo mitalisarjaan:
3. Asevelvollisuus ei ole syrjintää, koska se on perinne.
Lausunto pääsee pronssille paitsi typeryydellään myös siksi, että sen takaa ei löydy anonyymi nettitrolli vaan maan suurinta poliittista valtaa käyttänyt mies, tuolloinen pääministeri Alexander Stubb.
Kun ykköspoliitikon ajatuksenkulku puretaan deduktiiviseksi logiikaksi ja lisätään ääneenlausumaton mutta välttämätön kakkospremissi, saadaan toki elegantti ketju:
1. premissi: Miesten asevelvollisuus on perinne.
2. premissi: Perinteet eivät ole tasa-arvo-ongelmia.
Johtopäätös: Miesten asevelvollisuus ei ole tasa-arvo-ongelma.
Paha vain, että toinen premissi ei kestä katsetta. Juuri perinteethän usein ylläpitävät syrjintää. Stubbin logiikalla orjuuteen tai naisten alistamiseen pelkiksi kotiäideiksi ei olisi tarvinnut puuttua, nehän olivat perinteitä.
2. Miesten asevelvollisuus on tasa-arvo-ongelma: se syrjiinaisia,koska miehet saavat ilmaisen terveystarkastuksen.
Näin päättelee yhdenvertaisuuskysymyksien parissa elämäntyönsä tehnyt Eva Biaudet (rkp). Lausunto on veret seisauttava ja sellaisen ihmeellisen asenteen monumentti, että syrjintä voi kohdistua vain ja ainoastaan naisiin, olipa tilanne mikä hyvänsä.
On muutenkin hämmentävää, kuinka usein miesten komentaminen vankeuden uhalla kasarmeille katsotaan miesten suosimiseksi. Esimerkiksi kasvatustieteen tohtori Heli Häyrynen kantaa kovasti huolta siitä, että miehille määrätty asepalvelus sortaa naisia, koska miehet voivat verkostoitua kasarmeilla.
Mitähän nämä tutkijat ja dosentit sanoisivat, jos naisilla olisi sukupuolensa vuoksi velvollisuus palkattomaan yhteiskuntapalveluun, jossa majoitus tapahtuu parakeissa, hiukset ajetaan lyhyiksi ja vankeus uhkaa karkaajia samalla kun miehille palvelus olisi vapaaehtoinen. Kirjoittaisivatko tutkijat, että miehiä kohdellaan kaltoin, koska naiset pääsevät tutustumaan kohtalotovereihinsa?
Melkein ihailla pitää sitä röyhkeyttä, jolla mustaa selitellään valkoiseksi, valkoista mustaksi. Ikävä kyllä myös Yle on kunnostautunut tässä surrealistisessa lajissa, se kun uutisointinsa perusteella näkee miehille määrätyn asevelvollisuuden naisten ongelmana. Kun Yle raportoi naisten kokemasta syrjinnästä armeijassa, kritiikki kohdistui muun muuassa siihen, että armeijassa on miespuhetta.
Palataan siis vielä ajatusleikkiin naisten kansalaisvelvollisuudesta. Jos naiset käskettäisiin vankilan ja jalkapannan uhalla pitkään vanhustenhoitopalveluuun, mahtaisiko Yle päivitellä, että majoitusparakeissa kuullaan naispuhetta?
Mutta nyt olemmekin enää voittajan julistusta vailla. Kuten tuomariklisee kuuluu, kisa oli tiukka ja olisi ollut kiva valita kaikki voittajiksi, mutta korkeimmalle palkintopallille mahtuu vain yksi.
Arvokkaimman mitalin saaja on ehkä yllätys. Yksijäsenisen raadin perusteluna on se, että kyseessä oli maan vaikutusvaltaisin media, jolla oli lähes kaksi miljoonaa lukijaa. Tärkein syy kärkisijaan on kuitenkin se, että nyt kykenemättömyys ymmärtää asevelvollisuus tasa-arvorikkomukseksi laajenee merkilliseksi sokeudeksi, kun pitäisi käsittää, mistä sodassa on kyse.
Menemme niinkin kauas kuin vuoteen 1993 ja Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen pääkirjoitukseen, josta vastasi arvostettu mediamoguli Heleena Savela. Entä mikä mahtaa olla ajatus, joka ansaitsee näin kovassa sarjassa ykkössijan?
Sotaelokuvien ja -kirjojen luvatussa maassa ei ihan heti luulisi, että pitää erikseen kertoa etulinjan olevan julma paikka, jonne joudutaan, ei päästä. Mutta näköjään pitää ja ihan juurta jaksain, joten tässä tulee.
Etulinja on maanpäällinen helvetti. Rintamasotilas kohtaa jotakuinkin kaikki kärsimyksen lajit, joita kuvitella saattaa. Nälän, kylmyyden ja kroonisen väsymyksen lisäksi seuralaisena on jatkuva kuolemanpelko. Rintamalla joutuu kestämään tykistökeskitysten kauhut ja todistamaan äärimmäistä julmuutta lähietäisyydeltä.
Eikä pelkästään lähietäisyydeltä, vaan ihan omallakin kohdalla. Ja ikävä kyllä, osumat eivät useinkaan ole tarkkoja; suolet pursuavat, raajat repeytyvät irti, jäsenet silpoutuvat, moni kuolee vuotamalla kuiviin. Viime sodissa äärettömän uupumuksen, kranaattikauhun ja psyykkisen luhistumisen vuoksi rintamalta sekopäisinä paenneet pakotettiin takaisin etulinjaan.
Ville Kivimäki siteeraa kirjassaan Murtuneet mielet joukkosidontapaikan lääkäriä talvisodan lopulla:
”Ne rasitukset, joitten alaisiksi joukot joutuivat olivat suoraan sanoen epäinhimilliset, kaikissa muissa oloissa paitsi taistelussa elämästä ja kuolemasta yli ihmisen sielun ja ruumiin kestämiskyvyn. – – Tappiot kasvoivat päivä päivältä, jousi jännittyi uhkaavasti katkeamispistettään kohti.”
Annetaan vielä Kivimäen jatkaa: ”Psykiatrien tutkittavaksi tuodut miehet tärisivät kauttaaltaan ja tuijottivat eteensä mihinkään reagoimatta, itkivät kuin lapset, eivät pystyneet nukkumaan enää ilman lääkkeitä sekä kuuntelivat jatkuvasti korvissaan kranaattien vihellystä ja räjähtelyä. Heidän unissaan kummittelivat silpoutuneet toverit ja romahtaneeseen korsuun hautautumisen aiheuttama kauhu.” Tästä huolimatta heidät haluttiin komentaa takaisin asemiin, monet teloitettiin.
Ei, keskuslämmitetyissä huoneissa läppärin äärellä ei etulinjan painajaista voi ymmärtää.
Mutta pitäisi edes yrittää. Edes sen verran, ettei kenenkään näppäimistöltä kirpoaisi sellaista syyntakeetonta soopaa, jonka sävy on se, että taisteluhautojen kauhuihin pakotetut olivatkin etuoikeutettuja ja rintamalta välttyneet sorrettuja.
Surullista on, että sama sokeus jatkuu. Meidän ei tarvitse mennä 1990-luvun alkuun, riittää kun avaa Helsingin Sanomien talvisota-aiheisen Teema-lehden viime syksyltä.
Siinä sotaa tarkastellaan myös tasa-arvon näkökulmasta. Viesti on se, että talvisota asetti naiset ja miehet eri asemaan – ja eniten kärsivät naiset. Lehti toteaa, että naiset osallistuivat maanpuolustukseen, tekivät miesten töitä ja rehkivät kotona ja kantoivat siis ”kolminkertaisen taakan”. Samaan aikaan miehet ”olivat” rintamalla. Ja ikävä kyllä, ”sota vahvisti hyvä veli -verkostoja”. Teema-lehden mukaan asetelma sodan aikana olikin nimenomaan naisia ajatellen ”kohtuuton”.
Kannattaa muistaa, että viime sodissa tapettiin yli 90 000 suomalaista, joista 99,7 prosenttia oli miehiä. Määrä on hirvittävä: se vastaa kahta kokonaista miesikäluokkaa, ja kymmenen ikäluokan taakaksi jaettunakin se tarkoittaisi lähes joka neljännen nuoren miehen tappamista. Ehkä sanaa kohtuuton voisi ennemmin käyttää tässä yhteydessä.
Lisäksi sadat tuhannet miehet haavoittuivat, suuri joukko vammautui pysyvästi. Silti lehti kirjoittaa, että taistelut rintamalla päättyivät, mutta ”naisten sota jatkui rauhan tultuakin”.
Eikö siis miesten? Voisi kuvitella, että kaikkein pahiten sota jatkui niillä etulinjan silmittömän väkivallan traumatisoimilla rintamamiehillä, jotka eivät pystyneet painajaisiltaan nukkumaan levollisesti enää koskaan ja jotka kantoivat kranaatinsirpaleita kehossaan hautaan asti. Silti piti raivata pellot ja rakentaa talot menetettyjen tilalle – sodan jatkoa sekin.
Ei tarvitse ihmetellä asevelvollisuuskeskustelun järjettömyyttä, jos toimittajilla voi olla nokallaan niin kummataittoiset tasa-arvolinssit, että sota-ajatkin vääntyvät tuollaiseen asentoon.
On ehdottomasti totta, että naiset kantoivat raskaan ja kunnioitettavan taakan viime sodissa ja maa pelastettiin Stalinin kynsistä yhdessä, niin miesten kuin naisten voimin, mutta väite, että miehet pääsivät sodissa jotenkin helpommalla, ei ole tästä maailmasta. Rintamasotilaan kärsimysten vähättely on muutenkin onnettoman asevelvollisuuskeskustelun ehkä vastenmielisin kasvannainen.
Mutta tässä se nyt oli, TOP 10. Lisää on arvatenkin luvassa, en nimittäin usko että meno tästä olennaisesti muuttuu. Eiköhän vastaisessa keskustelussa logiikka ole yhtä harvinainen vieras kuin tähänkin asti.
Siksi aion edelleen seurata keskustelua, uuden listan julkaisen vuoden lopulla. Pahaa pelkään, että jälleen tulee kova kisa.
Lapsi sairastui alkuviikosta. Nyt kun vaara on ohi, voi pohtia vähän sivuseikkojakin.
Kuume laski pian, mutta kuusivuotiaan vointi ei ottanut kohentuakseen. Lapsi ei syönyt eikä juonut. Nestevajaus huolestutti.
Torstai-ilta oli jo pitkällä, kun minulta loppui kärsivällisyys. Ei muuta kuin perhe autoon ja sitten ison yksityisen lääkärikeskuksen päivystykseen.
Lääkäri otti vastaan melkein heti, ja mikä tärkeintä, osasi tietysti hommansa. Ihailen lääkärien ja sairaanhoitajien ammattitaitoa.
Mutta jotain hassua tilanteessa oli. Lääkäri puhui vain vaimolle. Ainuttakaan lasta koskevaa kysymystä tai hoitosuositusta hän ei osoittanut minulle. Olisin minäkin jotain tiennyt, koska olin jäänyt sairaan lapsen kanssa kotiin.
Esitin lääkärille pari kysymystä. Hän vastasi asiantuntevasti – vaimolle.
Yritin ajatella, että eipä tuossa mitään, sellaista sattuu. Pitkä päivä takana ja niin edelleen. Ja on tilanteessa jotain tärkeämpääkin kuin huomion symmetrinen jakaminen: lapsi pitää tutkia ja saada terveeksi.
Lääkäri kirjoitti lähetteen Lastensairaalaan ja antoi sen vaimolle.
Menimme Lastensairaalan vastaanottoon. Palvelu oli ystävällistä, ja meiltä otettiin tarvittavat tiedot. Tai ei siis meiltä, vaan vaimolta. Lopuksi vielä kysyivät, saako lapsen tietoja antaa eteenpäin. Siihen tarvittiin vaimoni lupa, minulta ei kysytty.
Nipotusta pienestä? Ei aivan. Sukupuolittunut kohtelu koituu kaikkien vahingoksi. Jos haluamme – ja toivottavasti haluamme – että isät ovat mukana lastensa arjessa siinä missä äiditkin, heidät pitää ottaa tasaveroisina vanhempina huomioon.
Aivan samoin toivon, että kun firmaan haetaan uutta pomoa, katse kääntyy naiskandidaatteihin ihan siinä kuin miehiinkin. Tai kun keskustelu menee politiikkaan ja talouteen, naiset eivät ole ilmaa.
Tunkkaiset sukupuoliroolit voisi äänestää historiaan. Se äänestys on kaiken aikaa käynnissä, pienissä arkisissa tilanteissa ja puheenparsissa.
Maanantai-ilta, kello on puoli yhdeksän. Istun raitiovaunussa matkalla Töölön aikuislukiosta Sörkkaan. Ratikkaan nousee nuorehko juopunut mies ja rojahtaa viereeni.
Mies syö lauantaimakkaraa suoraan paketista ja tivaa näkemyksiäni vartijoiden oikeuksista. Vastailen paritavuisesti. Mies kyllästyy: ”Taidat olla ylpeä kaveri, kun ei jutut kiinnosta.”
”Siitä ei ole kysymys”, sanon. ”Sattuupa vain olemaan todella pitkä duunipäivä takana.”
Olin aikeissa vielä jatkaa, mutta ymmärsin olla hiljaa; olisi mennyt halpahintaiseksi. Olisin kertonut esimerkiksi sen, kuinka turhaa työssäkäynti taloudellisesti on.
Opin jo kotoa, että työnteko ei kannata. Isä oli aina töissä, viikonloput ja kaikki. Vielä eläkkeellä hän teki pitkää päivää, kunnes kuoli rutiköyhänä. Hilkulla oli, ettei tarvittu kunnan hautausavustusta. Samaan olisi mies päässyt, jos olisi heittäytynyt sosiaaliviraston elätiksi.
Jos asuu Helsingin kantakaupungissa ja on töissä naisvaltaisella alalla, on jokseenkin se ja sama, käykö töissä vai ei. Lastentarhanopettajalla jää runsas puolitoista tonnia kuussa käteen, siitä vuokra ja opintolainan lyhennykset pois, niin tullaan jo lähelle toimeentulotuen tasoa. Parhaimmillaan todelliseksi tuntiliksaksi tulee muutama euro.
Olisin varmaan kertonut senkin, että omista ansiotuloistani jää tuloveron ja eläkemaksujen jälkeen käteen noin 60 prosenttia.
Mies keskeytti aatokseni ja totesi jotenkin alistuneesti: ”Ei se duuni ole yhtään hullumpi juttu.”
Hävetti. Hävetti paljon. Sillä siinäpä se. Minua ja häntä ei erottanut fyrkka vaan duuni. Kun on mukava työpaikka, missä pitää olla aamulla ja voi juoda kupin kahvia ja sanoa työkaverille huomenta, on kummasti kiinni elämässä ja etuoikeutettu. Ei tätä rahasta tehdä.
Mietin sinua, makkaramies. Ja usko pois, tämä ei tule yhtään ylhäältä, vaan ihan silmien tasolta.
Kierrä korkki kiinni. Jos ei muuten onnistu ja tuntuu yksinäiseltä, mene johonkin vertaisryhmään. Ota yhteiskunnasta kaikki hyöty irti, rohmua oikein kunnolla: opiskele mieluisa ammatti. Veronmaksaja kustantaa opiskelun mielellään.
Mutta laita se helvetin makkarapaketti pois, heti.
Keskustelu naisten ja miesten tasa-arvosta ryöpsähtelee kiivaana.
Keskustelua ja toimeliasta tasa-arvopolitiikkaa kyllä tarvitaankin, koska yhteiskunnassa yhä ilmenee rakenteellisia vinoumia. Niistä kärsivät etupäässä naiset, jotka saavat keskimäärin kehnompaa palkkaa ja eläkettä kuin miehet, joutuvat useammin pätkätyökierteeseen, edelleen tekevät valtaosan kotitöistä ja etenevät ylimpiin virkoihin takkuisemmin kuin miehet – kaikki vääristymiä, jotka vaativat korjausta.
Äijät siis porskuttavat, ja naiset tekevät töitä pienellä palkalla ja hoitavat kodin ja lapset? Tasa-arvon koko kuva ei ole näin mustavalkoinen. (Nyt en puutu siihen, että väestöryhmien viimeaikainen eriarvoistuminen ei ole ensisijaisesti sukupuolikysymys.)
Miehinen yliedustus vallitsee paitsi yhteiskunnan yläportaalla myös kuraportaan syrjäytyneistössä. Samalla kun työelämän lasikatot hidastavat naisten nousemista johtotehtäviin, kulttuuriset ja sosiaalipoliittiset lasilattiat estävät – onneksi! – naisia vajoamasta pahnanpohjimmaisiksi samassa määrin kuin miehiä. Pahoinvointi-indikaattorit, kuten pitkäaikaistyöttömyys, asunnottomuus, toimeentulotuelle putoaminen ja koulujen keskeytyminen, kasaantuvat miesväestöön.
Miesten ongelmat eivät ole naisten syytä. Ne pitäisi kuitenkin ottaa huomioon tasa-arvotyössä, jonka motoksi hyvin sopisi naiset huipulle, miehet pois pohjalta. Vapaasti käytettävissä.
Virallisen tasa-arvopolitiikan tulisi kiinnittää huomiota myös käytäntöihin, joissa miehet ovat heikoilla. Esimerkiksi sukupuolet eri asemaan asettavaa asevelvollisuuslakia ei ymmärretä tasa-arvo-ongelmaksi. Muualla keskustelu on edistyksellisempää: Ruotsissa kutsunnoista vastaavan Pliktverketin johtaja on kummeksunut sitä, että vielä 2008 maassa on naisille ja miehille eri laki.
Tasa-arvotyön agendalle tulisi mahtua – naisten kohtaamien ongelmien lisäksi – myös pohdinnat siitä, miten miesten jalkojen alle saataisiin syrjäytymiseltä suojelevaa sosiaalipoliittista lasilattiaa.
Tämä ei ole naisilta pois. Silti monet kolumnistit ja jotkut näkyvät kasvatustieteilijät ovat leimanneet esimerkiksi huolen poikien kouluvaikeuksista pelkäksi naisvastaiseksi ruikuttamiseksi. Kun joku osoittaa sormella epäkohtaa, pitää katsoa epäkohtaa, ei sormea.
Monipuolisempi koulukulttuuri ja opettajiston sukupuolijakauman oikaiseminen tasapainoisemmaksi koituisi myös tyttöjen parhaaksi. Miesvaje vinouttaa tyttöjen kasvatusta siinä kuin poikienkin.
Usein kuultu argumentti on, että pojat kyllä syrjäytyvät koulutuksesta useammin kuin tytöt, mutta se ei ole tasa-arvo-ongelma, koska myöhemmin miehet sitten menestyvät. Koulu kuitenkin ennustaa tulevaa: koulupudokkaat helposti marginalisoituvat myöhemmän elämän huono-osaisiksi.
Kummallinen ajatus on sekin, että niin kauan kuin naiset kokevat enemmän syrjintää, miesten ongelmat eivät ole ajankohtaisia. Samalla logiikalla huumeiden käyttöön ei tarvitse puuttua, koska meillä on tätä suurempi alkoholiongelma. Kyllä ongelmien käsittely rinnakkain on mahdollista – ja välttämätöntä.
Epäjohdonmukaista on myös, jos naisten vähäinen edustus johtajistossa selitetään yhteiskunnallisesti, mutta miesten huono-osaisuudesta puhuttaessa hypätään jonkinlaiseen uusliberalistiseen tulkintaan ja katsotaan sen johtuvan vain omista valinnoista. Eikö molempien ilmiöiden taustalta löydy myös yhteiskunnallisia ja kulttuurisia mekanismeja, joita pitää tutkia ja purkaa?
Tasa-arvokeskustelulle antavat leimaa, ehkä median toimintalogiikan vuoksi, hedelmättömät vastakkainasettelut, pölhöt kärjistykset, argumenttien sijaan henkilöönkäyvä nimittely ja tahallinen väärinymmärtäminen. Esimerkiksi kirjailija Kaari Utrio on tulkinnut miesten tasa-arvosta puhuvien pelkäävän, että ”naisilla on liikaa ihmisoikeuksia”. Ja kun aamutelevision juontaja tiivistää miesten ongelmista kirjoittavien näkemykseksi ”naiset ovat liian tasa-arvoisia”, kotisohvalla voi vain äimistellä mekanismia, jolla milloin kenenkin kommentit vääntyvät mediamankelissa irvikuvikseen.
Itse näen, että naisten ja miesten tasa-arvopyrkimysten päämäärät ovat yhteiset. Esimerkiksi marginalisoituneiden miesten aseman kohentaminen olisi myös naisten etu. Juuri naiset pääasiassa joutuvat siivoamaan niin yksityisesti kuin ammatillisesti miespudokkaiden jälkiä.
Tasa-arvo ei ole nollasummapeliä, vaan viime kädessä kaikki voittavat -asetelma.
Yksi tasa-arvokeskustelun kestokummallisuuksista on siihen osallistuvien holtiton niputtaminen. Milloin näkee puhuttavan ”feminismistä” yhtenä suuntauksena, milloin miesten ongelmista puhuva kytketään osaksi jotakin naisvihamielistä ”miesliikettä”, jonka mukaan ”tasa-arvossa on menty liian pitkälle”. Toivottavasti tuollaista liikettä ei ole olemassa, ja jos on, pysyttelen kaukana. Muutenkin vastaan vain omista näkemyksistäni. Kun feminismejä on yhtä monta kuin feministejäkin, kuten Tulva-lehden päätoimittaja Anne Moilanen on todennut, myös miesasiaa on yhtä monta lajia kuin siitä puhuviakin.
Sellaisen niputtamisen kyllä hyväksyn, että nais- ja miesasia nähtäisiin yhteiseksi ihmisasiaksi vastakkainasettelun sijaan.
Haaveilen yhteiskunnasta, jossa kaikki saisivat sukupuolesta riippumatta mahdollisimman vapaasti toteuttaa elämänarvojaan. Oikeudet ja velvollisuudet olisivat yhtäläiset, eikä esimerkiksi maskuliinisuus määrittyisi militaristisesti niin, että jokaisen miespolven pitää stereotyyppisten kunniakoodien ajamana mennä armeijaan – vastoin maanpuolustuksen todellisia tarpeita – ollakseen ”oikea mies”. Niin sotaurho- kuin äitimyytit joutavat mennä.
Miesnäkökulma tulkitaan liian helposti ”backlashiksi”, tasa-arvoa uhkaavaksi takaiskuksi. Mutta miesnäkökulman ei tarvitse olla taantumuksellista takaisiniskentää. Olisi päinvastoin edistyksellistä, jos miehet aiempaa enemmän kyseenalaistaisivat rooliodotukset ja voisivat jäädä kotiin hoitamaan lapsia tai ruveta lastentarhanopettajaksi ilman ennakkoluulojen painolastia.
Lainsäädännön oikaisujen (esimerkiksi asevelvollisuuden säätäminen kaikille vapaaehtoiseksi) lisäksi käännänkin katseeni miesemansipaatiossa miehiin, joiden pitäisi murtautua roolihaarniskastaan ja tehdä valintoja kapeasti määrittyvää maskuliinisuutta avarammin. Kuten kirjailija Virginie Despentes on lohkaissut, miesten olisi syytä viskata aseet samaan romukoppaan, johon naiset heittivät emansipaatiossa rintaliivinsä. Heitettäväksi sopivat myös työelämän verenmakuiset karriäärikilpailut ja statuskamppailut, joissa hävinneet putoilevat lasilattioiden läpi niin että kilisee. Näyttääpä jotenkin kapealta myös monen uraputkiurheilussa voittaneen elämä.
Jos feminismi määritellään niin, että sen tavoite on naisten ja miesten välisen eriarvoisuuden poistaminen ja se, että jokainen voi sukupuoleen perinteisesti liittyvistä rooliodotuksista ja ennakkoluuloista vapaana toteuttaa itseään, ainakin minun miesasiani on feminismiä, ihmisasiaa.
Missä ovat sellaiset mainiot mediakriittiset ohjelmat kuin Erkki Saksan, Risto Erosen ja kumppanien taannoinen Maailma sanojen vankina? Niitä tarvittaisiin enemmän kuin koskaan, sen verran on viestimien tahti kiihkeää ja kuvakulmat yksipuolisia.
Media rakastaa mustaa ja valkoista, mutta maailma se vain tuppaa asettumaan harmaan sävyihin. Jos haastateltavalta ei muuten saada nyhdettyä kunnon tölväisyjä, sopivilla rajauksilla ja kummallisilla otsikoilla niitä tuunataan vaikka väkisin. Taitolaji sekin.
Viime aikoina olen saanut kiintoisia mediakokemuksia oltuani mukana toimittamassa kirjaa, jossa yritetään tuoda tasa-arvokeskusteluun myös miesnäkökulmaa mukaan. Jo median henkilöimisvimma hämmästyttää: opus miellettiin oitis minun kirjakseni, vaikka se koostuu 27 kirjoittajan artikkeleista, ja kaikilla kirjoittajilla on tietty omat näkemyksensä.
Haastatteluissa ei paljon paina, että pitää muun muassa naisalojen palkkausta, pätkätyökierrettä ja naisten pieniksi jääviä eläkkeitä pikaista parannusta vaativina ongelmina. ”Toisaalta” ja ”myös” eivät kuulu kärjistyksistä elävien juttujen sanavarastoon.
Jos puhuu ja kirjoittaa myös miehisistä kipupisteistä, kuten jo kouluvuosina alkavasta syrjäytymisuhasta, haastattelujen ja kommenttikirjoitusten otsikot elävät omaa omituista elämäänsä: Maailma sortaa miestä! Naiset ovat perseestä!
Vastakkainasetteluihin viehtynyt mediailmapiiri suosii pölhöjä kliseitä ja yleistyksiä, mutta pystytään niihin ilman toimittajiakin. Viimeksi luin sellaisia Göte Nymanin ja Martti Puohiniemen tuoreesta kirjasta Mies. Puohiniemeä en tunne, mutta Göten tiedän fiksuksi mieheksi.
Sitä enemmän ihmettelenkin kirjaa, joka orjallisesti luettelee muodikkaan mantran: miehet ovat vallanhimoisia, omaa etua tavoittelevia, hierarkkisesti ajattelevia, minäkeskeisiä ja empatiakyvyttömiä pyrkyreitä verrattuna suvaitsevaisiin, toiset huomioonottaviin, avoimiin, idearikkaisiin ja luoviin naisiin. Samanhenkinen liturgia toistuu Kari Narsin tietokirjassa Raha ja onni, joka tuomitsee miehet itsekkäiksi, rahanahneiksi ja lähinnä pinnallisista asioista puhuviksi, kun taas naiset – niin, tarvitseeko sanoakaan.
Osaa se bisnesguru ja saarnamies Esko Reinonpoika Alankokin. Bisnes, menestys & maalaisjärki -kirjasessaan hän pohtii, mistä hyvä johtaja on tehty: ”Naisilla on kaikkia tarvittavia ominaisuuksia ja vieläpä käyttökelpoisemmassa muodossa kuin miehillä, joilta kauneuden, muotoilun ja inhimillisyyden tunnistamiseen tarvittava herkkyys usein puuttuu. – – Tulevaisuudessa yhä useammilla johtopaikoilla nähdään naisia, sillä heillä on rohkeutta ja sellaista herkkyyttä, jota meiltä putkiaivoisilta miehiltä löytyy vain harvoilta.” Ja niin poispäin. Ihmiskunta jakautuu näppärästi kahtia, hyvään ja huonoon puolikkaaseen.
Perusviesti – mies on onneton otus – toistuu vähän vaihtelevin sanamuodoin johtamistaidon kirjoista parisuhdeoppaisiin ja populaareihin aivotutkimuksiin, kolumneista yleisönosastokirjoituksiin. Ennätys kuulunee kuitenkin dosentti Terho Pursiaiselle, joka on esittänyt tylyimmän luokkateorian, jonka kuunaan olen kuullut: yhteiskunnassamme miehet ovat naisten loisia.
Mistä tämä miehinen itseruoskinta? Onko kyseessä aatteeksi ylevöitetty itseinho? Vai naisten ikiaikaisen sortamisen aiheuttama syyllisyyssyndrooma, ritarillinen ele, yhteiskunta-analyysiksi verhoiltu postuumi sovitus? Milloin opitaan, että kun lause alkaa ”naiset ovat” tai ”miehet ovat”, pieleen menee, mikäli tavoitellaan jotain yleispätevää luonnehdintaa? Perinteisesti naiset ovat joutuneet kuulemaan kaikenkarvaisia stereotypioita, mutta jos tilannetta korjataan viljelemällä höhliä yleistyksiä miehistä, on menty ojasta allikkoon.
Voisiko vastakkainasettelun aika olla jo ohi? Pidän siitä, mitä Bergmanin Syyssonaatin Svenska Teaterniin ohjannut Raija-Sinikka Rantala on sanonut: ”Mies voi kirjoittaa naisesta. Enemmän me kamppailemme kuitenkin ihmiskunnan sarjassa kuin miehenä ja naisena.”
Olen kiinnostuneena seuraillut viime viikkojen tasa-arvokeskustelua ja olenpa osallistunut siihen vähän itsekin.
Ei varmaan pitäisi. Monet vastakkainasettelua vierastavat miehet, jotka haluavat laajentaa keskustelua ja ottaa miesnäkökulman, leimataan surutta sukupuolisodan lietsojiksi. Tasa-arvokysymys mielletään naisasiaksi, eikä sen avartaminen aidosti molempia sukupuolia koskevaksi käy laatuun. Ei, vaikka on myös elämänalueita, joilla juuri miehillä menee heikosti. Sekä-että ei istu aiheen mustavalkoisen käsittelyn perinteeseen.
Poliitikoista sentään Ilkka Taipale on puhunut totaalisyrjäytyneiden puolesta. Tämä pahnanpohjimmaisten joukko koostuu etupäässä pitkäaikaistyöttömistä, heikosti koulutetuista ja päihdeongelmaisista miehistä.
Ehdotukset pudokasmiesten auttamiseksi on monen kolumnistin ja muun kynäilijän voimin kuitattu ”itkemiseksi” ja ”ruikuttamiseksi”. Eikö kuitenkin olisi viisaampaa miettiä, millaiset mekanismit sysivät ihmisiä hylkiöiksi ja mitä asialle niin miesten kuin naistenkin edun vuoksi voisi tehdä?
Sosiologi Erkki Lampén on pohtinut sukupuolen vaikutusta tulkintoihin ja kärjistänyt: ”Jos mies jättää naisen, se on sikamaista. Jos nainen jättää miehen, hän on tehnyt itsenäisen valinnan.” Outi Popp kommentoi Seura-lehdessä, että ”tähän hätäpäästöön sisältyy jo sellaista naisvihaa, että siitä on hyvä ponnistaa kohti yhteistä tulevaisuutta”.
Lampénin kommentti on kenties ampuu yli, mutta missä on sen naisviha? Naisviha ja sovinismi ovat näppäriä leimoja aivan kuin ”neuvostovastaisuus” aikoinaan, ja median pikaoikeudet jakavat tuomioita kärkkäästi.
Vallitsevassa ilmapiirissä miesnäkökulman mukaanotto keskusteluun on kuin kirkossa kiroilisi. Samaan tapaan kuin aikoinaan oli kiellettyä sanoa, että tapahtuu niitä ihmisoikeusloukkauksia Neuvostoliitossakin, nyt oikeamieliset vartioivat tasa-arvokeskustelun opillista puhtautta nimittelemällä kiellettyjä näkökulmia esittäviä sovinisteiksi, kitisijöiksi tai muuten vain ääliöiksi.
Mutta kun herjausten, alatyylin ja tahallisen väärinymmärtämisen temppuvalikoima on tyhjennetty, voisiko sitten olla rakentavan keskustelun ja asiallisen argumentoinnin aika?
Lehdissä on näkynyt talousoppineiden kommentteja, joissa vaaditaan varovaisuutta syksyn palkkaneuvotteluihin. Esimerkkinä ei kuulemma saa pitää miesvaltaisille Metalli- ja Kemianliitoille jo neuvoteltuja roimia korotuksia. Varoitukset on suunnattu ennen muuta naisvaltaiselle hoitoalalle. Nyt ei ole oikea hetki ”ylisuuriin” palkankorotuksiin.
Perhana, nyt ei tarvita varovaisuutta, nyt on aika iskeä nyrkki pöytään! On se kumma, kun koskaan ei ole oikea hetki. Taloudella menee hyvin, palkankorotuksia luvanneet puolueet saivat vaalivoiton ja naisalojen korotuksilla on kansan laaja tuki. Jos nyt ei ole oikea hetki, milloinhan olisi?
Julkisuudessa pyörivistä vertailuista eri ammattien ansioista ei aina saa selvää, mitä lukuihin sisältyy. Joidenkin alojen palkkoihin lasketaan sitkeästi mukaan hurjat määrät ylitunteja, ikälisiä ja vuorotyölisiä, ja näin liksoista saa liian ruusuisen kuvan.
Opettajien tilanteen tunnen hyvin, koska toimin opettajana itsekin. Seurasin aitiopaikalta, miten noloja lukuja väännettiin yksityisellä opetusalalla kauniimmiksi. Paljon parempi ei tilanne ole kuntien kouluissakaan.
Vielä reilu vuosi sitten esimerkiksi yläkoulun lehtorin peruspalkka oli alle 1800 euroa. Verojen, vuokran ja mahdollisten opintolainalyhennysten jälkeen se yksinkertaisesti on aivan kohtuuttoman surkea liksa. Koska opettajan peruspalkalla on ainakin pääkaupunkiseudulla vaikea tulla toimeen, useimmat opettajat tekevät rutkasti ylitöitä, ja nämä ansiot näkyvät sitten palkkavertailuissa.
Jossain vaiheessa neuvottelupöydissäkin havahduttiin: jos kerran opettajat tekevät jatkuvasti ylitöitä, voi peruspalkkaa kätevästi nostaa leipomalla siihen ylitunteja mukaan. Ja kas: palkka saatiin hilattua yli kahteen tonniin korottamalla opetusvelvollisuutta, eikä kenellekään tarvitse maksaa lisää! Tässä oiva keino käytettäväksi paperiteollisuuteenkin. Nostetaanko palkkaa? No problem! Lisätään työaikaa. Ei taitaisi mennä Paperiliiton Jouko Ahoselta läpi.
Tästä tulikin mieleen vinkki naisvaltaisille aloille: vuokratkaa palkkavääntöjen ajaksi se tosiäijä Ahonen neuvottelijaksi, maksoi mitä maksoi! Rahat tulevat taatusti takaisin. Jos miesvaltaisilla aloilla on joukoahosia lyömässä nyrkkiä pöytään samalla kun naisvaltaisten liittojen edunvalvojat kiltteilevät kuin pyhäkoululaiset, eihän hommasta mitään tule.
Kyse on myös kummallisista arvostuksista. Kännykkäpelin kehittäminen on kova juttu, vanhusten hoito tai opettajan työ eivät. Olen itsekin törmännyt outoihin kommentteihin onnettoman ammatinvalintani vuoksi. Eräskin naistenlehti vaivautui kirjoittamaan, että Kotro on ammatiltaan surkea filosofianopettaja. Jep! Koska en koe epäonnistuneeni työssäni, päinvastoin, ”surkea” luonnehtinee nimenomaan ammattia. Maan valtalehden kulttuuriosasto kuittasi lukio-opettajuuteni toteamalla pilkallisesti, että ”Kotro opettaa lapsosille filosofiaa”. Ei kovin ylentävää. Jos ammatin kohtelu julkisessa sanassa on tuommoista, vaikea on vaatia työlle rahallistakaan arvostusta.
Miesvaltaisen vientiteollisuuden tuomat eurot on helppo ymmärtää, ja siksipä ei sen suuremmin hätkäytä, että muutaman vuoden koulutusta edellyttävästä työstä saattaa tienata kaksinkertaisesti lastentarhanopettajaan verrattuna.
Usein unohtuu, että vientiteollisuuden eurovirta kuivuisi siihen paikkaan, jos emme yhdessä pyörittäisi yhteiskuntaa, jossa sairaita hoidetaan, lapsia voi viedä päiväkoteihin ja tulevat kännykkänikkarit opetetaan kouluissa lukemaan.
Naisvaltaisia hoito- ja opetussektoreita pidetään veroeurojen Molokin kitana, mutta jos joku väläyttää lakkoa, iskee paniikki: Ei niin voi tehdä! Miten menen töihin kun en saa lasta päiväkotiin? Entä vanhukset ja sairaat?
On ristiriitaista, että kiviriippa-aloilla työskentelevät eivät voi lakkoilla, koska yhteiskunta ei kestäisi sitä. Aika pitkään tulisimme toimeen ilman uusia kännykkäpelejä, mutta kuinkahan kauan ilman sairaanhoitajia ja opettajia? Syksyllä olisi hyvä aika kokeilla.
Julkisessa liikenteessä on kuluvana keväänä pyritty nollatoleranssiin: juopot ja muut örveltäjät ulos. Lehdet ovat projektia kiitelleet, niska-perse–otteella pellolle heitetyt syrjäytyneet sen sijaan eivät juuri ole ymmärrystä saaneet. Kuvaavaa on, että maan suurimman lehden kolumnisti pitää pultsareita vastenmielisenä porukkana ja kysyy retorisesti, pitäisikö ratikoita terrorisoivia spurguja vielä sääliä.
Tasa-arvokeskustelussa puhutaan lasikatosta, kun viitataan rakenteisiin, jotka työelämässä estävät naisia nousemasta johtopaikoille. Yhteiskunnan pohjakerrosten sukupuolijakauman valossa voisi vastaavasti puhua lasilattiasta, naisia suojelevista kulttuurisista rakenteista, jotka estävät putoamasta pahnanpohjimmaisiksi.
Miesten jalkojen alla ei lasilattiaa näytä olevan, niin miesvoittoista on suomalainen kurjalisto. Nykyisessä naisasiavetoisessa mediailmapiirissä miehinen huono-osaisuus ei kuitenkaan politisoidu, vaan aiheuttaa lähinnä moraalisen närkästyksen. Miesenemmistöisyys yhteiskunnan yläportailla on tasa-arvokysymys, kuraportaan miesvoittoisuus ei ole.
Keskustelun äänilaji olisi toinen, jos ratikat ja metrot olisivat naispuolisen syrjäytyneistön kansoittamia.
Joskus kahta päällisin puolin irrallista keskustelua rinnastamalla voi kehkeytyä huimia asetelmia. Samalla kun riemuitaan siitä, että desperadojengiä lakaistaan pois silmistä, käydään jälleen verokeskustelua. Hetken jo toivoin, että taannoisesta varallisuusveron poistamisesta ja ylimääräisen megapotin jakamisesta superrikkaille olisi edes se hyöty, että hyväosaisten verovalitus olisi hetkeksi laantunut.
Turha toivo. Nyt verokapinan päämaalina ovat perintövero ja progressiivinen tulovero. Onhan se epistä, jos valtio vie pienen siivun vaivoin peritystä, huippuarvoon suhdanteiden ansiosta nousseesta asuntovarallisuudesta. Ja epistä on, että kymppitonnin palkasta joutuu maksamaan suhteellisesti enemmän veroa kuin kahden tonnin liksasta. Tasavero kehiin! Perintövero pois!
Ehdotetut veroreformit tekisivät hurjan loven verotuloihin, vaan mitäpä tuosta. Tulo- ja varallisuuserojen kasvuakaan ei viime aikoina ole pidetty ongelmana: jos rikkaat rikastuvat mutta köyhä ei köyhdy, mistä kiikastaa? Rikkaiden palkitseminenhan on piristysruiske kansantaloudelle ja kilpailukyvylle, ja kyllä siinä köyhätkin hyötyvät hyvinvoinnin läikkyessä välillisesti heidänkin risukasoihinsa.
Se nyt vain ei mene näin. Jos verouudistusten myötä valtion ja kuntien tulopohja pettää, pettää sosiaaliturvakin. Toiseksi köyhyys on pitkälti suhteellista, ja kun tuloerot kasvavat, kasvaa aina suhteellinen, kokemuspohjainen köyhyyskin. Varakkaiden saama ylimääräinen euro sitä paitsi kulkeutuu herkästi suomalaisen yhteishyvän ulottumattomiin siinä missä varattoman lantti menee tehokkaasti kotomaan taloutta pyörittämään.
Ajan oloon kestävintä julkisten paikkojen siistimistä olisi voimavarojen käyttäminen köyhyyden ja asunnottomuuden poistamiseen, vapautuvien vankien tukemiseen ja resurssipulasta kärsivään mielenterveystyöhön. Hyväosaisia voisi lohduttaa samalla leivänmururetoriikalla, jolla alimpia tuloluokkia on lepytelty: köyhät tästä nyt vähän hyötyvät, mutta kyllä siinä välillisesti tippuu murusia teillekin, vaikkapa parempana yhteiskuntarauhana.
Onhan se kivempi, että voi vapaasti käydä kauppakeskuksissakin ilman sisälle änkeytyneitä asunnottomia häiriköitä ja muita spurguterroristeja.
