Ylikansoitus on ongelma numero yksi

Uusi Suomi, 1.3.2018

Muistan kummastelleeni sitä jo peruskoulussa. Koulukirjassa kerrottiin, mikä perheen lapsiluvun pitää vähintään olla, jotta ”väestönkasvu on turvattu”. En ymmärtänyt, miksi väestönkasvu on niin hieno juttu planeetalla, jolla ihmisiä on jo ennestään liikaa.

Enkä ymmärrä vieläkään.

Hiljattain Ylen pääuutiset kertoi Japanin väestöongelmasta. Koko uutinen rakentui sen ajatuksen varaan, että syntyvyys pitää saada kasvuun, väestö uhkaa vähetä. Kriisitietoisuutta nostateltiin kertomalla, että ”toissa vuonna väkiluku kutistui kolmannesmiljoonalla”.

Japani on pinta-alaltaan vain hiukan Suomea isompi ja asukkaita on melkein 130 miljoonaa, asukastiheys on 335 asukasta neliökilometrillä. Ekologisesti katsoen se on karmea luku.

Väestönkasvun pysähtymistä pelätään monissa muissakin maissa. Milloin se on Italia, milloin Saksa tai koko EU, missä syntyvyys pitäisi kuulemma saada reippaaseen kasvuun.

Huoli on outo, koska liian suuri ihmispopulaatio on maapallon isoin ongelma, oikeastaan kaikkien ympäristöongelmien alkusyy. Poikkeuksia on, mutta yleisesti ottaen yhtälö on yksinkertainen: mitä pienempi väestö, sitä helpompi on pitää ympäristön kuormitus hallinnassa – ja päinvastoin.

Merkitykseensä nähden ylikansoitusongelma on jäänyt liian vähälle huomiolle. Jos sitä ei saada kuriin, muu ympäristöpolitiikka uhkaa jäädä näpertelyksi. Jos Afrikan väestö kasvaa tällä vuosisadalla ennustetusti yli neljään miljardiin (!), jokainen voi miettiä, mikä vaikutus sillä on maapallon kuormitukseen.

Emmekä me vauraiden maiden tyhjäpäiseen kulutuksen sokaisemat shoppailijat ole yhtään synnittömämpiä, kaukana siitä; niin paljon käytämme henkeä kohti raaka-aineita ja vauhditamme ilmastonmuutosta, muun muassa. Siksi toiveet Japanin ja muiden länsimaiden väkiluvun kasvattamisesta ovat erityisen käsittämättömiä.

Hyvä on, tiedän. Väestöpyramidi voi joissain maissa olla jonkin aikaa nokillaan, kun uudet sukupolvet ovat pienempiä kuin eläköityneet, ja huoltorasitus kasvaa. Mutta jos syntyvyys halutaan tämän takia kovaan kasvuun, mitä tehdään sitten, kun tämä sukupolvi on eläkeiässä? Ilmeisesti tarvitaan taas uusia isompia ikäluokkia. Eikö riitä, että olemme sitoutuneet ekologisesti kestämättömään talouden kasvupakkoon, jossa jo tasapaino vaatii kasvua; pitääkö sen lisäksi hirttäytyä vielä väestönkasvukierteeseen?

Luonnon monimuotoisuus on itseisarvo, syntyvyyden kasvu ja talouskasvu eivät ole. Moraalisiin valintoihin pystyvällä lajilla ei ole oikeutta talloa muita elämänmuotoja alleen.

Jos tosissamme haluamme saada Homo sapiensin ympäristösuhteen kuntoon ilmastonmuutosta ja sukupuuttoaaltoja myöten, parasta mitä voimme tehdä, on keksiä keinot väestönkasvun pysäyttämiseen, ja hienointa olisi, jos maapallon väkiluku saadaan lasku-uralle. Eli kun seuraavan kerran kuulemme jonkin maan alenevasta syntyvyydestä, olkaamme iloisia.

Ajan myötä ohimenevän huoltosuhdeongelman hallitseminen on sentään helpompaa kuin pysyvän ekokatastrofin kanssa eläminen.

 

 

 

Suomi 100

Itsenäisyyspäivän juhlapuhe Herttoniemen yhteiskoulussa 5.12.2017

Arvoisa juhlaväki, hyvät opiskelijat ja opettajat,

Suomi täyttää huomenna tasan sata. Sen kunniaksi on hyvä katsoa myös eteenpäin. Haluankin tänään puhua toivosta ja tulevaisuudesta.

Ensin kuitenkin pitää pujahtaa ajassa taaksepäin.

Käydään vuodessa 1987. Siitä on siis kolmekymmentä vuotta, Suomi täytti 70. Tuo aika tuli mieleen, kun katson teitä nyt, hyvät lukiolaiset. Olin itse silloin lukiossa, ja meillä oli tapana välitunnilla puhua paitsi niitä tavallisia nuorten juttuja myös maailman ja Suomen tilasta.

Muistan että nuoruuteen liittyvän voimantunnon rinnalla mieltä kaihersi myös epävarmuus, jopa pelko. Noissa vähän maailmantuskaisissa keskusteluissa pyöri muutama kauheus yli muiden: meille näytettiin jatkuvasti uutiskuvaa keski-Euroopan metsistä, jotka ovat kuolemassa ilmansaasteisiin, happosateet olivat kaikkien huulilla. Mieleen on jäänyt lohduton kuvasto: lehdettömien puunrankojen rivistö jatkuu silmänkantamattomiin.

Luurankopuut olivat lopunajan näky.

Jatkuvasti varoiteltiin, miten otsoni hupenee ilmakehästä. Sen aiheuttivat muun muassa spray-pullojen kaasut ja jääkaappien freoni, ja kun otsoni katoaa, auringon vaaralliset ultraviolettisäteet pääsevät ilmakehän läpi iholle.

Uhka tuli avaruudesta. Meille näytettiin, miten valtava reikä Etelämantereen päällä laajenee, se oli iso ja kaiken aikaa laajeneva musta aukko. Ja sen myötä ihosyöpä lisääntyy räjähdysmäisesti.

Eivätkä sairaudet tähän loppuneet. Aids eli immuunikato tuli uutisiin saman vuosikymmenen alkupuolella, ja sen ennustettiin leviävän kulkutaudinomaisesti. Pisaratartunnastakin puhuttiin. Emme olisi suojassa missään.

Niin siis tulivat meidän elämäämme immuunikato ja otsonikato, ne silloisten lukiolaisten omat katovuodet.

Eikä se tuohon jäänyt. Elettiin vielä kylmän sodan loppuvuosia, ja siihen liittyi pelko ydinsodasta. Me suomalaisetkin aivan oikeasti pelkäsimme, että idän ja lännen vastakkainasettelu voisi pahimmassa tapauksessa kärjistyä niin että Eurooppaa moukaroitaisiin ydinasein.

Vaikka lukioaika toki oli enimmäkseen kaikkea muuta, kyllä me tosiaan tällaisiakin pohdimme. Illanvietoissa keskustelu virittyi välillä yhteiskunnalliseksi ja kuultiin kysymys, miltä maailma ja Suomi mahtavat näyttää, kun me olemme vähän vanhempia, vaikkapa keski-ikäisiä. Me mietimme, kuinkahan tässä käy.

Nyt siitä on siis 30 vuotta. Ja osaamme vastata, kuinka siinä kävi.

Siinä kävi oikein hyvin.

Otetaan ne kadot ensin. Hyvin pian saatiin aikaan kansainvälinen sopimus, jossa päätettiin kieltää otsonikerrosta tuhoavat aineet. Äskettäin saimme lukea, että otsonireikä vähitellen umpeutuu kokonaan.

Eikä siitä immuunikadostakaan kulkutaudiksi ollut. Kauhukuvat eivät toteutuneet, aids jäi Suomessa marginaaliseksi sairaudeksi.

Eikä muuten tullut ydinsotaakaan. Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välinen ydinpomminokittelu loppui kun Neuvostoliitto lakkasi olemasta ja koko itä-Eurooppa vapautui sosialismin alta. Samalla ihmisoikeudet ja demokratia hyppäsivät valtavan harppauksen eteenpäin.

Entäpä ne ilmansaasteet sitten, joiden piti tuhota Euroopan metsät? Se on vähän outo juttu. Niistä lakattiin puhumasta, aihe unohtui.

Mutta muistin sen äskettäin, kun olin lapsen kanssa puistossa, jossa oli toinenkin isä lapsineen. Jotenkin tuli hänen työnsä puheeksi ja kävi ilmi, että mies on ympäristötutkimuksen professori. Pakkohan minun oli kysäistä, mitä niille metsäkuolemille kuuluu.

Professori kertoi, että hyvää kuuluu, metsät eivät kuolleet. Kysyin, mitä tapahtui. Hän vastasi, että tehtaisiin asennettiin kunnon filtterit.

Niin, tehtaisiin ja voimaloihin asennettiin filtterit.

Miksi minä näistä nyt puhun, Suomen satavuotispäivän aattona, niistä peloista joita meillä oli lukiolaisina 30 vuotta sitten?

Siksi että te olette nyt niitä samanlaisia välituntikeskustelijoita ja maailmantilafilosofeja kuin me olimme silloin. Ja jokaisella sukupolvella on aina omat pelkonsa. Nyt puhutaan ilmastonmuutoksesta. Pohjois-Korea uhkailee. Robotit ja tekoäly vievät suomalaisilta työt.

Ymmärrän pessimismin hyvin. Uutisarvoahan on sillä, kun homma menee pieleen ja saadaan näyttävää kuvaa tuhoista. Onnettomuudet ja katastrofit ylittävät uutiskynnyksen, ei se, kun Suomen ja maailman tila vaivihkaa kehittyy paremmaksi. Lehdetön puu on väkevämpää uutiskuvaa kuin tehtaanpiippuun asennettu suodatin, turvallisesti Lontoosta New Yorkiin lentänyt kone ei ole uutinen mutta maahan pudonnut on. Uutiset eivät siis anna meille todenmukaista kuvaa maailmasta. Ne antavat meille todellisuutta huonomman kuvan.

Jos maailmassa paha ei muuten voittaisikaan hyvää, niin mediahuomiossa kyllä.

                                    * * *

Suomella on huomenna syntymäpäivä. Mutta miltä Suomi mahtaa näyttää kolmenkymmenen vuoden kuluttua, siis saman ajan päästä kuin on noista lukiomuistoistani tähän päivään?

Kukaan meistä ei tiedä. Mutta haluan esittää arvauksen. Vaikka maailmassa ja meillä Suomessa vielä isoja ongelmia onkin, Suomi on tulevaisuudessa vielä parempi paikka kuin nyt.

Paljon vikaahan ei muuten ole nyky-Suomessakaan. Yllättävän harvoin havahdumme ajattelemaan, miten hieno maa meillä on. Tänne tulevat ihmiset usein hämmästelevät, että meillä on kaikille ilmainen koulutus yliopistoja myöten. Ja näin pitkät lomat. Ja laadukas terveydenhoito, toimiva julkinen liikenne, taloudellinen perusturva kaikille, pienet tuloerot, sukupuolten tasa-arvo, samaa sukupuolta olevilla oikeus rakastaa toisiaan siinä kuin muillakin.

Uskallan myös väittää, että vielä parempaan ollaan menossa. Jos joku teistä pitää kolmenkymmenen vuoden kuluttua juhlapuheen, kun Suomi täyttää 130 vuotta, uskon että hän osoittaa pahimmat tämän päivän pelot enimmäkseen turhiksi. Aivan samoin kuin ne 30 vuoden takaiset pelot osoittautuivat liian synkiksi.

Luullakseni 30 vuoden päästä voidaan todeta, että ei, robotit ja digitalisaatio eivät tehneet suomalaisista työttömiä. Osan ihmistyöstä tekniikka korvaa, ja hyvä niin. Teknologia lähinnä vapauttaa ihmiset suorittavasta työstä, mutta kyllä Homo sapiensille yhä jäävät ne tehtävät, jotka vaativat luovaa ajattelua ja inhimillistä vuorovaikutusta.

Työstä tulee siis mielekkäämpää. Tekniikka parantaa tuottavuutta, ja näin talouteen virtaa vaurautta jota voi käyttää myös parempaan sosiaaliturvaan ja siihen että pidetään kaikista huolta. Ja kun tekniikalla voidaan korvata ihmistyötä, ehkä meillä jäisi vähän enemmän aikaa toisillemmekin.

Entä muu maailma? On fakta, että konflikteissa menehtyy koko ajan vähemmän ihmisiä. Se Pohjois-Koreakin meitä ihmetyttää niin paljon siksi, että maa on omituinen poikkeus, niin laajalle on levinnyt ajatus demokratiasta ja ihmisoikeuksista. Hulluja diktaattoreja on aina vain harvemmassa.

Samalla köyhyydessä elävien ihmisten määrä maailmassa on vähentynyt huimasti, viimeisen 15 vuoden aikana yli 60 prosenttia.

Maailman väestönkasvu on tutkitusti hidastumassa eikä se ole niin iso uhka kuin aiemmin pelättiin.

Mutta se ilmastonmuutos? Tänä vuonna kaikki maailman maat sitoutuivat Pariisin ilmastosopimukseen. Muun muassa aurinkoenergian hinta laskee niin paljon, että uusiutuvaa energiaa otetaan käyttöön enemmän kuin koskaan. Sähköautot alkavat korvata polttomoottoriautoja, ja mitä teitä nuoria olen kuunnellut, tuntuu että oma auto ei edes ole kovin haluttu kapistus enää. Ja Euroopan metsäpinta-alakin laajenee vuosi vuodelta.

Kyllä, ongelmat ovat yhä isoja, mutta ne ovat voitettavissa.

Kun Suomi täyttää 130 ja te lähestytte viidenkympin vetreää ikää, uskon että me suomalaiset elämme paremmin ja terveemmin kuin nyt. Kun itse olin lukiossa, meidän mielestämme oli melkein kunnia-asia tupakoida ja juoda puoliksi käynyttä kotiviiniä. Kun katson teitä, hyvät nykylukiolaiset, olen todella vakuuttunut siitä, että tällä maalla on upea tulevaisuus. Te vaikutatte fiksummilta kuin me silloin olimme. Emmekä mekään onnistuttu kaikkea pilaamaan.

Tähän voisi lopettaa. Mutta jatkan vielä vähän.

Hyvä tulevaisuus ei tule itsestään. Se pitää tehdä. Meiltä vaaditaan ekologista sivistystä ja ekologisia tekoja. Toivon että seuraava iso trendi on se, että turha shoppailu menee muodista ja ymmärrämme, että elämässä yllättävän usein vähemmän on enemmän.

Ja uskon että hienoon tulevaisuuteen tarvitaan unelmia ja utopioitakin.

Tässä kohtaa haluan viitata kovasti arvostamaani kansanedustaja Pekka Haavistoon. Hän pohdiskeli hiljattain, että meillä on huikeita teknologisia unelmia – jääkaappi on kohta älykkäämpi kuin ihminen ja autot liikkuvat itsekseen ja varmaan lentävätkin. Mutta sosiaalisista utopioista ei puhuta.

Mitäpä jos puhuttaisiin?

Että samalla tavalla kun ihastellaan ajatusta itsekseen ajavista rekoista, jotka nyt tuntuvat aika mahdottomilta, kehiteltäisiin humanistisia ja sosiaalisia utopioita. Entä jos robottiauton sijaan viehtyisimme ajatuksesta, että meillä on lähivuosikymmeninä maa, jossa kaikista pidetään vielä paremmin huolta, meillä ei ole asunnottomia, ei leipäjonoja, kaikki jatkavat koulua peruskoulun jälkeen, yksinäisiä vanhuksia on paljon vähemmän kuin nyt ja välitämme toisistamme vielä enemmän.

Haluan ajatella, että tämä on täysin mahdollista. Suomi on päässyt sadassa vuodessa ihan huikean pitkälle, köyhästä kehitysmaasta vauraaksi ja tasa-arvoiseksi hyvinvointivaltioksi.

Siitä on todella hyvä jatkaa, yhdessä.

Kiitos.

Tuntematon sotilas on vaarallinen elokuva

Uusi Suomi, 1.11.2017

Kävinpä katsomassa minäkin Tuntemattoman sotilaan, ja hyvä että kävin: kosketti ja vakuutti, taiten oli tehty. Ekstrana saimme kuulla kenraali Jari Kallion tarinointia Jalkaväkirykmentti 8:n todellisista vaiheista ja elokuvanteon taustoista. Kiitos.

Mutta on asialla keljumpikin puoli. Saatamme nimittäin maksaa Tuntemattomasta turhan kovaa hintaa – enkä nyt puhu siitä vajaasta kymmenestä miljoonasta, jonka elokuvan tekeminen maksoi. Isompi lasku lankeaa siitä, että leffa heikentää mahdollisuuksia uskottavaan maanpuolustukseen.

Järkivetoinen argumentointi puolustusasioista tunnemöyhkäämisen sijaan on ihan tarpeeksi vaikeaa muutenkin, mutta kun käymme vielä ottamassa isolta kankaalta kunnon maistiaiset viime sotien taisteluhaudoista, rationaalisen maanpuolustuskeskustelun voi lopullisesti unohtaa.

Tuntematon sotilas moukaroi kollektiiviseen tajuntaan perinteisen sotakuvaston: on rintama, on taisteluhaudat, on vuosikausien sota ja yksittäiset sankarisotilaat. Siinä sivussa leffa virittää katsojassa sen eetoksen, että jokapojan velvollisuus on käydä armeija; perinteet velvoittavat, isoisoisien veri vaatii. Jos kerran sotasukupolven nuorukaiset komennettiin etulinjan sanoinkuvaamattomiin kauhuihin, ei voi olla liikaa vaadittu, herran tähden, että rauhanajan pullamössöt menevät äidin helmoista edes nyt siksi puoleksi vuodeksi palvelukseen, oppivatpa samalla petaamaan sänkynsäkin. Sen olemme veteraaneille velkaa.

Vaan kun emme ole. Olemme velkaa sotasukupolvelle sen, että me omasta puolestamme järjestämme puolustuksen järkevästi. Ja yleisestä asevelvollisuudesta on järkevyys kaukana.

Sodankuva on yksinkertaisesti muuttunut. Vuosia kestävän ja miesmääräisesti valtavin massa-armeijoin käytävän rintamasodan sijaan uhkana ovat nopeat strategiset iskut yhteiskunnan avainkohteisiin ja arvaamattomat kyberhyökkäykset. Olennaista on laatu, ei määrä: ei teknistyneen ja ammatillistuneen sodankäynnin maailmassa ole käyttöä isoilla mutta kehnosti varustetuilla ja huonosti koulutetuilla reserviläislaumoilla.

Euroopassa onkin Suomea lukuunottamatta käytännössä luovuttu asevelvollisuudesta. Saamme toki toistuvasti lukea kotoisesta mediasta, miten muualla muka katsotaan kadehtien Suomen puolustusratkaisua ja haikaillaan asevelvollisuuden perään.

Se on puppua. Jos muut Euroopan maat haluavat Suomen mallin käyttöön, mikseivät ne sitten ota?

Siksi, että eivät halua. Eivät halua, koska Suomen malli on susi.

Ja nyt en puhu sotamies Sudesta.

Entä se järkiratkaisu sitten? Lakkautetaan asevelvollisuus vanhentuneena ja syrjivänä systeeminä, määrätään kaikki kutsuntoihin ja rekrytoidaan sopivat ja motivoituneet, vapaaehtoispohjalta. Käytetään säästyneet rahat modernin kaluston hankintaan ja pienemmän mutta ajantasaisesti varustetun reservin kouluttamiseen. (Nythän kertausharjoituksia riittää niin harvalle, että reservi on taistelukelpoista vain paperilla.) Liitytään yleiseurooppalaiseen puolustusliittoon (Nato). Näin oma puolustus vahvistuisi ja liittoutuminen takaisi huoltovarmuuden myös kriisioloissa – ja ennen muuta nostaisi kynnyksen kohdistaa Suomeen sotilaallista iskua jokseenkin oven korkuiseksi.

Ei tuo nyt ihan rakettitiedettä ole, mutta niin kauan kuin imemme puolustusdoktriinit Tuntemattomasta sotilaasta ja kelkasta pudonneiden poliitikkojen horinoista, siis näiden Jussi ja Sauli Niinistöjen ja kumppanien, paha siinä on puhua asevelvollisuuden vaihtoehdoista. Erityisen ironista on, jos veteraaneja kohtaan tuntemamme kunnioitus sitoo meidät menneen maailman puolustusratkaisuun ja estää rakentamasta nykyuhkiin vastaavaa maanpuolustusta.

Se tuskin on perintö, jonka viime sodissa maamme Stalinin terrorilta ja kansanmurhilta pelastaneet miehet halusivat jättää.

Uusi oppilasarviointi jättää hämmennyksen valtaan

Tieto&Trendit 3/2017

Pakko myöntää: tunsin pienen kateuden vihlaisun. Vietimme kesää perheen kanssa kiertämällä Suomea, ja tulihan siinä sukulaisvisiiteillä puhuttua vähän kouluasioitakin.

Kuulin, että monin paikoin alakouluissa annetaan vielä numeroita – nehän on nyttemmin demonisoitu. Lapset olivat numeroarviointiin tyytyväisiä ja vanhemmat hyvin kartalla siitä, miten lapsilla koulussa menee.

Samaa ei voi sanoa niistä vanhemmista, joiden lapset käyvät pääkaupungin edistyksellisiä alakouluja. Näissä kärkikouluissa on kokonaan luovuttu numeroista, ja tilalle tarjotaan ”monipuolista sanallista arviointia”.

Se kuulostaa hyvältä, mutta todellisuus on kovin epämääräinen. Kun vanhemmilta kysyy, miten lapsen koulu menee, vastaus voi olla ”enpä oikein tiedä”.

Tuli hämmentynyt olo, kun selasin eräänkin neljäsluokkalaisen saamaa tuhtia arviointinivaskaa. Päällimmäisenä oli perinteinen todistus, mutta sen infoarvo jäi lähelle nollaa: kaikkien oppiaineiden kohdalla luki ykskantaan ”hyväksytty”. (Oppiaineistakin muuten halutaan pian eroon.)

Uteliaana selasin eteenpäin. Taulukoissa lueteltiin korkealentoisesti toinen toistaan hienompia asioita, ja opettajan ja oppilaan rasteja näkyi siellä täällä, mutten saanut selvää, missä kaikkialla rukseja olisi tarkoitus olla. Joissain taulukoissa oli pelkkiä oppilaan itsarviointirukseja, jossain vain opettajan rasteja, joissain molempia.

Osa taulukoista oli kumulatiivisia, osa ei, ja osa oudosti jotain siltä väliltä. Ei-kumulatiivisessa, erillisiä taitoja listaavassa ruudukossa oli rasti kohdassa ”osaan kuvailla havaintojani ja keskustella niistä” mutta ei kohdassa ”osaan tehdä havaintoja ympäristöstä ja sen kuvista sekä taiteesta”. Miten voi kuvailla havaintoja, jos ei osaa tehdä niitä?

Entä onko ihan tästä maailmasta, että kymmenvuotiasta pyydetään vastaamaan kyllä tai ei väitteeseen ”osaan tulkita kuvallisen vaikuttamisen keinoja tekijän ja katsojan näkökulmasta”? Siinä ei ollut rastia. Olikohan tavoitteena, että olisi? En tiedä, prujuista ei selvinnyt.

Peruskoulun opetussuunnitelmastakaan ei juuri ole apua, koska se on ristiintaulukoituine ”tavoitteineen”, ”sisältöalueineen” ja ”laaja-alaisen osaamisen yleistavoitteineen” sellainen sekamelska, ettei erkkikään ota selvää, millä vuosiluokalla olisi tarkoitus oppia mitäkin.

Oma lukunsa on sitten vielä arviointipumaskan virastojargon: ”Tilannetietoisuus – tilanteeseen sopiva toiminta ja esiintyminen koulussa, verkostoissa ja koulun ulkopuolella valmistavat lapsia itsenäisten ratkaisujen ja valintojen tekemiseen.” Olikohan byrokraattien tilannetietoisuus nyt aivan kohdallaan?

Ei voi mitään: koko nivaskassa on vahva seminaarisämpylän maku.

Arviointitaulukoiden – virallisesti ”rubriikkien” – äärellä tuli tyhmä olo pelkältä maisteripohjalta ja alle parinkymmenen vuoden opettajakokemuksella. Onneksi tuttavapiiristä löytyy nuorehko oppimisen tutkimuksen professori, ei muuta kuin soitto hänelle.

Tutkimme yhdessä pumaskaa. Vika ei sittenkään ollut minussa, arviointi ei nimittäin avaudu alan professorillekaan. Hän ei saanut selvää, mitkä olivat tavoitteet ja kuinka hyvin ne oli saavutettu.

Kiinnitämme huomiota siihen, että taulukoissa näkyy pyrkimys kumulatiivisuuteen, mutta siihen ei ole päästy, ja ne on vieläpä täytetty kummallisesti. Ei esimerkiksi käy järkeen, että välillä kumulatiivisista asteikoista löytyy useita rasteja ja välissä on tyhjää.

Myös tärkeysjärjestys mietitytti professoria. Musiikin opiskelussa korkein taito on se, että ”otan huomioon musisointi- ja ääniympäristön turvallisuuden”. Toisaalta ympäristöopissa nelosluokkalaiselta edellytetään jo ennen korkeinta osaamistasoa, että ”osaan suunnitella tutkimusasetelmia”.

Siihen ei taida pystyä moni yliopisto-opiskelijakaan.

Jos tilanne on kohtuuton ja turhauttava oppilaille ja heidän vanhemmilleen, ei tämä kivaa ole opettajallekaan, ja myötätuntoni on hänen puolellaan. Voin kuvitella, että epäloogisten ja abstraktien taulukoiden täyttäminen on tuonut harmaita hiuksia, eikä niiden antaman informaation määrä ole missään suhteessa nähtyyn vaivaan. Niin, nivaskan luettuaan ei pysty vastaamaan kysymykseen, meneekö lapsella koulu hyvin vai huonosti. Eikä se anna tietoa, mitä voisi tehdä oppimisen tehostamiseksi.

Yksi ongelma kouluteoreetikkojen oivalluksissa on sekin, että pitäisi arvioida lähinnä ”oppimisprosesseja”. Enää ei ole kuulemma niin väliä, mikä on ”lopputuotos”. Esimerkiksi sellaiset kokeet, jotka mittaavat, onko asiat opittu, ovat vanhanaikaisia.

Tuo on vähän kummaa ajattelua. Kyllä opetuksella pitää olla selvät konkreettiset tavoitteet, ja on oppilaidenkin kannalta mielekästä ja motivoivaa, että niiden saavuttamista mitataan ymmärrettävästi. Työelämässäkin on tavoitteita: kun naputtelen tätä tekstiä, kolumnin tilannut toimittaja on ajatteluprosessia enemmän kiinnostunut siitä, että kelvollinen lopputulos lävähtää sähköpostiin määräaikaan mennessä.

Lopuksi pitää potkaista pari olkiukkoargumenttia nurin. Ei, en kuulu niihin joiden mukaan ennen kaikki oli paremmin. Ei ollut. Suomi on nyt jokseenkin joka suhteessa paljon parempi paikka kuin koskaan ennen. Koulu myös, ja ehkä varsinkin se.

Mutta se ei tarkoita, että joka ikinen uudistus olisi hyvä vain siksi, että se on jotain erilaista kuin entinen. Kaikki uudistukset ja innovaattorien aivoitukset pitää panna viileästi puntariin ja miettiä niiden hyvät ja huonot puolet, vaikka miten olisi vallalla itsetarkoituksellisen muutoksen ideologia. Nyt näyttää siltä, että numeroista luopumisen huonot puolet painavat enemmän kuin hyödyt.

Sitä paitsi miksi ylisummaan pitää ajatella mustavalkoisesti, joko-tai-henkeen? Ehdotukseni on, että käytetään numeroarviointia vaikka neljänneltä luokalta lähtien ja arvosanan kylkeen kirjoitetaan selkosuomella sanallista palautetta varsinkin siitä, miten voisi vielä petrata osaamista. Sanallista arviointiahan sitä paitsi annetaan matkan varrella koko ajan.

Vaikka onhan siinä tietty riskinsä, jos radikaali uudistus jätetään tekemättä. Joku ei ehkä pääsekään suomalaisen koululaitoksen historiaan reformin isänä, ja saattaa siinä jokunen opetusneuvoksen tittelikin jäädä jakamatta. Ja mistä riittää kokopäiväistä puuhaa kaikille kehityskonsulteille?

Kirjasta tuli ooppera

Uusi Suomi, 3.5.2017

Luvut ovat kamalia. Tilastot kertovat, että kaunokirjallisuuden myynti romahti viime vuonna melkein seitsemän prosenttia. Myynti on valunut jo vuosia, ja jokainen voi miettiä, mikä on tilanne kymmenen tai viidentoista vuoden päästä, jos kehitys jatkuu.

Ja jatkuuhan se, jos ei ihmeitä tapahdu.

Toisaalta luvut eivät yllätä. Äidinkieltä ja kirjallisuutta opettava kollega kertoi kyselleensä lukiolaisilta lukutottumuksia. Se oli äkkiä kyselty, koska suuri osa ei lue kirjoja lainkaan.

Metrolla kulkiessani olen huomannut, että juuri kenenkään kädessä ei enää ole kirjaa. Lukemisesta on tulossa vähän hassu ja elitistinen harrastuskummajainen.

Kirja on uusi ooppera.

Se on valtava vahinko. Varsinkin nuorena kannattaisi lukea, sillä silloin kirjat tömähtävät tajuntaan vielä väkevämmin kuin myöhemmin. Jos ei koskaan lue, kokonaiset maailmat jäävät avautumatta. Se on kuin ei koskaan kuuntelisi musiikkia tai katsoisi elokuvia.

Jostain syystä lukuharrastusta pidetään feminiinisenä: kovat jätkät eivät kirjaan koske, eivät varsinkaan duunarit. Nykyvinkkelistä tuntuu erikoiselta, että joskus on ollut aika, jolloin työväestö vaati maksuttomia kirjastoja joka pitäjään ja köyhässäkin kodissa oli kirjahylly. Nyt ei taida olla monessa rikkaassakaan.

Kuten Ville Eloranta ja Jaakko Leino tuoreessa kirjassaan Sanaiset kansiot huomauttavat, lukemisen luulisi kiinnostavan miehiä edes siksi, että se kehittää kielentajua, ja kielen hallinta on valtaa. (Vallan tavoittelu kai sentään on miehistä puuhaa.) Kielellä rakennetaan todellisuuksia ja mielipiteitä ohjaillaan yhä enemmän retoriikalla: se pääsee vaikuttamaan, joka löytää sattuvimmat sanat ja kirjoittaa sen verran sujuvasti, että joku jaksaa tekstejä lukeakin.

Jos työväestö vieraantuukin kirjoista, niin eipä näytä tilanne valoisalta äveriäämmissäkään yhteiskuntaluokissa. Aikoinaan oli sellainenkin jengi kuin sivistysporvaristo, joka puhui taiteen puolesta. Nyt meillä on sivistysvihamielinen kauppisporvaristo, jonka kourassa romaani on luonteva kuin Rolex pitkäaikaistyöttömän ranteessa.

Kirjalliseen tunnelmaan ei pääse edes rihkamamyymälöiksi muutetuissa kirjakaupoissa. Filosofia- ja psykologiahyllyistä on turha etsiä filosofiaa tai psykologiaa, heppoisia itseapuoppaita ja ”tunnista tähtimerkkisi” -opuksia on sitten senkin edestä. Pelin ymmärtää menetetyksi viimeistään silloin, kun ämyreistä tulee kailotus ”tänään ollaan auki myöhempään elikkä vielä on tunti aikaa shoppailla”.

Äsken kuulin, että tuntemani kadehdittavan lahjakas kirjailija sai pakit kustantamolta, joka oli kyllä pitänyt käsikirjoituksesta muttei halunnut julkaista sitä, ”koska kirjat eivät nykyään millään tahdo käydä kaupaksi”. Voi vain kuvitella, mikä määrä hyviä käsikirjoituksia jää lyhytpinnaisen anti-intellektualismin aikoina pelkiksi biteiksi kotikoneen kovalevylle.

Hölmöyden huippu on, että kouluvisionäärit tekevät kaikkensa vieroittaakseen nuoret kirjoista. Pitkäjänteisyyttä vaativat kirjat ovat vanhanaikaisia, digitaaliset oppimisympäristöt ja nettiklikkailu ovat tätä päivää.

Mutta kai tässä pitäisi kiittää ajan henkeä. Divareista saa ennätyshalvalla laatukirjallisuutta, kirjastoissa ei ole ruuhkaa ainakaan kaunokirjahyllyillä ja jos joku haluaa näyttää kulttuuri-ihmiseltä, enää ei tarvitse vaivautua oopperaan, pelkkä kirjan avaaminen riittää.

Vaikka kovin pieneltä lohdulta tuo tuntuu sen rinnalla, että kirjallinen kulttuuri kuihtuu ja luku- ja kirjoitustaito rapistuu murhaavaa vauhtia.

 

Tutkittu juttu

Julkaistu kirjassa Elämän A ja Ö, Jenni Pääskysaari ja Arno Kotro, Otava 2017

Prosentit vetivät mietteliääksi. Ne tulivat vastaan psykologian professori Sonia Lyobomirskyn onnellisuustutkimuksessa, jonka mukaan onnellisuuteemme vaikuttavat eniten geenit. Niiden osuus on viisikymmentä prosenttia. Oma toimintamme ja ajattelumme vaikuttavat neljänkymmenen prosentin painolla, ja vain kymmenen prosenttia selittyy olosuhteilla.

Perimän merkitys on valjennut, kun on tutkittu eri ympäristöissä eläneiden identtisten kaksosten kokemusta onnellisuudestaan. Tuntemukset asettuvat hämmästyttävän lähelle toisiaan. Kaiken kaikkiaan aivojemme myötäsyntyiset biokemialliset tehdasasetukset näyttäisivät siis varsin pitkälle määräävän sen, kuinka onnelliseksi itsemme koemme. Onnellisuudessa on toisin sanoen kyse – onnesta!

Arkihavainnot tukevat tutkimuksia. Kyllähän me tiedämme ihmisiä, näitä Krista Siegfriedsejä, M.A. Nummisia ja Mark Levengoodeja, jotka pulppuavat positiivisuutta ja elämäniloa, tapahtuipa heille melkein mitä vain. Kaikki varmasti tunnemme myös ihmisiä, jotka marmattavat aina, olivatpa asiat kuinka hyvin tahansa.

Pitääkö tässä nyt sitten ajatella, että geenilotossa on käynyt vähän huono viuhka ja oman synnynnäisen nurinataipumuksen ja pessimismivietin tuntien on vain alistuttava onnettomaan kohtaloonsa?

Ei tosiaankaan. Jos oletamme Lyobomirskyn prosentit oikeansuuntaisiksi, ei tässä suurta hätää ole. Mikäli onnellisuudesta puolet selittyy geeneillä, sitä enemmän sitten pitää tehdä hommia sillä tontilla, joka on omassa vallassamme. Jos peritty biokemia antaakin ihmisten kokeman onnellisuuden määrälle erilaiset vaihteluvälit onnentunteelle, voimme työstää ajatus- ja toimintatottumuksiamme niin, että päästään sentään lähelle omaa maksimia.

Aineellisten olosuhteiden kohentamiseksi sen sijaan ei kannata niin hirveästi pinnistellä. Homo sapiens kun on mukautuja, hyvässä ja pahassa: isompi talo, uudempi auto tai paremmin palkattu työpaikka ilahduttaa hetken mutta äkkiäkös niihin tottuu ja onnellisuus kalibroituu entiselleen.

Ajattelutaitoja treenaamalla saa pysyvämpiä tuloksia. Olennaista olisi sisäistää stoalaisen Marcus Aureliuksen yksinkertainen elämänviisaus: elämämme on sitä, miksi ajatuksemme sen tekevät.

Aika usein olen ollut saman päivän aikana oikeinkin tyytyväinen elämääni ja toisaalta tuntenut kummaa kiukkua ja katkeruutta suunnilleen kaikesta. Ovatko olosuhteet jotenkin muuttuneet sen aamuisen onnellisuuden ja iltapäiväisen mustan eksistentialismin välissä?

Eivät tietenkään. Työpaikka ja pomo ovat samoja, vaimo ja lapset myös. Asunto on entisensä, samoin terveydentila ja rahatilanne.

Vain ajatukset ovat vaihtuneet.

Varsinkin kiitollisuuden taitoa kannattaa harjoitella. Ikävä myöntää, mutta jos jätän mieleni automaattiohjaukselle, useammin mieli täyttyy katkeruudesta kuin kiitollisuudesta, vaikka olen saanut elämässäni osakseni valtavasti hyvää – ja paljolti muiden ansiosta.

Naurakaa pois, mutta olen joutunut harjoittelemaan kiitollisuutta pitämällä kiitollisuuspäiväkirjaa. Olen aika ajoin kirjoittanut ylös pieniä ja isoja asioita, joista voin olla kiitollinen läheisille ja vähän kaukaisemmillekin. Pieni vaiva, mutta iso palkinto: kiitollisuus lisää kummasti onnellisuutta. Eikä ole yhtään pahitteeksi välittää niitä kiitoksia ympäristöönkin.

Ystävälläni oli muuten hauska ajatus. Kaikki tietävät paranoian, harhaisen ajatuksen siitä, että muut juonivat jotain pääsi menoksi. Mutta miksi emme voisi kokeilla sen vastakohtaa, pronoiaa. Entä jos ihmiset salaa haluavatkin sinulle hyvää?

Mutta en usko pelkkään ajatteluun. Uskon toimintaan. En niinkään toiminnan päämäärien vaan sen sivutuotteiden vuoksi. Kun tekee jotain itselle mieluista ilman sen kummempaa onnellisuuden tavoittelua, tuo toivottu vieras tuppaa tulemaan yllätysvisiitille.

Onnellisuus on kuin uni. Vaikea tavoittaa suoraan mutta se tulee kun on tullakseen – juuri kun sitä ei edes tullut ajatelleeksi.

Kolkko seuralainen

Julkaistu kirjassa Elämän A ja Ö, Jenni Pääskysaari ja Arno Kotro, Otava 2017

Yksinäisyys on ihmeellinen juttu. Siinä on paljon samaa kuin joutumisessa kiusatuksi: se voi osua kenen tahansa kohdalle, siihen on usein vaikea löytää selvää yksittäistä syytä, se jättää syvät arvet ja siitä on vaikea päästä eroon. Ja koska aihe on häpeällinen, siitä tulee herkästi kipeä salaisuus. Se ei näy päälle emmekä tiedä, ketkä yksinäisyydestä kärsivät.

Mutta sen tiedämme, että yltiöyksilöllisessä kulttuurissa se on kaikkialle ulottuva äänetön vihollinen – ja tappajakin: yksinäisyys kun ennustaa varhaista kuolemaa paremmin kuin ylipaino.

Yksinäisyys heittää pitkän varjon. Se on armoton ilonviejä, vaikka elämässä aineellisesti kaikki olisikin hyvin.

Yksinäinen miettii jatkuvasti, missä on vika. Tai siis: mikä hänessä on vikana. Hän ei tunne epäonnistuneensa vain jollakin elämänalueella, hän kokee epäonnistuneensa ihmisenä. Hän on ulkopuolinen, sivullinen, hylkiö.

Yksinäinen näkee kahviloissa rakastuneita pareja, perheitä, ystävyksiä halailemassa ja nauramassa. Yksinäinen juo kahvia tai olutta ja tuntee kuinka kelpaamattomuus kalvaa rintakehää.

Yksinäinen lukee kolumnin, joka kiittelee miten kaikkialla mukana kulkevat älypuhelimet tekevät suomalaisistakin sosiaalisia; viestit sinkoilevat teletorneihin aikaan ja paikkaan katsomatta.

Mutta yksinäinen kantaa älypuhelimessa yksinäisyyttä mukanaan. Ilman puhelinta sentään voisi yrittää uskotella itselleen, että joku on koettanut tavoitella häntäkin. Mykkä puhelin taskussa on armoton todistaja, hiljaisuus on lahjomaton. Sinulla ei ole ketään.

Yksinäinen herää ilman että kukaan olisi vieressä. Kun hän tulee töistä tai opiskeluista, kotona ei ole ketään jolle kertoa, että pomo oli hankala tai tentti meni hienosti.

Joskus yksinäisenkin puhelin piippaa, joskus se jopa soi. Yksinäinen ilahtuu: joku ajattelee häntä, joku kaipaa hänen seuraansa! Mutta sisuskaluja viiltää, kun viesti onkin Hobby Hallin mainos. Eikä niissä puheluissakaan kysytä, mitä kuuluu.

Niissä kysytään, kiinnostaisiko DNA:n puhelinliittymä erikoistarjouksella.

Yksinäinen yrittää suojella itseään pettymyksiltä. Kun puhelin piippaa perjantaina, hän on oppinut, että se ei ole viesti kotoa muuttaneelta lapselta vaan operaattorin saldomuistutus.

Yksinäisen itsesääli ja suru vääntyvät nopeasti vihaksi ja katkeruudeksi. Kierre on valmis: yksinäisyys katkeroittaa, katkeruus yksinäistää. Sosiaalisesti syrjäytynyttä puhuttelee Juicen riimipari: ”Yksinäisyys ympärillä katkeriksi pisaroiksi tiivistyy/siinä yksinäisyyden on seuraus, siinä on se syy.” Mieleen pujahtaa hämmentävä ajatus: oliko Juice, valtavasta suosiosta ja fanilaumoista huolimatta, tai ehkä niiden vuoksi, yksinäinen hänkin?

Yksinäinen muistaa lukeneensa eksoottisesta kulttuurista, jossa sääntöjen rikkojaa ei rangaista raipaniskuilla tai vankilalla. Kohtalo on karumpi: muut alkavat suhtautua häneen kuin häntä ei olisikaan. Hänestä tehdään ilmaa.

Yksinäinen lukee kirjoja ja katsoo elokuvia, mutta niissäkin on vaarallisia lauseita. ”Ystävä soitti”, lukee romaanissa ja taas sydämessä muljahtaa. Yksinäinen ei uskalla edes ajatella, milloin joku olisi soittanut hänelle.

Yksinäinen ei uskalla kertoa yksinäisyydestään. Stigma otsassa vahvistuisi entisestään, ehkä hänen seuraansa välteltäisiin vielä enemmän; hän olisi kuin se alakoulun kiusattu tyttö jota kiusattiin siksi että häntä kiusattiin. Tai mitä jos joku hänelle soittaisikin sen jälkeen, kun hän on kertonut yksinäisyydestään? Ei hän halua sääliä. Ystävän hän haluaa. Tai rakkaan. Rakkaan ystävän.

Yksinäisen toiveet ovat pieniä. Yksi yksinkertainen tekstiviesti – mitä kuuluu? – maksaa lähettäjälleen pari senttiä ja vie muutaman sekunnin, mutta yksinäisen päivän se pelastaisi, useammankin.

Miten minusta tuntuu, että meillä olisi tuohon aikaa ja rahaa – varsinkaan kun se ei ole millään tapaa itseltä pois.