Kirjoittaja: arnokotro

Outo sukupuolittuminen

/ arnokotro

Uusi Suomi, 13.5.2021

Olen rustaillut erilaisia julkisia tekstejä – lehtikolumneja ja blogeja – kohta neljännesvuosisadan, joten ehkä tässä uskaltaa jo tehdä pienen julkisen huomion palautteestakin.

Kolmen sanan tiivistys olisi varmasti oikeudenmukaisin: kaikenlaista on tullut. Mutta vähän enemmänkin pystyn sanomaan.

Palautetta leimaa merkillinen sukupuolittuminen.

Yleisvaikutelma on se, että naisilta tulee useammin positiivista viestiä kuin miehiltä. Ja hiukan tarkemmin: häijyin palaute tulee lähes yksinomaan miehiltä, kaikkein myönteisin naisilta.

Tilanne on kummallinen. Olen nimittäin usein koettanut kirjoitella miesten kohtaamista tasa-arvopulmista ja roolipaineista, ja juuri niistä teksteistä koiraspuoliset lukijat käyvät kärkkäimmin silmille.

Auta armias jos kirjoittaa, että miesten olisi aika vapautua militaristisen maskuliinisuuden roolihaarniskasta ja asepalveluksen pitäisi olla myös miehille vapaaehtoinen.

Miehet saavat sätkyn, naiset kiittelevät.

Reservireiskojen raivotessa muistan viestin, jonka sain miesroolin ahtautta hienosti valaisseelta ja siispä miesten vihan kohteeksi joutuneelta kirjailijalta. Viestissä hän kertoo lopettaneensa kokonaan kommenttien lukemisen ja miettii, miten kiittämättömältä ja turhauttavalta koko aiheen käsittely tuntuu.

Itse yritän vielä elätellä toivoa muutoksesta ja aion vastakin käsitellä miesten tasa-arvo-ongelmia, vaikka miehet siitä suuttuvatkin.

Hämmentävä ristiriita palauttaa mieleen maanmainion filosofi-psykologi Erich Frommin, joka klassikkoteoksessaan Pako vapaudesta pohti, etteivät ihmiset edes halua olla vapaita, hehän suojelevat sellejään.

Jos miehet ovatkin ahtaaseen roolivankilaansa kiintyneitä, palaute viittaa siihen, että naiset sen sijaan haluaisivat jo avata portit. Mutta eiväthän vangit vapaudu, jos he eivät edes ymmärrä olevansa vankeja.

Eli varoittaa pitää, uroot armaat. Jatkossakin tuuppaan riesaksenne blogeja, joissa vaadin perinteisen miesroolin avartamista, pukeutumiskoodien höllentämistä ja miehisen kunniakoodiston purkamista.

Ei mokomasta kannata pelihousuja repiä. Jos jotain repiä pitää, niin mieluummin sitten se rooliodotuksista punottu pakkopaita.

Synkkä yksinpuhelu

/ arnokotro

Uusi Suomi, 16.6.2022

Kumma juttu tämäkin. Iloinenhan tässä pitäisi olla, kun Suomi viimein pani Nato-paperit vetämään. Vaan mikähän siinä on, että iloon sekoittuu surua, ja – kehtaako tunnustaakaan – ripaus katkeruutta.

Sellainen on ihmismieli. Tai ainakin tämän bloginrustaajan mieli.

Yksi syy suruun on tietysti se, että vuosikymmeniä kestäneen turvallisuuspoliittisen unissakävelyn takia Suomesta tuli Turkin pelinappula. Miksi ihmeessä Natoon hakeminen piti jättää viime tippaan?

Mutta on tässä jotain henkilökohtaisempaakin.

Olen kannattanut Suomen Nato-jäsenyyttä 1990-luvulta asti. Opiskelin tuolloin Helsingin yliopistossa sosiologiaa ja filosofiaa ilmapiirissä, jossa Nato oli kirosana. Ajan henkeä kuvaa, että yksikään puolue ei tuolloin kannattanut Nato-jäsenyyttä. Julistipa kokoomuksen puheenjohtaja Sauli Niinistökin vuonna 1996: ”Haluan lausua selvästi, että kokoomus on liittoutumattomuuden kannalla.”

Kun tunnelma oikeistossa oli tuo, ei tarvitse lisätä, mikä se oli vasemmistossa.

Syntisäkkiini toi kuormaa sekin, että kannatin viidennen ydinvoimalan rakentamista ja ydinvoimaa ihan noin muutenkin. Ajatusrikoksia kaikki tyynni.

Älykkötieteitä opiskelevien keskuudessa Naton ja ydinvoiman kannattajat olivat ympäristöstä piittaamattomia USA:n imperialismin sotaisia tukijoita, riskiyhteiskunnan vaaroista piittaamattomia vastuunväistelijöitä, tulevien sukupolvien vihollisia. Sanalla sanoen ääliöitä.

Tai miksi puhua monikossa. Olin ainoa.

Mutta jätetään se ydinvoima, siitä toiste. Pysytään Nato-jäsenyydessä.

Sen kannattajana syntihistoriani on tosiaan raskauttava. Opintojen päätyttyä en enää pitäytynyt kuppiladebateissa vaan rupesin kirjoittamaan turmiollisia teesejäni isommille foorumeille.

Vuonna 2006 julkaistussa Sanna Rummakon kokoamassa Tahdon asia -kirjassa (Like) varoittelin:

”Tulevaisuudesta ei tunnetusti voi varmasti tietää mitään, ja siihenkin on syytä varautua, että Venäjä – joka on Suomen ainoa kuviteltavissa oleva sotilaallinen uhka – kehittyy epädemokraattiseen ja ulkopoliittisesti aggressiiviseen suuntaan.”

Ja mitä tarjosin lääkkeeksi?

Nato-jäsenyyttä. Näin kirjoitin 16 vuotta sitten: ”On loppujen lopuksi vaikea nähdä syytä, miksi Suomen pitäisi sitkeästi vaalia illuusiota omasta uskottavasta puolustuksesta ja jättää Nato-vakuutus ottamatta nyt kun siihen vakaan rauhan oloissa on mahdollisuus.”

Kun kirjan julkistamistilaisuudessa kerroin kannattavani Natoon liittymistä, muistan miten kirjaan artikkelin kirjoittanut huusi kiireesti väliin, että tuo on sitten pelkästään Kotron mielipide!

No niinhän se oli. Olin näkemyksineni yksin.

Samana vuonna 2006 kolumnoin Metro-lehdessä: ”Jo nyt 95 prosenttia EU-maiden väestöstä asuu Natoon kuuluvissa maissa, eikä ihme: Nato antaa jäsenilleen selvät turvatakuut, EU ei. Nato olisi luonteva turvallisuusyhteisö Suomelle siinä missä Norjalle ja Tanskallekin. Se että Suomeen ei juuri nyt kohdistu sotilaallista uhkaa, on syy pikemminkin hakea kuin olla hakematta jäsenyyttä – mahdollisen uhan alla jäsenyydestä on tukala neuvotella.”

Kuin tuuleen huutaisi

Poikkiteloiset ja yleiseen asenneilmastoon sopimattomat näkemykseni herättivät sen verran huomiota, että välillä toisinajattelijalle tuli kutsu myös radioon ja televisioon.

Kun maaliskuussa 2007 kävin Alexander Stubbin kanssa radiossa keskustelemassa aiheesta – Stubb oli tuolloin yksi harvoista julkisesti Natoa kannattavista – Ydin-lehden toimittaja ei peittänyt järkytystään: Kotrohan kannattaa Suomen jäsenyyttä vielä vahvemmin kuin Stubb! Myös saman vuoden Vaunu-ohjelmassa (TV2) ehdotin Nato-jäsenyyttä Suomen puolustusratkaisuksi, mistä sain kauhistunutta palautetta.

Heini Kilpamäen kirjassa Tyhmyyden ylistys (Atena, 2014) nälvin jo selvästi turhautuneempana suomalaista turpologiikkaa:

”Päättely menee näin: Nato liittyy jotenkin sotimiseen, sotiminen on paha juttu, Suomen pitää pysyä poissa Natosta. Gallupin mukaan (HS 22.2.2014) suomalaiset torppaavat Naton lisäksi myös EU:n yhteisen puolustuksen ja Suomen ja Ruotsin puolustusliiton. Yksin halutaan olla, ja vähäisin resurssein. Muut eivät pärjää yksin, mutta pieni Suomi kyllä!”

Populismista ei takavuosien Nato-kannattajia ainakaan voi syyttää. EVA:n tutkimusten mukaan pahimmillaan vain neljä prosenttia suomalaisista oli täysin samaa mieltä sen väitteen kanssa, että Suomen pitäisi liittyä Natoon. Vastaaviin prosentteihin päästään, jos kysytään kantaa väitteeseen, että osa suomalaisista on ulkoavaruudesta tulleita alieneita.

Jotkut tosin tunsivat itsensä alieniksi. Minä muun muassa.

Kummajaiseksi päästäkseen ei tarvinnut edes kannattaa Natoa, vähempikin riitti. Jo se johti vinoihin katseisiin, että muistutti niistä vaaroista, joita seuraa kun Eurooppa kytkee itsensä kaasuputkella riippuvaiseksi Venäjän energiasta.

Mistä moinen russofobia? Mitä vikaa kansainvälisessä yhteistyössä?

Hys hys!

Entä millainen oli vastaanotto, kun yritin puhua Natosta niille muutamille poliitikoille, jotka satuin tuntemaan? Ei oikeastaan minkäänlainen. Yleensä sain vastaani lähinnä lasittuneen katseen.

Ilmeisesti juuri kukaan ei ollut vaivautunut edes miettimään koko asiaa. EVVK, kuten nuorilla oli tuolloin tapana sanoa. Kolmekymmentä vuotta olisi ollut aikaa etsiä suotuisaa tilaisuutta liittyä läntiseen puolustusyhteisöön, mutta kun ei niin ei.

Yksi syy kollektiiviseen hiljaisuuteen oli sekin, että välillä keskustelu haluttiin tietoisesti vaientaa. Presidentti Niinistö ilmeisesti pelkäsi ennen vuoden 2015 eduskuntavaaleja, että Nato-teema nostaisi päätään – joku toki voisi ajatella että se on vaalikeskustelujen tarkoituskin – ja niinpä presidentti kutsui hyvissä ajoin puoluejohtajat luokseen ja paimensi heidät hiljaisiksi. Näin summasi tilaisuuden Niinistö itse: ”Puhuimme myös Natosta ja totesimme, että pöydän ääressä kukaan ei ole esittämässä Nato-hakemusta.”

Niinpä puoluejohtajat sitten istuivat vaalipaneeleissa teippi suussa.

Tunnustaa pitää, että on ollut psyykkisesti raskasta seurata vuosikymmenten ajan maan johtavien poliitikkojen väistelyä – tai sitten kuunnella älyvapaita kannanottoja. Omituisten lausuntojen mestaruussarjan aloitti jo Mauno Koivisto, joka murahti Natosta ikoniset kysymyksensä: ”Mitä me siellä teemme? Mitä me sieltä saamme?”

Presidentti tarkoitti kysymyksensä tietysti retorisiksi, mutta vastaanpa niihin silti, ja aivan samoin kuin silloin tuoreeltaan:

– Mitä me siellä teemme?

– Osallistumme yhteisiin päätöksiin.

– Mitä me sieltä saamme?

– Turvatakuut.

Yksikään toimittaja tai poliitikko sen sijaan ei vaivautunut vastaamaan. Kysymyksiä toki siteerattiin senkin edestä. Kyllä meidän Manu osaa!

Uni oli syvää

Sittemmin olemme saaneet todistaa valtiojohdon ruususenunta viime kevääseen asti. Tarja Halonen leuhkaisi aikoinaan presidenttikautensa suurimmaksi saavutukseksi sen, että hän onnistui estämään Suomen Nato-jäsenyyden. Onpa presidenttiä peräti ”hykerryttänyt”, että hänen seuraajaehdokkaistaan lähes kaikki jatkoivat samalla linjalla.

Monikin asia voi maailmassa hykerryttää, muttei nähdäkseni se, että turpo-johto on halunnut jättää meidät ilman turvatakuita aggressiivisen roistovaltion etupiiriin.

Vuosien varrella olemme saaneet seurailla surkuhupaisaa näytelmää, kun turpoministerimme ovat kiertäneet valtiovierailuilla ja tuoneet sitten matkoiltaan toinen toistaan hähmäisempiä soppareita: on saatu JEF-sopimusta, puitesopimusta, PRY:tä, aiesopimusta, isäntämaasopimusta ja jos vaikka mitä askeleita ja hankeprosesseja, mutta tärkein on aina jäänyt puuttumaan.

Turvatakuita emme saaneet.

Oikeastaan puuhakkaat mininisterimme ovat presidentin tuella kaiken aikaa heikentäneet turvallisuuttamme. Kiilaamalla Suomen Naton kylkeen ilman jäsenyyttä olemme tehneet täysin selväksi Venäjälle, että olemme sotilaallisesti osa länttä, mutta ilman turvatakuita. Venäjän strategisilla kartoilla olemme kaiken aikaa kuuluneet vihollisleiriin.

Välillä ministerit ovat toki aivan suoraankin pyrkineet rapauttamaan turvallisuuttamme. Yksi erikoisimmista episodeista nähtiin 2003, kun ulkoministeri Erkki Tuomioja halusi vesittää jo muutenkin epäselvää EU:n turvatakuulauseketta, vahvana taustatukenaan tietysti kuka muukaan kuin Tarja Halonen. Tästä kirjoittelin muun muassa Kanava-lehdessä 7/2009 ja lisäsin:

”Maailmanpolitiikka on kuitenkin vaikeasti ennustettavaa. Kaiken varalta on perusteltua ylläpitää sellaista puolustuskykyä, että jos jännitys lähialueilla kasvaa, mahdollinen vihollinen laskee sotilaallisesta iskusta aiheutuvat haitat itselleen niin paljon hyötyjä suuremmaksi, että se ei sellaiseen ryhdy.”

Tuon kirjoitin kritiikiksi niille, jotka halusivat silloinkin leikata puolustusmäärärahoja.

Niinistö höpisee outoja

Sauli Niinistö on ollut pettymys. Haloselta ei mitään voinut odottaakaan, mutta Niinistöön latasin toiveita. Mutta niin vain kului häneltäkin kymmenen ensimmäistä presidenttivuotta Nato-kysymyksen kärttyisässä väistelyssä. Toisinaan lausunnot olivat niin kryptisiä, että niiden rinnalla sumerien nuolenpääkirjoitus näyttää selkosuomelta.

Hämmentävä oli esimerkiksi hökäisy, että liittoutua ei tarvitse, koska kyllä sitten konfliktin tullen niitä liittoutumia syntyy vähän kuin itsekseen. Nyt voisi kysäistä vaikkapa Volodymyr Zelenskyiltä, kuinka vahvoja ne automaattisesti muotoutuvat liittoumat ovat.

Kummallisista lausunnoista uusin kuultiin maanantaina, kun Niinistö sanoi, ettei Nato-jäsenyydestä ole mitään hyötyä Suomelle, jos Ruotsista ei tule samalla jäsen. Kuulemma puolustuksella ei olisi silloin ”syvyyttä”.

Mitä tämäkin sitten on? Eikö riitä, että olemme Turkin panttivankeja, pitääkö meidän jättäytyä vielä Ruotsinkin armoille? Nato-jäsenyyden koko jujuhan on se, että liittoutuminen nostaa ennalta erittäin korkeaksi kynnyksen kohdistaa meihin sotilaallista aggressiota, olipa puolustuksella ”syvyyttä” tai ei. Ja ennen kaikkea: miten kummassa olisimme paremmassa turvassa ilman jäsenyyttä?

Kaiken päälle Niinistö on matkan varrella toistellut, että Natosta pitäisi järjestää kansanäänestys. Tästä ajatuskukkasesta presidentti toki luopui vähin äänin, mutta on yhtä kaikki kummallista, että hän niin pitkään jaksoi sitä ajaa.

Vielä niinkin myöhään kuin helmikuun alussa Niinistö kritisoi ”spekulatiivisia” mielipidekyselyjä, joissa Nato-kannatus uhkaavasti kasvoi. Näin Niinistö irvaili politiikan toimittajille 4.2.2022: ”Semmoinen gallup antaisi varmasti kaikkein miellyttävimmän, monille miellyttävän lopputuloksen, jos kysyttäisiin, että jos Suomen, Ruotsin, Yhdysvaltojen ja Venäjänkin hallitukset kannattaisivat [Suomen Nato-jäsenyyttä], niin kannatatteko.”

Venäjän hyökättyä Ukrainaan Niinistö puhui kansan ”tunneilmaisusta”, kun huomasi kauhukseen kansalaismielipiteen kiepahtaneen Nato-jäsenyyden kannalle. Kuten tiedämme, kansa sitten kiskoi vastahakoisen presidentin perässään.

Alentuvan psykologisoiva puhe kansan tunneilmaisusta oli outoa, varsinkin kun kytkee sen aiempaan keskusteluun. Kun alkuvuodesta 2017 julkaistiin jälleen kerran tutkimus, jonka mukaan iso enemmistö suomalaisista vastustaa Nato-jäsenyyttä, Ylen aamutelevisiossa haastateltiin ulkoasianvaliokunnan puheenjohtajaa Matti Vanhasta ja puolustusvaliokunnan varapuheenjohtajaa Mika Maria.

Molemmat olivat iloisia suomalaisten Nato-vastaisuudesta. Kari ihaili suomalaisten olevan ”tolkun kansaa” ja kumpainenkin kehui, että suomalaisten Nato-kannat perustuvat huolelliseen harkintaan. Ihmiset ovat miettineet asiaa ”puolelta toiselle”.

Ihanko totta? Jos sitä tunne-argumenttia pitää käyttää, asia on kyllä juuri päinvastoin. Pitkään jatkunut perinnevetoinen Nato-vastaisuus ammensi energiansa kollektiivisesta tunnemöhnästä siinä missä yleisen mielipiteen kääntyminen Natolle myönteiseksi kertoi kansan tulleen lopulta järkiinsä.

Trumpin hiukset vs. Putinin sodat

Vasemmistosta en jaksa tässä yhteydessä paljon puhua, sen turpo-linjaukset kun sijoittuvat jonnekin idealistisen hölmöyden ja totaalisen vastuuttomuuden surulliseen välimaastoon. Suomen laitavasemmistolta taisi jäädä huomaamatta, että idässä vaihtui komento ja suloinen sosialismi kiepsahti kyykytyskapitalismiksi, jota marxilaisten kai kuuluisi vastustaa.

Regiimi vaihtui mutta tunneside ilmansuuntaan jäi.

Tosin valikoiva valveutuneisuus ja kriittisyys eivät olleet pelkästään vasemmiston ongelma. Donald Trumpin presidenttikaudella suomalaisessa keskustelussa kuppilaparlamentteja myöten huomio kiinnittyi enemmän Trumpin hassuihin hiuksiin ja onnettomiin sananvalintoihin kuin Putinin masinoimiin murhiin ja hyökkäyssotiin.

Ei, en ole Trumpin ihailija, kaukana siitä: Yhdysvaltain presidentiksi pääsi livahtamaan vastenmielinen ja häiriintynyt moukka. Silti ihmetyttää, että suomalaisen toimittajakunnan ja muiden julkisten keskustelijoiden kriittisestä energiasta enin osa kului Trumpin pilkkaamiseen – heh, nyt se sanoi lentokoneita liian monimutkaisiksi – samalla kun sananvapauden tukahduttanut ja naapurimaihinsa hyökkäilevä Putin päästettiin vähällä.

Ei voi välttyä ajatukselta, että tämä on taidettu nähdä ennenkin, déja-vù iski; 1980-luvullahan Ronald Reagan oli taukoamattoman pilkan kohde ”B-luokan näyttelijänä” siinä missä totalitaristisen Neuvostoliiton ihmisoikeuksia häikäilemättä polkevat hallitsijat säästyivät kritiikiltä.

Onneton on ollut oikeistokin

Mutta eipäs nyt hihkuta siellä oikealla laidalla! Vasemmisto on ollut pahiten pihalla turvallisuuspolitiikassa, mutta heikko on ollut kokoomuksenkin esitys. Pohjanoteeraus oli Jyrki Kataisen kipparoima hallitus, joka vuonna 2011 linjasi ohjelmaansa, ettei Suomi tulevalla hallituskaudella hae puolustusliiton jäsenyyttä. Oli uskomatonta, että arvaamattomassa maailmassa Suomi vapaaehtoisesti ilman ulkoista pakkoa sitoi omat kätensä – ei toki kokoomuksen aloitteesta mutta puolueen siihen suostuen.

Vuoden 2011 eduskuntavaalit olivat muutenkin puolustuspoliittinen rimanalitus. Television vaalipaneeleissa puoluejohtajat kilpailivat siitä, kuka esittää kovimmat leikkaukset armeijan määrärahoihin.

Muistan hyvin tuolloisenkin turhautumisen kotisohvalla. Eikö politiikan ykkösketju ole lukenut historiaa? Aina kun on otaksuttu jonkin lopullisen rauhanajan koittaneen – ”ei koskaan enää” – on puun takaa tullut murhaavia yllätyksiä. Emme voi sijoittaa esimerkiksi viimeisten 150 vuoden ajanjaksolle ainuttakaan edes parinkymmenen vuoden pätkää niin ettei sen aikana Euroopassa olisi tapahtunut jotain täysin odottamatonta.

Sinisilmäisyys ja historiantajun puute ovat jatkuneet näihin päiviin asti, porvaripiireissäkin. Ei sovi unohtaa, mitä kokoomuksen Petteri Orpo sanoi Paasikivi-seuran puheessaan viime tammikuussa, siis silloin, kun Venäjä kokosi joukkojaan hyökkäykseen Ukrainan rajalle: ”Liittoutumisen ja liittoutumattomuuden välissä on kuitenkin nyt ja aina ollut tilaa.”

Kyllä, on totta että kokoomus kirjasi ensimmäisenä eduskuntapuoleena tavoiteohjelmaansa Nato-jäsenyyden. Mutta linjaus jäi kuolleeksi kirjaimeksi, kun käytännössä puolue ei tehnyt mitään asiaa edistääkseen. Kokoomuksen takavuosien toiminta tiivistyy surullisen osuvasti kansanedustaja Anne-Mari Virolaisen kommentissa Ylen pääuutisille 17.12.2021, kun kysyttiin, pitäisikö Suomen liittyä Natoon.

”Kokoomus on linjannut, että Nato lisäisi Suomen turvallisuutta, mutta niin kauan kun sitä keskustelua ei käydä riittävästi Suomessa, niin sitä tarvetta ei välttämättä ole. Että kun on riittävä tuki, niin sitten luotamme Naton avoimien ovien politiikkaan.”

Siinä se on. Linjattu on, mutta mitään ei tehdä. Ei tuo ole johtajuutta vaan tuulenhaistelua. Merkillepantavaa on sekin, miten vaikea kokoomuspoliitikkojen on ollut tikistää suustaan lausetta ”kannatan Suomen Nato-jäsenyyttä”. Paljon mieluummin on viitattu puolueohjelmaan ja väistelty omaa vastuuta tässäkin.

Toisinajattelijoiden kolkko kohtalo

Silloin harvoin, kun joku on sivuuttanut tyhjän turvallisuuspolitiittisen jargonin ja sanonut jotain järkevää, pilkkaajalaumat ovat pelmahtaneet paikalle. Näin kävi esimerkiksi puolustusministeri Kari Häkämiehelle, joka vuonna 2007 totesi, että kolme turvallisuuspoliittista päähaastettamme ovat Venäjä, Venäjä ja Venäjä.

Lausunnosta tekee höhlän korkeintaan se, että siinä tietenkin todetaan pelkkä itsestäänselvyys. Mutta mitä vielä: Tarja Halonen ja Erkki Tuomioja kiiruhtivat tuomitsemaan moisen harhaoppisuuden, ja heidän perässään moni kivenheittäjä haistoi veren.

Olenpa itsekin saanut vuosien varrella kokea, minkä hinnan toisinajattelusta saa maksaa. Kun taannoin kritisoin – kieltämättä kovin sanoin – Tarja Halosta, en aavistanut syyllistyväni niin julkeaan majesteettirikokseen, että tietyissä ammattipiireissä huomasin äkkiä olevani persona non grata.

Muistan myös käyneeni tiedostavan väen juhlissa, joissa välittömästi tiedostettiin myös se, että paikalle on tullut ”Nato-mies”. Titteli lausuttiin äänellä, jolla kerrottaisiin jonkun olevan holokaustin kieltäjä.

Naton kannattaminen on ollut raskas etikettivirhe samalla kun toinen toistaan tollommat Nato-puheet älymystö ja muu kulttuuriväki on niellyt sulkineen päivineen, kunhan ne ovat tulleet oikeasta suusta.

Elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki uhosi jo kauan sitten luovuttavansa Suomen passin, jos Suomi liittyy Natoon, ja olihan hänelle jo EU, tuo ”pirullinen keksintö”, aivan liikaa. Sitten ovat tietysti nämä paavohaavikot ja muut kulttuuriälyköt, joiden Nato-kommentit ovat suoraan suomettumisen käsikirjasta. Itsenäisestä ajattelusta, jonka kai pitäisi olla intelligentsian tuntomerkki, ei näy jälkeäkään. Haavikkohan vastusti tulisesti Suomen Nato-jäsenyyttä: ”Puolueettomuus on isänmaani”, hän julisti.

Nokkelaa sanailua? Kenties – mutta myös järjen köyhyyttä.

Usein yllätyin, kun sellaisistakaan suunnista ei tullut tukea, joista sitä olisi voinut odottaa. Kesällä 2014 osallistuin Mikkelin Päämajasymposiumin paneelikeskusteluun yhdessä Maavoimien komentajan Seppo Toivosen ja Ulkopoliittisen instituutin johtajan Teija Tiilikaisen kanssa.

Totesin, että Suomi toimii juuri toisin kuin kannattaisi. Liityimme Ottawan jalkaväkimiinat kieltävään sopimukseen, vaikkei olisi pitänyt; Natoon emme ole liittyneet, vaikka olisi pitänyt.

Ymmärrystä en näkemyksilleni saanut, en edes miinakysymyksessä. Myöhemminhän peräti puolustusvoimien komentaja Timo Kivinen on selitellyt, ettei jalkaväkimiinoista luopuminen ollut virhe, koska korvaava järjestelmä on olemassa.

Vaan kun ei ole.

On tutkijoita – ja tutkijoita

Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Muistelen lämmöllä Otava-kustantamon kekkereitä, joissa joka vuosi viriteltiin tutkija Jukka Tarkan kanssa pieni Nato-palaveri, ja olipa joskus mukana tutkija Risto E.J. Penttiläkin. Keskusteluilla oli terapeuttinen vaikutus: en siis ollutkaan kantoineni aivan yksin, vaikka omissa sosiaalisissa ympyröissäni aina olinkin.

Tarkka ja Penttilä ovat olleet siitä mainioita tutkijoita, että he ovat uskaltaneet tuoda julkiseen keskusteluun omat selvät Nato-kantansa. Esimerkiksi arvostettu turvallisuuspoliittinen skribentti Jarno Limnéll ei lukuisissa Uuden Suomen blogeissaan pystynyt kertomaan näkemystään Suomen Nato-jäsenyydestä: eipä irronnut mielipidettä, vaikka sitä suoraan kysyinkin.

Turvallisuuspolitiikan ykkösaivoksi ja presidenttigallupien nousevaksi tähdeksikin rankattu Mika Aaltola taas ei ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan löytänyt tv-haastattelussa Natosta mitään hyvää, kun toimittaja kysäisi jäsenyyden hyötyjä ja haittoja.

Alkuvuodesta Aaltola pohdiskeli Ilta-Sanomissa (7.1.), että ”Suomesta on paljon vakaushyötyjä ilman Nato-jäsenyyttä” ja lisäsi, että ”nyt kannattaa sementoida vakaita Nato-suhteita” – ilman jäsenyyttä toki. Vielä viikko Venäjän hyökkäyksen jälkeen tämä Ulkopoliittisen instituutin johtaja tuumiskeli Ylen A-studiossa näin:

”Kun eri skenaarioita katselee, niin voihan siellä sellaisiakin olla, joissa se [Nato-jäsenyys] on mielekäs tapa toimia. Siinä asetetaan Venäjä aikamoiseen pinteeseen, eli Venäjä semmoisen haasteen alle, että se ei ehkä sitten taipuisi näistä etupiirihaaveistaan, jotka koskee Suomea ja jotka Venäjällä on isovenäläisessä ajattelussa hyvin hallitseva piirre nyt Putinin kaudella ollut.”

”Voihan siellä sellaisiakin olla.” Ja nyt siis puhutaan Suomen turvallisuuden kannalta välttämättömästä ratkaisusta. Venäjän etupiirioikeuksiako meidän olisi pitänyt ensi sijassa ajatella? Miten se fraasi menikään: Neuvostoliiton legitiimit turvallisuusintressit…?

Entä mitä vastasi samaisen instituutin johtava tutkija Charly Salonius-Pasternak, kun häneltä Ylen aamutelevisiossa 12. tammikuuta kysyttiin Nato-jäsenyyden hyötyjä ja haittoja? Hyötyjä ei tullut mieleen, vaan tutkija rupesi spekuloimaan, kuinka vaikea asevelvollisuusarmeijalla olisi tukea sotilaallisesti muita maita.

Mielenkiintoinen on tuo Ulkopoliittinen instituutti. Ei sitäkään voi unohtaa, kun instituutin tutkija Maria Annala pamautti vuosi sitten Imagen kolumnissaan heti aloitusvirkkeessä: ”Suomi ei tarvitse Nato-jäsenyyttä…”

Ehkä tutkijoiden lausahtamien sammakoiden kisan voittaa kuitenkin Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti Arto Nokkala. Hänhän ehdotti vuonna 2014 julkaistussa Kyky ja tahto -kirjassa, että Suomen pitäisi lisätä sotilasyhteistyötä Venäjän kanssa (!).

Jos tullaan lähemmäksi nykyhetkeä, oli masentavaa seurata esimerkiksi Ylen A-talk-keskustelua 28. lokakuuta viime vuonna. Siinä ulko- ja turvallisuuspolitiikan ykköskaarti – puolustusministeri Antti Kaikkonen, ulkoasianvaliokunnan pj. Ilkka Kanerva (rauha sielulleen), tutkija Matti Pesu ja hybridikeskuksen johtaja Teija Tiilikainen – onnistuivat pyörittelemään melkein kolmen vartin ajan ympäripyöreää diibadaabaa, höpisemään vahvasta itsenäisestä puolustuksesta ilman liittoutumisen tarvetta ja vilahtipa keskustelussa myös ikivihreä ”puolueettomuus”.

En käsittämätöntä, että kaltaiselleni rivimaisterille Venäjän uhka ja sen myötä Suomen liittoutumisen tarve ovat kaiken aikaa olleet selviöitä, mutta ei turvallisuuspolitiikan asiantuntija- ja päättäjäportaalle.

Tietysti tarvitaan monipuolista ja nyansoitua Nato-keskustelua, eivätkä asiat ole mustavalkoisia: Nato-jäsenyydessäkin on hyötynsä ja haittansa, olkoonkin, että ensimmäiset painavat jälkimmäisiä enemmän. Mutta analyyttinen ja rakentava keskustelu on jotain muuta kuin se vuosikymmeniä jatkunut ylivarovainen jaarittelu ja poliittisesti korrekti fraseologia, jossa pää on työntynyt tukevasti pensaaseen ja silmät sulkeutuneet kiusallisilta tosiasioilta.

Aivan oma lukunsa ovat tietysti vielä Aleksanteri-instituutin tutkijat, nämä Kremlin suulla puhuvat Markku Kangaspurot ja muut, joiden sammakot ovat loikkineet silmille milloin mistäkin keskusteluohjelmasta. He ovat paraatiesimerkki siitä, että mikään tiede tai tutkimus ei auta, jos joskus nuoruudessa on liskoaivoihin päässyt iskostumaan harhainen maailmankatsomus, jossa länsi on ikuinen Paha ja itää pitää aina ymmärtää.

Nato-keskustelu: latteiden hokemien juhlaa

Yksi kituliaan ja epä-älyllisen Nato-keskustelun rasittava piirre on ollut järjettömien käsitteiden liturginen toistelu. Suosikki-inhokikseni tuli vuosien varrella jatkuva horina Nato-optiosta, joka juurtui turpo-keskusteluun kuin se kuuluisa alkuaine Junttilan tuvan seinään.

Sanottakoon tämä nyt vielä kerran: Suomella ei ole koskaan ollut minkäänlaista Nato-optiota. Optiohan tarkoittaa jotain, minkä voi halutessaan lunastaa, ja sillä sipuli. Vuosikaudet toistelin, että tuollaista diiliä ei yksinkertaisesti ole olemassa ja Nato-optio on tyhjä käsite.

Jos kyseessä ei olisi kuolemanvakava asia, tai niin kuin nykyään sanotaan, eksistentiaalinen kysymys, tuntisin kai vahingoniloa nyt kun Turkin vinksahtanut despootti on osoittanut, että toden totta, mitään optiota ei ollutkaan. Mutta miksi, voi miksi tämäkin tuli yllätyksenä turpo-johdolle?

Ei se niin päin saisi mennä, että täällä Uuden Suomen blogipalstoilla monetkin turpo-kirjoittajat ovat kyllä osanneet kritisoida puhetta Nato-optiosta onttona ja itsepetoksellisena mantrana, mutta ylin valtiojohto ei asiaa suostunut ymmärtämään.

Eivätkä toimittajat. Kun Sakari Sirkkanen syksyllä kysyi A-studiossa turpovaikuttajilta, pitäisikö Suomen nyt lunastaa Nato-optio, kihisin jälleen kiukusta kotikatsomossa: älä hyvä mies tuommoista kysy. Kysyisit mieluummin, miksi te puhutte Nato-optiosta, kun sellaista ei ole.

Vähintään yhtä höhlää on ollut jankkaus ”vakauspolitiikasta”. Sillähän perusteltiin viime vuodet Suomen sotilaallista liittoutumattomuutta. Olen yrittänyt – turhaan, tietenkin – kertoa viisaammilleni, että häikäilemättömän suurvallan seinänaapurina ajatus vakaudesta on itsepetosta; se on vaarallinen tuutulaulu, johon ei turpojohto saisi nukahtaa.

Ja kun vauhtiin pääsin, poimitaanpa tikunnokkaan vielä huterista hokemista tuorein. Olemme kaikista ideologisista ilmansuunnista saaneet kuulla, miten poliitikot ovat kääntyneet kannattamaan Suomen Nato-jäsenyyttä, koska ”turvallisuuspoliittinen toimintaympäristö on muuttunut”.

Taas meni pieleen. Ei se turvallisuuspoliittinen toimintaympäristö – kömpelö muotikäsite jo itsessään – mihinkään ole muuttunut. Kaiken aikaa naapurissamme on ollut ihmisoikeuksia polkeva, kansainvälisistä sopimuksista piittaamaton, sananvapauden tukahduttanut epädemokraattinen ja sotaisa diktatuuri. Vai mihin unohtuivat Groznyin ja Aleppon pommitukset, hyökkäys Georgiaan, Krimin miehitys ja omien kansalaisten järjestelmällinen murhaaminen, noin esimerkiksi?

(Jään muuten odottamaan logiikalle jatkumoa: ehkä ydinvoiman kannalle kääntyneet poliitikot alkavat hokea, että ydinvoima onkin paljastunut aivan erilaiseksi energialähteeksi kuin tähän asti?)

Toisaalta jos sinänsä pöhkö mantra turvallisuusympäristön muutoksesta on tehnyt helpommaksi jättää sinisilmäisyys ja selvästi virheellinen turvallisuuspolitiikka, olkoon sitten niin. Onhan tuo hyväksyttävä hinta siitä, että Suomen turvallisuutta ollaan nyt viimein vahvistamassa.

Mutta siis: miksi tunnen surua ja kitkeryyttäkin nyt kun päättäjäporras on viimein herännyt horteesta ja ruvennut ajamaan Suomen Nato-jäsenyyttä?

Ehkä yksinkertaisesti siksi, että nykytapahtumien armottomassa valossa viime vuosikymmenten turvallisuuspoliittinen unissakävely paljastuu niin raa’an peittelemättömästi ja näemme, kuinka valtava virhe oli jättää jäsenyyden hakeminen viime tippaan Erdoganin tapaisten diktaattorien armoille.

Ja siksi, että niistä tehtiin ”Nato-kiimaisia” ja sotahulluja hylkiöitä, jotka olisivat halunneet hoitaa maan turvallisuuden ajoissa kuntoon.

Kesää kohti, pimeän läpi

/ arnokotro

Opettaja-lehti, 22.4.2021

Paljon puhutaan tunnustuskirjallisuudesta. Onkohan myös tunnustuskolumneja?

Kokeillaan. Vaikka eihän tässä mitään tunnustamista ole, kuin rikoksessa. Mutta sen sanon, että pitkään kestänyt etäopetus pahimmalla koronavyöhykkeellä on saanut aikaan irrallisuuden tunnetta, ahdistusta, outoa oloa.

Tiedämme, että rutiinit ja rakenteet ovat lapsille tärkeitä – ja ovat kyllä keski-ikäisellekin. Normaaliarjen katkaisseessa sulku-Suomessa ne tutut rakenteet romahtivat.

Tosiaalta rutiineja on liikaa. Etäopettajan päivät ovat turruttavan toisteisia. Läppäri auki, sitten paljon omaa ääntä, vähemmän muuta ääntä, muutaman aktiivisimman opiskelijan kannattelemaa keskustelua. Päiväni murmelina!

Joskus tuntui, että elämä on toisaalla ja minä olen tässä. Nyt tuntuu, että elämä ei ole missään.

Olen heräillyt aamuyöllä. Aku Ankan rekisterinumero on hauska numerosarja, mutta ei silloin, kun kelloradio kiiluu pimeyteen lukua 3:13 ja tietää, että yöunet taisivat olla siinä.

Muistan, miten aikoinaan oma elämä nyrjähti sijoiltaan. Silloin oli tavallaan helppoa: kun astui ovesta ulos, maailma sentään oli paikoillaan. Nyt outous on myös oven ulkopuolella, kaikkialla, pakopaikkaa ei ole ollut.

Raskaimmin tämä iski nuoriin. Olen ruudulta tapittanut opiskelijoiden palloprofiileja ja pohtinut, mitähän ne syvimmät tunnot tuonkin palluran takana ovat. Muistan oppituntien loput, kun opiskelijat toivottavat hiukan apealla äänellä kivaa päivänjatkoa, sitten pallot humahtavat kadoksiin kuin säikähtänyt silakkaparvi.

Ette silti katoa mielestäni, teitä minä mietin, nuoret hyvät. Minulla ei niin väliä, vuosi sinne tai tänne viisikymppisen elämässä on pientä 17-vuotiaaseen verrattuna. Siinä iässä vuosi vielä kestää vuoden.

Mutta synkkyys sikseen. Nyt epidemia hellittää. Kesä on tulossa, ja aurinko, ja ihana tavallisuus.

Kolmen sanan ikiviisas elämäntotuus on aina kannatellut kiperissä paikoissa, ja se kannattelee taas: ”Tämäkin menee ohi.”

Uusi vuosipäivä kalenteriin!

/ arnokotro

Uusi Suomi, 5.4.2021

Vuosi sitten kuoli kalastaja-filosofi Pentti Linkola. Hänet tunnettiin kansalaisvaikuttajana ja teräväkynäisenä kirjoittajana, joka puolusti palavasti luonnon monimuotoisuutta.

Edessämme on Linkolan mukaan ekologinen täystuho, ja siihen on kaksi pääsyytä: maailman liian suuri väestö ja jatkuva talouskasvu.

Linkola halveksi materian perässä juoksevia kansanmassoja ja elonkehän tuhoavaa tyhjäpäistä kulutuskulttuuria. Onneksi hän ei ollut näkemässä taannoista Helsingin Sanomien pääkirjoitusta, joka iloitsi siitä, että koronan jälkeen kulutus varmasti taas kasvaa.

Tutustuin Linkolan ajatuksiin ensimmäistä kertaa lukiolaisena. Nuoruuden eksistentiaaliset kriisit saivat tarttumaan kirjaan Kohti elämän tarkoitusta.

Teokseen oli koottu tekstejä monelta ajattelijalta, mutta puhuttelevin oli Linkolan osuus. Pian jo etsinkin käsiini Linkolan omia kirjoja, kuten Unelmat paremmasta maailmasta.

Tuuriakin oli, kun samoihin aikoihin lukiossa äidinkielen aineen aiheena oli Linkola, jota sai kannattaa tai vastustaa.

Minä kannatin. Aine on ihme kyllä tallella, siinä kritisoin kollektiivista elintasonarkomaniaa lukion kakkosluokkalaisen vimmalla. Näin kirjoitin:

”Elintaso ei kuitenkaan ole sama kuin elämisen taso. Meidän tulisi luopua nykyisestä elintasostamme turvataksemme elämän monipuolisen jatkuvuuden ja tullaksemme itsekin onnellisemmiksi, hyvinvointiyhteiskunnassamme kun ei ulkoisen hyvinvoinnin tavoittelu enää meille riitä elämämme tarkoitukseksi. – – Meidän tulisi nyt myöntää, että elintaso ja väestönkasvu ovat maailman tukipilareita pahimmin jäytävät tekijät. Väkiluku on ihmisen ympäristösuhteen funktio. Mitä enemmän ihmisiä, sitä enemmän tuhoamme.”

Sitten teksti jo kohoaakin totalitarismia myötäilevään paatokseen, kongruenssivirheellä maustettuna:

”Vaikka me joutuisimme rakentamaan pakkoyhteiskunnan, kuten Linkolan vastustajat sitä nimittää, joka takaa elämän jatkuvuuden ja antaa mahdollisuuden yrittää uudelleen, se on arvokkaampi kuin nykyinen tuhosuuntainen yhteiskuntamme.”

Ennen pitkää Linkola-fanitukseeni tuli säröjä. Toki minulle oli kaiken aikaa ollut selvää, että kaltaiseni sisätiloissa viihtyvä hyvinvointivaltion kasvatti tuskin olisi kauankaan selvinnyt Linkolan visioimassa ekolandiassa, jossa moderneista mukavuuksista on luovuttu ja ihmiset raatavat esiteollisissa oloissa pitkää päivää.

Tuo ei ollut isoin ongelma. Monet Linkolan ulostulot eivät kestäneet kriittistä katsetta. En voi Linkolan tapaan kunnioittaa Stalinia tai Hitleriä; hänhän poikkeuksetta ihaili niitä, jotka jättivät jälkeensä näyttävimmät ruumiskasat, luonto kuulemma kiittää.

Ei se kiitä. Linkolan natsimielisiltä kärjistyksiltä putoaa pohja jo siksi, että toisen maailmansodan polkaisema vauvabuumi käytännössä lisäsi ihmisten määrää.

Kumpainenkin diktaattori sitä paitsi halusi aggressiivisesti kasvattaa teollista tuotantoa, ja halusipa Hitler kaikille oman kansanautonkin, Volkswagenin. Älyllinen umpikuja ei voisi olla ilmeisempi, siitä nyt puhumattakaan, että on kuvottava ajatus ylistää historian julmimpia hirmuhallintoja.

Sota ja väkivalta ovatkin paitsi ehdottoman epäeettinen myös tehoton tapa rajoittaa väestönkasvua. Parhaiten sitä hillitsevät koulutus, sosiaaliturva, demokratia ja hyvinvointivaltio – ja näitähän Linkola vihasi.

Yhtä mahdotonta on ymmärtää Linkolan myötäsukaisia kommentteja Neuvostoliitosta. Sosialismi ei kehnona talousjärjestelmänä kuulemma kuormita ympäristöä yhtä paljon kuin kovien kasvuprosenttien kapitalismi.

Kattia kanssa. Neuvostoliiton ympäristötuhot olivat vailla vertaa.

Mitenkään erityisen ekolooginen ei ajattelijamme siis aina ollut. Mutta jos äkkiväärien lausuntojen logiikka välillä horjuikin, psykologisesti Profeettamme provokaatiot olivat sitäkin ymmärrettävämpiä purkautuessaan turhautuneen miehen pohjattomasta epätoivosta, lamaannuttavasta tunteesta että kaikki on menetetty.

Älyllisesti kestämättömistä kärjistyksistä ja ekofasistisesta ihmisvihasta huolimatta jokin ihailu minussa Linkolaa kohtaan aina säilyi. Oman tien pystypäinen kulkeminen, lumoava sanankäyttö, elintasokritiikin ja väestönäkökulman terävyys, merkillinen karisma, en ihan tiedä mikä kaikki minua hänessä viehätti.

Eikä vain minua. Kun Linkola vieraili Nuorten filosofiatapahtumassa Paasitornissa vuonna 2007, lukiolaisyleisö kuunteli hiiskumatta Linkolan hiljaisenhaurasta puhetta, ja kun hän lopetti, salillinen nuoria nousi spontaanisti ylös ja taputti seisten.

Kuka pystyy samaan?

Henkilökohtaisesti tapasin Linkolan kerran, puhelimessa puhuimme kahdesti. Kustantamon juhlissa juttelin hänen kanssaan hetken, ja kun hän sanoi lähtevänsä junalle, keksin äkkiä että minullahan on sama suunta.

Kävelimme yhdessä Helsingin Rautatieasemalle, ja koko matkan ahmin punnittua analyysia luonnon lohduttomasta tilasta ja massojen kyltymättömästä ahneudesta. Kun Linkola nousi junaan, hän kääntyi vielä kerran ja sanoi: ”Tähän lajiin ei tepsi mikään.” Sitten hän oli poissa.

Hitusen enemmän tutustuimme, kun toimitin kirjaa, johon kokosin arvostamieni kirjailijoiden ja ajattelijoiden tekstejä nuorille. Mitä he haluaisivat sanoa vaikkapa uusille ylioppilaille? Toivoin kirjaan tekstiä itse Mestarilta.

Pienen vaivannäön jälkeen sain Linkolan lankapuhelinnmeron (vai oliko se hänen naapurinsa numero, en muista tarkasti). Mutta kyllä, sain Linkolan langan päähän.

Hän ei oikein syttynyt ajatuksesta. Tuolloin jo lähes kahdeksankymppinen mies vaikutti melankoliselta ja katsoi, että toivoa ei ole, kirjoittaminen ja kaikki muukin on turhaa. Yllättäen hän viimein myöntyi ja sanoi, että tämän yhden tekstin hän vielä jaksaa kirjoittaa.

Olin tietysti äärettömän kiitollinen. Vielä kiitollisempi olin, kun postiluukusta kopsahti perinteinen kirje, josta löytyi vanhanaikaisella mekaanisella kirjoituskoneella naputeltu monen sivun essee.

Siinä sanansäilä heilui pisteliäästi, teksti oli tutun terävää, lauseet elegantteja. Mutta oli esseessä iso ongelmakin. Sisältönsä vuoksi sitä ei voinut julkaista.

Kirje oli joka tapauksessa arvokas. Niin arvokas, etten uskaltanut lähettää sitä kustantajalle postin mukana, vein sen perille itse. Yhdessä miettisimme, mitä sille tekisimme.

Kustantajahukkasi kirjeen. Äkkiä sitä ei enää löytynytkään mistään. Kaikki paikat kuulemma koluttiin.

Itseäni syytän, etten ottanut kirjeestä kopiota. Onneksi sentään muistan, mitä siinä suurin piirtein luki – ja ennen muuta sen, mikä siinä nyppi.

Esseeessä Linkola puolusti rasismia ja piti sitä tarpeellisena evoluution tuotteena, eikä sitä siis pidäkään vastustaa. Rasismi ja muukalaiskammo suojelevat Suomeakin afrikkalaisten kansainvaellukselta.

En halunnut julkaista nuorille rasismiin kannustavaa kirjaa. Kiusalliseksi tehtäväkseni jäi kertoa Linkolalle, että hän on turhaan työstänyt kokonaisen viikonlopun tekstiä, jolle ei siis ole mitään käyttöä.

Puhuimme puhelimessa pitkään. Linkola ei menettänyt malttiaan, tietenkään, yksi hänen ristiriitansa tämäkin; hän pysyi aina ulkoisesti hillittynä samalla kun, niin uskon, sisällä kiehui raivo. Ehkä kiukku purkautui siinä, kun hän rauhallisesti sanoi, että Suomen historiassa kunniakkainta ovat yhteiset vuodet natsi-Saksan kanssa.

Hän ei suostunut siihen, että rasistisia pätkiä saksittaisiin pois. Ei, hän ei ollut periksiantavaa ja kompromissihakuista sorttia, hän kaikkein viimeiseksi.

Sitten kuulinkin puhelimessa lauseet, jotka muistaisin aina. ”Jotenkin luulin että sinä Arno et olisi massaihminen ja näkisit tämän taivaisiin asti huutavan hulluuden. Mutta sinä taidat olla ihan samanlainen kuin kaikki muutkin.”

Sanat viilsivät. Eikä mikään muuta muuksi sitä, että ylilyövien provokaatioiden takana Linkolan ydinviesti on vastaansanomaton: ylikansoitus on perusongelma, muu on lähinnä sen johdannaista.

Kun väkeä on liikaa, energiankulutus on valtava, samoin ravinnontarve. Sademetsät hakataan maatalouden tieltä, lajikato kiihtyy. Ilma ja vesistöt saastuvat, jätevuoret kasvavat, kasvihuonepäästöt lisääntyvät.

Elonkehän lisäksi myös ihminen kärsii. Väestönkasvu tuottaa köyhyyttä, saastuminen sairautta. Pakolaisvirrat pahenevat. Konflikteja syttyy herkemmin, kun tapellaan niukoista resursseista. Koronan kaltaisten pandemioiden riski kasvaa ihmisten pakkautuessa ylikansoitettuihin megapoleihin.

Kierrätys, jätteiden lajittelu ja vettä säästävät vessanpöntöt jäävät näpertelyksi, jos meitä on aivan liikaa.

Hämmästellä pitää, miten vähän asiasta puhutaan sen merkitykseen nähden, onhan käsissämme ihmiskunnan kohtalonkysymys. Kun katsoo vaikkapa listauksia ilmastonmuutosta torjuvista toimista, väestönkasvun hillitsemistä niistä on usein turha etsiä.

Vielä merkillisempää on, että silloin kun väestökeskustelua käydään, sävy on yleensä se, että mitään ongelmaa ei ole, tai vielä pahempaa, väkeä tarvitaan lisää. Huoli huoltosuhteesta on aina suurempi kuin huoli ympäristöstä.

Muuankin väestötieteen dosentti on mediassa kauhistellut, että Suomessa asukasluku joskus tulevaisuudessa varmaankin laskee. Näitä ennustuksia hän kutsuu ”madonluvuiksi”.

Toinen tutkija on julkisessa sanassa järkeillyt, että vaikka maailman väkiluvun kasvu jossain mielessä ehkä hiukan ongelma juuri ja juuri olisikin, Suomen väestönkasvu ainakaan ei ole, koska suomalaisia on niin vähän.

Logiikka ällistyttää. Noin ajatellenhan maailma voitaisiin jakaa tuhanteen seitsemän miljoonan asukkaan alueeseen ja todeta jokaisen kohdalla, että mitään haittaa ei väestönkasvusta ole, koska sillä ei ole kokonaisuuden kannalta merkitystä.

Yle on kantanut kortensa kekoon uutisoimalla toistuvasti muun muassa Japanin väestökriisistä, kun maan asukasluku uhkaa ”romahtaa”, herran tähden, alle sataan miljoonaan. Lähes sata miljoonaa vaurasta ihmistä Suomen kokoisella alueella on liian vähän?

Jos rikkaissa maissa väestöpyramidi olisikin jonkin aikaa katollaan ja huoltosuhde vinossa, se on sentään pieni ja ennen kaikkea ohimenevä ongelma verrattuna ympäristön pysyvään ylikuormitukseen.

Viime kesänä julkaistiin tutkimus, jonka mukaan maailman väkiluku ei paisukaan aivan ennakoitua tahtia, vaan kääntyy tämän vuosisadan lopulla jopa laskuun.

Siitähän media säikähti. Pääkirjoituksia myöten puhuttiin jälleen romahduksesta, joka ”kurittaa” maailman maita monin tavoin. Ruotsia pidettiin ”voittajana”, koska sen asukasluvun ennakoidaan kasvavan tuntuvasti. Kauhisteltiin että Suomi on häviämässä Pohjoismaiden välisen väestökilvan.

Jos tuollainen kilpa tosiaan on olemassa, se hakkaa typeryydessään jopa opiskeluvuosien kilpailut siitä, kuka juo tunnissa eniten shotteja.

Outo linja mediassa on jatkunut. Tänäkin vuonna olemme voineet lukea, että huoli pois, väestöräjähdystä ei tapahtunutkaan: vuonna 2100 maailman väkiluku olisikin ”vain” alle 9 miljardia ihmistä. Vain?

Yhdeksän miljardia on järkyttävä luku. Sitä voi verrata vaikkapa siihen, että vuonna 1950 maailmassa oli 2,5 miljardia ihmistä. Onko väestöpommi tosiaan purettu, kun samat arviot kertovat, että Afrikan väkiluku lähes viisinkertaistuu vuoden 2000 tasosta noin 4,4 miljardiin vuosisadan loppuun mennessä?

Kaipa sitten on, kun konkaripoliitikko Heidi Hautalankin mukaan puhe Afrikan väestöräjähdyksestä on ”vanhanaikaista”, väestöongelmaa ei Afrikassa kuulemma ole. Äskettäin Allianssi ry:n ilmastodelegaatti vahvisti hänkin, että väestönkasvu ei ole maailmassa minkäänlainen ongelma.

Näkemykset ovat biosfääriä ajatellen tavattoman ihmiskeskeisiä ja itsekkäitä.

Ilmeisesti väestökuormituksesta varotaan puhumasta, koska pelätään kolonialistista tai jopa rasistista vaikutelmaa: mikä oikeus meillä on päsmäröidä Afrikan asioita.

Mutta liian suuri väestö kuormittaa pahiten siellä, missä kulutus on kovinta ja ekologinen jalanjälki suurin, siis rikkaissa länsimaissa. Jos huoli ympäristörasitteesta on yhtään älyllistä, katse osuu myös meihin, jopa ensisijaisesti meihin. En näe mitään ongelmaa siinä, että esimerkiksi Suomen väkiluku vakiintuisi jonnekin neljän ja viiden miljoonan väliin, päinvastoin.

Sitä vastoin on mieletöntä, jos hirttäydymme bruttokansantuotteen pakonomaisen kasvattamisen lisäksi myös väestön paisuttamiseen, niitä yhdessä ei tämä pallo kestä. Ja juuri tämähän on Linkolan pääviesti.

Linkolaa siis tarvittaisiin edelleen. Koska häntä ei enää ole, ehkä meitä tarvitaan?

Ehdotan, että nimeämme tämän Linkolan kuolinpäivän, 5. huhtikuuta, väestöräjähdyksen merkkipäiväksi, siis hiukan samaan tapaan kuin meillä jo on ylikulutuspäivä. Sopivaa nimeä en tosin ole vielä keksinyt – väestöpommipäivä? – ehdotuksia otetaan vastaan!

Pienenä yhden miehen liikkeenä aion kirjoittaa aiheesta aina huhtikuun alussa jollekin foorumille, ja toivon muita mukaan tekstitalkoisiin; vastuuttomimpia kannanottoja ja tuoreimpia väestöennusteita pitää nostaa keskusteluun. Ylisuuren väestön aiheuttamasta kuormituksesta on puhuttava rehellisesti ja ratkaisuja mietittävä.

Olkoon siinä vaatimaton hyvitykseni nuoruuden sankarille, jonka petin.

Nyt hatuttaa!

/ arnokotro

Uusi Suomi, 20.2.2021

Melkoisen närän se herätti. Muuan iäkäs sukulainen paheksui niin, että melkein menivät välit poikki. Tuntemattomilta sain vihaisia viestejä.

Syy tulee tässä. Kävin telkkariohjelmassa lausahtamassa, että sukupuolitettu asevelvollisuus on selvin tasa-arvorikkomus maassamme, ja asia pitää korjata. Palveluksen kuuluisi olla kaikille vapaaehtoinen.

Ei, tällä kertaa palaute ei puuttunut tähän. Tuohtumus tuli siitä, että miehellä oli televisiossa hattu päässä.

Raivon tekee vähän hassuksi se, että vastaavissa ohjelmissa on totuttu näkemään habitukseltaan hyvin monenkirjavaa väkeä.

On ollut hattuja, poninhäntää ja punaiseksi ja vihreiksi värjättyjä hiuksia, teatraalista tukkalaitetta, hiuspantaa ja pitkää ja lyhyttä tukkaa. On nähty hameita ja suoria housuja. Asujen värikirjo on ollut laaja. Joskus keskustelijoiden kasvoille on loihdittu vahvat meikit ja välillä kevyemmät, on ollut isoja korvakoruja ja kaulaketjuja, persoonallisia huiveja, on käytetty korkokenkiä ja nahkasaappaita. Mutta silloin vieraat ovat olleet naisia.

Entä ne miesvieraat? Kravatti kaulaan ja ylänappi kiinni. Eikä pukujen perusteella muita värejä olekaan kuin musta, sininen ja harmaa.

Naiset ovat sen verran miehiä valveutuneempia, etteivät ikinä suostuisi mokomaan haarniskaan. Mutta miehet taitavatkin olla nössöjä.

Ehkä joku vielä muistaa viime syksyltä Sanna Marinin kuvasta nousseen kohun. Keskustelun valtavirraksi tuli somekampanjoita myöten se, että juuri naispoliitikkojen pukeutumiskoodi on ahdas ja se pitää murtaa. Muun muassa Kuluttajatutkimuskeskuksen johtaja Päivi Timonen totesi Helsingin Sanomissa, että ”nuoret haluavat kyseenalaistaa sen, pitääkö kaikkien naispoliitikkojen kulkea samanlaisissa Marimekon mekoissa”.

Tätä on kuultu paljon: naisten pukeutumista kontrolloidaan liikaa.

En nyt oikein ymmärrä. Kyllähän naispoliitikot saavat pukeutua melkein miten haluavat – ja vahva kannatus sille. Sen sijaan vallalla on hyvin kapea käsitys siitä, miltä miespoliitikon pitää näyttää. Heidän pukeutumisensa on tiukasti kontrolloitua. Ja näköjään meidän rivimiestenkin.

Marin-keskustelussa oli hämmentävää, miten miespoliitikot urhoollisena rintamana kyllä paheksuivat normeja, jotka säätelevät naiskollegoiden pukeutumista, mutta menivät heti perään A-studioihin ankeissa samanlaisissa puvuissaan. (Ja hiuksissaan. Ja skrakoissaan. Ja kengissään. Ja paidoissaan. Ja silmälaseissaan.)

Kulttuurinen miesvankila on enimmäkseen miesten itsensä vartioima. Toisaalta osaavat naisetkin. Muuan arvostettu naisoletettu toimittaja on muutamaankin kertaan vinoillut siitä, että filosofi Frank Martela käyttää hattua. Ironista on, että toimittaja itse pukeutuu räväkästi.

Vaihdoin Martelan kanssa ajatuksia. Tulimme tulokseen, että hattu itsessään on pikkujuttu, mutta se on jo merkittävämpää, että hatun paheksunta symboloi yhden sukupuolen habitusvankilaa.

Päätimme, että hattu pysyy päässä jatkossakin. Vähän vapautta keski-ikäisille ukkeleillekin!

Myös koulumaailmassa olen kummastellut seksistisiä sukupuolinormeja. Jos nyt joku poika kokee lakkinsa osaksi identiteettiään, pitäköön päässään minun puolestani. Soisin että kaikki sukupuolet saavat pukeutua miten lystäävät ja minkä identiteetilleen sopivaksi katsovat.

Aikoinaan paheksuttiin kovasti, jos nainen pukeutui housuihin. Joskus tulee sekin aika, kun nykyinen lakkikeskustelu näyttää yhtä takapajuiselta.

Mutta mikään ei muutu, jos kukaan ei suutu. Joten jos vähänkään omalta jutulta tuntuu, lakki päähän vaan!

Journalismi on vinossa

/ arnokotro

Uusi Suomi, 2.2.2021

Jos pikkaisen pelkistää, naisten ja miesten tasa-arvon yleiskuva on se, että miehiä on enemmistö sekä yhteiskunnan huipulla että pohjalla. Pörssiyhtiöiden hallitukset ja yritysten johtajisto ovat miesvoittoisia. Toisaalta myös pahimmin syrjäytyneet – kuten asunnottomat, vangit ja pitkäaikaistyöttömät – ovat hekin enimmäkseen miehiä.

Yhteiskunnassa näyttää siis olevan mekanismeja, jotka tuuppivat miehiä niin pomoportaaseen kuin katuojaankin vahvemmalla kädellä kuin naisia.

Kumma kyllä, esimerkiksi Helsingin Sanomissa sukupuolijakauma näyttää kiinnostavan vain silloin, kun katse on johtajistossa, ökyrikkaissa ja muussa paremmassa väessä. Kun puhutaan huono-osaisista, sukupuoli tuppaa unohtumaan.

Asia on ihmetyttänyt jo vuosia, mutta nappaanpa tuoreet esimerkit viime viikolta.

Torstain lehdessä oli iso juttu väkivallan uhreista ja heitä auttavasta Rikosuhripäivystyksestä. Pitkään artikkeliin ei mahtunut mainintaa siitä, että valtaosa uhreista on miehiä. Äänilaji oli toinen ja selvisi jo ensimmäisessä virkkeessä: ”Mies pahoinpiteli puolisonsa.”

Lauantain Hesari uutisoi asunnottomuudesta. Parin sivun mittaisessa jutussa jäi kertomatta, että neljä viidesosaa asunnottomista on miehiä. Sen sijaan perinteiseen tapaan kerrottiin, että naisten asunnottomuus on kasvussa.

Samassa lehdessä oli laaja artikkeli koulusta ja tasa-arvosta. Nytkin sai turhaan etsiä mainintaa siitä, että Suomessa tyttöjen ja poikien välille repeää peruskoulussa jopa maailman levein kuilu arvosanoissa, poikien tappioksi.

Katsotaan vielä saman päivän pääkirjoitus. Siinä pohdittiin vankien asemaa – ja mainitsematta jäi, että näistä maamme pahnanpohjimmaisista yli 90 prosenttia on miehiä.

Olisi helpompi ymmärtää sukupuolijakauman ohittaminen, jos se loistaisi poissaolollaan muutenkin. Mutta usein se nousee jopa kaikkein olennaisimmaksi seikaksi silloin, kun naiset ovat tilastollisesti heikommilla.

Sama Hesari, joka kätkee sukupuolen syrjäytyneitä käsitellessään, laskeskeli sivun kokoisessa lauantaijutussaan naisten osuutta kirjallisuuskriitikoista. Kirjoitus keskittyi siihen, kuinka monta naisen ja miehen kirjoittamaa kirjaa lehdessä on arvioitu, kuinka moni kritiikki on naisen laatima ja niin edelleen.

Naisten aliedustus tavoitelluissa pesteissä kirvoittaa lehtiin appelsiinin kokoisia ympyrädiagrammeja ja näyttäviä pylväitä, ja hyvä niin, mutta vastaavia havainnollistuksia saa turhaan odottaa vangeista, asunnottomista ja koulupudokkaista. Tasa-arvojournalismi on kiusallisen asenteellista ja mustavalkoista laatulehtiä myöten.

Psykologiassa puhutaan neglect-oireesta, kun potilaalta katoaa toinen puoli näkökentästä. Tasa-arvon käsittelyä näyttää vaivaavan kollektiivinen neglect.

Ja ainaisen väärinymmärryksen välttämiseksi: kannatan kovasti sitä, että naisia nousee enemmän päättäviin asemiin. En ole vastustamassa uutisointia naisvajeesta hierarkian huipulla. Kahden tyttölapsen isänäkin haluan, että tyttöjä kannustetaan murtamaan perinteiset roolivankilat. Ja vielä enemmän: minulla ei ole mitään kulttuurin feminiinistymistä vastaan ihan jo siitä itsekkäästä syystä, etten koskaan ole esimerkiksi viihtynyt yltiömaskuliinisissa äijäporukoissa, ja ovatpa läheisimmät ystävätkin enimmäkseen naisia.

Mutta se ei estä toivomasta, että miesvoittoisen syrjäytyneistön hyväksi tehtäisiin paljon enemmän. Nyt miesspesifi huono-osaisuus ei politisoidu, ja miten voisikaan kun tuntuu, ettei asia edes kiinnosta.

Tosin yllättäviä journalistisia valonpilkahduksiakin on. Eilen maanantaina Helsingin Sanomat kirjoitti tutkimuksesta, jonka mukaan miehet näkevät työssä enemmän syrjintää kuin naiset. Ehkä tuo voisi viritellä vähän moniäänisempää tasa-arvokeskustelua kuin mihin on totuttu; keskustelua ei pidä tukahduttaa vaan laajentaa – miehet mukaan!

Nollasummapelinä tätä ei kannata pitää. Syrjäytettyjen miesten aseman kohentaminen ei ole naisilta pois.

Palataan vielä niihin tyttäriin. Asumme alueella, missä katukuva on pudokkaiden kansoittama, ja silmämääräisesti kolme neljäsosaa heistä on miehiä. Varmasti tyttöjenkin olisi mukavampi kasvaa aikuiseksi yhteiskunnassa, jossa katu täyttyy askelista, vaan ei mieskurjalistosta.

Otetaan se rokote!

/ arnokotro

Helsingin Uutiset, 20.1.2021

”Ei se pipo siellä taskussa auta”, muistutti äiti aina kun en lapsena kehdannut käyttää pipoa. Eipä niin.

Eikä rokote auta, jos sitä ei ota.

Ja moni ei kuulemma ota. ”Rokote on niin nopeasti kehitetty, ettei riskejä millään tunneta”, kuuluu yleinen perustelu. Totta, kaikkia rokotteen riskejä ei voi varmuudella tietää. Mutta koronan riskit sen sijaan tiedetään liiankin hyvin.

Juuri tästähän viime kädessä on kyse: täydellisyyttä maailmassa on vähän, ja usein on navigoitava todennäköisyyksien varassa.

Silloin pitää tehdä valinta epätäydellisten vaihtoehtojen välillä. Sopii miettiä, kumpi mahtaa olla suurempi terveysriski: se että annetaan koronan levitä väestössä ilman rokotuksen antamaa laumasuojaa, vai se, että otetaan rokotukset käyttöön?

Jos rokotukset ovat riski, niin rokottamattomuus se vasta riski onkin.

Eniten kummastuttaa se rokotevastaisten toive, että nyt pitäisi käyttää omia aivojaan. Rokotekriittinen lätkälegenda Jere Karalahti naljaili taannoin niille, jotka haluavat rokotteen: ”Koska ihmiset alkaa oikeesti miettimään ja käyttämään omaa järkeään?”

Toivon mukaan mahdollisimman pian – ja paljon. Mitä enemmän järkeä käyttää, sitä enemmän vakuuttuu rokotusten tarpeellisuudesta.

Voi kun kyse olisikin yksilön omasta päätöksestä, joka vaikuttaa vain häneen itseensä. Mutta kun ei ole. Jos liian moni jättää rokotteen väliin, korona kieppuu keskuudessamme kauan ja moni riskiryhmäläinen pääsee hengestään. Ja olisihan se ihan kiva yrittäjillekin, että päästäisiin purkamaan rajoituksia.

Jos haluaa vastustaa valtiota ja esivaltaa, siitä vain, mutta kaikkien terveyden vaarantaminen ei ole oikea tapa. Protestille on paremmat keinot.

Ja ei, rokotteen ottaminen ei ole lauma-ajattelua, vaikka ärsyttävä laumasuoja-sana aatokset sille tielle viekin. Joku onkin ehdottanut, että puhuisimme yhteisösuojasta.

Kannatan. Emme halua mennä lauman mukana, mutta yhteisöön haluamme kuulua. Ja toivon mukaan tunnemme yhteisöstä myös vastuumme.

Kotimaallisuus kunniaan

/ arnokotro

Uusi Suomi, 6.12.2020

Siinä me sitten manailimme, miten isänmaallisuus on saanut yhä arveluttavampia muotoja.

Väärin arvattu. Keskustelua ei käyty kalliolaisessa kuppilassa vihreitä äänestävän sivarin kanssa. Keskustelukumppani oli Utin jääkärirykmentin yliluutnantti.

Kiitospaidat, leijonakorut ja jos mitkä kuulapäiden kulkueet ovat tehneet sen, että isänmaallisuuteen on tullut kolkko sivumaku. Lehahtaapa sanasta ilman leijonapaitojakin ummehtunut hönkä; se kääntää katseen menneeseen, esi-isien sankar’töihin ja multaan maan, josta isien vuosisataisten kärsimysten karaisema katse mittailee poikiaan.

Ja siis nimenomaan isien, poikiaan.

Mietimme että hieno maa tämä on, siitä ei ole kyse, täällä meidän on hyvä elää ja olla. Josta kaveri päätyikin ehdottamaan, että mitä jos emme puhuisikaan isänmaallisuudesta, vaan kotimaallisuudesta.

Niin, miksipä ei? Kotimaa on lämmin sana. Siitä ei hohkaa tunkkainen nostalgia, ei pönöttävä patetia tai tribalistinen itsekkyys. Eipä sanaa pääse syyttämään patriarkaaliseksikaan, päinvastoin: ”koti” henkii sen verran feminiiniä tunnelmaa, että se istuu huonosti räyhämaskuliinisten Suomi ensin -marssien taisteluhuudoksi.

Kotimaallisuus ei ole sotaisaa, siinä eivät isien veret velvoita runebergiläiseen soturikunniaan. Isänmaallisuudessa soi Jääkärimarssi, kotimaallisuudessa ei; isänmaallisuuteen kuuluu sotilasparaati, kotimaallisuus pärjää ilman.

Minä rakastan kotiani, olen kiintynyt joka soppeen, mutta koskaan en ajattele, että se jossain objektiivisessa katsannossa olisi parempi kuin jonkun muun koti.

Kotimaallisuus ei ole nurkkakuntaista, vaikka siinä omia nurkkia rakastaakin.

Myös itsenäisyyspäivä panee miettimään. Ensinnäkin itsenäisyys on tunnetusti kovin suhteellista, mutta mikä tärkeämpää: onko se edes itseisarvo? Eivätkö juuri itsenäiset kansallisvaltiot ole historian varrella olleet herkeämättä toistensa kimpussa?

Euroopan unioni nakertaa itsenäisyyttä mutta tuo tilalle sellaiset kumppanuudet ja kytkökset, että sota jäsenmaiden välillä on mahdoton ajatus. EU on verraton rauhanhanke – ei sillä hinnalla että se kaventaa itsenäisyyttä vaan juuri sen vuoksi. Lisää unioneja maailmaan, kiitos!

Kotimaa täyttää vuosia. Se antaa tänään syyn juhlatunnelmaan ja muistuttaa, että vastakin kannattaa pitää koti viihtyisänä, turvallisena ja kauniina. Eikä mikään sitä niin rumenna kuin turha uho.

On tässä hyvääkin!

/ arnokotro

Uusi Suomi, 15.5.2020

Eihän tämä kivalta näytä. Korona kulkee keskuudessamme vielä pitkään, kuka tietää. Heikot ja hauraat ovat entistäkin heikommilla, talous kyykkää ja koronakärvistely käy hermoille. Talousviisaat varoittelevat jo menetetystä vuosikymmenestä.

Mutta aina on koetettava nähdä valoa. Jos toivo menee, sitten menee kyllä muukin.

Piti siis ihan kirjata koronan isoja ja pieniä plussapuolia.

Ensinnäkin turha vastakkainasettelu vähenee, koska koronaa on paha panna varsinaisesti kenenkään syyksi. Tai onhan sitä yritetty – Trump on ehtinyt syyttää kiinalaisia, Brasilian Bolsonaro mediaa ja Helsingin Sanomien toimittaja miehiä – mutta aika laimeaa viholliskuvien virittely on kun muistaa, että noin yleisesti ottaen se sentään on maailman suosituin harrastus.

Nähtiinhän tässä jopa A-studio, jossa vihreiden Ohisalo ja perussuomalaisten Halla-aho komppailivat toisiaan. Ei siinä katsojalle ihan tippaa linssiin tullut mutta paljon ei puuttunut.

Koronatodellisuudessa kirkastuu se, että niin kiva kuin onkin lämmitellä oman someheimon konformistisella leirinuotiolla ja haastaa riitaa naapuriklaanin kanssa, samaa kuilua tässä loppujen lopuksi kaikki tuijotamme, yhteiset ovat pelot ja toiveet: elämää toivotaan ja kuolemaa pelätään. Kummasti korona tislaa siivilään sen, mikä lopulta on tärkeää ja mikä ei.

On tämä ikimuistoinen pienuuden oppitunti. Internetin ja ydinpommit kehitellyt laji on kai kuvitellut olevansa itseoiketettu maailmanvaltias, mutta sitten tuleekin mikroskooppinen eliö josta emme olleet kuulletkaan ja iskee yhteiskunnat kanveesiin. Korona muistuttaa, että eläimiä tässä sittenkin ollaan ja osa luontoa, ja sellaisina luonnon armoilla – ja juuri nyt olemme jossain mielessä pienempiä kuin se virus.

Ja sama antiikiksi: korona on nemesis, kosmisen koston henki, joka häpeilemättä heristelee sormea itsestään liikaa luulevan apinalajin hybrikselle.

Samalla tässä on kaikessa traagisuudessaankin jotain koskettavaa, koskaan aiemminhan ei ihmiskunta ole kokenut mitään näin vahvasti yhdessä. Paremmaksi panisi vain meteoriitti.

Mutta palataan maanpinnalle. Korona on saanut aikaan sellaista, mitä vielä alkuvuodesta olisi pidetty mahdottomana.

Politiikkaahan on kahlinnut merkillinen vaihtoehdottomuuden imperatiivi. Valittu tie on ainoa mahdollinen, muu on haihattelua, suut suppuun nyt ja mitään mahdollisuuksia ei ole antaa lisäropoja kellekään. Ja nyt sitten valtion rahaa viskotaan ilmaan kuin riisiä hääkirkon portailla.

Ei, tuhlailu ei ole hyvä tavoite. Mutta kenpäties korona ravistelee irti luutuneista ajatusmalleista, kyseenalaistaa perinteisiä ”välttämättömyyksiä”, opettaa toisinnäkemisen taitoa. Jos pikainen täyskäännös kaikkein pyhimmän eli valtion velan parissa käy päinsä, miksei samantien voisi puhkoa reikiä muihinkin fundamentteihin; jospa korona räjäyttäisi mahdollisuushorisontit laveammiksi?

Otetaan nyt vaikka verotus. Iät ajat on jumiteltu ajatuksessa, että muuta vaihtoehtoa ei kerta kaikkiaan ole kuin systeemi, jossa ökyrikkaat saavat nostella omaisuustulojaan pienemmällä prosentilla kuin sairaanhoitajat palkkojaan.

Mitä jos kyseenalaistetaan tämäkin itsestäänselvyys ja luodaan uusi veromalli, jossa kaikki tulot pannaan samalle viivalle ja verotetaan samalla prosentilla, oli se sitten palkkaa, perintöä, osinkoa tai myyntivoittoa? Mahdotonta? Ei, kaikkea kummallista on nähty sen verran, että enää mikään ei ole mahdotonta, ehkei edes reilumpi verotus.

Pitkään on toivottu sitäkin, ettei työttömän tarvitsisi kituuttaa kannustinloukossa, kun kaikki 300 euroa ylittävä tilapäistienesti leikkaa tuet samassa suhteessa pois. Nyt koronan melskeissä suojaosa nostettiin suitsait 500 euroon, eikä kitinää kuulunut. Lehdissä asia sai huomiota keskimäärin sivulauseen verran.

Koronakriisin jäljiltä ilma on sakeanaan sirpaleita, mutta niistä voi kasata jotain aiempaa parempaa.

Ja entäpä kravatit? Onhan se ollut upeaa, että studioon istutettujen kravattiherrojen sijaan olemme saaneet nähdä haastatteluita kotioloista, rennot vetimet päällä. Joten eiköhän jatketa samalla linjalla koronan jälkeen! Annetaan miestenkin pukeutua kokouksiin ja telkkariin persoonallisesti. Kuka haluaa illasta toiseen tapittaa tylsiä puku-ukkoja? Harva kai itsekään haluaa, näin toivon, sulloutua ankeaan virkamieshaarniskaan.

Jos hyvin käy, ehkä minunkaan ei tarvitse koskaan opetella kravattisolmua.

Kaltaiselleni piilojuntille korona tuo muutakin helpotusta. Viime vuosina olen ollut helisemässä erilaisissa kissanristiäisissä, kun älyttömät poskisuudelmat ilmaantuivat meikäläiseenkin kekkerietikettiin.

Ilman olisi pärjätty. Koskaan ei tiedä, onko tervehdittäessä tarkoitus kätellä, halata vai pitääkö ihan ruveta ilmaa pussailemaan. Nyt on vähintään tilapäisesti selvitty tuostakin vitsauksesta, toivottavasti lopullisesti.

Kun lisään vielä, että aamutelevisiota on nykyään kivempi katsoa, kun keskustelut eivät vähän väliä katkea pitkiin ja puiseviin urheilukatsauksiin, tässähän alkaa jo uskoa enemmän tulevaan kuin menneeseen.

Kun maailma ympärillä murenee

/ arnokotro

Uusi Suomi, 15.3.2020

Tämä on ollut kummallinen vuosi.

Jo alku oli outo. Vietimme uuttavuotta syrjäisessä suomalaiskaupungissa. Uudenvuoden yönä kaksi paikallista nuorta katosi jäljettömiin. Huhut velloivat, etsintäpartiot vaelsivat, taskulamppujen valokeilat puhkoivat pimeyttä. Some tarjosi selitykseksi kaappausta ja yöllä nähtyä mysteeriautoa.

Suomalaisesta pikkukaupungista tuli Twin Peaks.

Vasta päivien päästä nuoret löytyivät, kuolleina jään alta paikasta joka ei käynyt mitenkään järkeen. Läheisen talon asukas kertoi, että yöllä oviin oli koputettu.

Tapahtumien kulku ei koskaan selvinnyt.

Tulimme Helsinkiin. Me tulimme mutta talvi ei tullut. Pulkat nököttivät odottavan näköisinä turhaan varastossa. Neljäkymmentä vuotta olen asunut Sompasaaren sataman liepeillä, ja oli siis nähtävä sekin talvi, kun meri ei mene jäähän ja Blade Runner -sade pimentää kaupungin päivästä toiseen. Ystävä sanoo kulkeneensa koko talven sadetakissa. 

Luistelemaan onneksi pääsee ilman talveakin. Tyttären ykkösharrastus ja intohimo on muodostelmaluistelu. Alkuvuodesta paljastui, että luisteluseuran valmentajan toiminta on ollut täysin epäeettistä. Kävin epäuskoisena kriisikokouksessa, ja voi olla, että melkein 150 vuotta vanha seura hajoaa alta.

Mutta tuo on tietysti pientä.

Sillä sitten tuli korona. Muu kummallisuus sai tehdä tilaa kaikkien mustien joutsenten äidille, kohtalon sadistiselle sormelle. Varsinainen käänne, niin sen näen, oli viime torstai; viimeistään silloin Suomi muun maailman mukana nyrjähti uuteen asentoon.

Sattumoisin juuri tuona torstai-iltana olin vieraana telkkariohjelmassa, joka oli kuvattu paljon aiemmin, viime elokuussa. En katsonut jaksoa, vilkaisin vain nauravia naamoja ja ihmisiä, jotka viettivät loppukesän huoletonta aurinkopäivää jossain toisessa todellisuudessa.

Kontrasti riipaisi. He eivät tienneet, että kesä taittuu syksyksi mutta talvea ei tule. Tulee kulkutauti.

He eivät olisi ymmärtäneet otsikoita, jotka ovat kuin scifielokuvista – niistä klassisista kauhukuvaelmista, joissa hyökkäys ulkoavaruudesta hiljentää kadut ja äkkiä mikään ei ole kuin ennen. Näitähän me nyt luemme: yleisötilaisuudet on peruttu, kouluja ja työpaikkoja pannaan säppiin, pörssien syöksy syö eläkesäästöt, maat sulkevat rajojaan. Neuvottomina ja eksyksissä hapuilemme sumussa eteenpäin.

Nyt uhka ei tule ulkoavaruudesta, se iskee lähempää.

Tunnelma on epätodellinen. Kaduilla kyllä kulkee ihmisiä mutta hiljaisina ja ilottomina zombiarmeijoina, kaupoista hamstrataan säilykkeitä kuin sotaan varautuen, hyllyt ammottavat tyhjinä. Toimittajaystävä kertoi viestissään Pasilan tornitalon aavemaisesta hiljaisuudesta, kun hän muun toimituksen kanssa jätti työpaikan ja siirtyi etätöihin. Olivat vielä käyneet lasillisella ja lopuksi sanoneet, että nähdään sitten joskus.

Tänä vuonna koittaa Hiljainen kevät.

Sitten päässä alkaa soida pianoriffi. Sir Elwoodin hiljaisten värien Kymmenen tikkua laudalla -kappaleen heleä duuripiano ilkkuu sanojen sysimustalle dystopialle, kun lähestyvä saastepilvi eristää ihmiset koteihinsa, tv on mykkä ja pikkusisko kysyy, montako yötä on vielä jouluun.

Oma alakouluikäinen tyttäreni sanoi iltapalalla, että kun hänellä ja siskolla on koulu mennyt niin kivasti, emmekö voisi sen kunniaksi mennä kesällä jonnekin lämpimään. En näyttänyt, että silmäni kostuivat, aikuisen pitää olla nyt turvallinen ja tavallinen, nyt jos koskaan. Ajattelen vain parastasi, tyttökulta.

Ja jotta kaikki olisi riittävän kummallista, muusikko joka pianon biisiin soitti ja sävelsi on tyttären koulun rehtori. Kun kehuin rehtorille kappaletta, hän hymyili jotenkin vaisusti.

Oi miksi, oi miksi kaikki on niin outoa.

Joskus kauan sitten, toisessa todellisuudessa silloinkin, vierastin normisuomalaisuutta; standardionnellisuudeksi sitä kai kutsuin kurkotellesani kohti epäsovinnaisen taitelijaelämän dramaattisia käänteitä ja elokuvallisia kohtauksia. Keskiluokkainen elämänmeno ja sen arkiset rytmit ja rutiinit? Ei kiitos.

Miten paljon siitä nyt haaveilenkaan, kaikesta normaalista. Tänään ihmettelen, kuinka hyvin kaikki oli, herra paratkoon, vain pari kuukautta sitten. Ja kuinka kiittämätön olin, sitä ihmettelen myös; melkoinen mielipaha tuli jo siitä, että eräänkin kirjan taittovaiheessa huomasin kursiivien kadonneen. Selvästi pitää ojentaa mikrofoni Bruce Springsteenille: Now all them things that seemed so important, well Mister they vanished right into the air.

Haluaisin herätä tästä painajaisesta tavalliseen tiistaihin, kun isoin huoli on kadonnut sukka ja Helsingin Sanomien aloitusaukeama raportoi jostain sopivan pienestä: hallitus kaavailee korotusta merimieseläkkeisiin, teatterin kävijämäärät ovat hienoisessa nousussa.

Haluaisin päällimmäiseksi mielipahaksi arkiharmeja, haluan kiukutella tiskikoneen tyhjentämisestä ja ministerin hölmöstä verolausunnosta. Tuo kaikki on nyt luksusta, nykyisen mentaalimaiseman tavoittamattomissa.

Meidät on pantu kollektiiviseen koronatestiin. Nyt koetellaan arvoja, mielentaitoja, henkisiä peruspilareita.

Pitäisi varmaan ajatella isoja. Pitää muistaa 1860-luvun nälkävuodet, espanjantaudit, viime sodat. Emme elä keskiajan ruttokaupungissa. Paljon pahemmastakin on yhteiskuntana selvitty, siispä vähemmästä selvitään. Kenties nyt tarvittaisiin pullo perspektiiviä, kirjailija Erlend Loea lainatakseni.

Mutta enemmän haluan mennä pientä päin. Nyt on oikea hetki käydä kiinni tuttuun ja turvalliseen. Nyt tarvitaan pari pulloa tavallisuutta, Erlend, nyt tarvitaan kaurapuuroa.

Maailmalle emme paljon voi, itsellemme ja lähipiirillemme sen sijaan voimme paljonkin. Kenties koskaan en ole halannut läheisiäni vähemmän kuin viime päivinä, kenties koskaan en ole ajatellut heitä enemmän kuin viime päivinä.

Martti Luther mietti, että jos hän tietäisi maailmanlopun tulevan huomenna, hän istuttaisi tänään omenapuun. Hengenmiehen aatos palasi mieleen, kun viime viikonloppuna osallistuin ystäväperheen maalaustalkoisiin.

Perheessä on pieniä lapsia, maalasimme lastenhuoneen seinää. Tuskin minusta iso apu oli, niin tumpelo olen käytännön toimissa, mutta jotenkin tuo oli tärkeää ja toivoa tuovaa. Silti, kesken kaiken, mieleen pujahti Gallen-Kallelan maalaus Rakennus, jossa nuori perhe rakentaa taloa. Kun taulua katsoo lähemmin, huomaa että yksi rakentajista onkin luuranko.

Ehkä koronakatastrofista on se hyöty, että perusasiat nousevat taas arvoonsa. Elämä ensimmäisenä.