Kohtaaminen

Uusi Suomi, 22.12.2018

Eilen vierailin TV1:n Sannikka & Ukkola-ohjelmassa. Hassua kyllä, varsinaista keskustelua paremmin mieleen jäi kohtaaminen takahuoneessa.

Samaan ohjelmaan nimittäin osallistui keskustapuolueen Mikko Kärnä. Emme olleet koskaan aiemmin tavanneet, mutta tiesin kyllä miehen – lähinnä siitä, että hän yleensä kannattaa kaikkea mitä vastustan, ja päinvastoin.

Jos minusta tehtäisiin vastakohta, se olisi Mikko Kärnä.

Kärnä on erähenkinen lappilainen ex-rajavartija, joka harrastaa metsästystä ja esiintyy mieluusti pyssyjen kanssa machoilevissa Instagram-kuvissa. Eläinten lahtaaminen on kuulemma ehdottomasti oikein ja se tuottaa mielihyvää. Kärnä on myöntänyt julkaisevansa kiusallaan ja tarkoituksella provosoivia kuvia tappamistaan eläimistä. Hän vastustaa sitä, että Jehovan todistajat vapautetaan asepalveluksesta, koska kaikkien miesten pitää käydä armeija. Kärnän elämänpiiriä ovat Lappi ja sen erämaat, itse laidunnan Kallion pahamaineisella punaviheriöllä.

Sitä paitsi keskustapuolue on viimeisin puolue heti kristillisten jälkeen, jota voisin äänestää.

Millainen kokemus sitten oli tutustua Kärnään? Sanalla sanoen miellyttävä. Heitin avaukseksi, että jos lähetykseen halutaan lisää ytyä, meidät pitäisi päästää väittelemään asevelvollisuudesta. Kärnä naurahti ja piti ajatusta hyvänä. Koska tätä mahdollisuutta ei meille suotu, kävimme armeijakeskustelun takahuoneessa – ja olimme paljosta samaa mieltä. Esimerkiksi siitä, että maanpuolustuksen pitää olla kunnossa, määrärahat on turvattava ja puolustus pitää järjestää tasa-arvoisesti. Yksimielisiä olimme siitäkin, että nykytilanne on kaikkea muuta kuin hyvä: rahat eivät riitä, tasa-arvo ei toteudu ja niin edespäin.

Yhteinen näkemys meillä oli myös puolustusministerin linjauksista, mutta ei niistä nyt enempää.

Kärnä vaikutti huumorintajuiselta, älykkäältä ja sanavalmiilta hepulta, sellaiselta jonka kanssa olisi hauska istua oluella.

Mitä opin, taas kerran? Tarvitaan enemmän nokikkain kohtaamista. Juttelin hiljattain Aseman Lapset ry:ssä työskentelevän kanssa, ja hän kertoi että heillä on ratkottavanaan hyvinkin karuja kiusaamis- ja uhkailutapauksia, joissa on osallisina myös nuorten vanhempia. Mutta liennytyksen saa alkuun usein yllättävän helposti: nettiräyhäämisen sijaan pitää vain istua samaan pöytään, jolloin raivo kummasti laantuu.

Saman havainnon olen tehnyt koulumaailmassa. Jos opettaja kohtaa kasvotusten niin sanotun hankalan vanhemman – tai vanhempi hankalan opettajan – yhteinen sävel tuppaa löytymään.

Olemme liikaa yksin ja rakentelemme mielen kellareissa kitkeriä viholliskuvia. Nettikeskustelukaan ei oikein auta, päinvastoin, koska evoluutio on muovannut homo sapiensista sellaisen otuksen, että ymmärrys ja empatia vaativat muutakin kuin sanoja. Savannilla ei ollut nettiä, piti katsoa lajikumppanien ilmeitä ja eleitä, ja niin pitää vieläkin.

Aloittaa voi läheltä. Opettajana haluan, ettei lähiopetusta korvata itsenäisellä läppäriopiskelulla. Nuorille tekee hyvää tulla säännöllisesti vertaistensa joukkoon, kohtaamaan ja keskustelemaan. Ja lopetetaan se puhelimien tuijottelu välitunneilla ja kysytään mieluummin livenä kaverilta, miten menee.

Eduskuntavaalien alla sopii toivoa, ettei kampanjoita käydä liian nettipainotteisesti vaan ehdokkaita nähdään vaalikojuilla keskustelemassa kansalaisten kanssa. Ja toivottavasti me äänestäjät jaksamme vaivautua paikalle. Käsitys monesta poliitikosta voi muuttua lyhyenkin kohtaamisen myötä ja sietämättömäksi idiootiksi tietämämme päättäjä paljastua yllättävän siedettäväksi tapaukseksi, eikä sen jälkeen sormista tursua näppäimistölle yhtä helposti aamuöistä nettisappea.

Ja mitä Uuteen Suomeen tulee, uskon että ärsyttävimpienkin blogien takaa saattaa löytyä yllättävän hyvä tyyppi. Kumman usein ihmiset ovat miellyttävämpiä kuin kirjoituksensa.

Tämän ajatuksen hengessä haluan toivottaa kaikille Uuden Suomen lukijoille ja blogisteille rauhallista joulua.

 

Sekämiehet vauhdissa

Uusi Suomi, 19.7.2018

Ensin sisältövaroitus: teksti huokuu alhaisen verensokerin ja helvetillisen helteen buustaamaa huonotuulisuutta, kopeaa besserwisserismiä ja pilkunviilausta. Jatkaminen omalla vastuulla eikä valituksia oteta vastaan.

Got it, reitti selvä, voin jatkaa?

Elikkä. Kielenkäyttöön juurtuneet rikkaruohot ottavat pannuun. Elikkä tietysti, mutta yhtä rasittava on kaikkialle tunkenut sekä. ”Vieraina studiossa ovat Antti Rinne sekä Petteri Orpo.” Seminaari käsitteli ”taloutta sekä työllisyyttä”. Säätiedotuksen mukaan luvassa on ”aurinkoa sekä hellettä”.

Jos Matti ja Teppo perustaisivat duonsa nyt, se olisi Matti sekä Teppo.

Mihin katosi ja?

Varmaan samaan paikkaan kuin jos. Sen tilalle pannaan mikäli, joka kai sitten kuulostaa hienommalta. Ei minusta, kömpelömmältä vain. Uhanalainen on myös pitää-verbi silloin kun on tehtävä jotain. Ainakin koulubyrokraattien kapulakielessä tulee tehdä milloin mitäkin. Hupaisimmillaan tulee mennä.

Sitäkin sopii ihmetellä, miten sokeita eturivin poliitikot ovat väsyneelle toistolle. Luulisi löytyvän edes joku neuvonantaja vihjaisemaan Juha Sipilälle, että sotea tai mitään muutakaan ei enää yhtään kertaa viedä maaliin.

Sama koskee haasteen ja haastavan ryöstöviljelyä. Eikö meillä tosiaan ole enää ongelmia, vaikeuksia, hankalia ja kiperiä tilanteita – pelkkiä haasteita vain? Pieni vinkki: jos tarkoitus on taikoa ongelmat kadoksiin sanamagialla, ei onnistu.

Taannoin musiikkia tekevä tuttavani valitteli, että säveltäjiä kyllä löytyy, mutta sanoittajat ovat harvassa. Väärässä oli, koska nykyään sanoittajia on joka lähtöön. Jos joku kertoo, ettei oikein jaksa nykyisessä duunissa ja haluaisi tehdä jotain muuta, se on kaikkialle levinneessä psykopuheessa tunteiden sanoittamista.

Iki-inhokeistani olisin toivonut sinä-passiivin jo saaneen armokuoleman, mutta sepä rehottaa keskuudessamme kuin mikäkin myrkyille immuuni tuholaislaji. Taannoin seurasin tv-haastattelua, joka meni vapaasti muistellen näin:

– Sä pääsit sitten teatterikouluun?

– Joo. Mutta sä huomaat kuinka rankkaa se on, kun sä joudut altistamaan sut kritiikille.

– Niinpä. Sä huomaat sen myös toimittajan ammatissa, että sä olet julkista riistaa.

– Mutta sä tiedät että sä selviät.

Luovutin. En ollut enää kärryillä, kuka puhuu kenestäkin, vaikka keskustelijoita oli vain kaksi. Olisiko ihan mahdoton ajatus, että kun ihminen puhuu itsestään, hän käyttää semmoista sanaa kuin minä, ja se jolle puhutaan, on sinä?

Mutta on tässä toivoakin. Jossain vaiheessa muotiin tuli topakka ”koska”-rakenne: ”Ehdotus ei mennyt läpi, koska tasa-arvo.” Olihan se ensimmäisen kerran hauska, muttei enää sadatta kertaa, ja nyttemmin maneeri lienee onneksi hiipumaan päin.

Kyllä kyllä, kieli elää ja muuttuu, ja hyvä niin. Mutta kuten ystävä totesi, kaavoittunut ja muoti-ilmausten kyllästämä kielenkäyttö voi olla myös kielen köyhdyttämistä. Mitäpä siihen muuta sanomaan kuin juurikin niin.

Meistä tuli liian kilttejä

Opettaja, 7/2018

Miten tässä näin kävi? Ensin opettajat nostavat Suomen koulut maailmanmaineeseen. Pian sen jälkeen meidät jo istutettiinkin koulutustilaisuuksiin kuulemaan, että homma on tehty päin mäntyä: opettaminen on ollut pelkkää passivoivaa paasaamista, frontaaliopetusta. (Kuulostaa melkein aivovauriolta.)

Kiitosta emme saa. Sen sijaan istumme häpeän puna poskilla kuuntelemassa, kun digikonsultit valistavat ilman nykykoulun tuntemusta kehnoimpien koulumuistojensa pohjalta, millä kaikilla tavoilla teemme työmme tyhmästi. Äskettäin luennoija kertoi, että vain viidesosa oppilaista hyötyy nykyopetuksesta.

Merkittävä kouluvaikuttaja – jolla ei ole lainkaan opettajakokemusta – ilmoitti taannoin, että dokumenttikamera on kehno väline, siitä pitää hankkiutua eroon. Mikä olisi lääkäreiden reaktio, jos opettajat määräisivät, että unohtakaapas jo se verenpainemittari? (Dokumenttikamera on sivumennen sanoen verraton kapistus.)

Meitä valistetaan, että käyttämämme arviointi on kehnoa. Numerot ja kokeet eivät kerro mitään. Pitää arvioida herkeämättä koko ajan ja vieläpä jokaisen oppijan yksilöllistä kehitystä ja oppimisprosessia – vaikka ryhmässä olisi tyypilliset 35 opiskelijaa ja iso työ on jo siinä, että oppii erottamaan Jonit ja Jonnet toisistaan.

Meille pakkosyötetään ajatusta, että verkko-opetus on niin kova juttu ettei se ole opettaja eikä mikään, joka ei kotiin päästyään avaa läppäriä, jonka kannen alta, hups, tulvahtaa silmille toinen työpäivä.

Ei työmäärä lisäänny, sitä lisätään. Ja kaiken aikaa halutaan muutosta muutoksen vuoksi. Kohta pitäisi taas ruveta kirjoittamaan lukioon uusia opetussuunnitelmia, vaikka nykyisiä vasta otetaan käyttöön.

Ei kuulkaas, ei käy. Meidän on saatava keskittyä perustyöhömme eli opettamiseen (saakohan sanaa edes käyttää) ilman ulkopuolisten jatkuvaa päsmäröintiä. Meidän pitää päästä liiasta kiltteydestä.

Eikä kiltteyden vastakohta ole nyt ilkeys, vaan terve ammattiylpeys ja omanarvontunto.

Ylikansoitus on ongelma numero yksi

Uusi Suomi, 1.3.2018

Muistan kummastelleeni sitä jo peruskoulussa. Koulukirjassa kerrottiin, mikä perheen lapsiluvun pitää vähintään olla, jotta ”väestönkasvu on turvattu”. En ymmärtänyt, miksi väestönkasvu on hieno juttu planeetalla, jolla ihmisiä on jo ennestään liikaa.

Enkä ymmärrä vieläkään.

Hiljattain Ylen pääuutiset kertoi Japanin väestöongelmasta. Koko uutinen rakentui sen ajatuksen varaan, että syntyvyys pitää saada kasvuun, väestö uhkaa vähetä. Kriisitietoisuutta nostateltiin kertomalla, että ”toissa vuonna väkiluku kutistui kolmannesmiljoonalla”.

Japani on pinta-alaltaan vain hiukan Suomea isompi ja asukkaita on melkein 130 miljoonaa, asukastiheys on 335 asukasta neliökilometrillä. Ekologisesti katsoen se on karmea luku.

Väestönkasvun pysähtymistä pelätään monissa muissakin maissa. Milloin se on Italia, milloin Saksa tai koko EU, missä syntyvyys pitäisi kuulemma saada reippaaseen kasvuun.

Huoli on outo, koska liian suuri ihmispopulaatio on maapallon isoin ongelma, oikeastaan kaikkien ympäristöongelmien alkusyy. Poikkeuksia on, mutta yleisesti ottaen yhtälö on yksinkertainen: mitä pienempi väestö, sitä helpompi on pitää ympäristön kuormitus hallinnassa – ja päinvastoin.

Merkitykseensä nähden ylikansoitusongelma on jäänyt liian vähälle huomiolle. Jos sitä ei saada kuriin, muu ympäristöpolitiikka uhkaa jäädä näpertelyksi. Jos Afrikan väestö kasvaa tällä vuosisadalla ennustetusti yli neljään miljardiin (!), jokainen voi miettiä, mikä vaikutus sillä on maapallon kuormitukseen.

Emmekä me vauraiden maiden tyhjäpäiseen kulutuksen sokaisemat shoppailijat ole yhtään synnittömämpiä, kaukana siitä, niin paljon käytämme henkeä kohti raaka-aineita ja vauhditamme ilmastonmuutosta, muun muassa. Siksi toiveet Japanin ja muiden länsimaiden väkiluvun kasvattamisesta ovat erityisen käsittämättömiä.

Hyvä on, tiedän. Väestöpyramidi voi joissain maissa olla jonkin aikaa nokillaan, kun uudet sukupolvet ovat pienempiä kuin eläköityneet, ja huoltorasitus kasvaa. Mutta jos syntyvyys halutaan tämän takia kovaan kasvuun, mitä tehdään sitten, kun tämä sukupolvi on eläkeiässä? Ilmeisesti tarvitaan taas uusia isompia ikäluokkia. Eikö riitä, että olemme sitoutuneet ekologisesti kestämättömään talouden kasvupakkoon, jossa jo tasapaino vaatii kasvua; pitääkö sen lisäksi hirttäytyä vielä väestönkasvukierteeseen?

Luonnon monimuotoisuus on itseisarvo, syntyvyyden kasvu ja talouskasvu eivät ole. Moraalisiin valintoihin pystyvällä lajilla ei ole oikeutta talloa muita elämänmuotoja alleen.

Jos tosissamme haluamme saada ihmiskunnan ympäristösuhteen kuntoon ilmastonmuutosta ja sukupuuttoaaltoja myöten, parasta mitä voimme tehdä, on keksiä keinot väestönkasvun pysäyttämiseen, ja hienointa olisi, jos maapallon väkiluku lähtisi lasku-uralle. Eli kun seuraavan kerran kuulemme jonkin maan alenevasta syntyvyydestä, olkaamme iloisia.

Ajan myötä ohimenevän huoltosuhdeongelman hallitseminen on sentään helpompaa kuin pysyvän ekokatastrofin kanssa eläminen.

 

 

 

Kansanäänestys Natosta – mahtava idea!

Uusi Suomi, 13.12.2017

Presidenttiehdokkaat ovat puhuneet lämpimästi Nato-kansanäänestyksestä, Pekka Haavistoa lukuun ottamatta.

Mainio ajatus tuo kansanäänestys. Kumma kun muissa läntisissä demokratioissa sitä ei ole tajuttu. Yleensähän maat ovat liittyneet Natoon oudosti edustuksellisen demokratian hengessä, eikä kansanäänestykseen ole menty kuin kolmessa puolustusliiton 29 jäsenmaasta.

Kansanäänestystä on vastustettu väittämällä, ettei äänestäjillä olisi vankkaa tietopohjaa päätöksensä tueksi.

Hassu väite.

Otetaan nyt vaikka kriisiajan huoltovarmuus, joka on olennainen kysymys, kun arvioidaan liittoutumisen tarvetta. Eiköhän meistä jokainen ole tehnyt ainakin summittaisia laskelmia siitä, miten ja kuinka pitkään eri aselajien huolto ja täydennys pelaisivat kriisin tullen ilman Nato-maiden apua.

Sama koskee valtion varmuusvarastoja. Jos tieto onkin salaista, osaamme kyllä sen verran hyödyntää verkostojamme, että saamme myös salaiseksi luokiteltua faktaa päätöksemme pohjaksi.

Suomen puolustuksen puutteet ovat tiedossamme. Liikekannallepanosuunnitelmat ovat tietty salaisia, mutta tässäkin pystymme urkkimiamme tietoja yhdistelemällä arvioimaan, kuinka kauan kestää polkaista puolustus jaloilleen, missä ovat ongelmakohdat ja olemmeko modernia sodankäyntiä ajatellen vääjäämättä myöhässä.

Suuri osa tiedosta on sitä paitsi julkista. Niinpä olemme selvittäneet Venäjän Iskander- ja S400-ohjusten sijainnin ja kantaman. Lähialueittemme sotilaskohteet ja niiden kalusto ovat tuttuja, laivaston Kalibr-ohjusten funktio on selvillä. Ymmärrämme kotoisen NASAMS-ilmatorjuntajärjestelmän vahvuudet ja puutteet ja pystymme tämänkin pohjalta arvioimaan, vaatiiko uskottava puolustus liittoutumista vai ei. Samoin tiedossamme on Naton satelliittitietojen merkitys puolustuskyvylle.

Erityisen kummallisia ovat Pekka Haaviston varoittelut, että olisimme kansanäänestyksessä alttiita informaatiovaikuttamiselle. Ei sellaisia ihmisiä voi sumuttaa, jotka ovat luotettavasti selvittäneet eri maiden sotilasdoktriinit, puolustusvoimien suorituskyvyn, analysoineet erilaisia uhkaskenaarioita ja arvioineet avun tarpeen ja saatavuuden eri tilanteissa.

Luulevatko kansanäänestyksen vastustajat esimerkiksi, ettemme tietäisi, mikä on PRY? Tai ettemme ole tutustuneet EU:n asiakirjoihin – kai me nyt lukea osaamme. Lissabonin sopimuksen kohdan 42/7 lisäys on tuttu: tiedämme, että EU:n avunantolauseke ”ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen”. Osaamme analysoida tämän vaikutukset EU:n avunantovelvoitteeseen tilanteessa, jossa sotilaallinen jännitys kasvaa mutta emme ole puolustusliiton jäseniä.

Me Nato-kansanäänestäjät olemme sitä paitsi kriittisiä. Meitä ei haittaa, vaikka suomalaisista ammattisotilaista vain 15 prosenttia katsoo, että meillä on uskottava itsenäinen puolustus. Me uskomme itsenäiseen puolustukseen ja vastustamme liittoutumista, koska laskelmamme osoittavat, että upseerit ovat väärässä.

Sitä paitsi naapurin Jonnekin aloitti juuri intin ja kuulemma viihtyy siellä hyvin, oppii samalla vähän kuriakin. Kyllä asevelvollisuus ja liittoutumattomuus takaavat puolustuskyvyn, mihin tässä mitään Natoa tarvitaan.

Suomi 100

Itsenäisyyspäivän juhlapuhe Herttoniemen yhteiskoulussa 5.12.2017

Arvoisa juhlaväki, hyvät opiskelijat ja opettajat,

Suomi täyttää huomenna tasan sata. Sen kunniaksi on hyvä katsoa myös eteenpäin. Haluankin tänään puhua toivosta ja tulevaisuudesta.

Ensin kuitenkin pitää pujahtaa ajassa taaksepäin.

Käydään vuodessa 1987. Siitä on siis kolmekymmentä vuotta, Suomi täytti 70. Tuo aika tuli mieleen, kun katson teitä nyt, hyvät lukiolaiset. Olin itse silloin lukiossa, ja meillä oli tapana välitunnilla puhua paitsi niitä tavallisia nuorten juttuja myös maailman ja Suomen tilasta.

Muistan että nuoruuteen liittyvän voimantunnon rinnalla mieltä kaihersi myös epävarmuus, jopa pelko. Noissa vähän maailmantuskaisissa keskusteluissa pyöri muutama kauheus yli muiden: meille näytettiin jatkuvasti uutiskuvaa keski-Euroopan metsistä, jotka ovat kuolemassa ilmansaasteisiin, happosateet olivat kaikkien huulilla. Mieleen on jäänyt lohduton kuvasto: lehdettömien puunrankojen rivistö jatkuu silmänkantamattomiin.

Luurankopuut olivat lopunajan näky.

Jatkuvasti varoiteltiin, miten otsoni hupenee ilmakehästä. Sen aiheuttivat muun muassa spray-pullojen kaasut ja jääkaappien freoni, ja kun otsoni katoaa, auringon vaaralliset ultraviolettisäteet pääsevät ilmakehän läpi iholle.

Uhka tuli avaruudesta. Meille näytettiin, miten valtava reikä Etelämantereen päällä laajenee, se oli iso ja kaiken aikaa laajeneva musta aukko. Ja sen myötä ihosyöpä lisääntyy räjähdysmäisesti.

Eivätkä sairaudet tähän loppuneet. Aids eli immuunikato tuli uutisiin saman vuosikymmenen alkupuolella, ja sen ennustettiin leviävän kulkutaudinomaisesti. Pisaratartunnastakin puhuttiin. Emme olisi suojassa missään.

Niin siis tulivat meidän elämäämme immuunikato ja otsonikato, ne silloisten lukiolaisten omat katovuodet.

Eikä se tuohon jäänyt. Elettiin vielä kylmän sodan loppuvuosia, ja siihen liittyi pelko ydinsodasta. Me suomalaisetkin aivan oikeasti pelkäsimme, että idän ja lännen vastakkainasettelu voisi pahimmassa tapauksessa kärjistyä niin että Eurooppaa moukaroitaisiin ydinasein.

Vaikka lukioaika toki oli enimmäkseen kaikkea muuta, kyllä me tosiaan tällaisiakin pohdimme. Illanvietoissa keskustelu virittyi välillä yhteiskunnalliseksi ja kuultiin kysymys, miltä maailma ja Suomi mahtavat näyttää, kun me olemme vähän vanhempia, vaikkapa keski-ikäisiä. Me mietimme, kuinkahan tässä käy.

Nyt siitä on siis 30 vuotta. Ja osaamme vastata, kuinka siinä kävi.

Siinä kävi oikein hyvin.

Otetaan ne kadot ensin. Hyvin pian saatiin aikaan kansainvälinen sopimus, jossa päätettiin kieltää otsonikerrosta tuhoavat aineet. Äskettäin saimme lukea, että otsonireikä vähitellen umpeutuu kokonaan.

Eikä siitä immuunikadostakaan kulkutaudiksi ollut. Kauhukuvat eivät toteutuneet, aids jäi Suomessa marginaaliseksi sairaudeksi.

Eikä muuten tullut ydinsotaakaan. Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välinen ydinpomminokittelu loppui kun Neuvostoliitto lakkasi olemasta ja koko itä-Eurooppa vapautui sosialismin alta. Samalla ihmisoikeudet ja demokratia hyppäsivät valtavan harppauksen eteenpäin.

Entäpä ne ilmansaasteet sitten, joiden piti tuhota Euroopan metsät? Se on vähän outo juttu. Niistä lakattiin puhumasta, aihe unohtui.

Mutta muistin sen äskettäin, kun olin lapsen kanssa puistossa, jossa oli toinenkin isä lapsineen. Jotenkin tuli hänen työnsä puheeksi ja kävi ilmi, että mies on ympäristötutkimuksen professori. Pakkohan minun oli kysäistä, mitä niille metsäkuolemille kuuluu.

Professori kertoi, että hyvää kuuluu, metsät eivät kuolleet. Kysyin, mitä tapahtui. Hän vastasi, että tehtaisiin asennettiin kunnon filtterit.

Niin, tehtaisiin ja voimaloihin asennettiin filtterit.

Miksi minä näistä nyt puhun, Suomen satavuotispäivän aattona, niistä peloista joita meillä oli lukiolaisina 30 vuotta sitten?

Siksi että te olette nyt niitä samanlaisia välituntikeskustelijoita ja maailmantilafilosofeja kuin me olimme silloin. Ja jokaisella sukupolvella on aina omat pelkonsa. Nyt puhutaan ilmastonmuutoksesta. Pohjois-Korea uhkailee. Robotit ja tekoäly vievät suomalaisilta työt.

Ymmärrän pessimismin hyvin. Uutisarvoahan on sillä, kun homma menee pieleen ja saadaan näyttävää kuvaa tuhoista. Onnettomuudet ja katastrofit ylittävät uutiskynnyksen, ei se, kun Suomen ja maailman tila vaivihkaa kehittyy paremmaksi. Lehdetön puu on väkevämpää uutiskuvaa kuin tehtaanpiippuun asennettu suodatin, turvallisesti Lontoosta New Yorkiin lentänyt kone ei ole uutinen mutta maahan pudonnut on. Uutiset eivät siis anna meille todenmukaista kuvaa maailmasta. Ne antavat meille todellisuutta huonomman kuvan.

Jos maailmassa paha ei muuten voittaisikaan hyvää, niin mediahuomiossa kyllä.

                                    * * *

Suomella on huomenna syntymäpäivä. Mutta miltä Suomi mahtaa näyttää kolmenkymmenen vuoden kuluttua, siis saman ajan päästä kuin on noista lukiomuistoistani tähän päivään?

Kukaan meistä ei tiedä, mutta haluan esittää arvauksen. Vaikka maailmassa ja meillä Suomessa vielä isoja ongelmia onkin, Suomi on tulevaisuudessa vielä parempi paikka kuin nyt.

Paljon vikaahan ei muuten ole nyky-Suomessakaan. Yllättävän harvoin havahdumme ajattelemaan, miten hieno maa meillä on. Tänne tulevat ihmiset usein hämmästelevät, että meillä on kaikille ilmainen koulutus yliopistoja myöten. Ja näin pitkät lomat. Ja laadukas terveydenhoito, toimiva julkinen liikenne, taloudellinen perusturva kaikille, pienet tuloerot, sukupuolten tasa-arvo, samaa sukupuolta olevilla oikeus rakastaa toisiaan siinä kuin muillakin.

Uskallan myös väittää, että vielä parempaan ollaan menossa. Jos joku teistä pitää kolmenkymmenen vuoden kuluttua juhlapuheen, kun Suomi täyttää 130 vuotta, uskon että hän osoittaa pahimmat tämän päivän pelot enimmäkseen turhiksi. Aivan samoin kuin ne 30 vuoden takaiset pelot osoittautuivat liian synkiksi.

Luullakseni 30 vuoden päästä voidaan todeta, että ei, robotit ja digitalisaatio eivät tehneet suomalaisista työttömiä. Osan ihmistyöstä tekniikka korvaa, ja hyvä niin. Teknologia lähinnä vapauttaa ihmiset suorittavasta työstä, mutta kyllä Homo sapiensille yhä jäävät ne tehtävät, jotka vaativat luovaa ajattelua ja inhimillistä vuorovaikutusta.

Työstä tulee siis mielekkäämpää. Tekniikka parantaa tuottavuutta, ja näin talouteen virtaa vaurautta jota voi käyttää myös parempaan sosiaaliturvaan ja siihen että pidetään kaikista huolta. Ja kun tekniikalla voidaan korvata ihmistyötä, ehkä meillä jäisi vähän enemmän aikaa toisillemmekin.

Entä muu maailma? On fakta, että konflikteissa menehtyy koko ajan vähemmän ihmisiä. Se Pohjois-Koreakin meitä ihmetyttää niin paljon siksi, että maa on omituinen poikkeus, niin laajalle on levinnyt ajatus demokratiasta ja ihmisoikeuksista. Hulluja diktaattoreja on aina vain harvemmassa.

Samalla köyhyydessä elävien ihmisten määrä maailmassa on vähentynyt huimasti, viimeisen 15 vuoden aikana yli 60 prosenttia.

Maailman väestönkasvu on tutkitusti hidastumassa eikä se ole niin iso uhka kuin aiemmin pelättiin.

Mutta se ilmastonmuutos? Tänä vuonna kaikki maailman maat sitoutuivat Pariisin ilmastosopimukseen. Muun muassa aurinkoenergian hinta laskee niin paljon, että uusiutuvaa energiaa otetaan käyttöön enemmän kuin koskaan. Sähköautot alkavat korvata polttomoottoriautoja, ja mitä teitä nuoria olen kuunnellut, vaikuttaa siltä että oma auto ei edes ole kovin haluttu kapistus enää. Ja Euroopan metsäpinta-alakin laajenee vuosi vuodelta.

Kyllä, ongelmat ovat yhä isoja, mutta ne ovat voitettavissa.

Kun Suomi täyttää 130 ja te lähestytte viidenkympin vetreää ikää, uskon että me suomalaiset elämme paremmin ja terveemmin kuin nyt. Kun itse olin lukiossa, meidän mielestämme oli melkein kunnia-asia tupakoida ja juoda puoliksi käynyttä kotiviiniä. Kun katson teitä, hyvät nykylukiolaiset, olen todella vakuuttunut siitä, että tällä maalla on upea tulevaisuus. Te vaikutatte fiksummilta kuin me silloin olimme. Emmekä mekään onnistuttu kaikkea pilaamaan.

Tähän voisi lopettaa. Mutta jatkan vielä vähän.

Hyvä tulevaisuus ei tule itsestään. Se pitää tehdä. Meiltä vaaditaan ekologista sivistystä ja ekologisia tekoja. Toivon että seuraava iso trendi on se, että turha shoppailu menee muodista ja ymmärrämme, että elämässä yllättävän usein vähemmän on enemmän.

Ja uskon että hienoon tulevaisuuteen tarvitaan unelmia ja utopioitakin.

Tässä kohtaa haluan viitata kovasti arvostamaani kansanedustaja Pekka Haavistoon. Hän pohdiskeli hiljattain, että meillä on huikeita teknologisia unelmia – jääkaappi on kohta älykkäämpi kuin ihminen ja autot liikkuvat itsekseen ja varmaan lentävätkin. Mutta sosiaalisista utopioista ei puhuta.

Mitäpä jos puhuttaisiin?

Että samalla tavalla kun ihastellaan ajatusta itsekseen ajavista rekoista, jotka nyt tuntuvat aika mahdottomilta, kehiteltäisiin humanistisia ja sosiaalisia utopioita. Entä jos robottiauton sijaan viehtyisimme ajatuksesta, että meillä on lähivuosikymmeninä maa, jossa kaikista pidetään vielä paremmin huolta, meillä ei ole asunnottomia, ei leipäjonoja, kaikki jatkavat koulua peruskoulun jälkeen, yksinäisiä vanhuksia on paljon vähemmän kuin nyt ja välitämme toisistamme vielä enemmän.

Haluan ajatella, että tämä on täysin mahdollista. Suomi on päässyt sadassa vuodessa ihan huikean pitkälle, köyhästä kehitysmaasta vauraaksi ja tasa-arvoiseksi hyvinvointivaltioksi.

Siitä on todella hyvä jatkaa, yhdessä.

Kiitos.

Tuntematon sotilas on vaarallinen elokuva

Uusi Suomi, 1.11.2017

Kävinpä katsomassa minäkin Tuntemattoman sotilaan, ja hyvä että kävin: kosketti ja vakuutti, taiten oli tehty. Ekstrana saimme kuulla kenraali Jari Kallion tarinointia Jalkaväkirykmentti 8:n todellisista vaiheista ja elokuvanteon taustoista. Kiitos.

Mutta on asialla keljumpikin puoli. Saatamme nimittäin maksaa Tuntemattomasta turhan kovaa hintaa – enkä nyt puhu siitä vajaasta kymmenestä miljoonasta, jonka elokuvan tekeminen maksoi. Isompi lasku lankeaa siitä, että leffa heikentää mahdollisuuksia uskottavaan maanpuolustukseen.

Järkivetoinen argumentointi puolustusasioista tunnemöyhkäämisen sijaan on tarpeeksi vaikeaa muutenkin, mutta kun käymme vielä ottamassa isolta kankaalta kunnon maistiaiset viime sotien taisteluhaudoista, rationaalisen maanpuolustuskeskustelun voi lopullisesti unohtaa.

Tuntematon sotilas moukaroi kollektiiviseen tajuntaan perinteisen sotakuvaston: on rintama, on taisteluhaudat, on vuosikausien sota ja yksittäiset sankarisotilaat. Siinä sivussa leffa virittää katsojassa sen eetoksen, että jokapojan velvollisuus on käydä armeija; perinteet velvoittavat, isoisoisien veri vaatii. Jos kerran sotasukupolven nuorukaiset komennettiin etulinjan sanoinkuvaamattomiin kauhuihin, ei voi olla liikaa vaadittu, herran tähden, että rauhanajan pullamössöt menevät äidin helmoista edes nyt siksi puoleksi vuodeksi palvelukseen, oppivatpa samalla petaamaan sänkynsäkin. Sen olemme veteraaneille velkaa.

Vaan kun emme ole. Olemme velkaa sotasukupolvelle sen, että me omasta puolestamme järjestämme puolustuksen järkevästi. Ja yleisestä asevelvollisuudesta on järkevyys kaukana.

Sodankuva on yksinkertaisesti muuttunut. Vuosia kestävän ja miesmääräisesti valtavin massa-armeijoin käytävän rintamasodan sijaan uhkana ovat nopeat strategiset iskut yhteiskunnan avainkohteisiin ja arvaamattomat kyberhyökkäykset. Olennaista on laatu, ei määrä: ei teknistyneen ja ammatillistuneen sodankäynnin maailmassa ole käyttöä isoilla mutta kehnosti varustetuilla ja huonosti koulutetuilla reserviläislaumoilla.

Euroopassa onkin Suomea lukuunottamatta käytännössä luovuttu asevelvollisuudesta. Saamme toki toistuvasti lukea kotoisesta mediasta, miten muualla muka katsotaan kadehtien Suomen puolustusratkaisua ja haikaillaan asevelvollisuuden perään.

Se on puppua. Jos muut Euroopan maat haluavat Suomen mallin käyttöön, mikseivät ne sitten ota?

Siksi, että eivät halua. Eivät halua, koska Suomen malli on susi.

Ja nyt en puhu sotamies Sudesta.

Entä se järkiratkaisu sitten? Lakkautetaan asevelvollisuus vanhentuneena ja syrjivänä systeeminä, määrätään kaikki kutsuntoihin ja rekrytoidaan sopivat ja motivoituneet, vapaaehtoispohjalta. Käytetään säästyneet rahat modernin kaluston hankintaan ja pienemmän mutta ajantasaisesti varustetun reservin kouluttamiseen. (Nythän kertausharjoituksia riittää niin harvalle, että reservi on taistelukelpoista vain paperilla.) Liitytään yleiseurooppalaiseen puolustusliittoon (Nato). Näin oma puolustus vahvistuisi ja liittoutuminen takaisi huoltovarmuuden myös kriisioloissa – ja ennen muuta nostaisi kynnyksen kohdistaa Suomeen sotilaallista iskua jokseenkin oven korkuiseksi.

Ei tuo nyt ihan rakettitiedettä ole, mutta niin kauan kuin imemme puolustusdoktriinit Tuntemattomasta sotilaasta ja kelkasta pudonneiden poliitikkojen horinoista, siis näiden Jussi ja Sauli Niinistöjen ja kumppanien, paha siinä on puhua asevelvollisuuden vaihtoehdoista. Erityisen ironista on, jos veteraaneja kohtaan tuntemamme kunnioitus sitoo meidät menneen maailman puolustusratkaisuun ja estää rakentamasta nykyuhkiin vastaavaa maanpuolustusta.

Se tuskin on perintö, jonka viime sodissa maamme Stalinin terrorilta ja kansanmurhilta pelastaneet miehet halusivat jättää.