Avoin kirje uudelle opetusministerille

Uusi Suomi, 7.6.2019

Parahin opetusministeri Li Andersson,

en tunne Sinua, Li, mutta jotenkin tuli tarve kirjoittaa Sinulle tämä kirje. Aluksi luonnollisesti haluan onnitella nimityksestä. Olet paljon vartijana, opetusministerin työ on tärkeämpää kuin usein ymmärretäänkään. Joskus kaukaisella 1970-luvulla, niin kuulin, puolueet kilpailivat juuri opetusministerin pestistä, valtiovarainministerin salkkua pidettiin kevyempänä.

Nykyään ajatellaan toisinpäin, vaikkei ehkä pitäisi. Rahaministeri säätää eurovirtoja, mutta opetusministeri on sentään päättämässä, millaisia ihmisiä haluamme kouluissamme kasvavan.

Kirjoitan tätä ensisijaisesti opettajana. Parikymmentä vuotta olen opettanut – käytän häpeilemättä tuota museaalista sanaa – lukiossa, viitisentoista vuotta myös aikuislukiossa ja muutaman vuoden vähän yläkoulussakin. Puolisoni toimii yläkoulun opettajana ja onpa perheessä vielä pari alakoulua käyvää lasta.

Lisäksi olen ollut mukana lukiouudistusta pähkäilevässä työryhmässä ja erilaisissa koulua käsittelevissä keskustelutilaisuuksissa ja jos minkämoisissa kehittäjäisissä. Opetushallituksen toimeksiannosta on tullut hiukan justeerattua opetussuunnitelmia. Joitakin vuosia olen toiminut opetusalan eettisen neuvottelukunnan vetäjänä. Muutenkin yritän tiiviisti seurata koulukeskustelua ja lukion kehittämistä ihan erityisesti.

En minä näitä muuten listaisi, itsetehostushan tässä vaanii, mutta yritän sanoa, että opetusala ja sitä koskeva debatti ovat ainakin joiltain osin tuttuja. Ja mitä tutummaksi ne tulevat, sitä hämmentyneempi on olo.

Mistä edes purkaukseni aloittaisin? Varmasti on parasta käydä käsiksi päävitsaukseen: tärkeintä ei enää näytä olevan perustyö, vaan muutos.

Muutoksesta on tullut itseisarvo. Olen muun muassa joutunut laatimaan uutta opetussuunnitelmaa kurssiin, jota en ollut ehtinyt opettaa edellisillä sisällöillä kertaakaan. Joskus sentään odotettiin, että muste kuivuu viimeisen uudistuksen jäljiltä, nyt ei kärsivällisyys riitä siihenkään. Omituinen lähtökohta on, että tärkeintä on aina tehdä eri tavalla kuin ennen – riippumatta siitä, mitä ennen on tehty. 

Hyvä opetusministeri, me olemme kaiken aikaa korjaamassa sellaistakin, mikä ei ole rikki. Tai oikeammin: me olemme liian usein rikkomassa sellaista, mikä toimii.

Väsyksiin asti toistellaan, että koko ”opettajuus” on valtavassa murroksessaEi se ole. Toki käyttöön otetaan koko ajan esimerkiksi uutta tekniikkaa, mutta ei opettajan työn perusluonne ole muuttumassa yhtään miksikään.

Ilmeisesti koulua vaivaa kehno itsetunto hallintoportaan apinoidessa retoriikan ja toimintamallit bisnesmaailmasta, jota kai sitten ihailevat. Niinpä koulubyrokraattien sanastoon on päässyt juurtumaan vaivaannuttavaa visioslangia, kun lukionkin pitäisi olla ketterä ja dynaaminen ja herkeämättömässä muutosprosessissa

Vaan kun ei pitäisi. Kouluun päinvastoin tarvitaan vakautta ja ennustettavuutta. Lapset ja nuoret kaipaavat ympärilleen turvallisia rakenteita. Nyt pakkomielteinen muutos uhkaa jo opiskelijoiden oikeusturvaa, kun he eivät esimerkiksi ole tienneet lukiota aloittaessaan, mitä aineita kannattaa opiskella jatko-opintoihin päästääkseen.

Ylipäätään se on väärä suunta, että yhä nuorempana pitäisi tietää, mihin ammattiin isona aikoo. Ahdistus lisääntyy, kun varhainen erikoistuminen työntää nuoret heti lukion alkajaisiksi maailmankuvaa kapeuttavaan suoritusputkeen.

Uusi innovaatio on hätäisesti käyttöön otettu ”pisteytystyökalu”, joka rankkaa oppiaineet armottomaan hierarkiaan yliopistoon haettaessa: toiset aineet antavat kirjoitettuina hyvät pisteet, toiset huonot. Enää ei siis kannata valita syventäviäkään kursseja sen mukaan, mikä kiinnostaa, vaan pitää osata valita ne aineet, joista saa omalle alalle parhaat pisteet.

Ja sitten pitäisi vielä tietää se oma ala.

Jos pistetaulukoista ei eroon päästäkään, niitä pitäisi vähintään säätää tasapuolisemmiksi. Nythän pitkästä matematiikasta ja luonnontieteistä on tehty kuningaslajeja, jotka tallaavat alleen varsinkin humanistisia aineita. Siinä on oikeustieteelliseen haluavalla lukiolaisella ihmettelemistä, kun ei pidäkään syventyä yhteiskuntaoppiin vaan matematiikkaan. Filosofiaakaan ei kannata kirjoittaa: oikeustieteelliseen saa enemmän pisteitä kemiasta(!) kuin filosofiasta. Juristin on siis tärkeämpää tutustua karbonyylikloridin valmistukseen kuin pohtia lain ja moraalin eroa.

Kun ilmapiiri on tämä, en voi sanoa yllättyneeni, että todistusvalinnassa on kehitelty omat painotustaulukot luonnontieteille ja matematiikalle ja toisaalta kielille, muttei yhteiskunnallis-humanistisille aineille.

Samalla tarpeeton kilpailu iskee silmille. Stressikertoimia kasvattava vertailuvimma on johtanut siihen, että lukioiden ylioppilaskirjoitustuloksia pällistellään kuin mitäkin pörssifirmojen osavuosikatsauksia, eikä median hersyttely ja kauhistelu Suomen ”parhailla” ja ”heikoimmilla” lukioilla juuri eroa Nokian tai Koneen tulosjulkistusten uutisoinnista.

Jään odottamaan, milloin lukiot alkavat antaa tulosvaroituksia.

Ei tällainen vertailu ja paineistus sovi kouluihin. Ei ajattelutapoja pidä eikä voi kopioida liike-elämästä. Silti siihen pyritään, ympyrää neliöidään vaikka väkisin, ja onpa viime vuosina nähty sekin, että opettajien palkkausta halutaan viedä tulospalkkauksen suuntaan. Mutta eihän opettajan työn tuloksia voi mitata samaan tapaan kuin firmojen taseita tai myyntilukuja. Toistaiseksi uusien palkkamallien näkyvin tulos on huonontunut työilmapiiri.

Alemmuudentunto lipsahti parodian puolelle viimeistään siinä vaiheessa, kun hallintoporras kehotti kouluja ottamaan mallia startup-yrityksistä – olivat ehkä juuri lukaisseet artikkelin Slushista – ja seuraavaksi lukiolaisille jo jaettiinkin kirja ”Kutsuvat sitä pöhinäksi”. Nolottaa.

Pöhinän ja myllerryksen sijaan opettajat enimmäkseen toivovat, että voisivat keskittyä ydintehtäväänsä – opettamiseen ja nuorten kohtaamiseen – sen sijaan että annetaan palaveroinnin ja ”osaamishaasteet muuttuvassa toimintaympäristössä” -kokoustamisen imeä energiat. Tällä menolla uupumus lisääntyy, eikä opettajien väsyminen paranna nuortenkaan hyvinvointia.

Mutta palataan siihen itsetuntoon, tai turhamaisuuteen oikeastaan. Julkisen kuvasi perusteella uskallan toivoa, että Sinulla on omanarvontunto kohdillaan etkä tunne pakottavaa tarvetta läpätä jollain hätäisellä hömppäuudistuksella omaa kädenjälkeäsi koululaitoksen historiaan. Jos me opettajat, oppilaat ja opiskelijat nyt jotain kaipaamme, niin työrauhaa.

Älä ymmärrä väärin. Aina on parannettavaa eikä kelloa voi pysäyttää, eteenpäin pitää mennä. Monet uudistukset ovat hyviä, ja esimerkiksi ylioppilaskirjoitusten digitalisointi oli järkevä veto. Ylipäätään väitän, että nykyään melkein kaikki on paremmin kuin ennen, mitään vanhoja hyviä aikoja ei ole ollut. (Eikä tuo ollut edes mielipide, vaan monin mittarein todennettavissa oleva fakta.) Mutta viisas kehittäminen on jotain muuta kuin kritiikitön hurahtaminen tutkimuksiin perustumattomiin pedagogisiin muoteihin.

Käsissämme on nimittäin melkoinen ristiriita. Koulun pitäisi tukea nuorten kasvua kriittisiksi ja omilla aivoillaan ajatteleviksi ihmisiksi, mutta samaan aikaan meidän opettajien pitäisi lammasmaisena laumana syöksyä mukaan jokaiseen virastojargonilla markkinoituun villitykseen. Tutkimustiedon sijaan koulujen kehittämisretoriikalle antavat leimaa väsyneet iskulauseet, digiloikan kaltaiset mantrat ja eltaantuneet konsulttikliseet: pysyvää on vain muutos, on päästävä pois omalta mukavuusalueelta.

Esimerkkejä väärään suuntaan vievistä uudistuksista riittäisi läjäpäin, mutta mainittakoon tässä nyt numeroarvioinnin korvaaminen sekavilla ”rubriikeilla”, erityisluokkien alasajo muodikkaan inkluusion hengessä, digin palvonta, lasten näkeminen ”itseohjautuvina” oppijoina, arvioinnin ylikorostus, luokkahuoneiden korvaaminen meluisilla avotiloilla, höttöisten ”ilmiöiden” painottaminen perustaitojen opettelun ja oppiaineiden sijaan, lukion paineistaminen yo-kirjoitusten merkitystä kasvattamalla sekä opettajan päätyön – oppituntien pitämisen – aliarvostus suhteessa tyhjänpäiväiseen palaverointiin ja epämääräiseen kehittämiseen.

Faktaakin olisi olemassa päätösten tueksi. On esimerkiksi tiedossa, että lasten ja ja nuorten keskittymiskyky heikkenee ja oppimistulokset rapistuvat ihan jo luku- ja laskutaidosta alkaen. Samaan aikaan kuitenkin nuorten stressi ja uupumus ovat pahentuneet, ja opettajienkin. Opettajan ammatin vetovoima on laskussa. Oppimistulosten erot kasvavat ja eriarvoisuus lisääntyy.

OECD:n laajan, vuonna 2015 tehdyn tutkimuksen mukaan esimerkiksi digilaitteiden runsas käyttö ei paranna oppimista, pikemmin päinvastoin, mutta eiväthän kouluarjesta vieraantuneiden visionäärien powerpointeilta oppinsa ammentaneet neofiilit vähästä hätkähdä; niin kentän kokemukset kuin tieteelliset selvitykset ohitetaan surutta, eikä niille jää levottomassa innovaatiopöhinässä kuin muutosvastarintaisen ilonpilaajan ja jarrumiehen ankea rooli.

Jostakin luin, Li, että olet opiskellut yliopistossa valtiotieteitä. Toivottavasti Sinulla on myös sen sortin kriittinen maailmankatsomus, että haluat uudistuksille mieluummin tieteelliset kuin ideologiset perusteet.

Mikä ideologia nyt sitten on ollut vallalla? Tiiviisti sanottuna oppimisen ja opettamisen välineellistäminen lyhytnäköisen taloudellisen hyödyn tavoitteluksi ja tähän liittyvä lattean laskelmoiva uusliberalistinen ihmiskäsitys. Sivistystä väheksyvä tehokkuusajattelu on lukiokeskustelun murheellinen yleisvire.

Matkan varrella olen kuullut opetusalan trendsettereiltä niin kummallisia kommentteja, ettei niitä haluaisi todeksi uskoa. Eräskin huomattava kouluvaikuttaja pamautti minulle suoraan, että ”filosofia on turha oppiaine”. Toistuvasti olen kuullut senkin toiveen, että lukion voisi suorittaa ilman että lukee rivikään historiaa tai yhteiskuntaoppia. Ajatus on saanut vahvaa kannatusta varsinkin kokoomuksessa, ja onpa tämä laajemminkin ajan henki, pinnallisuuden, välineellistämisen ja ohuen maailmasuhteen korkea veisu.

Ei tässä voi kuin ihmetellä. Onko esimerkiksi filosofia todellakin turhaa? Onko tarpeetonta pohtia, miten erottaa toisistaan todet ja väärät väitteet ja millaista on johdonmukainen ajattelu ja pätevä argumentaatio, näinä totuudenjälkeisen puppupopulismin ja trollauksen aikoina? Onko se ajanhukkaa, kun nuoret miettivät, mistä syntyy hyvä elämä? Onko eettinen näkökulma ilmastonmuutoksen ja eriarvoisuuden maailmassa tarpeeton? Entäpä historia ja yhteiskuntaoppi: eikö nyt jos koskaan ole tärkeää pystyä sijoittamaan yhteiskunnallisia ilmiöitä historiallisiin kehyksiin ja ymmärtää syitä ja seurauksia ja historian pitkiä kaaria?

Parasta vastalääkettä poliittiselle ja uskonnolliselle ääriliikehdinnälle ja muulle mustavalkokiivailulle on vaikkapa juuri historian tarjoama yleissivistys, joka antaa maailmankatsomuksellista vastustuskykyä huuhaan muitakin kukintoja vastaan. Mutta ei, ei tällaisilla argumenteilla ole arvoa isoissa pöydissä. Niissä lasketaan, kuinka paljon meillä pitkän matematiikan, fysiikan ja kemian opiskelijoita elinkeinoelämän tarpeisiin. Tärkeitä aineita, tietenkin, mutta tuskin ainoita tarpeellisia kuitenkaan.

Viime viikolla (29.5.) luin Helsingin Sanomista yleisönosastokirjoituksen, jossa Elinkeinoelämän keskusliiton ja Teknologiateollisuuden johtajat aprikoivat koulutuspolitiikkaa. Sanoja sivistys, ymmärrys, viisaus tai hyvinvointi ei mainittu kertaakaan, ”osaaminen” sen sijaan tuli eri muodossa kymmenen kertaa.

Omaksuttu retoriikka ei jätä asiaa epäselväksi: koulun kehittämisen lähtökohta on talous, ei ihminen. Muutaman ajatuksen soisi kuitenkin uhrattavan sillekin, millaisia nuoria haluamme koulustamme kävelevän ulos. Väheksytyt humanistiset aineet, musiikki ja kuvataide avartavat ajattelua ja maailmankuvaa, ne sivistävät, rikastavat mielikuvitusta ja auttavat tekemään elämästä mielekästä ja merkityksellistä. Ne kuljettavat kohti sitä, mitä voisi kutsua – kehtaako tällaista enää sanoakaan – täydeksi ihmisyydeksi.

Yleissivistävä koulu on menettämässä, hyvä opetusministeri, sielunsa. Se hukkaa tehtävänsä, tarkoituksensa ja identiteettinsä, jos se nostaa kädet pystyyn EK:n lobbareiden markkinafundamentalismin edessä. Koulun ei pidä olla ihmisyyttä nujertavan tehokapitalismin jatke, vaan sen rohkea vastavoima.

Mentiinkö jo liian pitkälle? Hyvä on sitten. Voimmehan me sopia, että koulua ei käydä ensisijaisesti elämää vaan elinkeinoelämää varten. Mutta ei yritystenkään intresseissä luulisi olevan, että koulusta tupsahtaa työelämään kyklooppikatseisia ohuen sivistyksen ja kapean osaamisen ihmisiä. Jos hautaammekin laaja-alaisen ihmisyyden vanhentuneena ja jälki-inhimilliseen tehokkuuseetokseen sopimattomana ihanteena, pitäisi sentään ymmärtää, että myös elinkeinoelämää palveleva luovuus syntyy rajapinnoilla ja niitä ylitettäessä. Varsinkin tulevaisuuden työelämä vaatii geneerisiä valmiuksia, luovaa yhdistelyä, näkemyksellisyyttä.

Oli paljastavaa kuulla erään radio-ohjelman jälkeen – mikrofoni oli valitettavasti jo kiinni – kuinka muuankin eturivin koulupäättäjä kantoi huolta siitä, että nuoret eivät ole lukiossa riittävän motivoituneita, ja ehdotti ratkaisuksi, että lukion voisi suorittaa opiskelemalla vain neljää ainetta, jotka saisi vapaasti valita. Siis neljää ainetta oppilaitoksessa, jonka tehtävä on on antaa yleissivistystä. Niin, miksipä ei? Ne aineethan voisivat olla vaikkapa matematiikka, äidinkieli, biologia ja liikunta. Työelämä kiittää?

Koska yleissivistys on peräti lain tasolla määrätty lukion tehtäväksi, opintojen kaventamisesta haaveilevat visionäärit ovat yrittäneet kiertää ongelman keksimällä sanoille omavaltaisesti uusia merkityksiä. Yleissivistys ei olisikaan laaja-alaista tietoa ja ymmärrystä – tämä on vanhentunut, teollisen ajan käsitys. Uusi yleissivistys, tämä sivistys 2.0, onkin syventymistä johonkin tiettyyn tiedonalaan ja kykyä nopeaan tiedonhakuun netistä.

Mutta siinä vaiheessa kuin sovimme yleissivistyksen olevan erikoistumista, voimme perään sopia sodan olevan rauhaa. Jospa virastopedagogien suurin saavutus ei olekaan uusi opetussuunnitelma, vaan viruksen lailla kaikkialle tunkeva sanamagia ja orwellmainen uuskieli?

Sitäkään näkyä en saa mielestäni, kun eräissäkin koulukehittäjäisissä merkittävä vaikuttaja koputtaa ohimoaan ja kysyy retorisesti, miksi täällä, päässä siis, pitäisi olla jotain, kun kaikki löytyy – nyt hän poimii povaristaan älypuhelimen ja osoittaa sitä – täältä? Katson epäuskoisena ympärilleni, mutta näenkin myötäilevää nyökkäilyä.

Minä en nyökkää, haluaisin yökätä, niin vastenmielinen koko paradigma on. Koulun ydintavoitteenhan pitäisi olla se, että nuorille kehittyy tasapainoinen ja punnittu maailmankatsomus ja jonkinmoinen ymmärrys siitä maailmasta, joka ympärillämme avautuu. Ja ymmärrys ja maailmankuva voivat rakentua vain omaksutun, ei nettiavaruuksien potentiaalisen tiedon varaan. Ilman pohjatietoja sieltä täältä noukitut irtofaktat eivät kauan päässä pysy, jos ei ole syntynyt jäsentyneitä tietorakenteita, joihin uusi tieto kiinnittyy. Tuskin siinä luovuuskaan hirveästi kukkii, jos pää kumisee tyhjyyttään.

Kun tähän vielä lisää kuulemani näkemyksen, että enää ei tarvitse opetella edes oman äidinkielen kielioppia, koska ”kone osaa korjata virheet”, herää mielenkiintoinen kysymys: minkä ihmeen takia meidän pitäisi ihan suunnitelmallisesti tyhmentää itseämme?

Olet minua selvästi nuorempi, Li, mutta ehkä silti tiedät, että muinaisella 1980-luvulla puhuttiin varoitellen sirpaletiedosta ja fakki-idiooteista. Mihin tuo keskustelu on nyt jäänyt, kun se olisi relevantimpaa kuin koskaan?

Ei, tiedon sirpaloitumisesta ei Sinulle puhuta, sen sijaan saat todennäköisesti kuulla touhukkailta digilobbareilta, miten tärkeää on korvata ”perinteiset opetusmenetelmät” kuten ”opettajajohtoinen paasaaminen” digitaalisella opiskelulla. Digihurmion ennätyksen taisi tehdä Helsingin opetuslautakunta, joka yritti määrätä kouluihin kiintiöt: 70 prosenttia opetuksesta pitää olla digivetoista. Yhdeksi perusteeksi olen kuullut, että kun nuoret vapaa-aikanaankin ovat niin paljon kännyköillään, koulu ei saa pudota kelkasta joten on hyvä, että sielläkin nuoret tapittavat mahdollisimman paljon ruutua.

Tuonkin voi nähdä juuri toisinpäin. Mitä enemmän nuoret viettävät vapaa-aikanansa puhelimillaan, sitä tärkeämpää on kohdata koulussa ihmisiä, jotka ovat lihaa ja verta. Nyt olisi aika palauttaa elävä vuorovaikutus arvoonsa, digitalisaation rinnalle ja tilalle tarvitaan dialogisaatiota. Jos nuoret kerran tulevat fyysisesti kouluun, ei käy järkeen, että heidän siellä sitten pitäisi eristäytyä läppäreilleen tekemään tehtäviä yksilöllisillä oppimispoluillaan. Kyllä yhteisöllisyydellä, kohtaamisella ja keskusteluilla on arvonsa, tuossa ikävaiheessa ihan vasitenkin.

Sekin Sinulle tullaan varmasti kertomaan, että ”perinteiset luokkahuoneet” edustavat mennyttä maailmaa ja nykyään yhä suurempi osa opinnoista olisi hyvä suorittaa muissa ”oppimisympäristöissä”, vaikkapa koneella ja miksei etänä kotoa käsin.

Tuo on hevonkukkua. Ei siinä ole mitään vanhentunutta, että ihmiset kokoontuvat samaan paikkaan ja keskustelevat keskenään. Se kuuluisa työelämäkin edellyttää sosiaalisia taitoja, niitä jos mitä.

Digiä tarvitaan, tietenkin, mutta apuvälineenä ja tilanteen mukaan, ei se mikään itseisarvo saa olla. Nyt välineestä uhkaa tulla päämäärä samalla kun siitä mikä on itseisarvoista – sivistys – on tulossa pelkkä väline.

On minulla muitakin varoituksia. Koulurahojen leikkaukset on yritetty lavastaa retorisilla silmänkääntötempuilla pedagogisiksi ratkaisuiksi. Kun ammattikoulut säästettiin henkihieveriin eikä lähiopetusta enää pystytä kunnolla järjestämään, tilannetta pehmenneltiin selittelemällä, että nuoret voivat yksilöllisesti ja ihanan itseohjautuvasti opiskella kotona.

Heitteillejätöstä siinä oli kyse.

Alkaneella hallituskaudella näemme todennäköisesti jotain samantyyppistä, jonka kanssa toivon että Sinä, hyvä opetusministeri, olet erityisen tarkkana. Nyt ei tosin ole kyse säästöistä, vaan päinvastoin rahan lisäämisestä: toisesta asteesta tehdään maksuton.

Tarkoitus on tietenkin hieno. Kenenkään koulutien ei pidä tyssätä rahapulaan. Mutta nyt on ilmassa merkit, että tässä voi käydä huonosti. Järkevämpää kuin ampua tykillä hyttystä ja kylvää rahaa tasaisesti kaikille olisi ollut kohdentaa tuki niille, jotka sitä tarvitsevat.

Tätä vaihtoehtoa kritisoitiin muun muassa siksi, että se on kuulemma leimaava. Argumentti on hutera, koska noin ajatellen pitäisi sitten poistaa asumistukikin.

Ilmaisten materiaalien ensimmäinen riski on se, että hanke tulee kalliiksi. Se raha on poissa muualta. Ilmaisten oppimateriaalien hinta on resurssipulan rampauttama arki. Ryhmät ovat ylisuuria eikä monia kursseja ole varaa järjestää lainkaan, mikä lisää syrjäytymisriskiä. Esimerkiksi Helsingissä järjestetään huomattavasti vähemmän lukiokursseja kuin viisi vuotta sitten, eikä nyt ole tiedossa rahoja, joilla opetus saataisiin palautetuksi entiselle tasolle.

Tilapulakin on kova. Odotan jännityksellä, milloin pääsen pitämään filosofian kursseja liikuntavälinevarastoon, kas kun musaluokkaa, kuvisluokkaa, köksänluokkaa ja esimerkiksi juhlasalin näyttämöä on tullut jo kokeiltua. Rahaa tarkoituksenmukaisten opetustilojen rakentamiseen ei ole.

Jos ensimmäinen riski oli se, että maksuttomuus tulee kalliiksi, niin toinen riski on, hassua kyllä, että se tulee halvaksi.

Tätä pitää vähän selittää. Yksi suomalaisten koulujen vahvuus on ollut opettajien autonomia. He ovat varsin vapaasti saaneet päättää, millaisia opetusmenetelmiä ja materiaaleja käyttävät. Kun toisen asteen oppimateriaalit määrätään maksuttomiksi, käy äkkiä niin, että kunnat kilpailuttavat ne ja valitsevat halvimmat, olivatpa ne sitten opettajien sopiviksi katsomia tai ei.

On sitten vielä synkempi skenaario. Siinä kunnanisät säästävät kustannuksissa kehittelemällä jälleen pseudopedagogisia savuverhoja: Mitäpä jos ei hankittaisi oppikirjoja lainkaan? Nehän ovat jo painosta tullessaan vanhentuneita. Moderniin oppimiskäsitykseen kuuluu itsenäinen tiedonhaku, ja oppijat ja opettajat voivat omatoimisesti kehitellä digitaalisille alustoille aineistoja. Vau kuinka yksilöllistä ja konstruktivistista, suorastaan sosiokonstruktivistista!

Reikäpäisin ehdotus on esitetty Helsingin opetusvirastossa, tai siis kasvatuksen ja koulutuksen toimialalla, siellä kun on heitetty ilmaan ajatus, että lukiossa abivuoden opiskelijat voisivat tehdä kurssimateriaalit ensimmäisen ja toisen vuoden opiskelijoille. Siinäpä kylmäävä muistutus siitä, kuinka kauksi hallintopalatsien seminaarihuoneiden slide show’t ovat etääntyneet koulutodellisuudesta ja miten huonosti ”ennakkoluuloton ajattelu” – tämä laatikon ulkopuolelta ideointi – ja puhdas idiotismi enää erotetaan toisistaan.

On turhauttavaa todeta mitään näin triviaalia, mutta ilmeisesti on pakko: mikään ei korvaa asiantuntijoiden huolella laatimia ja pedagogisesti mielekkäitä oppimateriaaleja, joissa on selkeä ja johdonmukainen rakenne ja opiskelijoiden ikä on otettu huomioon. Sekavat nettirihmastot ja Wikipediasta louhitut tekstinretaleet eivät niitä korvaa vaikka opettajat, siis nämä osaamispoluttajatmahdollistajat ja koutsit, kuinka auttaisivat. Siinä jäävät ”oppimisen omistajuus” ja ”arvioinnin omistajuus” – kyllä, joku todellakin käyttää näitä itseparodiaa hipovia termejä ihan vakavissaan – pelkiksi haaveiksi, vaikka miten panostettaisiin uusiin painopistealueisiin ja jumpattaisiin ja jalkautettaisiin uusia käytänteitä ja toimintaprosesseja.

Huomaan kiihtyväni, alan käydä jo pilkalliseksi, ei pitäisi. Varmaankin taustalla on se, että arvostan Suomen koululaitosta ja pidän työstäni. Välillä siis tuppaa pujahtamaan tunteisiin, kun näen mihin suuntaan koulua ollaan viemässä. Heikkoina hetkinä jopa tuntuu, että kymmenessä vuodessa ehditään tuhota se, mitä on kymmenet vuodet rakennettu.

Ehkä siis pitää lopettaa ennen kuin tulee kirjoitetuksi jotain sopimatonta – vai tulikohan jo – ja onhan tämä kirjeeni nyt muutenkin venähtämässä turhan pitkäksi. Näin vuolaat tekstit ovat auttamattoman epämuodikkaita, siispä piste tähän.

Toivotan Sinulle voimaa tärkeässä työssäsi, Li, voimaa ja ennen muuta tervettä järkeä. Kateeksi ei käy.

Lukiosta tuli painekattila

Opettaja-lehti, 8/2019

Äskettäinen kuppilakeskustelu oli viimeinen niitti. Paikalla oli lukion matematiikan opettaja ja koulupsykologi. Opettaja kertoi, että oppitunneilla nuoret saattavat purskahtaa itkuun, kun eivät tunne osaavansa. Pitkään koulupsykologina toiminut nainen sanoi, ettei aiemmin ole tavannut niin uupuneita lukiolaisia kuin nyt.

Yksi syy ilmapiirin muutokseen on se, että ylioppilaskirjoitusten merkitystä on nostettu, kun valitaan nuoria jatko-opintoihin. Ja kun eri oppiaineista saa eri paikkoihin pyrittäessä eri määrän pisteitä, yhä varhemmin pitäisi tietää sekin, mille alalle aikoo.

Mutta harva tietää. Ja tarvitseeko edes?

Lukioiässä pitäisi olla aikaa etsiä, vähän eksyäkin ja tehdä muutakin kuin stressata kirjoituksiin. Harrastusten ja ystävien soisi olevan yhtä tärkeitä kuin polynomit. Lukioaika voi olla yksi elämän upeimmista vaiheista, mutta nyt ei ihan siltä näytä.

Koulujen vertailu ylppärimenestyksen perustella alkaa olla niin kovaa, että joissakin lukioissa kuulemma painostetaan vähän huonommin osaavia opiskelijoita jättämään tiettyjä aineita kirjoittamatta, jotta tilastot eivät rumene.

Nyt pitääkin esittää konkreettisia toiveita. Ensimmäisen pallon heitän meille opettajille: vähennetään sitä kohkaamista ylppäreistä.

Toinen lentää rehtoreille. Lopettakaa opettajien vertailu sen mukaan, miten hyvin missäkin aineessa kirjoitettiin. Pahimmillaan lukioiden vuosikertomuksiin pannaan tilastot kuin autoliikkeessä konsanaan: Jartsa myi parhaiten viime kuussa, aplodit Jartsalle!

Kolmas pallo menee medialle. Jotain rajaa nyt niihin lukiovertailuihin, please. Yo-arvosanat eivät kerro lukioiden tasosta juuri mitään.

Neljännen syötän koulupäättäjille: älkää nostako ylioppilaskirjoitusten painoarvoa yhtään enempää, mieluummin päinvastoin. Muistakaa, että lukiosta pitäisi kävellä ulos terveitä, iloisia ja tasapainoisia nuoria.

Jospa annettaisiin nuorille nuoruus takaisin.

Kiitos 2015-2019

Uusi Suomi, 16.4.2019

Vaalit on pidetty ja kansa puhunut. Siispä pulinat pois – tai ei aivan: on syytä kiittää varsinkin jatkosta pudonneita työstä, jonka ovat tehneet.

Mielessä on käynyt usein, että kansanedustajan työ ei liene leppoisimmasta päästä. Itse toimin lukiossa opettajana, ja jos homma menisi kuin eduskunnassa, se tarkoittaisi suunnilleen seuraavaa.

Opettajainhuone olisi jaettu kahtia. Toinen puoli yrittää koko ajan keksiä, missä toinen puoli on mokannut: ”Opetuksen taso on ollut surkea, sen näkee sokea Reettakin. Varsinkin lehtori Koistinen on toiminnallaan tehnyt kaikkensa, että suomalainen koululaitos tuhoutuisi.” Lyttääminen televisioidaan ja lähetetään suorana, pirullisimmat kommentit pääsevät iltauutisiin.

Ei riitä, että opettajat sättivät toisiaan. Isojen lehtien kolumnistit, pääkirjoitukset ja skandaalisivut olisivat herkeämättä kimpussa. Pienetkin rikkeet ovat luupin alla. ”Lehtori Virtanen söi vuonna 2015 ruokalassa kolme kertaa nakkikeittoa ilman ruokalippua.” Ja valtamedia on tietty lievimmästä päästä: sosiaalisen median törky äityisi tappouhkauksiksi asti. 

Neljän vuoden välein työsuhde pannaan katkolle ja kaikkien pitää hakea omaa työtään. Opiskelijat saisivat äänestää uuden opettajakunnan. Ilmapiiri kiristyisi, kun maikat yrittäisivät entistäkin kärkkäämmin osoittaa, että kollega ei ole onnistunut työssään. Opettajat värjöttelisivät kadunkulmissa jakamassa opiskelijoille karkkia ja käyttäisivät säästönsä mainoksiin, joissa vakuuttelevat osaavansa hommansa. 

Sitten jännätään tuloksia, jotka olisivat julkisia kuvan kera. Ei voi mitään, viimeisten neljän vuoden ajan filosofian kurssit eivät selvästi vakuuttaneet, ulos. Somesta voi lukea, että ihan oikein kun sekin homo sai kenkää.

Minulla on ollut ilo tutustua vuosien varrella joihinkin kansanedustajiin. Sen sijaan ei ole ilo nähdä, mitä putoaminen eduskunnasta tarkoittaa. Viestit ovat karuja: outo olo, juuri nyt ei näe eteenpäin, voimat on lopussa. Laitan kaikki somekanavat kiinni.

Mutta myös: tästä selvitään, tuntuu jopa helpottavalta, kiitos tuesta.

Ei, en tarkoita että median pitäisi lakata kritisoimasta politikkoja, ei saisi olla hallitusta ja oppositiota tai kansanedustajat pitäisi valita työhön eliniäksi. Tarkoitanpa vain, että voisimme vaikka näinä päivinä osoittaa vähän myötätuntoa ja kiitollisuutta niitä ihmisiä kohtaan – puolueeseen, ikään ja sukupuoleen katsomatta – jotka oman arvomaailmansa pohjalta kai kuitenkin ovat yrittäneet tehdä parhaansa maan hyväksi, joskus jaksamisen äärirajoilla, mutta äänet eivät riittäneet jatkoon.

Voidaan olla perustellusti eri mieltä siitä, mitä Suomi nyt eniten tarvitsee, mutta yksi asia on varma: ei ainakaan vahingoniloa. 

 

Kohtaaminen

Uusi Suomi, 22.12.2018

Eilen vierailin TV1:n Sannikka & Ukkola-ohjelmassa. Hassua kyllä, varsinaista keskustelua paremmin mieleen jäi kohtaaminen takahuoneessa.

Samaan ohjelmaan nimittäin osallistui keskustapuolueen Mikko Kärnä. Emme olleet koskaan aiemmin tavanneet, mutta tiesin kyllä miehen – lähinnä siitä, että hän yleensä kannattaa kaikkea mitä vastustan, ja päinvastoin.

Jos minusta tehtäisiin vastakohta, se olisi Mikko Kärnä.

Kärnä on erähenkinen lappilainen ex-rajavartija, joka harrastaa metsästystä ja esiintyy mieluusti pyssyjen kanssa machoilevissa Instagram-kuvissa. Eläinten lahtaaminen on kuulemma ehdottomasti oikein ja se tuottaa mielihyvää. Kärnä on myöntänyt julkaisevansa kiusallaan ja tarkoituksella provosoivia kuvia tappamistaan eläimistä. Hän vastustaa sitä, että Jehovan todistajat vapautetaan asepalveluksesta, koska kaikkien miesten pitää käydä armeija. Kärnän elämänpiiriä ovat Lappi ja sen erämaat, itse laidunnan Kallion pahamaineisella punaviheriöllä.

Sitä paitsi keskustapuolue on viimeisin puolue heti kristillisten jälkeen, jota voisin äänestää.

Millainen kokemus sitten oli tutustua Kärnään? Sanalla sanoen miellyttävä. Heitin avaukseksi, että jos lähetykseen halutaan lisää ytyä, meidät pitäisi päästää väittelemään asevelvollisuudesta. Kärnä naurahti ja piti ajatusta hyvänä. Koska tätä mahdollisuutta ei meille suotu, kävimme armeijakeskustelun takahuoneessa – ja olimme paljosta samaa mieltä. Esimerkiksi siitä, että maanpuolustuksen pitää olla kunnossa, määrärahat on turvattava ja puolustus pitää järjestää tasa-arvoisesti. Yksimielisiä olimme siitäkin, että nykytilanne on kaikkea muuta kuin hyvä: rahat eivät riitä, tasa-arvo ei toteudu ja niin edespäin.

Yhteinen näkemys meillä oli myös puolustusministerin linjauksista, mutta ei niistä nyt enempää.

Kärnä vaikutti huumorintajuiselta, älykkäältä ja sanavalmiilta hepulta, sellaiselta jonka kanssa olisi hauska istua oluella.

Mitä opin, taas kerran? Tarvitaan enemmän nokikkain kohtaamista. Juttelin hiljattain Aseman Lapset ry:ssä työskentelevän kanssa, ja hän kertoi että heillä on ratkottavanaan hyvinkin karuja kiusaamis- ja uhkailutapauksia, joissa on osallisina myös nuorten vanhempia. Mutta liennytyksen saa alkuun usein yllättävän helposti: nettiräyhäämisen sijaan pitää vain istua samaan pöytään, jolloin raivo kummasti laantuu.

Saman havainnon olen tehnyt koulumaailmassa. Jos opettaja kohtaa kasvotusten niin sanotun hankalan vanhemman – tai vanhempi hankalan opettajan – yhteinen sävel tuppaa löytymään.

Olemme liikaa yksin ja rakentelemme mielen kellareissa kitkeriä viholliskuvia. Nettikeskustelukaan ei oikein auta, päinvastoin, koska evoluutio on muovannut homo sapiensista sellaisen otuksen, että ymmärrys ja empatia vaativat muutakin kuin sanoja. Savannilla ei ollut nettiä, piti katsoa lajikumppanien ilmeitä ja eleitä, ja niin pitää vieläkin.

Aloittaa voi läheltä. Opettajana haluan, ettei lähiopetusta korvata itsenäisellä läppäriopiskelulla. Nuorille tekee hyvää tulla säännöllisesti vertaistensa joukkoon, kohtaamaan ja keskustelemaan. Ja lopetetaan se puhelimien tuijottelu välitunneilla ja kysytään mieluummin livenä kaverilta, miten menee.

Eduskuntavaalien alla sopii toivoa, ettei kampanjoita käydä liian nettipainotteisesti vaan ehdokkaita nähdään vaalikojuilla keskustelemassa kansalaisten kanssa. Ja toivottavasti me äänestäjät jaksamme vaivautua paikalle. Käsitys monesta poliitikosta voi muuttua lyhyenkin kohtaamisen myötä ja sietämättömäksi idiootiksi tietämämme päättäjä paljastua yllättävän siedettäväksi tapaukseksi, eikä sen jälkeen sormista tursua näppäimistölle yhtä helposti aamuöistä nettisappea.

Ja mitä Uuteen Suomeen tulee, uskon että ärsyttävimpienkin blogien takaa saattaa löytyä yllättävän hyvä tyyppi. Kumman usein ihmiset ovat miellyttävämpiä kuin kirjoituksensa.

Tämän ajatuksen hengessä haluan toivottaa kaikille Uuden Suomen lukijoille ja blogisteille rauhallista joulua.

 

Sekämiehet vauhdissa

Uusi Suomi, 19.7.2018

Ensin sisältövaroitus: teksti huokuu alhaisen verensokerin ja helvetillisen helteen buustaamaa huonotuulisuutta, kopeaa besserwisserismiä ja pilkunviilausta. Jatkaminen omalla vastuulla eikä valituksia oteta vastaan.

Got it, reitti selvä, voin jatkaa?

Elikkä. Kielenkäyttöön juurtuneet rikkaruohot ottavat pannuun. Elikkä tietysti, mutta yhtä rasittava on kaikkialle tunkenut sekä. ”Vieraina studiossa ovat Antti Rinne sekä Petteri Orpo.” Seminaari käsitteli ”taloutta sekä työllisyyttä”. Säätiedotuksen mukaan luvassa on ”aurinkoa sekä hellettä”.

Jos Matti ja Teppo perustaisivat duonsa nyt, se olisi Matti sekä Teppo.

Mihin katosi ja?

Varmaan samaan paikkaan kuin jos. Sen tilalle pannaan mikäli, joka kai sitten kuulostaa hienommalta. Ei minusta, kömpelömmältä vain. Uhanalainen on myös pitää-verbi silloin kun on tehtävä jotain. Ainakin koulubyrokraattien kapulakielessä tulee tehdä milloin mitäkin. Hupaisimmillaan tulee mennä.

Sitäkin sopii ihmetellä, miten sokeita eturivin poliitikot ovat väsyneelle toistolle. Luulisi löytyvän edes joku neuvonantaja vihjaisemaan Juha Sipilälle, että sotea tai mitään muutakaan ei enää yhtään kertaa viedä maaliin.

Sama koskee haasteen ja haastavan ryöstöviljelyä. Eikö meillä tosiaan ole enää ongelmia, vaikeuksia, hankalia ja kiperiä tilanteita – pelkkiä haasteita vain? Pieni vinkki: jos tarkoitus on taikoa ongelmat kadoksiin sanamagialla, ei onnistu.

Taannoin musiikkia tekevä tuttavani valitteli, että säveltäjiä kyllä löytyy, mutta sanoittajat ovat harvassa. Väärässä oli, koska nykyään sanoittajia on joka lähtöön. Jos joku kertoo, ettei oikein jaksa nykyisessä duunissa ja haluaisi tehdä jotain muuta, se on kaikkialle levinneessä psykopuheessa tunteiden sanoittamista.

Iki-inhokeistani olisin toivonut sinä-passiivin jo saaneen armokuoleman, mutta sepä rehottaa keskuudessamme kuin mikäkin myrkyille immuuni tuholaislaji. Taannoin seurasin tv-haastattelua, joka meni vapaasti muistellen näin:

– Sä pääsit sitten teatterikouluun?

– Joo. Mutta sä huomaat kuinka rankkaa se on, kun sä joudut altistamaan sut kritiikille.

– Niinpä. Sä huomaat sen myös toimittajan ammatissa, että sä olet julkista riistaa.

– Mutta sä tiedät että sä selviät.

Luovutin. En ollut enää kärryillä, kuka puhuu kenestäkin, vaikka keskustelijoita oli vain kaksi. Olisiko ihan älytön ajatus, että kun ihminen puhuu itsestään, hän käyttää semmoista sanaa kuin minä, ja se jolle puhutaan, on sinä?

Mutta on tässä toivoakin. Jossain vaiheessa muotiin tuli topakka ”koska”-rakenne: ”Ehdotus ei mennyt läpi, koska tasa-arvo.” Olihan se ensimmäisen kerran hauska, muttei enää sadatta kertaa, ja nyttemmin maneeri lienee onneksi hiipumaan päin.

Kyllä kyllä, kieli elää ja muuttuu, ja hyvä niin. Mutta kuten ystävä totesi, kaavoittunut ja muoti-ilmausten kyllästämä kielenkäyttö voi olla myös kielen köyhdyttämistä. Mitäpä siihen muuta sanomaan kuin juurikin niin.

Meistä tuli liian kilttejä

Opettaja, 7/2018

Miten tässä näin kävi? Ensin opettajat nostavat Suomen koulut maailmanmaineeseen. Pian sen jälkeen meidät jo istutettiinkin koulutustilaisuuksiin kuulemaan, että homma on tehty päin mäntyä: opettaminen on ollut pelkkää passivoivaa paasaamista, frontaaliopetusta. (Kuulostaa melkein aivovauriolta.)

Kiitosta emme saa. Sen sijaan istumme häpeän puna poskilla kuuntelemassa, kun digikonsultit valistavat ilman nykykoulun tuntemusta kehnoimpien koulumuistojensa pohjalta, millä kaikilla tavoilla teemme työmme tyhmästi. Äskettäin luennoija kertoi, että vain viidesosa oppilaista hyötyy nykyopetuksesta.

Merkittävä kouluvaikuttaja – jolla ei ole lainkaan opettajakokemusta – ilmoitti taannoin, että dokumenttikamera on kehno väline, siitä pitää hankkiutua eroon. Mikä olisi lääkäreiden reaktio, jos opettajat määräisivät, että unohtakaapas jo se verenpainemittari? (Dokumenttikamera on sivumennen sanoen verraton kapistus.)

Meitä valistetaan, että käyttämämme arviointi on kehnoa. Numerot ja kokeet eivät kerro mitään. Pitää arvioida herkeämättä koko ajan ja vieläpä jokaisen oppijan yksilöllistä kehitystä ja oppimisprosessia – vaikka ryhmässä olisi tyypilliset 35 opiskelijaa ja iso työ on jo siinä, että oppii erottamaan Jonit ja Jonnet toisistaan.

Meille pakkosyötetään ajatusta, että verkko-opetus on niin kova juttu ettei se ole opettaja eikä mikään, joka ei kotiin päästyään avaa läppäriä, jonka kannen alta, hups, tulvahtaa silmille toinen työpäivä.

Ei työmäärä lisäänny, sitä lisätään. Ja kaiken aikaa halutaan muutosta muutoksen vuoksi. Kohta pitäisi taas ruveta kirjoittamaan lukioon uusia opetussuunnitelmia, vaikka nykyisiä vasta otetaan käyttöön.

Ei kuulkaas, ei käy. Meidän on saatava keskittyä perustyöhömme eli opettamiseen (saakohan sanaa edes käyttää) ilman ulkopuolisten jatkuvaa päsmäröintiä. Meidän pitää päästä liiasta kiltteydestä.

Eikä kiltteyden vastakohta ole nyt ilkeys, vaan terve ammattiylpeys ja omanarvontunto.

Ylikansoitus on ongelma numero yksi

Uusi Suomi, 1.3.2018

Muistan kummastelleeni sitä jo peruskoulussa. Koulukirjassa kerrottiin, mikä perheen lapsiluvun pitää vähintään olla, jotta ”väestönkasvu on turvattu”. En ymmärtänyt, miksi väestönkasvu on hieno juttu planeetalla, jolla ihmisiä on jo ennestään liikaa.

Enkä ymmärrä vieläkään.

Hiljattain Ylen pääuutiset kertoi Japanin väestöongelmasta. Koko uutinen rakentui sen ajatuksen varaan, että syntyvyys pitää saada kasvuun, väestö uhkaa vähetä. Kriisitietoisuutta nostateltiin kertomalla, että ”toissa vuonna väkiluku kutistui kolmannesmiljoonalla”.

Japani on pinta-alaltaan vain hiukan Suomea isompi ja asukkaita on melkein 130 miljoonaa, asukastiheys on 335 asukasta neliökilometrillä. Ekologisesti katsoen se on karmea luku.

Väestönkasvun pysähtymistä pelätään monissa muissakin maissa. Milloin se on Italia, milloin Saksa tai koko EU, missä syntyvyys pitäisi kuulemma saada reippaaseen kasvuun.

Huoli on outo, koska liian suuri ihmispopulaatio on maapallon isoin ongelma, oikeastaan kaikkien ympäristöongelmien alkusyy. Poikkeuksia on, mutta yleisesti ottaen yhtälö on yksinkertainen: mitä pienempi väestö, sitä helpompi on pitää ympäristön kuormitus hallinnassa – ja päinvastoin.

Merkitykseensä nähden ylikansoitusongelma on jäänyt liian vähälle huomiolle. Jos sitä ei saada kuriin, muu ympäristöpolitiikka uhkaa jäädä näpertelyksi. Jos Afrikan väestö kasvaa tällä vuosisadalla ennustetusti yli neljään miljardiin (!), jokainen voi miettiä, mikä vaikutus sillä on maapallon kuormitukseen.

Emmekä me vauraiden maiden tyhjäpäiseen kulutuksen sokaisemat shoppailijat ole yhtään synnittömämpiä, kaukana siitä, niin paljon käytämme henkeä kohti raaka-aineita ja vauhditamme ilmastonmuutosta, muun muassa. Siksi toiveet Japanin ja muiden länsimaiden väkiluvun kasvattamisesta ovat erityisen käsittämättömiä.

Hyvä on, tiedän. Väestöpyramidi voi joissain maissa olla jonkin aikaa nokillaan, kun uudet sukupolvet ovat pienempiä kuin eläköityneet, ja huoltorasitus kasvaa. Mutta jos syntyvyys halutaan tämän takia kovaan kasvuun, mitä tehdään sitten, kun tämä sukupolvi on eläkeiässä? Ilmeisesti tarvitaan taas uusia isompia ikäluokkia. Eikö riitä, että olemme sitoutuneet ekologisesti kestämättömään talouden kasvupakkoon, jossa jo tasapaino vaatii kasvua; pitääkö sen lisäksi hirttäytyä vielä väestönkasvukierteeseen?

Luonnon monimuotoisuus on itseisarvo, syntyvyyden kasvu ja talouskasvu eivät ole. Moraalisiin valintoihin pystyvällä lajilla ei ole oikeutta talloa muita elämänmuotoja alleen.

Jos tosissamme haluamme saada ihmiskunnan ympäristösuhteen kuntoon ilmastonmuutosta ja sukupuuttoaaltoja myöten, parasta mitä voimme tehdä, on keksiä keinot väestönkasvun pysäyttämiseen, ja hienointa olisi, jos maapallon väkiluku lähtisi lasku-uralle. Eli kun seuraavan kerran kuulemme jonkin maan alenevasta syntyvyydestä, olkaamme iloisia.

Ajan myötä ohimenevän huoltosuhdeongelman hallitseminen on sentään helpompaa kuin pysyvän ekokatastrofin kanssa eläminen.