Apoteekki-lehti, elokuu 2015

He ovat nuoria, tulevaisuutta täynnä. He ovat kauniita, komeita, kielitaitoisia. Salilta tulossa tai salille menossa. Maailma ympärillä on suurta lupausta ja mahdollisuutta. Lääkis vai välivuosi matkustellen? Mieluusti molemmat, kiitos!

He ovat lukiolaisia ja tulleet minulle opettajantyössä tutuiksi.

Välissämme on pian kolmekymmentä vuotta. Mutta muistan kyllä kun olin kahdeksantoista. Viikonloppuisin tuli tavaksi kiskoa halpaa unkarilaista valkoviiniä pohjiksi ennen livahtamista kaupungin yöhön. Yhtälö on tunnetusti yksinkertainen: nuoruus plus viinipullo on yhtä kuin hybris. Kaikki on mahdollista. Ilta on seikkailu, koko elämä on, antakaa tietä!

Muistan myös näyn olohuoneessa. Vanhemmat nököttivät sohvalla ja odottivat A-studiota tai Ajankohtaista kakkosta. Illan kohokohta: veropoliittinen keskustelu heti uutisten jälkeen.

Muistan kuinka säälin heitä. Muistan miten vannoin, että tuollaista ei minusta tulisi. Elämä on löytöretki ja omat vanhempani, herra paratkoon, jumittivat rannalla.

Vaan kuinka kävikään. Viihdyn kotona. Minua hirvittää jos menen elokuviin ja huomaan, että leffa päättyy vasta vähän ennen puoltayötä. Katson telkkarin ajankohtaisohjelmia. Mukavuudenhalu voittaa seikkailunhalun.

Minusta on tullut A-studiomies.

Onko jotain menetetty? Kaipaanko takaisin, kadehdinko lukiolaisia?

En tunnusta. Nuoruus on monessa suhteessa upea keksintö – myös siinä, että se pitää elää vain kerran.

Usein teen elämänkatsomustiedon kokeisiin soveltavia tehtäviä ja haastan opiskelijat pohtimaan omaa elämäänsä: arvojaan, päämääriään, toiveitaan, pelkojaan. Ja koevastauksista ja oppimispäiväkirjoista ne voi nähdä, nuoruuden monet kasvot. Ei, elämän aamupäivä ei olekaan ensisijaisesti aurinkoa, suudelmia ja suunnitelmia. Se on myös huteraa hukassaoloa, epätietoisuutta, surua. Vanhempien avioeroja ja omien ensirakkauksien vereslihaisia loppuja, riipivää kaipuuta, tulevaisuuspelkoja. Kaikki voi olla hallitsemattoman suurta, kysymyksiä myöten: kuka minä olen?

A-studiomiehellä on helpompaa.

Nuoruutta ei pidä tuhlata, sanotaan. Ei niin. Pitää elää, tehdä tyhmyydet, kolkutella rajoja, uskaltaa. Jokaisen sukupolven on vuorollaan kokeiltava, voisiko kaiken tehdä toisinkin. Liika sovinnaisuus ei ole tarpeen, keskiluokkaiseksi sohvasuomalaiseksi ehtii kesyyntyä myöhemminkin.

Vähemmän puhutaan keski-iän tuhlaamisesta. Siitäkin pitää ottaa hyöty irti. Vetreässä 46 vuoden iässä olen huomannut, että iän karttuminen tekee mentaalisesti mahdolliseksi paljon sellaista, mihin minusta ei nuorena olisi ollut. Vietän iltoja lasten kanssa pelkäämättä, että jossain on juhlat ja nyt ne menevät ohi. Vuodet tuovat sellaista mielenrauhaa ja levollisuutta, josta nuorena saattoi vain haaveilla. Tai oikeammin: siitä ei älynnyt edes haaveilla.

Jos nuoruuden tuhlaa liialla varovaisuudella kun pitäisi leikkiä mahdollisuuksilla, keski-iän tuhlaa leikkimällä nuorta. Minusta on vapauttavaa olla opiskelijoiden silmissä se vähän hassu ukkeli, joka ei taatusti tiedä, mitä vloggaaminen tarkoittaa.

Onkin jotain, mitä meidän ukkeleiden pitää varoa. Ei se, että joskus olimme itse nuoria, tee meistä nuoruuden asiantuntijoita. Me muistamme väärin. Me unohdamme väärin. Meidän nuoruutemme oli monella tapaa erilainen, ja jokaisen nuoruus on vielä omanlaisensa..

Kaikkein viimeiseksi nuoret haluavat kohdata alentuvaa ymmärrystä. Sitä me keski-ikäisetkin vähiten kaipaamme.

Helsingin Sanomat, 6.4.2014

Filosofit ovat kovasti aprikoineet, mitä aika on. Vähemmälle huomiolle on jäänyt tärkeämpi aika-avaruuden probleema: miksi ihmiset eivät tule tapaamisiin ajoissa?

Odottavan aika ei ole pelkästään pitkä. Se on täynnä epätietoisuutta (olenko väärässä paikassa?) ja voimatonta kiukkua (onko ihan mahdotonta lähteä liikkeelle ajoissa?).

Odotellessaan voi kehitellä freudilaisia selityksiä. Sigmundin mukaanhan kaikkeen löytyy tiedostamattomat syynsä ja symboliikkansa. Kenpäties edustan patologisesti myöhästelevälle kaverille jotain, mitä vastaan hän itseltään salaa kapinoi – äitiä?

Masentava ajatus.

Nykyään jaksan odottaa parikymmentä minuuttia, sitten häivyn. Viimeksi sain puhelun puoli tuntia sovitun ajan jälkeen.

– Missä olet, tämä on tärkeä paltsu?

– Jos tämä olisi tärkeä paltsu, olisit tullut paikalle.

Myöhästely ei ole eteläeurooppalaisen jänskää bohemiaa. Se on huonoa käytöstä. Samaa sarjaa kuin se, että valloittaa itselleen kaksi paikkaa ruuhkabussissa.

Busseista puheen ollen. Koska olen kellonatsi, minun pitää hyväksyä aikataulujen pinkeä noudattaminen silloinkin, kun täsmällisyys osuu omaan nilkkaan. Erityismaininnan haluan antaa bussilinjan 81 kuskeille Herttoniemen metroasemalla. Siinä ei paljon auta, vaikka kuinka olisi yrittämässä kyytiin ja ehtinyt juosta jo keskiovien kohdalle. Ovet sihisevät kiinni, ja sinne meni.

Kovia jätkiä.

Myös epäselvät aikamääreet ihmetyttävät. ”Me tullaan käymään siinä kolmen jälkeen.” Mitä se tarkoittaa – onko kello neljä vielä raameissa? Entä jos on hyvä sää ja lapset haluavat ulkoilla; pitääkö varmuuden vuoksi tulla himaan jo kolmelta?

Nykyään teatterilipuissa joudutaan muistuttamaan, että ”myöhästyneitä ei päästetä sisään”. No ei tietenkään. Saman pitäisi koskea elokuvateattereita, luentoja ja kokouksia.

Kaveri ehdotti hiljattain tapaamista neljäksi. Halusin siirtää sen viideksi, jotta myöhästelystään kuuluisa heppu varmasti ehtisi. Tekstiviesti tuli puoli kuudelta: ”Sori, olen myöhässä mutta kun aikataulu löystyi, ajattelin että ehtisin hoitaa vähän asioita.”

Luovutusvoitto.

Opettaja, 20/2012

Täytän näinä päivinä 43 vuotta. Tylsä numero. Jos täyttää 20, 50 tai vaikka 65, luvuista tulee mielikuvia. 43 on lasi lämmintä vettä. Eikä elämän tarkoitus sittenkään tainnut olla 42.

Kuuluuko vanhenevan äijän ikäangsti sitä paitsi opettajien ammattilehteen? Jo vain kuuluu.

Opettajan työ on siitäkin kiintoisa, että opiskelijat ovat vanhenemisen peili. Kun aloitin opettajana, olin kolmekymppinen. Tuolloin saatoin vielä helposti tunnistaa lukiolaisten kuuntelemia bändejä.

Nykyään on turha kuvitella tietävänsä, missä nuorten maailmassa mennään. Kun joku ragee tai flippaa, olen ymmälläni. Toisaalta olo on rento. Voin vapautuneesti olla lukiolaisille vanha ja se vähän hassu ukkeli.

Katson epäuskoisena lukiolaisten syntymävuosia. Ensi syksynä lukion aloittavat ovat syntyneet vuonna 1996. He eivät ole käyttäneet markkoja. Neuvostoliitto on heille historiaa vähän samaan tapaan kuin Itävalta-Unkari minulle.

Hiljattain kuuntelin filosofian tunnilla opiskelijan esitelmää, istuin muiden tavoin pulpetissa. Hetkeksi painokkaat argumentit lihansyönnin eettisistä ongelmista vaimenivat taka-alalle. Edessä istuvan opiskelijan niskaa katsoessani tilalle puski hätkähdyttävä harha: olen lukiolainen muiden joukossa. Viimeiset 25 vuotta ovatkin olleet unta.

Pikainen paluu todellisuuteen oli yhtä hämmentävä.

Unista puheen ollen. Yhdessä riipaisevimmista olin Ressun lukion tupakkapaikalla etsimässä sitä tuttua välituntijengiä: Joria, Halosta, Omppua, Juissia. Missään ei kuitenkaan näy enää ketään, ja on oudosti ilta jo. Katu on tyhjä ja taivas loimottaa aavemaisen purppuraisena. Ymmärsin, että kaikki luokkakaverit ovat lähteneet ja siirtyneet elämässä eteenpäin. Ovat perheiden parissa ja oikeissa töissä. Vain minua ei elämä poiminut tupakkapaikalta kyytiin.

En lähde analysoimaan enempää.

Haluaisinko olla nuori taas, toivonko että viimeiset 25 vuotta olisivat tosiaan olleet unta? Taivaan tähden en. Nuoruus on hienoa, mutta en vaihtaisi osia.

Tunnen myötätuntoa lukiolaisia kohtaan. Kun joskus harhaudun selaamaan työpaikkailmoituksia, lähinnä ihmettelen miten kukaan löytää paikkaansa nykymaailmassa, jossa vaaditaan niin penteleesti. Nuorella iällä pitäisi hallita monet kielet ja mitkälie verkkoviritelmät työuran alkuun päästäkseen.

Nelikymppisenä sitä paitsi alkaa viimein seestyä sen verran, että selviää ihmissuhdesotkuista ja elon myrskyistä enimmäkseen kuivin jaloin, eikä silloin kaipaa nuoren mielen myllerryksiä. (Olen muuten niitä opettajia, jotka aivan liian helposti hyväksyvät selitykseksi opintojen takkuilulle eron poika/tyttöystävästä tai koiran kuoleman.)

Turhauttaako vanheneminen? Pateettisella ihmisellä on pateettisia tapoja. Joskus kun ei ole kiire mihinkään, saatan jäädä työpäivän loputtua hetkeksi tyhjään luokkaan.

Hälinän jälkeen luokka tuntuu autiolta ja hiljaiselta. Silloin ehtii myös miettiä työnsä merkitystä.

Kun nuoret lähtevät luokasta, pyyhkiytyvätkö sokrateet ja marxit mielestä saman tien, onko kuilu välillämme liian leveä? Puhuuko heistä joku illalla kaverinsa kanssa siitä, miten elämäntunto on ahdistavan kierkegaardilainen? 

Onneksi me opettajat voimme aina uskotella itsellemme, että oppilaat ja opiskelijat ovat saaneet tunneiltamme matkansa varrelle sellaisia eväitä, joista emme edes koskaan tule tietämään. Että parinkymmenen vuoden kuluttua joku jossain kertoo, miten oivalsi sillä yhdellä tunnilla jotakin hyvin oleellista. Tai sanoo, että se alakoulun luokanopettaja oli valamassa elämälle sellaisia perustuksia, joilla nyt kelpaa seistä.

Ja miksei niin olisi, kun juuri tuon voin sanoa itsekin, 43-vuotiaana äijänä.

Anna, 50/2009

Tässä vaiheessa vuotta on tapana vilkuilla taustapeiliin ja summata vuoden tärkeimpiä tapahtumia. Pian viestimet tarjoavat meille koosteena sikaflunssaa, Obamaa, vaalirahaa, finanssikriisiä ja Arctic Seata.

Tärkein uutinen kerrottiin kuitenkin muutama viikko sitten. Nopeasti sivuutetun jutun mukaan Afrikan väkiluku on noussut yli miljardiin. Väestö kasvaa hurjasti muun muassa siksi, että naisilla ei ole mahdollisuutta perhesuunnitteluun.

Väkiluvun kasvu ei ole iso uutinen, koska se tapahtuu tasaisesti, vähän kuin huomaamatta.

On skandaali, että väestöohjelmiin ei löydy tarpeeksi rahaa. Tyttöjen koulutus ja naisten aseman parantaminen ovat avainasemassa. Ja voisikos ne uskonnolliset houreet ehkäisyn syntisyydestä jo vähitellen jättää?

Pahenevaa liikakansoitusta luulisi ykkösuutiseksi, koska se on kaikkien ympäristöongelmien äiti. Näpertely suodattimien ja päästösopimusten kanssa ei auta, jos meitä on aivan liikaa.

Ja nimenomaan meitä, ei niitä. En ymmärrä rikkaiden, ympäristöä eniten kuormittavien maiden huolta alentuneesta syntyvyydestä. Syntyvyyden lasku missä tahansa on parasta, mitä palloparallemme voi tapahtua.

Sitten ajatus laskeutuu maailmamietteistä oman elämän käänteisiin vuonna 2009.

Meidän perheessämme väestö räjähti yhdellä lapsella lisää, siinä meidän isoin tapahtumamme ja ekologinen syntimme. Myönnän, että perhesuunnittelussa ei annettu sijaa ympäristökysymykselle. Ehkä kaksi lasta ei ole kovin paha?

Lapsi on ihme. En vieläkään ole täysin tottunut ajatukseen, että olen kahden tytön isä. Sekin hämmentää, että nuo kaksi pikkuolentoa ovat antaneet jotain sellaista, mihin monen vuoden filosofian opinnot eivät pystyneet. He ovat vieneet jonkin turhuudentunteen pois.

Tuli myös muutettua. Karseaa hommaa, en halua muistella sitä. Vieläkin kouraisee, kun näen kaupassa pahvilaatikon, jossa lukee Premium Bananas.

Täytin neljäkymmentä. Nelikymppisyys on hienoa, koska tämän ikäinen otetaan edes jokseenkin tosissaan. Kun nuorena puhui vaikka nyt uskonasioista, se oli murrosikäisen kapinaa. Eläkeläisen jutut pannaan vanhuudenhuurujen piikkiin, ja välissä vaanii aika, jolloin kaikki tulkitaan viidenkympin villitykseksi. Nelikymppisen puheita ei nähdä ikäkriisin valossa. Toivon niin.

Mitäpä muuta? Tuli ostettua elämän ensimmäinen auto, eikä siitä sen enempää. Tai tämän verran: hengissä ollaan edelleen.

Mutta nämä ovat pintaa, tapahtumia, joilla vastataan kun kysytään, mitä kuuluu. Millaisia vaivihkaisia muutoksia löytyy taustalta, niitä tasaisia ja huomaamattomia? Huomionarvoista kun eivät oikeastaan ole käänteet, vaan päinvastoin kaikki se, mikä arkisesti ja käänteittä tuuppii johonkin suuntaan.

Pelkään vähittäistä kyynistymistä, turtumista, tunteiden valjuuntumista. Katselen kolmevuotiasta ja mietin, milloin itse olen haltioitunut mistään samalla tavalla kuin hän joka päivä. Lapsi kävi teatterissa ja katsoi lähes tunnin kestäneen näytelmän hievahtamatta ja niin vahvasti mukana eläen, että vielä paljon myöhemmin kyseli, miksi näytelmä päättyi.

Milloin viimeksi olen katsonut elokuvaa tai näytelmää yhtä lumoutuneena? Toisaalta en enää kiukuttele kuin kolmivuotias. Tai ainakaan yhtä usein.

Pelkään vaivihkaista mukautumista keski-ikäiseen elämäntapaan, jossa ydinperheet eristäytyvät asuntovelkoineen ympäri esikaupunkia ja tapaavat toisiaan vasta virkamiesmäisen suunnittelun jälkeen. Pelkään kohdata muiden keski-ikäisten katseita, joissa sanattomana häilyy kysymys: tällaisiako meistä sitten tuli, yhtä aikaa laumaihmisiä ja silti jotenkin yksinäisiä? Miksei enää heräillä puoliltapäivin kavereiden sohvilta?

Samalla aavistelen, että vielä joskus muistelen juuri näitä vuosia, kun lapset ovat pieniä, elämän parhaana aikana.

Jollain hyvin keski-ikäisellä tavalla huomaan ajattelevani niin jo nyt.

Anna, 38/2009

Vuodenajat eivät ole almanakkajuttuja. Vuodenajat tunnistaa tuoksusta, ei kuukaudesta, jota satutaan elämään. Syksy alkaa sinä aamuna, kun ensimmäisen kerran törmää vilakankirpeään ulkoilmaan, jossa on syksyn tuntu. Näin kävi tällä viikolla.

Syksy tuoksuu kansalaisopiston käytäviltä, opinto-oppailta, kirjastoilta, sateelta ja siltä Saarikosken runolta, jossa minä rakastan sinua kuin vierasta maata, kalliota ja siltaa ja yksinäistä iltaa.

Syksy tuoksuu suunnitelmilta. Ryhtymyksiltä ja repsahduksilta. Se tuoksuu taantumalta ja lamalta, työttömyysluvuilta. Syksy näyttää huolestuneilta ministereiltä, tiedotustilaisuuksilta, loisteputkien kalpealta valolta.

Kun telkkari näyttää arkistopätkää viime lamasta, siinä on syksy.

Kalenteriin ei voi luottaa siksikään, että vuosi ei ala tammikuusta: vuosi alkaa elokuusta ja siihen se päättyy. Syksyn sielu on ristiriitainen sekoitus loppua ja alkua, kesän muistoja ja tulevan odotusta.

Jos syksy olisi viikonpäivä, se olisi sunnuntai ja maanantai samassa paketissa.

Kun käy ensin peruskoulua yhdeksän vuotta, perään muita kouluja toisen mokoman ja vielä hakeutuu opetusalalle, vuoden hahmottaa ensimmäisistä koulupäivistä alkavana laskeutumisena talveen ja sen seisahtuneisiin päiviin.

Koska vuosi vaihtuu elokuussa, en tee uudenvuodenlupauksia. Teen uudensyksynlupauksia. Tai oikeammin: syksy antaa lupauksia minulle. Aivan kuin se sanoisi, että kaikki on mahdollista.

Syksy on väkevä ja syvältäruoppaava vuodenaika, se on peruskysymysten ja pysähtymisen, elämänfilosofian ja kauaskatsomisen aikaa verrattuna selvästi kepeämielisempään kevääseen tai kesään.

Jotkin sanonnat kaipaisivatkin tarkistusta. Miksi iästä puhuessamme kerromme jonkun olevan 15-kesäinen? Osuvampaa olisi, jos sanoisimme hänen olevan 15-syksyinen.

Eletyt syksyt, niin uskon, jättävät syvemmät jäljet kuin kesät.

Vuodenajat jäsentyvät lauluin, tiivistyvät niihin, muistetaan niistä. Syksyn laulu, aivan ehdottomasti, on Erna Tauron ja Tove Janssonin Höstvisa, se kaihoisankaunis kappale, jonka kertosäe kehottaa suomeksi ”Kiirehdi rakkain, kun rakkaus kutsuu…”. Vaikka aikaa olisi kulunut kuinka, näen elävästi yläasteen luokkahuoneen, kun lokakuu valuu tihkuna ikkunaruutuun ja kersat näennäisen vastentahtoisesti mutta silti mukanaeläen laulavat ”Nyt majakat me näämme, kun myrsky raivoaa, tuuli vaahtopäiden äänen tänne kantaa…”.

Syyslaulu ja Suvivirsi ovat sen akselin navat, jonka varassa vuosi pyörii.

Suomalaiseen vähän melankoliseen mieleen syksy istuu kuin tuoppi työttömän kouraan. Ei ole sattumaa, että yksi suosikkikappaleistamme on Juicen Syksyn sävel, eikä sattumaa liene sekään, että eniten kuollaan oman käden kautta juuri silloin, kun pimeys väistyy huhtikuussa, ei syys- tai lokakuussa. Lokakuu on meidän juttu: we have sauna and sisu and this thing called syksy.

Kaikissa lähdöissä, tapahtuivatpa ne milloin vain, on syksyä. Syksyä on kesäkuisessa ja aurinkoisimmassakin vilkutuksessa laiturista loittonevalle veneelle. Syksyä on työkaverin päällepäin hilpeissä läksiäisissä ja eläkkeelle pääsyissä, sitä on palanen kaikissa hyvästijätöissä ja niissä pienissä hetkissä eteisissä ja ovensuissa, joina lähdön haikeus läikähtää sisuskaluissa.

Lukaisin hiljakkoin toistamiseen Anja Snellmanin viiltävän romaanin Äiti ja koira, jossa myöhäiseen keski-ikään ehtinyt pariskunta eroaa, kun mies alkaa seurustella nuoren naisen kanssa. Jätetty, perheelleen omistautunut vaimo jää yksin ja kokee itsensä rupsahtaneeksi ja ikälopuksi; elämä tuntuu eletyltä, tulevaisuus tyhjältä ja lyhyeltä. Hän puhuu unissaan ja toistelee silloin irrallisia lauseita kuten ”talvi tulee ja vie kaikki laiturit”. Tai ”yö pimenee, naakat tulevat”.

Nuo lauseet syöksyivät tajuntaani. Niissä on syksyä. Samoin kuin näissä kaikissa pitenevien varjojen illoissa, jotka kuljettavat yötä kohti, sitä jota rakastamme.

Anna, 50/2008

Luin hiljattain Petri Tammisen mainion romaanin Mitä onni on. Ennen muuta kirjassa kiehtoo sen hienovarainen elämänfilosofia, mutta törmäsin muutenkin vastaansanomattomaan kuvaukseen.

Nyt kyse on päähenkilön unettomuudesta: ”Satunnaiset valvojat rukoilevat, ettei aamu vielä tulisi vaan armahtaisi ja antaisi levätä. Me ammattilaiset odotamme, että aamu tulee ja päästää päivään.” Ja sitten: ”Liisan herätyskello näytti 3.28. Kaikkialla pimeydessä tuntui odottavan murheita, niitä ajelehti joka puolella ympärillämme kuin kahisevia muovipusseja suurkaupungin tuulisilla joutomailla.”

Voiko aamuöisen valvojan mielenmaisemaa sattuvammin tiivistää?

Helsingin Sanomat otsikoi taannoin joka kolmannen suomalaisen kärsivän unettomuudesta. Jutussa haastatellun tutkijan mukaan unihäiriöistä voidaan puhua jo kansantautina. Toimivaksi hoidoksi on havaittu muun muassa ajatusten ja tunteiden hallintaan tähtäävä kognitiivinen psykoterapia.

Kognitiivisen terapian teho ei yllätä. Nukahtamisvaikeuksista kärsivä joutuu väkisinkin opettelemaan jonkinmoista mielenhallintaa ja meditaatiota ja henkistymään vähintään light-zeniläiseksi, vaikkei mikään itämainen päälläänseisoja olisikaan: levottomaan mieleen kun ei uni tule.

Itse en taivaan kiitos ole aikoihin kärsinyt unihäiriöistä, mutta onpa niitäkin joskus tullut kokeiltua. Tiedän kyllä tunteen, kun unen hakukoneet menneissä ja nykyisissä huolissa samoiltuaan äkkäävät jotain niin tunnevaltaista, että se säpsäyttää hereille. Tiedän kyllä, miltä yön pimeydessä näyttää VHS-nauhurissa kellertävin numeroin kiiluva kellonaika, joka tuo mieleen Aku Ankan auton rekisterinumeron. Kun vielä samalla tietää, että enää ei saa unen päästä kiinni, niin siinä sitä onkin, väkisinmakaamista ja pitkiä sekunteja.

Yö ei ole pikkutuntien vaan isojen tuntien aikaa.

Pahinta ei lyhytaikaisessa unettomuudessa ei ole sen päiviin jättämä fyysinen väsymys. Raskain lasti kasautuu yötajunnan masokistisesta synkkyydestä, suhteellisuudentajuttomuudesta, kohtuuttomasta murheilusta. Pienestä tulee liian suurta.

Yö on mielentila, ei pelkkä vuorokaudenaika.

Radion Yölinjalla-ohjelmassa kuuntelijoiden puheluihin vastailleelle Pekka Saurille aikoinaan ehdotettiin, että lähetys voisi tulla uusintana seuraavana päivänä. Sauri ei ideaan tarttunut, koska ohjelmassa kuullut tarinat vaativat ympärilleen yön kehykset. Päivällä jutut kuulostaisivat liian kummallisilta, liian vereslihaisilta, liian öisiltä.

Saan jonkin verran erikoisia sähköposteja ja usein katson ensimmäisenä, mihin vuorokaudenaikaan ne on lähetetty. Merkillisimmät viestit sinkoilevat aamuöisin. Tekstiviesteissä yön magiikka näyttää kyntensä aivan erityisesti.

Aamu onneksi armahtaa ja – Tammisen sanoin – päästää päivään. Yöllä mieleen hiipinyt työeläkelaskelma lohduttomine ennusteineen siinä kuin menneet mokat ja joutavat kauna-aatokset loittonevat päivän valossa sinne minne kuuluvatkin.

Kun aamu kerran vapauttaa pahimmasta synkkyydestä ja palauttaa suhteellisuustajun, ajatusta tekee mieli jatkaa. Mikä mahtaisi olla se sarastus, joka ravistelisi päiväminän irti turhista huolista yhtä tehokkaasti kuin aamu joutavista yöajatuksista? Olisiko tässäkin pienen meditaation, mielenharjoituksen ja zeniläisten oivallusten paikka?

Jospa hyvää unta ja hyvää valve-eloa pitäisi etsiä samoin keinoin.

Ensi viikolla yö on pisimmillään. Kumma kyllä, pidän pitkästä talviyöstä ja sen pimeydestä; mieluummin se kuin liian aikaiset ja viiltävänkirkkaat kevätaamut. Silti juuri näiden pitkien öiden aikaan mieleen palasi Sauli Niinistön 60-vuotishaastattelu ja hänelle esitetty kysymys, mistä mies vielä mahtaa haaveilla elämässään.

Ja mitä vastaa kaiken kokenut ja kovanakin pidetty ex-pankkiiri, rahaanko päästään taas, kansantalouteen vähintään? Ei päästä. Finanssimiehen vastaus yllättää: ”Haaveilen levollisen tunteen päivistä.”

Hienosti sanottu. Vain ne levollisen tunteen yöt lisäisin.

Anna, 25-26/2008

Kavereilla on tapana irvailla matkakohteitani. Teen nimittäin toisinaan kunnon junttimatkoja suosittuihin turistipyydyksiin. Oikeastaan turistirysät ovat yksi ja sama kohde, koska on jokseenkin yhdentekevää, väisteleekö rihkamakauppiaan mitä kuuluu, kukkuluuruu -avauksia Egyptissä vai Espanjassa.

Mielenkiintoista sen sijaan on, millaisilla omilla merkityksillä eri paikat latautuvat. Yksi Välimeren lomakohde, jossa elämänkumppanini kanssa kävin vuosia sitten, on mytologisoitunut muistoissa aivan erityisiin kehyksiin. Istuimme turistisesongin ulkopuolella ainoina asiakkaina ravintoloissa, kävelimme autioilla uimarannoilla ja kävimme keskusteluja, jotka taisivat muuttaa molempien elämän.

En aio mennä tuohon kaupunkiin enää koskaan. Haluan sen jäävän muistoihin juuri sellaisena, kuin se siellä nyt on.

Se on meidän paikka.

Lomamatkat jännän teräväreunaisesti leikkautuvat muusta elämästä omiksi seikkailuikseen, rajatuiksi tarinoiksi, pakettimatkoiksi. Ne ovat kuin elokuva tai novelli, joka selvästi alkaa jostain ja päättyy johonkin, eikä mikään voi niitä jälkeenpäin vahingoittaa. En halua sotkea lomakuviakaan muiden kuvien sekaan, pysykööt omissa kansioissaan. (Tai repsottavana nippuna valokuvaliikkeen kirjekuoressa.)

Olen useampaan kertaan katsonut hienon ruotsalaiselokuvan Laulu Martinille. Siinä ikääntyvä mies, tämä Martin, sairastuu Alzheimerin tautiin, ja vaimo joutuu viereltä seuraamaan miehensä hidasta liukumista pois yhteisestä todellisuudesta. Kun sairaus on niin pitkällä, ettei mies enää tunnista vaimoaan, tämä päättää viedä Martinin siihen samaan Välimeren kaupunkiin, jossa he olivat lomailleet joskus kauan aikaisemmin, suhteensa alussa. Tuo kohta koskettaa aina.

Yksi oman elämäni myyttisistä, joskaan ei aina pelkästään rakkaista, paikoista on kesämökki. Siinä missä nykyään kesäpaikkoja varustellaan omakotitaloiksi lattialämmityksineen ja astianpesukoneineen – mitä en ymmärrä alkuunkaan – isoisäni 1950-luvun alussa Mikkelin lähistölle saareen rakentama kesämökki edustaa sitä vanhaa ajattelua, jonka mukaan modernit mukavuudet eivät mökille kuulu, paristoradiota lukuun ottamatta.

Lapsuuskesinä naapureita ei ollut mailla halmeilla. Kotitekoisen laiturin nokasta kurkottaenkaan ei nähnyt merkkejä ihmiskunnan olemassaolosta. Muistan, että postinhakureissuakin odotettiin jo pari päivää etukäteen, jos vaikka joku kertoisi kirjeitse olevansa tulossa käymään. Vieraita kävi niin harvoin, että he olivat aina tapaus.

Olivatko nuo ilman samanikäistä seuraa vietetyt kesät yksinäisiä vai vain yksinolon aikoja, sitä en oikein tiedä. Mutta epäilen, että aika moni asia elämässäni, kummallisia persoonanpiirteitä myöten, vielä nytkin selittyy noilla ajoilla, hyvässä ja pahassa.

Mökki herättelee vahvoja tunteita aina kun siellä käy. Kaikki on pysynyt kutakuinkin muuttumattomana vuosikymmenet, ja niinpä mökkimaisema aikakoneen tavoin heittää jonnekin menneeseen. Esineistö ja tutut tuoksut palauttavat mieleen lapsuuskesien leikkimaailmat samoin kuin myöhemmän nuoruuden epätietoiset pohdinnat siitä, miksi sitä oikein rupeaisi isona. Palautuvatpa mieleen myös eksistentiaalisen vilun ankaroittamat filosofiset harrastukset, kun tuli aitassa luettua Schopenhauerin Pessimistin elämänviisautta.

Pyhä-sanan käyttö edes leikillisesti jostain näin maallisesta ja henkilökohtaisesta on arveluttavaa, mutta muutakaan sanaa en keksi, koska pyhä on aina jotain, minkä voi häpäistä. Minulle jo isot muutokset mökin sisustuksessa tuntuisivat rienaukselta siitä puhumattakaan, että vanha hirsinen rantasauna jyrättäisiin uudemman tieltä.

Samasta syystä ymmärrän senkin, että Helsingissä paraatipaikalla tönöttävän Makkaratalon järkyttävä betonipötkö halutaan suojella. Kyse ei ole estetiikasta vaan yhteisistä muistoista ja merkityksistä.

Varmasti myös ummehtuneesta nostalgiasta, mutta sijansa silläkin.

Metro, 5.5.2008

En ole koskaan pitänyt sunnuntaista. Se on oikeastaan kummallista, koska nautin joutilaisuudesta. Kavahdan kiirettä, suorittamista ja tehokkuutta: jos valita pitää, olen vapaa-aika-, en työihminen.

Suomeksi sanottuna laiska.

Mutta sunnuntait eivät vain nappaa. Pitkän vapun perään lusitun sunnuntain jälkeen perusmaanantaita arvostaa aivan erityisesti.

Sunnuntai-iltapäivät tapaavat veltostua omituiseksi pitkäveteisyydeksi. Ne täyttyvät voimattomasta odotuksesta. Hiljaisilta ja pölyisiltä kaduilta eivät puutu kuin tuulessa pyörivät preeriapallot.

Kersana muistan sunnuntaiahdistuksen johtuneen edessä häilyvästä kouluviikosta. Lauantain ja sunnuntain välinen yö seisoi vielä turvallisena suojamuurina tulevan viikon koettelumuksia vastaan, mutta sunnuntaina uimaopetus ja ruotsintunnit tulivat jo iholle.

Myöhemmin olen huomannut sunnuntain ruoppaavan synkkää energiaansa menneestä; siitä, mikä on tullut tehtyä pieleen, ja varsinkin siitä, mitä ei ole tullut tehtyä ollenkaan.

Sunnuntai on köyhän miehen aamuyö. Pikkutuntien tavoin sillä on ankarat kertoimensa, joilla se paisuttaa arkisen päiväpersoonan pieniksi tietämät huolet tarpeettoman isoiksi.

Sunnuntailta ja aamuyöltä puuttuu suhteellisuudentaju.

Joskus yritin elävöittää pyhäpäivän yksinäisiä tunteja seurallisella toiminnalla, mutta se tuntui keinotekoiselta. Ei voi mitään, kavereiden naamasta paistoi sunnuntai, ja bänditreeneissäkin soi molli.

Jos maanantai olisi ihminen, se olisi kevään ylioppilas. Jos sunnuntai olisi ihminen, se olisi yksinäinen vanhus.

Mieleen hiipii hyytävä ajatus. Entä jos eläkevuodet jossain tulevaisuudessa karahtavat sunnuntaiksi? Tämän ikäiselle elämä tuonee vielä monet käänteet, ja pakka menee useasti uusiksi. Mutta jospa vanhuusaika jämähtää kestosunnuntaiksi, jonka tunnelman sanelevat aiemmat väärät valinnat? Miksi en aloittanut eläkesäästämistä ajoissa? Olenko juuri nyt rikospaikalla? Ja heittäytyäkseni psykologisemmaksi: entä jos sunnuntaikurjuus viikon loppumisineen ilmentää viime kädessä eroahdistusta ja kuolemanpelkoa?

Mutta koetetaanpa olla positiivisia, kevät ja kaikki. Sunnuntai on ihmeellinen päivä pystyessään siihen, mihin mikään muu ei. Pelkällä jylhällä olemassaolollaan se antaa arkeen ja rutiineihin kummaa hohtoa.

Sunnuntai on viikon tärkein päivä. Älkää rikkoko sen ankeaa rauhaa. 

Anna, 25-26/2007

Luukusta kopsahti keväällä kirje, jossa tiedusteltiin halukkuutta osallistua ala-asteen luokkakokoukseen. Arvostan sosiaalista improvisaatiokykyä ja olin juonessa oitis mukana samoin kuin niin moni muu, että kiinnostava kokous saatiin aikaiseksi.

Siinä sitten istumme sovittuna iltana ravintolassa, ja sisään valuu vanhoja koulukavereita, joiden entreé on joka kerta jotenkin koominen. Vai mitä ajatella tilanteesta jossa ihmiset istuvat pöydässä ja katsovat tulijoita, jotka tupsahtavat paikalle kuin aikakoneesta?

Yhtä aikaa tuttuja, samalla vieraita.

Välillä ei tiedä, kumpi hämmästyttää enemmän – se miten erilainen ihminen on 12-vuotiaana vai se, miten samanlainen.

Kumman helposti ne löytyvät jutuistamme taas: persoonallisen ja pidetyn opettajamme erikoisimmat tempaukset, kansanhiihto ja hihanpieleen ommeltu suoritusmerkki, avattuun pulpetinkanteen rakennettu flipperi, sadistinen uimaopetus ja se yksi perustamamme salaseura.

Osa muistoista hämmentää. Parin nimen mainitseminen hiljentää pöydän, ja  joku on jo joukosta poissa. Puhe kääntyy erääseen koulukiusattuun, ja huomaan monen meistä ottavan lasistaan pitemmän huikan. Miksei kukaan puuttunut kiusaamiseen, oliko joku itse asialla? Yksi yrittää lohduttautua, että kiusattu on menestynyt elämässään hyvin, näin hän on kuullut.

Pääosin muistot naurattavat. Yhdessä tarinassa äitini oli luvannut katsoa luokkamme kaksospoikien perään, joiden piti käydä ilmoittautumassa hänelle aina koulun jälkeen. Koska äitini ei erottanut, kumpi on kumpi, toinen kävi ilmoittautumassa kaksi kertaa ja toinen pääsi teilleen.

Me sallimme huumorin, pienen naljankin. Saan kuulla melkoista herjaa jonkun tuodessa pöytään juotavaa: muille kannetaan olutta ja viiniä, minulle vesilinjani vuoksi drinkki nimeltään Titanicin tuho. Jäävesi kirvoittaa vitsejä ja arvailuja ajalta ennen tipatonta elämää.

Yksi meistä, viiden laudaturin ylioppilas, on liikennelaitoksen lipuntarkastaja ja joutuu kertomaan, erikoistutaanko opinnoissa busseihin tai ratikoihin tai peräti Suomenlinnan lauttaan.

Kukaan ei ota juttuja liian vakavasti. Ei ottanut silloin, ei ota nyt.

Luokkakokouksien sanotaan olevan esittämisen taidetta. Niissä otetaan väliaika ja katsotaan, kuinka pitkälle kukakin on päässyt. Nokialla johtajana toimiva mies – paras kaverini alaluokilla – kertoo työnsä olevan aika ajoin niin sielutonta, että sitäkin tärkeämpää on tietää, millaisista kuviosta on lähtöisin. En näe onnellisuusmuureja, vaan yhdessä ihmettelemme elämän kummallisia käänteitä.

Myönnän olevani parantumaton nostalgikko. Saatan käydä vanhojen kotitalojen ja työpaikkojen pihoilla ja porraskäytävissä kokeilemassa, millaisia tuntemuksia tutuista näkymistä ja hajuista herää. (Kerran epäluuloinen asukas pysäytti ja kysyi, mitä etsin. ”Lapsuutta”, vastasin, mikä ei lainkaan vähentänyt hänen epäluulojaan.)

Huomaan etten ole patetiassani yksin. Jopa ne jätkät, jotka kouluvuosina peittivät herkkyytensä ja syvätuntoisuutensa, tunnustautuvat nostalgikoiksi. Nokian johtajakin kertoo käyneensä muinaisen kotitalonsa pihalla katsomassa vanhoja betoniseiniä.

Eikä tunkkaiseksi haukuttu nostalgia ole turhaa. Käsillä oleva sekunti on miljardisosa kaikesta eletystä, muu rakentuu muistoista. Niitä mieleen palauttamalla ymmärtää, kuinka rikkaasti ja pitkään on saanut elää. Muistot avaavat nykyisyyteen uutta ymmärrystä.

Porukka hupenee illan taittuessa yöksi, valomerkki on annettu. Lähellä vanhaa koulua hyvästelemme ja puhumme, että näkisimme vielä. Kenpä tietää.

Kiitos, Kaisaniemen ala-asteen 6A; kiitos vuosista silloin 1980-luvun taitteessa, kiitos poikkeuksellisesta illasta kesällä 2007.

 

Jälkikirjoitus 8.9.2018: Yhä useampi on joukosta poissa. Mutta elämä jatkuu, sukupolvet vaihtuvat: nyt tytär on Kaisaniemen ala-asteella kuutosluokalla.