Klöntti vastaan klöntti

Helsingin Sanomat 25.1.2014

Lopulta lähdin minäkin jäljittämään eläinolemustani Ylen arvotestillä. Kun vastaa kolmeentoista mielipidekysymykseen, kone kertoo, mitä eläintä edustan: olenko panda, leijona, pystykorva vai kettu.

Kolmentoista kysymyksen jälkeen mieleen puski neljästoista: kuinka järkevää on ruokkia pelaamista kliseisillä asennekasaumilla?

Olisi mahtavaa, jos ottaisimme asiat asioina ja puntaroisimme väitteet yksi kerrallaan riippumatta siitä, syntyykö niistä oikeaoppinen sarja ja pääsylippu halutun heimon jäseneksi. Silloin voisi kehkeytyä omaperäisiäkin yhdistelmiä.

Nythän se menee niin, että asennepaketit poimitaan valmispakkauksina. Kasvissyöjä suhtautuu myönteisesti perustuloon, kannattaa kehitysavun lisäämistä, vastustaa ydinvoimaa ja heivaisi yksityisautot kuuseen keskustasta.

Kun tietää kaverin pari mielipidettä, tietää samalla loputkin.

Kun asennekimppu on valittu, kuuluu jengiin ja voi päättää kantansa selkäydinrefleksillä mihin hyvänsä kysymykseen.

Eivät täällä ihmiset riitele, eivät edes asiat. Täällä yksi asenneklöntti irvailee toiselle asenneklöntille. Pystykorva räksyttää pandalle.

Vähän väliä pitäisi miettiä, miksi uskon niin kuin uskon. Sitä sanotaan reflektiivisyydeksi. Nyt ulkoistamme ajattelun heimolle, johon kuulumme, ja varomme lipsumasta ruodusta.

Reflektiivisyys on jees, refleksiivisyys ei.

Ilmiö ei ole harmiton. Omien aivojen käyttö jää laumavaistojen alle, ja Facebookin kaltaiset somesysteemit vauhdittavat leiriytymistä.

Ajan hengen viimeistelevät koulusuunnittelijat, jotka haluavat poistaa historian ja yhteiskuntaopin lukion yhteisten kurssien listalta. Jos ei tunne historiaa ja yhteiskunnallinen ymmärrys on ohutta kuin ensijää, vaikutteet saadaan netin infantiileilta mölinäpalstoilta.

Mutta palataan niihin elukoihin. Ylen nettitestin mukaan olen panda, vasemmistolainen arvoliberaali. Kuulostaa ihan hyvältä.

Mutta olen myös vastarannan kiiski, ja lisään perään, että äänestin Niinistöä presidentiksi, kannatan ydinvoimaa, Suomen Nato-jäsenyyttä ja puolustusbudjetin nostamista.

Eipä minusta taida olla edes kunnon pandaksi.

Kuka sen sanoi

Helsingin Sanomat, 14.12.2013

Mitä pitäisi ajatella kirjasta, jonka on kirjoittanut N.N., kysyi maakuntalehden kriitikko. Kirja-arvio seisautti veret jo ensirivillä.

Täytyy nostaa hattua: vaatii taitoa saada lyhyeen virkkeeseen kaksi kolossaalista älyttömyyttä.

Kirja on ensinnäkin hyvä, huono tai jotain siltä väliltä riippumatta siitä, kuka sen on kirjoittanut. Toiseksi kirjasta voi ajatella mitä vain, mutta ei siitä herran tähden pidä ajatella mitään.

Kriitikolle pisteet toki siitä, että hän paljasti rehellisesti karvansa. Moni on ovelampi ja tekee arvionsa yhtä lapsellisista lähtökohdista, mutta verhoaa ne paremmin.

Sillä ei tosiaankaan tunnu olevan väliä mitä tekee tai sanoo; se ratkaisee, kuka on asialla. Jos Pekka Haaviston mielestä parasta on auttaa somalialaisia Somaliassa, se on järkevä pointti. Jos Jussi Halla-ahon mielestä parasta on auttaa somalialaisia Somaliassa, se on – niin, tiedätte kyllä.

Alkaa r:llä, ja nyt ei puhuta rakkaudesta.

”Ooppera on vastenmielisin kulttuurimuoto.” Raikas vai typerä kannanotto? No, se riippuu: jos näkemyksen takaa löytyy kepulainen isäntämies, kommentti kuuluu sinne minne sen juntti esittäjäkin, navetan taakse. Mutta kun oopperahuomion lohkaisi Jörn Donner, kuulin näkemystä luonnehdittavan osuvaksi.

Marraskuun alussa Helsingin Sanomissa haastateltava kertoi inhoavansa syvästi venäläisturisteja. Mokomat julkeavat ottaa Suomessa valokuvia ja pitävät kaikkea omanaan. Onneksi haastatellulla oli tähän ratkaisu: ”Yritän tunkea kuviin ja pilata ne.”

Äläkkä olisi ollut hirmuinen, jos kommentti olisi tullut perussuomalaisen suusta. Koska asialla oli elokuvaohjaaja Pirjo Honkasalo, meteliä ei syntynyt.

Näitä riittäisi. Jos rivipulliaisen mielestä asevelvollisuus on vanhentunut puolustusratkaisu, silmille tulee epä-älyllinen raivo. Kun saman sanoo Osmo Soininvaara, väite on kiinnostava.

Minulla ei ole mitään Haavistoa, Donneria, Honkasaloa tai Soininvaaraa vastaan, päinvastoin. Juuri heitä tarvitaan, koska he saavat sanoa sellaista, mistä muille lävähtää tuomio. Mutta se hirvittää, että näkemykset arvioidaan sen mukaan, kuka ne esittää.

Muuten: kuka mahtaa olla alussa mainittu N.N.?

Ei mitään väliä.

 

 

Himanen, kuplien kupla

Helsingin Sanomat, 23.3.2013

Olen pahoillani. Otsikko on hämäystä, kerjäsin lukijoita. Emme siis enää pääse heittämään lumppareilla koulun pihalla nurkkaan saarrettua rillipäätä.

Mutta johan sitä ehdittiinkin. Himanen on passé, Hautalakin meni jo, seuraava kehiin! Äkkiäkös se löydetään, varsinkin kun on näitä kiusaamiseen erikoistuneita mattieskohytösiä, jotka etsivät kusitolpat valmiiksi.

Facebook on hyödyllinen myös; se helpottaa ennakkoluulojen mukaan laumoittumista kummasti. Voi jakaa oikeamieliset linkit ja ohittaa väärät.

Netti on oma lukunsa aivottomassa kimppalyttäämisessä, mutta eipä toimittajiksi ja kriitikoiksi kutsuttu silakkaparvi juuri erotu edukseen netin mustavalkomaailmasta. Jako kahteen käy näppärästi kuin koulun liikkatunnilla: hyvikset tänne, pahikset tuonne.

Päivi Räsänen on hyvä pahis. Oikeaan riviin voi ilmoittautua parilla Räsäs-tölväisyllä.

Persutkin on hyvä. Jokin aika sitten ruotsinkielinen mediakriittinen (!) telsuohjelma irvi persuja siitä, että nämä haluavat kieltää nykytaiteen.

Väite on älytön, mutta mitäpä siitä. Yleensä mainiossa Pressiklubissakin se kaikkein pahin persu keskeytettiin ennen kuin ehti mitään sanoakaan. En fanita Räsästä tai persuja, mutta jokin roti olisi paikallaan näissäkin hommissa.

Sauli Niinistön käynnistämän syrjäytymistä ehkäisevän kampanjan laumavaistoinen nälvintä oli jonkinmoinen epä-älyllisyyden ennätys.

Niin ja USA on paha, sen tietää jokainen lukiolainenkin.

Ja voi sitä onnetonta, joka poikkeaa mantrasta ja sanoo tasa-arvo-ongelmien olevan pikkaisen laajempi juttu kuin se, että naisia sorretaan joka käänteessä. Journalistinen mielikuvitus ei riitä niin pitkälle, ja tuomio on sen mukainen.

Voi tietysti väittää, että on hyvä päästä vähän purkamaan aggressiota ja eihän haukku haavaa tee.

Mutta kun ihmispäässä ei ole mitään aggressiosäiliötä, josta pitäisi päästellä höyryjä. Päinvastoin aggression ”purkaminen” lisää aggressiota.

Haukku sitä paitsi tekee haavan – jos ei vihan keskellä parkkiintuneeseen julkimoon, niin yleiseen ilmapiiriin ainakin.

Ei ole kiva elää maassa, jossa turvallisimmat ohjeet lapselle kuuluvat: älä ajattele toisin, älä kirjoita eri tavalla kuin muut, älä nosta päätä poterosta, älä ikinä luule olevasi mitään.

Liity niihin.

Miksi mediakritiikkiä tarvitaan?

Puhe Aikakauslehtipäivillä, A-lehtitalo 11.11.2010

”Hyvät kuulijat,

käytän seuraavan vartin sen ruotimiseen, miksi mediakritiikkiä ja valpasta medialukutaitoa tarvitaan. En siis puhu siitä, että Suomessa on laadukas aikakauslehdistö, jota soisin esimerkiksi nuorten seuraavan paljon enemmän kuin netin keskustelupalstoja, vaikka siitäkin voisi paljon sanoa.

Koska aiheenani on mediakritiikin tarpeellisuus, aion käsitellä mediakritiikin tarpeellisuutta. Puhun nyt printtimediasta yleisesti, sillä uskon tiettyjen lainalaisuuksien vallitsevan journalismissa laajemminkin.

Ensinnäkin mediakritiikkiä tarvitaan, koska median toimintalogiikkaan kuuluu tarpeeton pelkistäminen, mutkien oikominen ja vastakkainasettelu – tarpeeton ja vahingollinen itse asioiden käsittelyn kannalta mutta tarpeellinen varmaankin kaupallisessa mielessä.

Väitän, että journalismin ensisijainen tavoite ei niinkään ole rakentava yhteiskunnallinen keskustelu vaan korkeaan huomioarvoon pyrkiminen kärjistetyillä ja jopa totuudenvastaisilla väitteillä. Viihteellisyys ja raflaavuus ajavat tavoitteena totuudellisuuden ohi. Aikakauslehdistökin operoi mieluummin tunteilla kuin tiedolla, ja se rakastaa draamaa.

Mitä älyttömämpiä sammakoita onnistutaan jonkun suuhun panemaan, sen parempi. Näin syntyy räväköitä otsikoita ja julkista päivittelyä, mutta hinta on kova. Järkevä yhteiskunnallinen keskustelu käy nimittäin vaikeaksi, kun lukija ei lopulta tiedä, kuka on oikeasti sanonut mitäkin.

Ei mikään pieni ongelma demokratiassa.

Kärkevää ja tiukkaa debattia julkisessa sanassa kyllä tarvitaan, mutta sen pitää tapahtua niin, että vastakkain ovat ihmisten tai vaikka puolueiden todelliset näkemykset, ei niistä väännetyt karikatyyrit. Olkiukkojournalismi ja eri ihmisten näkemysten sotkeminen keskenään eivät vie minkään asian käsittelyä eteenpäin.

Olen esimerkiksi huomannut, että moni toimittaja ei tiedä, mikä ero on kirjan kirjoittamisella ja kirjan toimittamisella. Jos kirja koostuu kahdenkymmenen eri ihmisen itsenäisestä ja omaäänisestä artikkelista, kirjaa kommentoivat toimittajat saattavat surutta panna kaikki näissä artikkeleissa esitetyt mielipiteet kirjan toimittajan näkemyksiksi.

Samalla logiikalla Helsingin Sanomien päätoimittaja on aina samaa mieltä kuin kulloinenkin yleisönosastokirjoittaja. Juuri tällainen pölhöys tekee vaikeaksi käydä järkevää debattia, koska julkiseen keskusteluun osallistuvilla menee suuri osa ajasta pelkästään väärien käsitysten oikomiseen.

Mediakritiikkiä tarvitaan, koska toimittajilla on hämmästyttävä taipumus yhdensuuntaisiin, refleksinomaisiin ja ennalta-arvattaviin reaktioihin ja lumipalloefektien ruokkimiseen. Nousussa olevia ilmiötä tai henkilöitä hehkutetaan sinisilmäisen haltioituneena, laskussa olevia lyödään yhtä laumasieluisesti alas.

Kun esimerkiksi poliitikko alkaa joutua epäsuosioon tai hänen maineeseensa tulee särö, toimittajat haistavat veren, ja pian onkin oikeus joukolla lyödä kohdetta kuin vierasta sikaa. Itsenäinen älyllisyys ja laumahenkisyydestä vapaa oma harkinta eivät ole kunniassa papukaijajournalismin maassa.

Toimittajat mielellään näkevät itsensä rohkeina toimijoina, mutta joukon jatkona huutaminen ei ole merkki rohkeudesta, päinvastoin. Tulee mieleen epävarma tanssija, joka vaivihkaa vilkuilee muiden askeleita, ja tekee ne sitten perässä.

Järkevässä maailmassa joku päättelisi, että koska ilmiöstä tai henkilöstä X on jo niin paljon kirjoitettu ja kaikki kiinnostava on kuultu, meidän lehtemme ei enää tarvitse tehdä aiheesta juttua. Mutta hommahan menee niin, että koska nuo ovat asiasta kirjoittaneet, meidänkin täytyy.

Niinpä maahan mahtuu, kuten tunnettua, vain yksi aihe kerrallaan.

On tietenkin järjetön ajatus, että toimittajilla olisi jokin yhteinen sopimus siitä, minkä asian puolesta ja mitä vastaan he samamielisenä joukkona kohkaavat. Ei Yleisradion tai lehtitalojen kellarissa ole salaista hämärää kokoushuonetta jossa sovittaisiin, mitä nyt nostetaan, mitä lasketaan ja lytätään. Tässä mielessä ei oikeastaan ole olemassa esimerkiksi mitään Hesaria tai Yleä. On vain yksittäisiä toimittajia ja heidän juttunsa.

Mutta salaisia kokoushuoneita ei tarvitakaan. Sosiaalipsykologiset lainalaisuudet kuten ihmisen luontainen laumahenkisyys yhdessä median toimintalogiikan kanssa pitävät kollektiivisista villiintymisistä ja tuomiosta huolen.

Mediakritiikkiä tarvitaan, koska hankalat yhteiskunnalliset kysymykset tuppaavat pelkistymään henkilökysymyksiksi. Tuloksena on äänestäjäkunta, jolla ei ole mielipidettä Mari Kiviniemen politiikasta, mutta jolla on vahva mielipide Mari Kiviniemestä. Henkilöjuttuihin viehtynyt media rakentaa rooleja, jotka vahvistavat itseään, ja näillä rooleilla sitten pelataan.

Roolittuneessa julkisessa sanassa temmeltää sankareita ja konnia, hyviksiä ja pahiksia. Hyviksistä kirjoitellaan kritiikittömästi, pahikset tulevat tuomituksi jokseenkin riippumatta siitä, mitä ovat oikeasti sanoneet tai tehneet.

Tärkeää ei ole, mitä sanotaan, vaan kuka sanoo, ja miten.

Kriittistä mediasuhdetta tarvitaan myös siksi, että moniin lehtiin on juurtunut lapsellinen kiusaamiskulttuuri, joka ei tasoltaan ja tarkoitukseltaan lainkaan eroa sellaisesta ’Niko on homo’- tai ’Jennin äiti on huora’ -huutelusta, joka on tuttua alakoulun välitunneilta.

Tämä on tavallista ennen muuta iltapäivälehdistössä, mutta eipä se vierasta ole aikakauslehdillekään. Joku valitaan sylkykupiksi ja hupaisana viihteenä pidetään sitä, että lehdessä numero toisensa perään tätä sitten herjataan koko lailla riippumatta siitä, mitä valittu kohde oikeasti on sanonut tai tehnyt.

Jos mediakiusattu kirjoittaa vastineen jossa osoittaa, ettei ole tehnyt tai sanonut sellaista, mistä häntä nälvitään, tällä on sama vaikutus kuin sillä, että se alakoulun Jenni osoittaa äitinsä olevan ammatiltaan vakuutusvirkailija eikä huora.

Onkin erikoista, että se mikä on koulun välitunneilla alhaista ja tuomittavaa, katsotaan joissakin iltapäivä- ja aikakauslehdissä asianmukaiseksi journalismiksi. Samojen ihmisten jatkuva kaavamainen ja epä-älyllinen vainoaminen on ikävä esikuva arkisemmalle kiusaamiselle koulussa ja työpaikoilla.

Välillä median sokeus omalle toiminnalleen saa surkuhupaisia piirteitä. Äskettäin iltapäivälehti vastusti tomerasti pääkirjoituksessaan työpaikkakiusaamista kuten on tehnyt usein aiemminkin kokonaisia kampanjoita myöten. Vielä sisäsivuilla lehti kauhisteli, miten poliitikot kohtaavat kaikenlaista nimittelyä. Kun sitten käänsi muutaman sivun, siellähän se oli taas vakikolumnistin solvauksille pyhitetty palsta, jolla hän viikko toisensa perään vainoaa turvallisesti valittuja ja kymmenet kerrat mustamaalattuja kohteitaan vessanseinäkirjoitusten tasoisilla herjoilla.

Palstoilta voi lukea, kuinka joku nimeltä mainittu on heikkolahjainen juoppo tai nainen, jonka suu pitäisi väkivaltaisesti tukkia. Kirjoitusten ei tarvitse edes pitää paikkaansa, koska pakinamaisen tyylin katsotaan sallivan myös selvät asiavirheet. Taas siis tarvitaan sitä medialukutaitoa.

Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei terävä satiiri olisi tervetullutta. Esimerkiksi poliitikkojen toimintaa pitää käsitellä kriittisesti, ja myös henkilöön käyvä pureva mutta oivaltava satiiri on herkullista journalismia. Terävä satiiri on kuitenkin aivan muuta kuin kömpelö lyttääminen.

Jatkan synkkää listaani. Mediakritiikkiä kaivataan siksikin, että medialla on kumma viehtymys konservatiivisiin sukupuolirooleihin, joita se terhakkaasti tuottaa ja uusintaa aikakauslehtien kansikuvanaisista ja muusta kuvastosta alkaen.

Nuorille tytöille, lapsille oikeastaan, suunnatut aikakauslehdet tulvivat kauneus- ja meikkausvinkkejä ja seksistisiä kliseitä niin naisista kuin miehistä. Monet aikuisillekin tarkoitetut aikakauslehdet indoktrinoivat ajatukseen, että miehet ovat kiinnostuneita tieteestä, politiikasta ja taloudesta ja muista yhteiskunnallisesti merkittävistä kysymyksistä, naisia puolestaan kiinnostavat shoppailu, ulkonäkö ja horoskoopit.

On hämmentävää, miten jo lukioikäiset ovat omaksuneet tiukat näkemykset siitä, miltä naisen tulee näyttää ollakseen miesten mieleen ja miten miehen rooliin kuuluu vaikka nyt armeijan käyminen. Näistä jälkimmäinen muuten tuntuu olevan erityisen vaikea aihe lehdistölle, ja siitä haluan kertoa esimerkin.

Olen jo parinkymmenen vuoden ajan kirjoittanut ja puhunut useasti eri foorumeilla, että asevelvollisuus pitäisi lakkauttaa. Se on niin yksilön kuin yhteisön kannalta kallis, turha ja vahingollinen järjestely, joka perustuu tunkkaiseen perinteeseen, militaristiseen ilmapiiriin ja luutuneisiin sukupuolirooleihin.

Voisi kuvitella, että perinteisiä sukupuolirooleja armeijankäyntiä myöten suojeleva konservatiivinen media olisi tuominnut tällaiset näkemykset.

Ja tuomio on monesta lehdestä tullutkin. Niin iltapäivälehdistä kuin aikakauslehdistä olen voinut lukea reaktiona näkemyksiini, että kylläpä se on järjetön mies kun haluaa pakottaa naisetkin armeijaan. Pasifistis-humanistinen vaatimus asevelvollisuuden kaikkinaisesta lakkauttamisesta siis kääntyy toimittajien päässä umpijärjettömäksi vaatimukseksi kaksinkertaistaa asepalvelus. Yhtä fiksua olisi syyttää Rkp:tä siitä, että se haluaa kieltää ruotsin kielen opetuksen kokonaan.

Joskus luulin, että se mikä voidaan ymmärtää väärin, myös ymmärretään väärin. Nyt tiedän, että myös se, mitä ei voi ymmärtää väärin, ymmärretään väärin jos vain halutaan.

Mainitsen tämän esimerkkinä siitä, että kyky luetun ja kuullun ymmärtämiseen voi toimittajilta kadota kokonaan. Ja tällaisissa tapauksissa oikaisupyynnöt johtavat vain uuteen kostokierteeseen. Kun eräskin toimittaja huomaa minua hatuttavan se, että mielipide käännetään lehdessä täsmälleen päinvastaiseksi, hän kiusallaan kirjoittaa virheellisen näkemyksen lehteen yhä uudestaan. Tätä sitten muut lehdet lainailevat ilman että viitsisivät tarkistaa, mikä on alkuperäinen mielipide.

Tässä onkin yksi median ongelma. Liian kiireen tai silkan laiskuuden vuoksi lehdet lainaavat innokkaasti tosiaan, ja erilaiset tolkuttomuudet pääsevät itseään ruokkien elämään omaa elämäänsä. Jos vielä joka välissä lisätään vähän mausteita, kyseessä on jo todellinen rikkinäinen puhelin: muistattehan monen lapsuudesta tutun leikin, jossa viesti muuttuu tyystin toiseksi, kun välikäsiä on tarpeeksi.

Tällainen touhu mahdollistaa myös sujuvan joukkuepelin. Ensimmäinen toimittaja vääntää haastateltavansa kannanotot järjettömiksi, ja tästä lähtee sitten syöttö suoraan lapaan seuraavalle toimittajalle, joka voi laukaista maalin: katsokaa mitä se idiootti taas on sanonut.

Tässä voisi olla aikakauslehdillä miettimisen paikka. Ne voisivat reilusti luopua pyrkimyksestä ajankohtaisuuteen. Netti ja päivälehdet hoitavat sen puolen, aikakauslehtien kannattaisi keskittyä rauhallisessa tahdissa ja ajan kanssa kirjoitettuihin pitkiin juttuihin, joissa asioita ja ilmiötä voitaisiin syvällisesti taustoittaa ja faktat tarkistaa. Olkoot netti ja päivälehdet pikaruokaa, aikakauslehdet voisivat panostaa nykyistäkin enemmän tyylikkääseen ja älykästä keskustelua stimuloivaan slow food-tarjoiluun.

Tässä on tullut jo melkoista mediakritiikkiä, joten nyt voisi olla reilua kääntää kriittinen katse myös instituutioon, jossa itse teen päivätyöni, nimittäin kouluun. Se että journalismi niin paljon kärsii edellä mainituista ongelmista, johtuu myös siitä, että koulu epäonnistuu argumentaatiotaitojen opetuksessa. Se voisi tehdä oman osansa julkisen keskustelun tervehdyttämiseksi.

Olisi hyvä, jos koulussa käytäisiin enemmän läpi hyvän argumentaation peruspiirteitä ja opetettaisiin välttämään tyypillisiä virheitä. Tulisi esimerkiksi korostaa, että aina pitää välttää straw man -argumentteja, siis sellaista keskustelua ja kirjoittelua, jossa toisen osapuolen näkemykset väännetään irvikuvikseen, ja näitä karikatyyrejä vastaan sitten hyökätään. Tätä täytyy oppia vaatimaan myös viestimiltä.

Se mikä on huonoa argumentointia on myös huonoa journalismia.

Samoin koulussa pitää valistaa hyvään debattiin – ja journalismiin – kuuluvan se, että tarkastellaan itse väitettä ja sen perusteluja eikä käydä väitteen esittäjän kimppuun. Julkisessa sanassa käytävässä keskustelussa on tyypillistä, että juututaan etsimään poliittikojen sanomisten takaa epäilyttäviä vaikuttimia, vaikka tulisi keskittyä siihen, pitääkö hänen näkemyksensä paikkaansa vai ei.

Itsekin olen huomannut, että esimerkiksi puhuminen koulupudokkaitten, asunnottomien tai muiden vähäosaisten puolesta johtaa kumman usein henkilöönkäyvään syytösryöppyyn ja näkemykseen, että näiden epäkohtien puheeksiottaminen on pelkkää surkuttelua, marinaa ja voivottelua. Näin tapahtuu, vaikka kuinka yrittäisi samalla esittää toteuttamiskelpoisia ehdotuksia esimerkiksi syrjäytyneiden aseman parantamiseksi.

Tuntuu olevan niin, että jos osoittaa yhteiskunnallista epäkohtaa sormella, toimittaja katsoo mieluummin sormea kuin epäkohtaa. Sivumennen sanottakoon, että syrjäytymiskeskustelussa taustalla toki on muutakin kuin median lainalaisuudet, nimittäin koventunut yhteiskunnallinen ilmapiiri, jossa ei ole erityisen trendikästä puhua syrjäytyneiden puolesta. Köyhyys on huono brändi.

Tässähän sitä sitten oli, mediakritiikkiä. Tämä saattoi olla synkkä yksinpuhelu. Mutta kuten joku viisas on sanonut, yhteiskuntakritiikki osoittaa rakkautta yhteiskuntaa kohtaan. Samaa voisin sanoa omasta mediakritiikistäni. Rakastan lehtien lukemista, luen ja seuraan lehtiä paljon ja toivon niille pitkää ikää myös nettiaikana – ja näen niillä pitkän tulevaisuuden – mutta en näe syytä, miksei suomalainen lehdistö voisi olla entistäkin parempi. Ja tässä on terveellä mediakritiikillä tärkeä sijansa.

Jatkuvaa ja valpasta mediakritiikkiä tarvitaan, jotta lehdistö koko ajan sparraa ja vastaisuudessakin pitää huolen, että tietyt lieveilmiöt eivät uhkaa sen tervettä ydintä. Kiitos.”

Tv-uutisista, hyvää iltaa

Metro, 12.1.2009

Se tosiaan kipusi telsussakin pääuutisten kärkiaiheeksi: puhemies Sauli Niinistö on mennyt naimisiin Jenni Haukion kanssa.

On niitä toisenkinlaisia uutisia, niitä vain ei aina huomaa. Vähän aiemmin Helsingin Sanomien yksipalstainen pikku-uutinen kertoi, että venäläiset ihailevat kaikista koskaan eläneistä maanmiehistään kolmanneksi eniten Josif Stalinia.

Sillä lailla. Stalinille saa tosin soviteltua muitakin sijoituksia. Jos hirmuhallitsijoita rankataan sen mukaan, kuka on tapattanut eniten jengiä, Stalin sijoittunee parilla kymmenellä miljoonalla uhrillaan kakkoseksi toisen kommunistipyövelin Maon jälkeen.

Enemmän kuin yhden palstan kysymys kuuluu, miksi toiset hirmuvaltiaat pääsevät omana aikanaan ja näköjään kotoisessa jälkimaineessakin kuin koira veräjästä. Saksassa sen sijaan sukupolvi toisensa jälkeen tekee kansallista katumusharjoitusta Hitlerin julmuuksista. (Se kai muuten olisi uutinen sentään, jos nykysaksalaiset ihailisivat Hitleriä kolmanneksi suurimpana saksalaisena?)

Sosialismi ilmeisesti on teoriassa niin ylevä ideologia, että sen nimissä harjoitettu valtioterrori keskitysleireineen ja kansanmurhineen ei tahraa itse aatetta eikä näemmä näitä isäaurinkoisiakaan sen enempää kuin keskiajan inkvisitio kristinuskoa.

Takavuosina kaupallinen tv-kanava täräytteli ruutuun mainoskatkon merkiksi Stalinin naamataulua. Hupaisaa, mutta miksi jättää metka idea puolitiehen? Seuraaviksi ruutukasvoiksi ehdotan Idi Aminia, Pol Potia ja Hitleriä. Entä miten on, kelpaisivatko nämä pikkutekijät, Auviset ja Saaret?

Hirveästi ei suomalaisten passaa ihmetellä naapurin historiankirjoitusta, sen verran erikoista on ollut kotoinenkin historiointi. Koulussa luin historiaa kirjoista, joissa Stalinin hirmuteoista vain vihjattiin: ”Nikita Hruštšov paljasti Stalinin yksinvaltiuden haitat.” Samaan sävyyn voisi opettaa, että Hitlerin kaudesta valtakunnankanslerina seurasi haittaa erityisesti maan juutalaisväestölle.

Meitä suomalaisia luulisi kiinnostavan, ihan jo historiankin valossa, että naapurikansa kritiikittömästi ihailee julminta ja nyrjähtäneintä hallitsijaansa, eikä historiasta ilmeisesti haluta oppia mitään.

Mutta pääuutiseen vielä. Sen mukaan Jenni Haukio on aiemmin toiminut kokoomuksen Satakunnan piirin toiminnanjohtajana.

Tähtiä ja tähteitä

Anna, 12/2007

Aiemmin puhuttiin lähinnä julkkiksista, mutta viime aikoina on yhä enemmän kiinnostuttu itse julkisuudesta ilmiönä. Aiheesta on julkaistu runsaasti julkisuutta (!) saanut kirja, ja seurapiiripalstojen peruskasvot ovat ruotineet ahkerasti suhdettaan tunnettuuteensa.

Asetelma haiskahtaa ikiliikkujalta. Haastateltu voi aina antaa yhden haastattelun lisää siitä, mitä hän ajattelee haastatteluista. Medialle riittää jutun aiheeksi media itse. Kun joku, joka tunnetaan siitä, että hän on julkkis, antaa haastattelua julkisuuden olemuksesta lehdelle, joka on tehnyt hänestä julkkiksen tituleeraamalla hänet riittävän monta kertaa julkkikseksi, on tultu kehään, josta kenenkään on vaikea selviytyä voittajana. Julkisuuden kiroista valittavat mutta julkisuuteen itse hakeutuneet ihmiset ovat samalla tapaa ärsyttäviä kuin rikkaat, jotka narisevat, ettei raha tuokaan onnea.

Nuorten toiveissa julkkis on ammattina kiilannut perinteisempien lentoemännän ja lääkärin joukkoon. (Itse muistan haaveilleeni hämmentävän myöhäiselle iälle pääseväni roska-autonkuljettajaksi.) Silläkään ei ole niin väliä, miten esille päästään, kunhan nyt jotenkin. Tästä säikähtäneet mediatutkijat, psykologit, sosiologit ja muut ammattipäivittelijät ovat intoutuneet huikeisiin analyyseihin.

Mutta kenties kyse ei ole mistään kummemmasta kuin ikiaikaisesta halusta paeta tylsää peruseloa päiväunelmiin. On inhimillistä haaveilla käänteistä, jotka muuttaisivat pitkäveteisen arjen juhlaksi; julkimoksi singahtamalla elämä täyttyisi harmaan arkitaaperruksen sijaan kutsuvierasjuhlista, ensi-illoista ja kiinnostavista ihmisistä. Toiveet ovat vanhoja, mutta uudet tv-kanavat, netti ja yleinen medioituminen tarjoavat lisää välineitä julkisuuteen ponnahtamiseksi, edes hetkeksi, niiksi kuuluisiksi viideksitoista minuutiksi.

Pidän John Steinbeckin kirjasta Helmi. Siinä köyhä, slummissa asuva mutta mitenkuten elämäänsä tyytyväinen helmenkalastajapariskunta löytää valtavan, hetkessä upporikkaaksi tekevän helmen. Helmi tuo kuitenkin muassaan ennennäkemättömät vaikeudet ja kiroukset, ihmisten kateuden, kieroilun ja vihan. Lopulta pariskunta viskaa onnettomuutta tuoneen helmen takaisin mereen.

Vaatimattomampana tarinana muistan, miten muutama vuosi sitten omassa elämässäni tapahtui odottamaton käänne. Esikoiskirjan nostama pyörre heitti toimeentulon alarajoilla nitkuttavan, hiukan syrjäytyneenkin haaveilijan pintapirskeiden ja ilmaisen samppanjan keitaille. Työtarjouksia tuli, sähköposti täyttyi haastattelu- ja esiintymispyynnöistä ja kustantajat tiedustelivat seuraavaa kirjaa.

Uni muuttui todeksi, mutta tuntui unelta silti. Pää ei aina tahtonut pysyä vauhdissa mukana, ja siinä määrin osoittautui (näennäinen) menestys Pandoran lippaaksi sen seitsemine synteineen, että muutamankin kerran muistan ehdottaneeni tyttöystävälleni, pateettisen draaman ystävä kun olen, että parhaaseen Helmi-tyyliin viskaisimme runokirjan Tervasaaresta mereen.

Sanoissa julkkis, kuuluisa ja tunnettu on eri sävy. Julkkis henkii halpaa tyrkkytunnelmaa, pintavaahtoa vailla syvempää sisältöä. Kun joku on tunnettu, mielikuva on neutraalimpi, ja kuuluisa on jo tehnyt jotain oikeasti arvostettavaa ja ansioitunut maan rajojen ulkopuolella asti. Jos jotain pitäisi päivitellä niin ehkä sitten sitä, että nuoret haluavat nimenomaan julkkiksiksi.

Tai sitten julkisuusjutut otetaan liian vakavasti, ja kaikki on enimmäkseen harmitonta peliä ja leikkiä, eivätkä julkisuus ja sen tuoma katseenalaisuus ole sen kummempaa kuin toimiminen opettajana pienellä paikkakunnalla.

Julkisuutta sai tuta muun muassa eräs tuntemani nainen, joka meni kuvaamataidon opettajaksi pikkukaupunkiin. Hänen toisella paikkakunnalla asuva miehensä kävi paikallisella kioskilla ostamassa sipsejä, joihin raha ei kuitenkaan riittänyt. Kun nainen seuraavana päivänä meni töihin, luokassa vallitsi hämmentynyt hiljaisuus, jonka ääni takarivistä lopulta katkaisi: ”Taisi olla kalliita sipsejä.”