Itsenäisyyspäivän juhlapuhe Herttoniemen yhteiskoulussa 5.12.2017

Arvoisa juhlaväki, hyvät opiskelijat ja opettajat,

Suomi täyttää huomenna tasan sata. Sen kunniaksi on hyvä katsoa myös eteenpäin. Haluankin tänään puhua toivosta ja tulevaisuudesta.

Ensin kuitenkin pitää pujahtaa ajassa taaksepäin.

Käydään vuodessa 1987. Siitä on siis kolmekymmentä vuotta, Suomi täytti 70. Tuo aika tuli mieleen, kun katson teitä nyt, hyvät lukiolaiset. Olin itse silloin lukiossa, ja meillä oli tapana välitunnilla puhua paitsi niitä tavallisia nuorten juttuja myös maailman ja Suomen tilasta.

Muistan että nuoruuteen liittyvän voimantunnon rinnalla mieltä kaihersi myös epävarmuus, jopa pelko. Noissa vähän maailmantuskaisissa keskusteluissa pyöri muutama kauheus yli muiden: meille näytettiin jatkuvasti uutiskuvaa keski-Euroopan metsistä, jotka ovat kuolemassa ilmansaasteisiin, happosateet olivat kaikkien huulilla. Mieleen on jäänyt lohduton kuvasto: lehdettömien puunrankojen rivistö jatkuu silmänkantamattomiin.

Luurankopuut olivat lopunajan näky.

Jatkuvasti varoiteltiin, miten otsoni hupenee ilmakehästä. Sen aiheuttivat muun muassa spray-pullojen kaasut ja jääkaappien freoni, ja kun otsoni katoaa, auringon vaaralliset ultraviolettisäteet pääsevät ilmakehän läpi iholle.

Uhka tuli avaruudesta. Meille näytettiin, miten valtava reikä Etelämantereen päällä laajenee, se oli iso ja kaiken aikaa laajeneva musta aukko. Ja sen myötä ihosyöpä lisääntyy räjähdysmäisesti.

Eivätkä sairaudet tähän loppuneet. Aids eli immuunikato tuli uutisiin saman vuosikymmenen alkupuolella, ja sen ennustettiin leviävän kulkutaudinomaisesti. Pisaratartunnastakin puhuttiin. Emme olisi suojassa missään.

Niin siis tulivat meidän elämäämme immuunikato ja otsonikato, ne silloisten lukiolaisten omat katovuodet.

Eikä se tuohon jäänyt. Elettiin vielä kylmän sodan loppuvuosia, ja siihen liittyi pelko ydinsodasta. Me suomalaisetkin aivan oikeasti pelkäsimme, että idän ja lännen vastakkainasettelu voisi pahimmassa tapauksessa kärjistyä niin että Eurooppaa moukaroitaisiin ydinasein.

Vaikka lukioaika toki oli enimmäkseen kaikkea muuta, kyllä me tosiaan tällaisiakin pohdimme. Illanvietoissa keskustelu virittyi välillä yhteiskunnalliseksi ja kuultiin kysymys, miltä maailma ja Suomi mahtavat näyttää, kun me olemme vähän vanhempia, vaikkapa keski-ikäisiä. Me mietimme, kuinkahan tässä käy.

Nyt siitä on siis 30 vuotta. Ja osaamme vastata, kuinka siinä kävi.

Siinä kävi oikein hyvin.

Otetaan ne kadot ensin. Hyvin pian saatiin aikaan kansainvälinen sopimus, jossa päätettiin kieltää otsonikerrosta tuhoavat aineet. Äskettäin saimme lukea, että otsonireikä vähitellen umpeutuu kokonaan.

Eikä siitä immuunikadostakaan kulkutaudiksi ollut. Kauhukuvat eivät toteutuneet, aids jäi Suomessa marginaaliseksi sairaudeksi.

Eikä muuten tullut ydinsotaakaan. Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välinen ydinpomminokittelu loppui kun Neuvostoliitto lakkasi olemasta ja koko itä-Eurooppa vapautui sosialismin alta. Samalla ihmisoikeudet ja demokratia hyppäsivät valtavan harppauksen eteenpäin.

Entäpä ne ilmansaasteet sitten, joiden piti tuhota Euroopan metsät? Se on vähän outo juttu. Niistä lakattiin puhumasta, aihe unohtui.

Mutta muistin sen äskettäin, kun olin lapsen kanssa puistossa, jossa oli toinenkin isä lapsineen. Jotenkin tuli hänen työnsä puheeksi ja kävi ilmi, että mies on ympäristötutkimuksen professori. Pakkohan minun oli kysäistä, mitä niille metsäkuolemille kuuluu.

Professori kertoi, että hyvää kuuluu, metsät eivät kuolleet. Kysyin, mitä tapahtui. Hän vastasi, että tehtaisiin asennettiin kunnon filtterit.

Niin, tehtaisiin ja voimaloihin asennettiin filtterit.

Miksi minä näistä nyt puhun, Suomen satavuotispäivän aattona, niistä peloista joita meillä oli lukiolaisina 30 vuotta sitten?

Siksi että te olette nyt niitä samanlaisia välituntikeskustelijoita ja maailmantilafilosofeja kuin me olimme silloin. Ja jokaisella sukupolvella on aina omat pelkonsa. Nyt puhutaan ilmastonmuutoksesta. Pohjois-Korea uhkailee. Robotit ja tekoäly vievät suomalaisilta työt.

Ymmärrän pessimismin hyvin. Uutisarvoahan on sillä, kun homma menee pieleen ja saadaan näyttävää kuvaa tuhoista. Onnettomuudet ja katastrofit ylittävät uutiskynnyksen, ei se, kun Suomen ja maailman tila vaivihkaa kehittyy paremmaksi. Lehdetön puu on väkevämpää uutiskuvaa kuin tehtaanpiippuun asennettu suodatin, turvallisesti Lontoosta New Yorkiin lentänyt kone ei ole uutinen mutta maahan pudonnut on. Uutiset eivät siis anna meille todenmukaista kuvaa maailmasta. Ne antavat meille todellisuutta huonomman kuvan.

Jos maailmassa paha ei muuten voittaisikaan hyvää, niin mediahuomiossa kyllä.

                                    * * *

Suomella on huomenna syntymäpäivä. Mutta miltä Suomi mahtaa näyttää kolmenkymmenen vuoden kuluttua, siis saman ajan päästä kuin on noista lukiomuistoistani tähän päivään?

Kukaan meistä ei tiedä, mutta haluan esittää arvauksen. Vaikka maailmassa ja meillä Suomessa vielä isoja ongelmia onkin, Suomi on tulevaisuudessa vielä parempi paikka kuin nyt.

Paljon vikaahan ei muuten ole nyky-Suomessakaan. Yllättävän harvoin havahdumme ajattelemaan, miten hieno maa meillä on. Tänne tulevat ihmiset usein hämmästelevät, että meillä on kaikille ilmainen koulutus yliopistoja myöten. Ja näin pitkät lomat. Ja laadukas terveydenhoito, toimiva julkinen liikenne, taloudellinen perusturva kaikille, pienet tuloerot, sukupuolten tasa-arvo, samaa sukupuolta olevilla oikeus rakastaa toisiaan siinä kuin muillakin.

Uskallan myös väittää, että vielä parempaan ollaan menossa. Jos joku teistä pitää kolmenkymmenen vuoden kuluttua juhlapuheen, kun Suomi täyttää 130 vuotta, uskon että hän osoittaa pahimmat tämän päivän pelot enimmäkseen turhiksi. Aivan samoin kuin ne 30 vuoden takaiset pelot osoittautuivat liian synkiksi.

Luullakseni 30 vuoden päästä voidaan todeta, että ei, robotit ja digitalisaatio eivät tehneet suomalaisista työttömiä. Osan ihmistyöstä tekniikka korvaa, ja hyvä niin. Teknologia lähinnä vapauttaa ihmiset suorittavasta työstä, mutta kyllä Homo sapiensille yhä jäävät ne tehtävät, jotka vaativat luovaa ajattelua ja inhimillistä vuorovaikutusta.

Työstä tulee siis mielekkäämpää. Tekniikka parantaa tuottavuutta, ja näin talouteen virtaa vaurautta jota voi käyttää myös parempaan sosiaaliturvaan ja siihen että pidetään kaikista huolta. Ja kun tekniikalla voidaan korvata ihmistyötä, ehkä meillä jäisi vähän enemmän aikaa toisillemmekin.

Entä muu maailma? On fakta, että konflikteissa menehtyy koko ajan vähemmän ihmisiä. Se Pohjois-Koreakin meitä ihmetyttää niin paljon siksi, että maa on omituinen poikkeus, niin laajalle on levinnyt ajatus demokratiasta ja ihmisoikeuksista. Hulluja diktaattoreja on aina vain harvemmassa.

Samalla köyhyydessä elävien ihmisten määrä maailmassa on vähentynyt huimasti, viimeisen 15 vuoden aikana yli 60 prosenttia.

Maailman väestönkasvu on tutkitusti hidastumassa eikä se ole niin iso uhka kuin aiemmin pelättiin.

Mutta se ilmastonmuutos? Tänä vuonna kaikki maailman maat sitoutuivat Pariisin ilmastosopimukseen. Muun muassa aurinkoenergian hinta laskee niin paljon, että uusiutuvaa energiaa otetaan käyttöön enemmän kuin koskaan. Sähköautot alkavat korvata polttomoottoriautoja, ja mitä teitä nuoria olen kuunnellut, vaikuttaa siltä että oma auto ei edes ole kovin haluttu kapistus enää. Ja Euroopan metsäpinta-alakin laajenee vuosi vuodelta.

Kyllä, ongelmat ovat yhä isoja, mutta ne ovat voitettavissa.

Kun Suomi täyttää 130 ja te lähestytte viidenkympin vetreää ikää, uskon että me suomalaiset elämme paremmin ja terveemmin kuin nyt. Kun itse olin lukiossa, meidän mielestämme oli melkein kunnia-asia tupakoida ja juoda puoliksi käynyttä kotiviiniä. Kun katson teitä, hyvät nykylukiolaiset, olen todella vakuuttunut siitä, että tällä maalla on upea tulevaisuus. Te vaikutatte fiksummilta kuin me silloin olimme. Emmekä mekään onnistuttu kaikkea pilaamaan.

Tähän voisi lopettaa. Mutta jatkan vielä vähän.

Hyvä tulevaisuus ei tule itsestään. Se pitää tehdä. Meiltä vaaditaan ekologista sivistystä ja ekologisia tekoja. Toivon että seuraava iso trendi on se, että turha shoppailu menee muodista ja ymmärrämme, että elämässä yllättävän usein vähemmän on enemmän.

Ja uskon että hienoon tulevaisuuteen tarvitaan unelmia ja utopioitakin.

Tässä kohtaa haluan viitata kovasti arvostamaani kansanedustaja Pekka Haavistoon. Hän pohdiskeli hiljattain, että meillä on huikeita teknologisia unelmia – jääkaappi on kohta älykkäämpi kuin ihminen ja autot liikkuvat itsekseen ja varmaan lentävätkin. Mutta sosiaalisista utopioista ei puhuta.

Mitäpä jos puhuttaisiin?

Että samalla tavalla kun ihastellaan ajatusta itsekseen ajavista rekoista, jotka nyt tuntuvat aika mahdottomilta, kehiteltäisiin humanistisia ja sosiaalisia utopioita. Entä jos robottiauton sijaan viehtyisimme ajatuksesta, että meillä on lähivuosikymmeninä maa, jossa kaikista pidetään vielä paremmin huolta, meillä ei ole asunnottomia, ei leipäjonoja, kaikki jatkavat koulua peruskoulun jälkeen, yksinäisiä vanhuksia on paljon vähemmän kuin nyt ja välitämme toisistamme vielä enemmän.

Haluan ajatella, että tämä on täysin mahdollista. Suomi on päässyt sadassa vuodessa ihan huikean pitkälle, köyhästä kehitysmaasta vauraaksi ja tasa-arvoiseksi hyvinvointivaltioksi.

Siitä on todella hyvä jatkaa, yhdessä.

Kiitos.

Helsingin Sanomat, 8.2.2014 (edit.)

Ensin ajattelin, että he eivät voi olla tosissaan. Mutta taisivat kyllä olla.

Jokin aika sitten telkkarin A-talk-ohjelmassa esiteltiin mekaanista hyljettä. Hyljerobotista uumoiltiin helpotusta vanhusten yksinäisyyteen. Hylje on kuulemma ohjelmoitu niin eteväksi, että se nostaa kuonoaan eri tavalla sen mukaan, kuka sitä silittää.

Vielä pykälää suurempiin järjettömyyksiin päästiin, kun Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan tutkijalta kysyttiin pääuutisissa, onko 20 vuoden päästä rekka- ja taksikuskeja. ”Ei ole”, kuului vastaus. Robotti hoitaa homman.

Kuinka joku voi antaa noin pönttöjä lausuntoja? Totta kai 20 vuoden päästä on taksikuskeja. Jokainen todellisuudentajuinen ymmärtää, että mikään robottitaksi ei ihan lähitulevaisuudessa selviä lumessa ja liikennehärdellissä niin hyvin, että kaikki suostuisivat sellaisen kyytiin.

Muistan, miten tutkijat 70-luvulla hourivat, että vuonna 2000 ihmiset liikkuvat lentoautoilla. Muistan myös, miten kaikki täyspäiset tajusivat, että tuskinpa sentään.

Joissakin tehtävissä ihmistä on hankala syrjäyttää robotilla, mutta ehkä tulevaisuudentutkijan voisi? Mopo keulisi varmasti vähemmän.

Ihmismäisestä robotista vaikuttunut sosiologi Anthony Giddens sanoi viime viikolla meidän ihmisten olevan sen partaalla, ettemme enää ole ihmisiä.

Mutta sehän on ihan oma valintamme.

Opettajien sentään halutaan vielä olevan luuta ja nahkaa eikä heitä korvata hylkeillä. Tosin varmasti joku propellipää parhaillaan haaveilee robottiopettajasta, kuuden miljoonan dollarin miehestä, joka ei osoita kiusallisia inhimillisiä tunteita.

Ja kerrottiinhan Helsingin Sanomissa äskettäin, miten ammattikouluista karsitaan lähiopetusta ja opintoja hoidetaan etänä verkossa. Siinäpä rattoisa tulevaisuudenkuva: sen sijaan, että opiskelijat tulisivat kouluun lajikumppanien pariin, he ropeltavat yksin koneita kotonaan. Ei tarvita sen kummemmin homo sapiensia kuin robottiakaan.

Opettajana tosin näen jatkuvasti sen, että lähiopetus on korvaamatonta antaessaan varsinaisen opetuksen lisäksi ihmiskontakteja ja rutiineja, jotka pitävät kiinni elämässä.

Mutta mitäpä sillä on väliä elämällä, kun ei ilmeisesti ihmiselläkään.

Metro, 20.12.2005

Metsät tuhoutuvat ja jäätiköt sulavat. Sodat raaistuvat, raaka-aineet ehtyvät, itsekkyys lisääntyy. Tuho tulee.

Helpoin tapa vaikuttaa viisaalta on maalailla tuomiopäivän freskoja ja kauhistella television keskusteluohjelmissa nykymenon hirmuisuutta. Kansakunnan terävimmiksi ajattelijoiksi nostetaan älykköidolseissa ammattisynkistelijöitä, joiden yksinlaulut ovat moneen kertaan kuultuja valitusvirsiä kaiken kurjuudesta.

Yksi puhuu turbokapitalismista, joka on tehnyt suomalaisesta työelämästä darwinistista selviytymistaistelu, ja romantisoi 1800-luvun autuaita aikoja. (Mihin muuten unohtuivat taudit, nälkävuodet ja tavallisen arjen uskomaton karuus?)

Toinen antaa ihmiskunnalle korkeintaan pari sukupolvea aikaa, sitten kaikki on menetetty – miten, se jää epäselväksi, mutta yhtä kaikki, vähintään pistesija älykköäänestyksessä on taattu.

Yhtä vääjäämättömällä logiikalla, jolla leffakriitikko tähdittää pitkäpiimäisen burkinafasolaisen elokuvan mestariteokseksi, älyllisyyden ja pessimismin väliin huitaistaan yhtäläisyysmerkki. Jo tilastojen kysyminen väitteiden tueksi tulkitaan kevytmielisyydeksi: maailma on tuhon tiellä ja sillä selvä, usko nyt, tarvitaan täyskäännös ja toivoa ei ole.

Parhaimmillaan synkistely on toki provokatiivista pessimismiä, herättelyä vastuullisempiin valintoihin. Mutta pahimmillaan se kääntyy tarkoitustaan vastaan ja siitä tulee itsensä toteuttava ennustus. Koska toivoa ei ole, pannaan sitten haisemaan vaan.

Tutkimustieto ja pitkän ajan trendit antavat yllättävää toivoa. Pelätty väestöpommi jäänee suutariksi ja maapallon väkiluku vakiintuu reippaasti alle kauhuskenaarioiden. Esimerkiksi Euroopassa metsäpinta-ala lisääntyy, ja monien sukupuuton partaalle hiipuneiden lajien kannat on saatu suojelutoimin kasvuun. Vesien kuormitus on vähentynyt. Fossiilisia polttoaineita korvaavia energialähteitä kehitetään.

Pahamaineinen globalisaatio, keskinäinen kauppa ja yhteistyö sitovat kansoja yhä enemmän toisiinsa, ja on aika mahdoton kuvitella vaikkapa Saksan ja Ranskan välistä, historiasta useampaankin kertaan tuttua sotaa. Kylmän sodan varjo täystuhokuvastoineen on väistynyt. Kymmeniä miljoonia ihmisiä on nostettu kehitysmaissa koyhyydestä. Koulutus ja lukutaito ovat lisääntyneet. Kehitysmaiden velkojen anteeksiannossa on edistytty.

Ihmiskunta on ovela laji, hyvässä ja pahassa. Jos ihminen onkin toiminnallaan saanut aikaan arvaamattomia ongelmia, sama laji on myös onnistunut voittamaan valtavat vaikeudet esihistorian käsittämättömän kovista oloista alkaen.

Ei ole syytä olettaa, ettei näistä nykyisistäkin ongelmista selvittäisi. Jos arvioidaan nykyaikaa ihmiskunnan kärsimyksien näkökulmasta, reilumpaa olisi verrata tilannetta aiempiin aikoihin kuin teoreettisiin ihanteisiin. Historia on sen sortin verenvuodatusta, luonnonolojen julmuutta, ihmisoikeuksien tallomista ja kaikenmoista barbariaa että hirvittää. Tässä valossa suuri osa ihmiskunnasta elää paremmin ja turvatummissa oloissa kuin koskaan, ja tämä oikeuttaa optimismin, joka pessimismiä paremmin antaa voimia kärsivienkin auttamiseen.

Joulu on rauhan ja toivon aikaa. Kenties kaiken maailmallisen kärsimyksen keskelläkin tänä jouluna on taas enemmän syytä optimismiin kuin koskaan, kun vain oikein katsoo.