Puheenvuoro, Suomen Kuvalehti 18/2013

Lukiolle kuuluu kummia. Sen on tarkoitus toimia yleissivistävänä oppilaitoksena, mutta kehitys on pahasti nakertanut perustehtävää. Sivistysihanteen sijaan opiskelua ohjaavat käytännössä ylioppilaskirjoitukset: ne oppiaineet otetaan tosissaan, jotka aiotaan kirjoittaa, muut aineet jäävät mopen osille riippumatta siitä, kuinka tärkeää niiden hallinta olisi. Yleisesti puhutaan ”täytekursseista”.

Selvästi suosituimmaksi reaaliaineeksi ylioppilaskirjoituksissa on noussut helppona pidetty terveystieto. Sitäkin tarvitaan, mutta hälytyskellojen pitää soida, jos terveystieto hautaa alleen sellaisia aineita kuin historia, maantiede ja biologia.

Tänä keväänä terveystiedon kirjoitti yli 7 000 abiturienttia, maantieteen noin 2 500 ja luterilaisen uskonnon enää noin 1 500. Myös ruotsin, saksan ja ranskan kirjoittajamäärät ovat romahtaneet.

Tervetulleena ei voi pitää sitäkään, että jo lukioiässä opiskelu sukupuolittuu: tytöt lukevat terveystietoa, pojat luonnontieteitä.

Työryhmät pohtivat parhaillaan, mihin suuntaan lukion tuntijakoa ja ylioppilaskirjoituksia pitäisi viedä. On ehdotettu, että lukio-opintojen valinnaisuutta lisättäisiin ja yhteisten kurssien määrää karsittaisiin. Samalla on kuitenkin korostettu yleissivistyksen tärkeyttä.

Tavoitteet ovat törmäyskurssilla.

Esillä on ollut niin sanottu korimalli, jossa oppiaineet jaettaisiin ryhmiin, ja näistä koreista valittaisiin tietty määrä kursseja. Vaarana on, että oppiaineet asetetaan vastakkain, vaikka yleissivistävässä koulussa pitäisi opiskella niitä kaikkia. On surullista, jos pitää tehdä valinta vaikkapa etiikan ja historian tai filosofian ja yhteiskuntaopin välillä.

Esimerkiksi ajattelun taidot ja ja argumentointiin valmentaminen ja ja eettisten ongelmien pohdinta kuuluvat kaikille; niitä ei saa sysiä ”valitaan jos lukkarissa on tilaa” -kastiin.

Ja jos ylioppilaskirjoitukset halutaan säilyttää, niiden pitää mitata laajasti eri aineiden hallintaa. Tähän tarkoitukseen sopisi esimerkiksi sellainen yleisreaalikoe, jossa on vastattava vähintään kolmen aineen kysymyksiin.

Sitäkin sopii miettiä, pitäisikö ylioppilaskirjoituksista luopua. Silloin kurssivalinnoista tulisi monipuolisempia ja opiskelusta tasapuolisempaa ja laajasti sivistävää, kun lukiot lakkaisivat olemasta kirjoituksiin preppaavia valmennuskeskuksia.

Nyt ongelma on tarpeeton päällekkäisyys. Ensin päntätään ylioppilaskirjoituksiin, sitten pääsykokeisiin. Kirjoitukset vaativat kouluilta valtavasti järjestelyjä ja muita resursseja niin keväällä kuin syksylläkin.

Jos yo-kokeista luovuttaisiin, lukion kurssimäärää voisi nostaa esimerkiksi viidellä ja moni aine saisi kaivattuja lisätunteja.

Ylioppilaskirjoituksista luopuminen ei sanottavasti vaikeuttaisi opiskelijavalintoja jatko-opintoihin, koska yo-arvosanoilla ei nytkään ole suurta merkitystä: valinnat tehdään pääosin pääsykokeiden perusteella. Arvosanat eivät sitä paitsi ole keskenään vertailukelpoisia, koska eri aineita kirjoittaa niin eritasoinen joukko.

Ylioppilaskirjoitukset poistamalla lyhytnäköinen hyötyhenkisyys ja laskelmoiva asenne kurssivalintoihin vähenisi ja epäterve lukiovertailu loppuisi.

Sitä paitsi lukiolaissa on yleissivistyksen ja jatko-opintokelpoisuuden lisäksi maininta jostain vielä tärkeämmästä: lukion pitää tukea opiskelijoiden kasvua hyviksi ja tasapainoisiksi ihmisiksi. Tämäkin onnistuu paremmin lukiossa, jonka ensisijainen tehtävä ei ole menestyä jokakeväisissä rankingeissä.