Ihminen – kosmoksen kärpänen?

Kolumni kirjassa Idea – johdatus filosofiaan, Eenariina Hämäläinen, Arno Kotro, Meri-Tuulia Arkko, Otava 2015

Kärpänen lensi luokassa. Viimein se laskeutui pöydälle jääneen Sofi Oksasen Puhdistus-romaanin päälle.

Menossa oli metafysiikan kurssi, puhuimme tieteestä ja sen rajoista. Kiitos kärpänen: nyt tiesin miten voisimme jatkaa. Kirjan ja kärpäsen kohtaamisesta virisi keskustelu.

Kärpänen ei koskaan tule ymmärtämään romaanista mitään, ei edes sitä, mikä se on – ei liioin kissa, koira tai simpanssikaan. Silti ne havaitsevat kirjan ja voivat koskettaa sitä.

Jospa ihmisen suhde kosmokseen on sama kuin kärpäsen suhde kirjaan? Näemme yllämme tähtitaivaan ja kaukoputkilla ja teleskoopeilla voi havainnoida kiehtovan kaunista ja mittaamattoman suurta maailmankaikkeutta, mutta viisainkaan meistä ei pysty kertomaan, miksi se on olemassa. Ihmismielellä vastaan tulee kognitiivinen lasikatto aivan samoin kuin koiralla, jonka pitäisi ymmärtää kemian kaavoja.

Ehkä todellisuus on kuusiulotteinen mutta havaitsemme ulottuvuuksista vain kolme, tai kenpäties kosmokseen on koodattu viesti, joka ei vajavaisille aivoillemme aukene? Niin – jos maailmankaikkeus on vastaus, mikä on kysymys?

Oikeastaan emme tiedä edes sitä, mitä me emme tiedä. Jos annamme suhdeluvun sata sille tiedolle ja viisaudelle, joka tarvittaisiin maailmankaikkeuden kaikkien ilmiöiden syvälliseen ymmärtämiseen, on mahdoton sanoa, yltääkö nykytiede lukuun viisi, viisikymmentä vai yhdeksänkymmentäviisi.

Kenties on olemassa kokonaisia rinnakkaisuniversumeja ja koko ihmiskunnan tuntema maailmankaikkeus on vain palanen jotakin paljon suurempaa kokonaisuutta. Jos ovenkahvan bakteerit osaisivat ajatella, varmaan ne kuvittelisivat, että tämä kahva tässä on koko suunnaton universumi.

Ihmisjärjellä ja ymmärryksellä on rajansa, ja sen myötä tieteelläkin. Mutta se ei tarkoita, että mikä tahansa vaihtoehtoinen maailmanhahmotustapa olisi yhtä käypä, saati parempi. Jos tiede ei anna vastausta siihen, miten ja miksi maailmankaikkeus sai alkunsa, se ei ole syy uskoa siihen, että maailmankaikkeus syntyi Iruski-jumalan kyyneleestä.

Toisaalta inhimillinen todellisuus pitää sisällään paljon sellaista, missä tiedä on hampaaton. Ei tiede kerro, mikä on oikein ja väärin. Ei fysiikan, kemian tai psykologiankaan oppikirja anna ohjeita, miten minun pitäisi elää, kenen kanssa mennä naimisiin ja miten ylisummaan löytäisin elämään mieltä ja tarkoitusta.

Luokassa on äkkiä hiljaista, Katson kärpästä, se näyttää kumman levolliselta. Kunpa tietäisi.

Tarpeettomia ihmisiä

Helsingin Sanomat, 8.2.2014 (edit.)

Ensin ajattelin, että he eivät voi olla tosissaan. Mutta taisivat kyllä olla.

Jokin aika sitten telkkarin A-talk-ohjelmassa esiteltiin mekaanista hyljettä. Hyljerobotista uumoiltiin helpotusta vanhusten yksinäisyyteen. Hylje on kuulemma ohjelmoitu niin eteväksi, että se nostaa kuonoaan eri tavalla sen mukaan, kuka sitä silittää.

Vielä pykälää suurempiin järjettömyyksiin päästiin, kun Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan tutkijalta kysyttiin pääuutisissa, onko 20 vuoden päästä rekka- ja taksikuskeja. ”Ei ole”, kuului vastaus. Robotti hoitaa homman.

Kuinka joku voi antaa noin pönttöjä lausuntoja? Totta kai 20 vuoden päästä on taksikuskeja. Jokainen todellisuudentajuinen ymmärtää, että mikään robottitaksi ei ihan lähitulevaisuudessa selviä lumessa ja liikennehärdellissä niin hyvin, että kaikki suostuisivat sellaisen kyytiin.

Muistan, miten tutkijat 70-luvulla hourivat, että vuonna 2000 ihmiset liikkuvat lentoautoilla. Muistan myös, miten kaikki täyspäiset tajusivat, että tuskinpa sentään.

Joissakin tehtävissä ihmistä on hankala syrjäyttää robotilla, mutta ehkä tulevaisuudentutkijan voisi? Mopo keulisi varmasti vähemmän.

Ihmismäisestä robotista vaikuttunut sosiologi Anthony Giddens sanoi viime viikolla meidän ihmisten olevan sen partaalla, ettemme enää ole ihmisiä.

Mutta sehän on ihan oma valintamme.

Opettajien sentään halutaan vielä olevan luuta ja nahkaa eikä heitä korvata hylkeillä. Tosin varmasti joku propellipää parhaillaan haaveilee robottiopettajasta, kuuden miljoonan dollarin miehestä, joka ei osoita kiusallisia inhimillisiä tunteita.

Ja kerrottiinhan Helsingin Sanomissa äskettäin, miten ammattikouluista karsitaan lähiopetusta ja opintoja hoidetaan etänä verkossa. Siinäpä rattoisa tulevaisuudenkuva: sen sijaan, että opiskelijat tulisivat kouluun lajikumppanien pariin, he ropeltavat yksin koneita kotonaan. Ei tarvita sen kummemmin homo sapiensia kuin robottiakaan.

Opettajana tosin näen jatkuvasti sen, että lähiopetus on korvaamatonta antaessaan varsinaisen opetuksen lisäksi ihmiskontakteja ja rutiineja, jotka pitävät kiinni elämässä.

Mutta mitäpä sillä on väliä elämällä, kun ei ilmeisesti ihmiselläkään.

Mitä kuuluu, oikeasti?

Helsingin Sanomat, 10.8.2013

Ensin sen taisi sanoa Matti Vanhanen, sitten Jörn Donner.

Että todellisia ystäviä ei ole. Donnerin mukaan hänellä on ”tarveystäviä”. Ilmeisesti nämä ”ystävät” soittavat kysyäkseen, voiko Jörkka auttaa jossakin projektissa. Tai toisin päin.

Oikeat ystävät soittavat kysyäkseen, mitä kuuluu.

Piti ihan pysähtyä miettimään omaa tilannetta. Kyllä, minulla on miespuolisia ystäviä, joiden kanssa voi puhua mistä tahansa, jopa ilman projektia, mutta enimmäkseen läheiset ystävät ovat naisia.

Tai eihän se mikään mutta ole, hienoahan se, vaikka onkin vähän omituista, että oman jäsenryhmän elämänmeno tuntuu vieraammalta.

Kavahdan horinaa miesten putkiaivoista ja naisten tippaleipäaivoista. Asenteelliset hömppäteoriat, jotka muodikkaasti todistelevat miesaivojen kehnoutta milloin missäkin, ovat samanlaista potaskaa kuin 1800-luvun rotuopit.

Mutta kyllä naisten ja miesten kulttuurissa on eroja. Se nyt vain ei ole pelkkä klisee, että äijämeininkiä vaivaa joutava kilpailu ja näyttämisen pakko. Jos ei avoimesti niin verhotusti. Pahimmillaan reaalielämäkin muistuttaa pinnisteltyä Facebook-poseerausta.

Jos muutosta haluaa, paras työkalu on tietysti peili. Itsestä on hyvä aloittaa – ja siihen on myös hyvä lopettaa.

Miehinen äly ja kamppailuvietti ovat avittaneet ihmiskunnan ulos luolista ja johtaneet huikeisiin keksintöihin. Mutta nyt kun on päästy luolista, voisi jo hellittää, muuten olemme luolissa taas.

Tavallaan jo olemme, poteroissa ainakin. Keskiluokkaisen miehen yksinäisissä taisteluhaudoissa ei tapella ryssää vaan vertaisia vastaan. Välillä noustaan esittelemään saavutuksia, mutta pyyteettömälle ”mitä kuuluu?” -yhteydenpidolle jää kumman vähän sijaa, heikkouden näyttämisestä puhumattakaan.

Vaikka kyllähän siinä juttua piisaa, kun yksi on ostanut sadan tonnin veneen, toinen tavannut pääministerin ja kolmas saanut käyntikorttiinsa lisää tulivoimaa.

Syntyy hyvä kerskustelu.

Hinta vain on kova. Eläkepommin rinnalla tikittää yksinäisyyspommi, jos kaverit ovat työkavereita ja elämä työelämää. Voi olla eläkevuosina hiljaista ja yksinäistä.

Ilman niitä tarveystäviä.

 

Hävittäjä-ässät

Metro, 9.2.2009

Eräs ystäväni on aina myöhässä. Olen tuntenut jätkän nelivuotiaasta enkä tiedä hänen kertaakaan ehtineen sovittuun tapaamiseen.

Jatkuva odottelu hatuttaa, mutta samalla sopii miettiä omia vajavaisuuksiaan. Jos ystäväni on patologinen myöhästyjä, itse olen patologinen tavaroiden hukkaaja.

Kosteat baari-illat korskeimmassa nuoruudessa olivat oma lukunsa. Lompakko, kännykkä, avaimet -kolmikosta vähintään yksi jäsen katosi yöhön. Mutta kuten M.A. Nummisen biisissä tiedetään, sama se on taloni, join tai en.

Eivät ne pysy kamat tallessa vieläkään.

Esineiden jatkuvassa hukkaamisessa on kuitenkin puolensa. Ne onnettomat, jotka osaavat pitää omaisuudestaan huolta, hukkaavat valtavat määrät löytämisen iloa. On huikea tunne, kun avaimet kadotettuaan ja kaikki kauhuskenaariot läpikäytyään löytää nipun ulko-ovesta roikkumasta.

Hukkaaminen opettaa kantapään kautta tuttua totuutta: asioiden arvon ymmärtää parhaiten ne ensin menetettyään. Tunnelma on aivan toinen kuin ennen menetyksiä, vaikka kaikki on vain entisellään. Loputon lost and found -draama on sittenkin elämää onnellistuttava komedia, ei tragedia.

Löytämisen ilo on niin vilpitön, että jopa jäyhät suomalaiset intoutuvat puhumaan tuntemattomille. Löytötavarapisteissä voi kuulla huojentuneita tarinoita löytyneistä käsilaukuista ja korvaamattomista valokuvista, joiden oli luultu kadonneen iäksi.

Hukkaajat väistämättä kasvavat elämään kaaoksen ja epätietoisuuden keskellä. Samalla oppii suurpiirteisyyttä. Hermot pitää hallita, vaikka kuinka huomaisi, että salkullinen tärkeitä papereita matkustaa yhä metrossa, kun itse jo seisoo Herttoniemen liukuportaissa. Ehkä ne sitten eivät olleet niin tärkeitä.

Kun kännykkä kaikkine numeroineen katoaa säännöllisesti, sosiaalinen kartta päivittyy kuin itsestään. Numerot saa poimittua uudelleen sitä mukaa kun kaverit soittavat, ja jos joku ei ikinä ota yhteyttä, numero jouti mennäkin.

Hävittäjä-ässä oppii nopeasti, ettei pidä hankkia turhia tavaroita eikä varsinkaan pinnistellä kovin merkkitietoiseksi. Useamman huntin kännykät ja aurinkolasit ovat liian kalliita hukattaviksi, eikä materiaan muutenkaan pidä kiintyä liikaa. Paljon puhutut henkiset arvot sopivat hukkaajaluonteelle kuin nyrkki silmään.

Ne sitä paitsi tarjoavat löytäjän iloa ilman, että ne ensin pitäisi kadottaa.

Uusi elämä

Anna, 3/2009

En enää tee uudenvuodenlupauksia, niin kunniaton on historiani uusien elämien aloittajana. Ja lopettajana.

Jostain syystä ajatus uudesta elämästä on kiehtonut minua aina. Lapsena kiinnostuin isoisän isoisän Gustaf B:n kohtalosta: hän katosi mystisesti merillä 1880-luvulla. Virallisen sukusaagan mukaan Biskajanlahden myrsky huuhtoi miehen yli laidan.

En olisi niinkään varma. Heti tapauksesta kuultuani päättelin, että kotioloihinsa tyytymätön mies aloitti puhtaalta pöydältä jossain kaukana, ulottuivathan merimiehen reissut aina Amerikkoihin asti. Minun mielikuvissani hän vaihtoi nimeä, opetteli uuden kielen ja eli entisen perään vielä toisen elämän, kunnes sitten vanhoilla päivillään Etelä-Amerikan lämmössä kertoi jälkeläisilleen kaihoisia tarinoita kaukaisesta Suomesta, jossa on lunta ja pimeää ja sitkeä kansa.

Myöhemmin olen viehtynyt kirjoihin ja elokuviin, joihin liittyy uuden alun teema. Tarinat, joissa joku saa todistajansuojeluohjelmassa toisen identiteetin, ovat ehdotonta ykköskamaa.

Omat uudet elämät olivat vaatimattomia virityksiä. Uusi alku -räpellyksiin ei liittynyt nimen- tai edes paikanvaihdoksia ja aina ne jäivät surkean lyhyiksi.

Toisaalta projekteja leimasi kunnianhimo. Puberteettinen identiteettikriisi ajoi epäilemään, että erilaisia minuja sählää jo liiankin kanssa, ja havainto johti suoranuottiseen teinipsykologiaan: helpompaa kuin selvittää, kuka oikeasti mahtaa olla, on ruveta sellaiseksi kuin haluaa. Siinä sitten saisi samassa paketissa ihanneminän ja itsetuntemuksen.

Eihän tuollaisesta mitään tule, tietenkään. Ihminen ei noin vain muutu, ja jatkuva tavoitteiden virittely ja itsetarkkailu lukitsee ikuiseen tyytymättömyyteen. Uusi elämä on fantasia, joka kangastuksen tavoin loittonee, kun sitä yrittää lähestyä. Ajatus tulevasta parannuksesta toki auttaa sietämään vallitsevaa vajavuutta.

Kalenterimagiikka ja tarkasti määritellyt uuden elämän aloittajaiset ovat katala keksintö. Röökiä voi hyvin omintunnoin kiskoa askin päivässä joulukuussa, jos polttamisen on määrä loppua vuodenvaihteessa. Ja kun elämä numero 2 sitten alkaa, tietoisuuden valtaa juuri se, minkä sieltä yrittää karkottaa. Jos mielestään on pakko lopettaa laiskottelu, tupakointi, viinanjuonti ja roskaruuan syöminen, samainen pakko kierosti mehustaa juuri kieltämänsä asiat.

Luennoitsija joskus valaisi mielen toimintaa osuvasti: ”Älkää ajatelko vaaleanpunaista elefanttia”, hän komensi ja kysyi sitten, mikä juuri äsken mahtoi vilahtaa silmien edessä.

Aikuisiässä olen hiljalleen luopunut sellaisista tavoitteista ja lupauksista, jotka vähänkään haiskahtavat pakoilta. Itsearmo kunniaan! Olen myös huomannut, että jos jotain kohennusta elämäänsä haluaa, vähintään kannattaa vaihtaa pakot haluiksi. Pakkoja vastaan on kiva kapinoida, mutta omia haluja vastaan on älytöntä käydä taistoon. Pakko lopettaa vetelehtiminen ei tehoa. Haluan kirjoittaa enkä maata sohvalla toimii jo paremmin. Jos vielä onnistuu valjastamaan mielikuvia ja tunteita muutosvankkurien eteen, ryhtymyksiin tulee aivan uusi tenho.

Vaan kyllähän ihminen muuttuu koko ajan ilman mitään ole oman itsesi muutosjohtaja -projektejakin. Eipä tarvitse katsoa kovinkaan vanhaa kuvaa itsestään, kun jo huomaa ajattelevansa, että nykyään sitä on koko lailla eri otus. Muutos tulee vaivihkaa, päivittäin ja pienistä ajatuksista ja asioista, oli sitten kyse vaikka vain siitä, lätkiikö leivän päälle voita vai ei. Muutamat arkiset valinnat ajan oloon jyräävät näyttävät kertarysäykset. Hitaat trendit ovat aina kavalimmat ja väkevimmät. Niitä ei useinkaan huomaa, mutta koko ajan ne tekevät pitkää päivää.

Mitään en lupaa, mutta tänä vuonna haluan itsepetoksellisten kertaryminähoureiden sijaan antaa pienille arkivalinnoille sen merkityksen, joka niille kuuluu. Aloittaa voisin vaikka siitä, että joka päivä oppisin pysäyttämään alkuunsa pari kielteistä ajatuskelaa ja pyöräyttämään tilalle pari myönteistä. Vuoden päästä tase olisi kohentunut yli tuhannen ajatusketjun verran.

Viidessä vuodessa se jo tekisi uuden elämän.

Pikkujuttuja

Anna, 32/2008

Kävin hiljattain Kaisaniemen pienessä kukkakaupassa. Mukana oli puolitoistavuotias Kiisa-tytär, joka ihastui ikihyviksi erääseen ruukkukasviin (tarkempaa määritystä en pysty tekemään). Kukka oli joka tapauksessa selvästi muita pienempi, ja kenpäties lapsi tunsi kohtalonyhteyttä kasvirääpäleen kanssa.

Kun olimme lähdössä, Kiisa nosti mekkalan. Kauppaa pitävä vanha rouva sanoi, että jos joku pitää kukasta noin paljon, hänen kyllä täytyy saada se. Niinpä nainen antoi kukan tytölle lahjaksi.

En muista, milloin viimeksi olisin nähnyt niin aurinkoista ilmettä kuin tytöllä oli hänen puristaessaan kukkaa käsiensä välissä koko kotimatkan.

Jotenkin tunsin, että vastaisuudessakin ostan turnipsit juuri tuosta kaupasta.

Toinenkin tapaus liittyy kotikulmiin. Onnistuin pudottamaan vanhan kehystetyn valokuvan, ja lasi helähti rikki. Otin mitat ylös ja kävin kysymässä paikallisesta kehystämöstä, saisiko heiltä mittatilauksena uuden lasin. Kaupan pitäjä katosi hetkeksi takahuoneeseen ja tuli takaisin mittojen mukaisen lasin kanssa.
– Mitä olen velkaa? kysyin.
– Et mitään. Eipä ollut iso vaiva.

Nyt tiedän sitten senkin, minne vien tauluja kehystettäväksi, jos tarvetta tulee.

Valitettavasti myös ikävät asiat jäävät mieleen, pienetkin. Lapsena kuulimme, että läheisellä huoltoasemalla voisi käydä puhaltamassa koneella ilmaa fillarin renkaisiin. Tuskin olimme päässeet huoltamon pihaan, kun omistaja ajoi meidät raivoisasti tiehensä. Huoltamo on edelleen tuossa naapurissa, eikä perhana saa minusta asiakasta, vaikka minulla joskus auto olisikin.

Hiukan onnellisempi tarina on se, kun teini-iässä kävimme kuolaamassa keskustan musiikkiliikkeessä rumpuja ja kitaroita. Kellaribändimme kitaristi kokeili liikkeen kitaraa ilmeisesti liian pitkään, sillä myyjä valisti vihaisesti, että kyseessä on kauppa eikä treenikämppä. Jos emme aio ostaa mitään, sopii poistua.

Myöhemmin kitaristiystäväni toimi Kansallisoopperassa äänivastaavana ja tiedusteli taloon uutta miksauslaitteistoa samaisesta liikkeestä:
– Budjetti ei tosin saisi mennä pahasti yli miljoonan markan.
Lapsuuden trauma oli kertaheitolla purettu ja revanssi saatu, sen verran oli liikkeen jätkiin tullut vipinää. Kuulemma tervehtivät vielä nykyäänkin kadulla.

Jos yksi lausahdus voikin joskus tuhota paljon, voi se myös pelastaa. Tein hiljattain epäonnisen videokamerakaupan isossa kodinkoneliikkeessä. Kamera ei toimi. Kun sillä yrittää kuvata, ruutuun tärähtää jossain vaiheessa teksti ”write error”. Vein härvelin takuuhuoltoon, josta se parin viikon kuluttua palasi yhtä viallisena kuin ennenkin.

Vasta kotona huomasin huoltoraportista, että pojat olivat etsineet ”bright error” -vikaa. No, tekevälle sattuu. Ei muuta kuin kone uudestaan huoltoon, josta se sitten aikanaan tulikin mukanaan 73 euron lasku turhasta työstä, mitään vikaa kun ei ollut löytynyt. Tällä kertaa ymmärsin kokeilla vehjettä jo liikkeessä, ja pian ja todistetusti se menikin jumiin.

Kiehahdin pitämään pientä esitelmää, josta en ole lainkaan ylpeä mutta joka yhtä kaikki välitti tunnelmia siitä harmituksesta, kun ei ole saanut esimerkiksi lapsen ensimmäisiä puheenparsia purkkiin koneen lojuessa koko kesän huollossa.

Myyjä vaikutti aidon myötätuntoiselta:
– Ymmärrän hyvin, että tuommoinen ottaa päähän.
Myyjä näytti melkeinpä siltä, kuin kyse olisi jostain hänen menetyksestään.
– Yritän löytää heti lainaksi koneen, joka toimii.

Sellainen löytyi, se toimii ja nyt hävettää koko joutava purkaus sinänsä mitättömästä asiasta.

Pienestä se on kiinni. Hurjimmilleen yksittäisten lauseiden merkitys kai kasvaa perheriidoissa. Jospa vain osaisi sen sijaan, että nälväisee mehukkaan vastanaljan, sanoa vaikka juuri tuon: ymmärrän hyvin, että sinua ottaa päähän. Tuolla eleellä monesti pelastaisi jotain paljon isompaa kuin asiakassuhteen tai videokameran.

Ei paras aamu

Metro, 22.9.2008

Ei ollut viime tiistain startti parhaasta päästä.

Heti aamulla huomasin, että ääni oli mennyt. Se on harmillinen juttu, jos päivän mittaan on määrä pitää oppitunteja kahdessa koulussa. Kymmenen vuoden aikana vain pari kertaa olen joutunut jäämään pois töistä sairauden takia. Nyt kun muun päälle pitäisi juontaa suoraa tv-ohjelmaa, sairaus keksi iskeä. Ja vei puhetyöläiseltä juuri sen puhekyvyn.

Ajattelin ottaa aikalisän juomalla rauhassa aamukahvin ja lukemalla lehden. Etusivua pitemmälle en päässyt. Otsikot kirkuivat pörssien syöksyvän kaikkialla alas.

Vuosi sitten siirsin vaatimattomat säästöni turvalliselta tililtä epämääräisiin rahastoihin, joiden arvo viimeistään nyt siis romahti. Vaatimattomista säästöistä tuli vielä vaatimattomampia.

Ääni meni ja rahat. Yritin iskeytyä arkeen kiinni ja vein tyttären päiväkotiin. Hoitaja, johon lapsi on kovasti kiintynyt, pahoitteli lähtevänsä pois: oli saanut viran muualta. No, minkäs sille. Pikaiset hei-heit ja säntäys parturiin, jonne olin varannut ajan. Sain kuulla, että olivat unohtaneet kirjata varauksen, ja niinpä jäivät hiukset leikkaamatta. Olivat kovasti pahoillaan.

Ryntäsin metroon ja rupesin miettimään, mistä taion sijaisia oppitunteja pitämään. Samassa huomasin tyttären lapasten jääneen taskuuni. Hän siis olisi koko päivän tarhassa ilman käsineitä, koleassa syyssäässä.

Oli pakko pitää pieni yhden miehen palaveri, tiistaiaamun metromeditaatio, Sörnäisten ja Kalasataman välissä.

Nostin katseen muihin matkalaisiin. Minkämoisia heidän murheensa lienevät? Viisikymppinen, ilmeettömästi mustaan ikkunaan tuijottava mies, mitähän hänelle kuuluu: Avioliitto kunnossa? Elämänilo tallella? Viekö metro töihin vai terveyskeskukseen? Synkän näköinen nainen etuvasemmalla: Jäikö toiveammatti haaveeksi, koulut kesken? Onko kotona juoppo ja katkera mies, aikuiset lapset vailla suuntaa? Entä vastapäinen vanhus: Ei kai kasvain ole ärhäköitynyt? Oliko eilinen lääkäri jotenkin arvoituksellinen, vihjaileva?

Ajatus harhaili muun metroväen mahdollisissa murheissa, todellisissa tai kuvitelluissa. Oikeissa ongelmissa, yhtä kaikki.

Tiedä sitten, oliko syynä juuri surullisen oloinen nainen muovikasseineen vai kuka, mutta yhtäkkiä tuntui, kuin se aamumetron äänensä menettänyt juontaja, tyttären lapaset sylissään, selviäisi kyllä.