Uusi Suomi, 22.12.2015
Se oli pysäyttävä tekstiviesti. Varmaan siksikin, että se tuli kansanedustajalta. En yleensä saa niin henkilökohtaisia viestejä poliitikoilta. Mutta kyllä se jäi mieleen muista syistä:
”Se mitä näen ympärilläni, tekee minut sairaaksi. Sättimistä, selkäänpuukottamista, naljailua. Mutta mitä me kaikki loppujen lopuksi halutaan? Sitä että joku edes vähän kuuntelisi, ymmärtäisi ja välittäisi, prkle.”
En tiedä missä olit, kun tuon kirjoitit. Täysistunnossa, valiokunnassa, ehkä eduskunnan kahvilassa? Minä olin opettajainhuoneessa, kun sen sain. Seuraava tunti oli elämänkatsomustietoa, ja suunnitelmat menivät uusiksi. Viritin keskustelun surullisesta ristiriidasta, josta kirjoitit.
Vuosi alkaa olla lopuillaan, tämä ihmeellinen vuosi. Julkinen sanailu kärjistyi sen mittaan niin, että moni lehti poisti kommenttipalstat kokonaan.
Ulkomailla asuneelle tuttavalle kävi kuin kosmonautille. Aikoinaan Neuvostoliitto laukaisi miehiä avaruuteen niin pitkäksi aikaa, että koko maa ehti sillä välin kadota kartalta. Kosmonautit ihmettelivät, kun olivat lähteneet Neuvostoliitosta mutta palasivat Venäjälle.
Tuttavani hämmästys oli yhtä suuri. Mitä täällä oikein on tapahtunut? Tämä ei ole se Suomi, josta hän lähti.
On jo ehditty pelätä, että luisumme kohti polttopulloyhteiskuntaa, kristalliyötä. Kansalaiskeskusteluun on juurtunut pidäkkeetön viha. Kolumneja ja blogeja rustaavana tiedän, että palaute voi olla hämmentävän hyökkäävää, uhkailevaakin.
Mutta raivomeilejä kiinnostavampaa on se, mitä tapahtuu, kun niihin vastaa ystävällisesti. Tai asiallisesti. Tai nyt ylipäätään vastaa.
Lähes poikkeuksetta pian tulee uusi meili. Se on sovitteleva ja usein anteeksipyytelevä. Niin, miten se tekstari menikään: ”että joku kuuntelisi…”
Jossain on ihan liikaa ulkopuolisuuden tunnetta, turhautumista, yksinäisyyttä.
Enkä pyhimys ole minäkään, kaukana siitä. Tiedän hyvin, mitä ovat kostonhalu ja aamuyön mustat mietteet. Olen kirjoittanut henkilöönkäyviä kolumneja. Koneeltani on kirvonnut päättäjille turhan tiukkaa sähköpostia, tänäkin vuonna.
Entä kun joku on vastannut? Sama juttu. Oma meili on melkein nolottanut, ja seuraavaksi näppäimistöstä singahtaa sovittelevia sanoja.
Pitäisi muistaa, että tuskin yksikään poliitikko nyt ihan vasiten punoo juonia Suomen päänmenoksi. Nekin päätöksentekijät, joiden aivoituksia on vaikea ymmärtää, varmasti pyrkivät hyvään, omista ihanteistaan ja arvoistaan käsin.
Älämölön äärellä sopii miettiä, onko mitään älyllisesti veltompaa puuhaa kuin joukkosieluinen kivittäminen. Siihen ei tarvita kuin laumavaistoa ja alhaisia tunteita. Kun jossain tuoksahtaa veri, meistä tulee hyeenalauma, joka kilpailee siitä, kuka raatelee roisimmin.
Netin kenttäoikeus jakaa tuomioita nopeasti ja tunteella, vailla valituslupaa. Netti-inttäjäisistä ei ensimmäisenä tule mieleen paljon puhuttu joukkoäly, ennemmin virtuaalinen sisällissota. Sosiaalinen media heimoutuu getoiksi ja kupliksi, joissa samanmieliset maalaavat karikatyyrisiä viholliskuvia ja tankkaavat vertaistukea ja vahvistusta omalle itseriittoiselle oikeassaololle.
Verkko kuplii.
On murheellista, kuinka viehtyneitä olemme kitkerään lauma-ajatteluun, joka saa voimansa vastakkainasettelusta ja niin henkisistä kuin fyysisistä muureista ja piikkilangoista, hiekkalaatikkotunteista. Muistamme erot, unohdamme yhtäläisyydet.
Loppujen lopuksi ihmisten toiveet ja pelot ovat kaikkialla hyvin samanlaisia. Pelkäämme että läheisille sattuu jotain, pelkäämme sairauksia, työttömyyttä, yksinäisyyttä, kenties kuolemaakin; toivomme, että perusasiat olisivat kunnossa, olisi töitä, ruokaa ja katto pään päällä – ja niin, että joku edes vähän kuuntelisi, välittäisi ja rakastaisi.
Naiivi ja pateettinen ajatus? Mahdollisesti. Ajatus, joka olisi syytä aina pitää mielessä? Ehdottomasti.
Me tarvitsemme terävää poliittista debattia, kirpeitä väittelyitä, kyseenalaistavaa ja valpasta journalismia ja kansalaiskeskustelua. Mutta epäargumentatiivinen tölvintä ei vie mitään hyvää eteenpäin. Sen soisi olevan yhtä passé kuin takavuosien Heikoin lenkki -ohjelma ja Mattiesko Hytösen kolumnit.
Lähteekö teksteistä terä, jos ilkeily ja provoilu jää vähemmälle? Ei, päinvastoin. Kannattaa muistaa Dalai-laman viisas ajatus: kun muut kiivailevat, silloin myötätunto on radikaalia.
Toivon kaikille rauhallista joulua, hyvää tahtoa ja pitkää pinnaa tämän merkillisen vuoden lopuksi ja malttia vuodelle 2016.
Yritetään nyt olla ihmisiksi – kun kerran sellaisiksi on synnytty.