Kolkko seuralainen

Teksti kirjassa Elämän A ja Ö, toim. Jenni Pääskysaari ja Arno Kotro, Otava 2017

Yksinäisyys on ihmeellinen juttu. Siinä on paljon samaa kuin joutumisessa kiusatuksi: se voi osua kenen tahansa kohdalle, siihen on usein vaikea löytää selvää yksittäistä syytä, se jättää pitkät arvet ja siitä on vaikea päästä eroon. Ja koska aihe on häpeällinen, siitä tulee herkästi kipeä salaisuus. Se ei näy päälle emmekä tiedä, ketkä yksinäisyydestä kärsivät.

Mutta sen tiedämme, että yltiöyksilöllisessä kulttuurissa se on kaikkialle ulottuva äänetön vihollinen – ja tappajakin: yksinäisyys kun ennustaa varhaista kuolemaa paremmin kuin ylipaino.

Yksinäisyys heittää pitkän varjon. Se on armoton ilonviejä, vaikka elämässä aineellisesti kaikki olisikin hyvin.

Yksinäinen miettii jatkuvasti, missä on vika. Tai siis: mikä hänessä on vikana. Hän ei tunne epäonnistuneensa vain jollakin elämänalueella, hän kokee epäonnistuneensa ihmisenä. Hän on ulkopuolinen, sivullinen, hylkiö.

Yksinäinen näkee kahviloissa rakastuneita pareja, perheitä, ystävyksiä halailemassa ja nauramassa. Yksinäinen juo kahvia tai olutta ja tuntee kuinka kelpaamattomuus kalvaa rintakehää.

Yksinäinen lukee kolumnin, joka kiittelee miten kaikkialla mukana kulkevat älypuhelimet tekevät suomalaisistakin sosiaalisia; viestit sinkoilevat teletorneihin aikaan ja paikkaan katsomatta.

Mutta yksinäinen kantaa älypuhelimessa yksinäisyyttä mukanaan. Ilman puhelinta sentään voisi yrittää uskotella itselleen, että joku on koettanut tavoitella häntäkin. Mykkä puhelin taskussa on armoton todistaja, hiljaisuus on lahjomaton. Sinulla ei ole ketään.

Yksinäinen herää ilman että kukaan olisi vieressä. Kun hän tulee töistä tai opiskeluista, kotona ei ole ketään jolle kertoa, että pomo oli hankala tai tentti meni hienosti.

Joskus yksinäisenkin puhelin piippaa, joskus se jopa soi. Yksinäinen ilahtuu: joku ajattelee häntä, joku kaipaa hänen seuraansa! Mutta sisuskaluja viiltää, kun viesti onkin Hobby Hallin mainos. Eikä niissä puheluissakaan kysytä, mitä kuuluu.

Niissä kysytään, kiinnostaisiko DNA:n puhelinliittymä erikoistarjouksella.

Yksinäinen yrittää suojella itseään pettymyksiltä. Kun puhelin piippaa perjantaina, hän on oppinut, että se ei ole viesti kotoa muuttaneelta lapselta vaan operaattorin saldomuistutus.

Yksinäisen itsesääli ja suru vääntyvät nopeasti vihaksi ja katkeruudeksi. Kierre on valmis: yksinäisyys katkeroittaa, katkeruus yksinäistää. Sosiaalisesti syrjäytynyttä puhuttelee Juicen riimipari: ”Yksinäisyys ympärillä katkeriksi pisaroiksi tiivistyy/siinä yksinäisyyden on seuraus, siinä on se syy.” Mieleen pujahtaa hämmentävä ajatus: oliko Juice, valtavasta suosiosta ja fanilaumoista huolimatta, tai ehkä niiden vuoksi, yksinäinen hänkin?

Yksinäinen muistaa lukeneensa eksoottisesta kulttuurista, jossa sääntöjen rikkojaa ei rangaista raipaniskuilla tai vankilalla. Kohtalo on karumpi: muut alkavat suhtautua häneen kuin häntä ei olisikaan. Hänestä tehdään ilmaa.

Yksinäinen lukee kirjoja ja katsoo elokuvia, mutta niissäkin on vaarallisia lauseita. ”Ystävä soitti”, lukee romaanissa ja taas sydämessä muljahtaa. Yksinäinen ei uskalla edes ajatella, milloin joku olisi soittanut hänelle.

Yksinäinen ei uskalla kertoa yksinäisyydestään. Stigma otsassa vahvistuisi entisestään, ehkä hänen seuraansa välteltäisiin vielä enemmän; hän olisi kuin se alakoulun kiusattu tyttö jota kiusattiin siksi että häntä kiusattiin. Tai mitä jos joku hänelle soittaisikin sen jälkeen, kun hän on kertonut yksinäisyydestään? Ei hän halua sääliä. Ystävän hän haluaa. Tai rakkaan. Rakkaan ystävän.

Yksinäisen toiveet ovat pieniä. Yksi yksinkertainen tekstiviesti – mitä kuuluu? – maksaa lähettäjälleen pari senttiä ja vie muutaman sekunnin, mutta yksinäisen päivän se pelastaisi, useammankin.

Miten minusta tuntuu, että meillä olisi tuohon aikaa ja rahaa – varsinkaan kun se ei ole millään tapaa itseltä pois.

Ihminen, olet tarpeeton

Helsingin Sanomat, 8.2.2014 (edit.)

Ensin ajattelin, että he eivät voi olla tosissaan. Mutta taisivat kyllä olla.

Jokin aika sitten telkkarin A-talk-ohjelmassa esiteltiin mekaanista hyljettä. Hyljerobotista uumoiltiin helpotusta vanhusten yksinäisyyteen. Hylje on kuulemma ohjelmoitu niin eteväksi, että se nostaa kuonoaan eri tavalla sen mukaan, kuka sitä silittää.

Vielä pykälää suurempiin järjettömyyksiin päästiin, kun Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan tutkijalta kysyttiin pääuutisissa, onko 20 vuoden päästä rekka- ja taksikuskeja. ”Ei ole”, kuului vastaus. Robotti hoitaa homman.

Kuinka joku voi antaa noin pönttöjä lausuntoja? Totta kai 20 vuoden päästä on taksikuskeja. Jokainen todellisuudentajuinen ymmärtää, että mikään robottitaksi ei ihan lähitulevaisuudessa selviä lumessa ja liikennehärdellissä niin hyvin, että kaikki suostuisivat sellaisen kyytiin.

Muistan, miten tutkijat 70-luvulla hourivat, että vuonna 2000 ihmiset liikkuvat lentoautoilla. Muistan myös, miten kaikki täyspäiset tajusivat, että tuskinpa sentään.

Joissakin tehtävissä ihmistä on hankala syrjäyttää robotilla, mutta ehkä tulevaisuudentutkijan voisi? Mopo keulisi varmasti vähemmän.

Ihmismäisestä robotista vaikuttunut sosiologi Anthony Giddens sanoi viime viikolla meidän ihmisten olevan sen partaalla, ettemme enää ole ihmisiä.

Mutta sehän on ihan oma valintamme.

Opettajien sentään halutaan vielä olevan luuta ja nahkaa eikä heitä korvata hylkeillä. Tosin varmasti joku propellipää parhaillaan haaveilee robottiopettajasta, kuuden miljoonan dollarin miehestä, joka ei osoita kiusallisia inhimillisiä tunteita.

Ja kerrottiinhan Helsingin Sanomissa äskettäin, miten ammattikouluista karsitaan lähiopetusta ja opintoja hoidetaan etänä verkossa. Siinäpä rattoisa tulevaisuudenkuva: sen sijaan, että opiskelijat tulisivat kouluun lajikumppanien pariin, he ropeltavat yksin koneita kotonaan. Ei tarvita sen kummemmin homo sapiensia kuin robottiakaan.

Opettajana tosin näen jatkuvasti sen, että lähiopetus on korvaamatonta antaessaan varsinaisen opetuksen lisäksi ihmiskontakteja ja rutiineja, jotka pitävät kiinni elämässä.

Mutta mitäpä sillä on väliä elämällä, kun ei ilmeisesti ihmiselläkään.

Aita

Helsingin Sanomat, 21.9.2013

”Sossurahat pois lusmuilta, menisivät töihin.” Telsussa pyörivä sarja syrjäytyneistä nuorista on kirvoittanut tuttavapiirissä kipakoita kommentteja. Erään isohkon kaupungin johtaja valitti, ettei huvita maksaa veroja, jos rahaa käytetään siihen, että joku seilaa huvikseen työttömyyden, opiskelun ja työnteon välillä.

Kokkarinuorten äskettäiset teesit sopivat ajan henkeen. Perusviesti on selvä: jokainen on oman onnensa seppä, ja reppanoita hyysätään liikaa.

Minun kai pitäisi pystyä komppaamaan uusoikeistolaisia avauksia, olenhan korkeakoulutettu ja keskiarvoa paremmin tienaava, Helsingin kantakaupungissa asuva valkoinen heteromies. Upseerin poika Kruununhaasta.

Vaan kun ei. Ja tässä kohtaa mieleeni tulee eräs aita. Se sijaitsee Tokoinrannassa ja erottaa leikkipuiston nurmikosta, jolla laitapuolen tallaajat loikoilevat. Käyn lasten kanssa puistossa usein.

Elämä on valintoja, vastuuta ja vapautta, aivan totta. Mutta se on myös sairauksia, konkursseja, turvatonta lapsuutta, henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Paljon tulee pyytämättä ja tilaamatta. Kokkarinuorten mainostama mahdollisuuksien tasa-arvo on utopia, paljon epärealistisempi kuin Marxin parjatut näkemykset.

Mielessä on käynyt usein, kuinka pienestä on saattanut olla kiinni, kummalla puolen aitaa olen.

Aita ei ole muuri. Sellaisia tuulia voi sattua kohdalle, että se kaatuu.

Kolmekymppisenä elin peruspäivärahalla, asumistuella ja toimeentulotuella. Ei ammattia, ei töitä. Vähän sama meininki kuin telkkarin syrjäytyneillä siis.

Kun pysähdyn autolla Kurvin liikennevaloihin, joissa paikallinen desperado heristää luokkatietoisesti nyrkkiään, tekisi mieli avata ikkuna ja sanoa: jospa tietäisit.

Laitapuolen kulkija on metka käsite. Laidassa nimittäin vaeltavat varoista riippumatta myös ne, jotka ovat kadottaneet ymmärryksen siitä, mitä kutsutaan elämäksi ja sen oikuiksi. Syrjäytyä voi kokoomusnuorten kokkareille.

Siitä olen kokkarikansan kanssa samaa mieltä, että yhteiskunnassa on sijansa itsekkyydelle. Varsinkin sellaisen itsekkyyden toivotan tervetulleeksi, joka ihan oman edun vuoksi vaatii, että köyhistä ja päihdeongelmaisista pidetään huolta, eikä heikon anneta särkyä.

Se kun voit seuraavaksi olla sinä.

 

Hävittäjä-ässät

Metro, 9.2.2009

Eräs ystäväni on aina myöhässä. Olen tuntenut jätkän nelivuotiaasta enkä tiedä hänen kertaakaan ehtineen sovittuun tapaamiseen.

Jatkuva odottelu hatuttaa, mutta samalla sopii miettiä omia vajavaisuuksiaan. Jos ystäväni on patologinen myöhästyjä, itse olen patologinen tavaroiden hukkaaja.

Kosteat baari-illat korskeimmassa nuoruudessa olivat oma lukunsa. Lompakko, kännykkä, avaimet -kolmikosta vähintään yksi jäsen katosi yöhön. Mutta kuten M.A. Nummisen biisissä tiedetään, sama se on taloni, join tai en.

Eivät ne pysy kamat tallessa vieläkään.

Esineiden jatkuvassa hukkaamisessa on kuitenkin puolensa. Ne onnettomat, jotka osaavat pitää omaisuudestaan huolta, hukkaavat valtavat määrät löytämisen iloa. On huikea tunne, kun avaimet kadotettuaan ja kaikki kauhuskenaariot läpikäytyään löytää nipun ulko-ovesta roikkumasta.

Hukkaaminen opettaa kantapään kautta tuttua totuutta: asioiden arvon ymmärtää parhaiten ne ensin menetettyään. Tunnelma on aivan toinen kuin ennen menetyksiä, vaikka kaikki on vain entisellään. Loputon lost and found -draama on sittenkin elämää onnellistuttava komedia, ei tragedia.

Löytämisen ilo on niin vilpitön, että jopa jäyhät suomalaiset intoutuvat puhumaan tuntemattomille. Löytötavarapisteissä voi kuulla huojentuneita tarinoita löytyneistä käsilaukuista ja korvaamattomista valokuvista, joiden oli luultu kadonneen iäksi.

Hukkaajat väistämättä kasvavat elämään kaaoksen ja epätietoisuuden keskellä. Samalla oppii suurpiirteisyyttä. Hermot pitää hallita, vaikka kuinka huomaisi, että salkullinen tärkeitä papereita matkustaa yhä metrossa, kun itse jo seisoo Herttoniemen liukuportaissa. Ehkä ne sitten eivät olleet niin tärkeitä.

Kun kännykkä kaikkine numeroineen katoaa säännöllisesti, sosiaalinen kartta päivittyy kuin itsestään. Numerot saa poimittua uudelleen sitä mukaa kun kaverit soittavat, ja jos joku ei ikinä ota yhteyttä, numero jouti mennäkin.

Hävittäjä-ässä oppii nopeasti, ettei pidä hankkia turhia tavaroita eikä varsinkaan pinnistellä kovin merkkitietoiseksi. Useamman huntin kännykät ja aurinkolasit ovat liian kalliita hukattaviksi, eikä materiaan muutenkaan pidä kiintyä liikaa. Paljon puhutut henkiset arvot sopivat hukkaajaluonteelle kuin nyrkki silmään.

Ne sitä paitsi tarjoavat löytäjän iloa ilman, että ne ensin pitäisi kadottaa.

Uusi elämä

Anna, 3/2009

En enää tee uudenvuodenlupauksia, niin kunniaton on historiani uusien elämien aloittajana. Ja lopettajana.

Jostain syystä ajatus uudesta elämästä on kiehtonut minua aina. Lapsena kiinnostuin isoisän isoisän Gustaf B:n kohtalosta: hän katosi mystisesti merillä 1880-luvulla. Virallisen sukusaagan mukaan Biskajanlahden myrsky huuhtoi miehen yli laidan.

En olisi niinkään varma. Heti tapauksesta kuultuani päättelin, että kotioloihinsa tyytymätön mies aloitti puhtaalta pöydältä jossain kaukana, ulottuivathan merimiehen reissut aina Amerikkoihin asti. Minun mielikuvissani hän vaihtoi nimeä, opetteli uuden kielen ja eli entisen perään vielä toisen elämän, kunnes sitten vanhoilla päivillään Etelä-Amerikan lämmössä kertoi jälkeläisilleen kaihoisia tarinoita kaukaisesta Suomesta, jossa on lunta ja pimeää ja sitkeä kansa.

Myöhemmin olen viehtynyt kirjoihin ja elokuviin, joihin liittyy uuden alun teema. Tarinat, joissa joku saa todistajansuojeluohjelmassa toisen identiteetin, ovat ehdotonta ykköskamaa.

Omat uudet elämät olivat vaatimattomia virityksiä. Uusi alku -räpellyksiin ei liittynyt nimen- tai edes paikanvaihdoksia ja aina ne jäivät surkean lyhyiksi.

Toisaalta projekteja leimasi kunnianhimo. Puberteettinen identiteettikriisi ajoi epäilemään, että erilaisia minuja sählää jo liiankin kanssa, ja havainto johti suoranuottiseen teinipsykologiaan: helpompaa kuin selvittää, kuka oikeasti mahtaa olla, on ruveta sellaiseksi kuin haluaa. Siinä sitten saisi samassa paketissa ihanneminän ja itsetuntemuksen.

Eihän tuollaisesta mitään tule, tietenkään. Ihminen ei noin vain muutu, ja jatkuva tavoitteiden virittely ja itsetarkkailu lukitsee ikuiseen tyytymättömyyteen. Uusi elämä on fantasia, joka kangastuksen tavoin loittonee, kun sitä yrittää lähestyä. Ajatus tulevasta parannuksesta toki auttaa sietämään vallitsevaa vajavuutta.

Kalenterimagiikka ja tarkasti määritellyt uuden elämän aloittajaiset ovat katala keksintö. Röökiä voi hyvin omintunnoin kiskoa askin päivässä joulukuussa, jos polttamisen on määrä loppua vuodenvaihteessa. Ja kun elämä numero 2 sitten alkaa, tietoisuuden valtaa juuri se, minkä sieltä yrittää karkottaa. Jos mielestään on pakko lopettaa laiskottelu, tupakointi, viinanjuonti ja roskaruuan syöminen, samainen pakko kierosti mehustaa juuri kieltämänsä asiat.

Luennoitsija joskus valaisi mielen toimintaa osuvasti: ”Älkää ajatelko vaaleanpunaista elefanttia”, hän komensi ja kysyi sitten, mikä juuri äsken mahtoi vilahtaa silmien edessä.

Aikuisiässä olen hiljalleen luopunut sellaisista tavoitteista ja lupauksista, jotka vähänkään haiskahtavat pakoilta. Itsearmo kunniaan! Olen myös huomannut, että jos jotain kohennusta elämäänsä haluaa, vähintään kannattaa vaihtaa pakot haluiksi. Pakkoja vastaan on kiva kapinoida, mutta omia haluja vastaan on älytöntä käydä taistoon. Pakko lopettaa vetelehtiminen ei tehoa. Haluan kirjoittaa enkä maata sohvalla toimii jo paremmin. Jos vielä onnistuu valjastamaan mielikuvia ja tunteita muutosvankkurien eteen, ryhtymyksiin tulee aivan uusi tenho.

Vaan kyllähän ihminen muuttuu koko ajan ilman mitään ole oman itsesi muutosjohtaja -projektejakin. Eipä tarvitse katsoa kovinkaan vanhaa kuvaa itsestään, kun jo huomaa ajattelevansa, että nykyään sitä on koko lailla eri otus. Muutos tulee vaivihkaa, päivittäin ja pienistä ajatuksista ja asioista, oli sitten kyse vaikka vain siitä, lätkiikö leivän päälle voita vai ei. Muutamat arkiset valinnat ajan oloon jyräävät näyttävät kertarysäykset. Hitaat trendit ovat aina kavalimmat ja väkevimmät. Niitä ei useinkaan huomaa, mutta koko ajan ne tekevät pitkää päivää.

Mitään en lupaa, mutta tänä vuonna haluan itsepetoksellisten kertaryminähoureiden sijaan antaa pienille arkivalinnoille sen merkityksen, joka niille kuuluu. Aloittaa voisin vaikka siitä, että joka päivä oppisin pysäyttämään alkuunsa pari kielteistä ajatuskelaa ja pyöräyttämään tilalle pari myönteistä. Vuoden päästä tase olisi kohentunut yli tuhannen ajatusketjun verran.

Viidessä vuodessa se jo tekisi uuden elämän.

Pikkujuttuja

Anna, 32/2008

Kävin hiljattain Kaisaniemen pienessä kukkakaupassa. Mukana oli puolitoistavuotias Kiisa-tytär, joka ihastui ikihyviksi erääseen ruukkukasviin (tarkempaa määritystä en pysty tekemään). Kukka oli joka tapauksessa selvästi muita pienempi, ja kenpäties lapsi tunsi kohtalonyhteyttä kasvirääpäleen kanssa.

Kun olimme lähdössä, Kiisa nosti mekkalan. Kauppaa pitävä vanha rouva sanoi, että jos joku pitää kukasta noin paljon, hänen kyllä täytyy saada se. Niinpä nainen antoi kukan tytölle lahjaksi.

En muista, milloin viimeksi olisin nähnyt niin aurinkoista ilmettä kuin tytöllä oli hänen puristaessaan kukkaa käsiensä välissä koko kotimatkan.

Jotenkin tunsin, että vastaisuudessakin ostan turnipsit juuri tuosta kaupasta.

Toinenkin tapaus liittyy kotikulmiin. Onnistuin pudottamaan vanhan kehystetyn valokuvan, ja lasi helähti rikki. Otin mitat ylös ja kävin kysymässä paikallisesta kehystämöstä, saisiko heiltä mittatilauksena uuden lasin. Kaupan pitäjä katosi hetkeksi takahuoneeseen ja tuli takaisin mittojen mukaisen lasin kanssa.
– Mitä olen velkaa? kysyin.
– Et mitään. Eipä ollut iso vaiva.

Nyt tiedän sitten senkin, minne vien tauluja kehystettäväksi, jos tarvetta tulee.

Valitettavasti myös ikävät asiat jäävät mieleen, pienetkin. Lapsena kuulimme, että läheisellä huoltoasemalla voisi käydä puhaltamassa koneella ilmaa fillarin renkaisiin. Tuskin olimme päässeet huoltamon pihaan, kun omistaja ajoi meidät raivoisasti tiehensä. Huoltamo on edelleen tuossa naapurissa, eikä perhana saa minusta asiakasta, vaikka minulla joskus auto olisikin.

Hiukan onnellisempi tarina on se, kun teini-iässä kävimme kuolaamassa keskustan musiikkiliikkeessä rumpuja ja kitaroita. Kellaribändimme kitaristi kokeili liikkeen kitaraa ilmeisesti liian pitkään, sillä myyjä valisti vihaisesti, että kyseessä on kauppa eikä treenikämppä. Jos emme aio ostaa mitään, sopii poistua.

Myöhemmin kitaristiystäväni toimi Kansallisoopperassa äänivastaavana ja tiedusteli taloon uutta miksauslaitteistoa samaisesta liikkeestä:
– Budjetti ei tosin saisi mennä pahasti yli miljoonan markan.
Lapsuuden trauma oli kertaheitolla purettu ja revanssi saatu, sen verran oli liikkeen jätkiin tullut vipinää. Kuulemma tervehtivät vielä nykyäänkin kadulla.

Jos yksi lausahdus voikin joskus tuhota paljon, voi se myös pelastaa. Tein hiljattain epäonnisen videokamerakaupan isossa kodinkoneliikkeessä. Kamera ei toimi. Kun sillä yrittää kuvata, ruutuun tärähtää jossain vaiheessa teksti ”write error”. Vein härvelin takuuhuoltoon, josta se parin viikon kuluttua palasi yhtä viallisena kuin ennenkin.

Vasta kotona huomasin huoltoraportista, että pojat olivat etsineet ”bright error” -vikaa. No, tekevälle sattuu. Ei muuta kuin kone uudestaan huoltoon, josta se sitten aikanaan tulikin mukanaan 73 euron lasku turhasta työstä, mitään vikaa kun ei ollut löytynyt. Tällä kertaa ymmärsin kokeilla vehjettä jo liikkeessä, ja pian ja todistetusti se menikin jumiin.

Kiehahdin pitämään pientä esitelmää, josta en ole lainkaan ylpeä mutta joka yhtä kaikki välitti tunnelmia siitä harmituksesta, kun ei ole saanut esimerkiksi lapsen ensimmäisiä puheenparsia purkkiin koneen lojuessa koko kesän huollossa.

Myyjä vaikutti aidon myötätuntoiselta:
– Ymmärrän hyvin, että tuommoinen ottaa päähän.
Myyjä näytti melkeinpä siltä, kuin kyse olisi jostain hänen menetyksestään.
– Yritän löytää heti lainaksi koneen, joka toimii.

Sellainen löytyi, se toimii ja nyt hävettää koko joutava purkaus sinänsä mitättömästä asiasta.

Pienestä se on kiinni. Hurjimmilleen yksittäisten lauseiden merkitys kai kasvaa perheriidoissa. Jospa vain osaisi sen sijaan, että nälväisee mehukkaan vastanaljan, sanoa vaikka juuri tuon: ymmärrän hyvin, että sinua ottaa päähän. Tuolla eleellä monesti pelastaisi jotain paljon isompaa kuin asiakassuhteen tai videokameran.

Ei paras aamu

Metro, 22.9.2008

Ei ollut viime tiistain startti parhaasta päästä.

Heti aamulla huomasin, että ääni oli mennyt. Se on harmillinen juttu, jos päivän mittaan on määrä pitää oppitunteja kahdessa koulussa. Kymmenen vuoden aikana vain pari kertaa olen joutunut jäämään pois töistä sairauden takia. Nyt kun muun päälle pitäisi juontaa suoraa tv-ohjelmaa, sairaus keksi iskeä. Ja vei puhetyöläiseltä juuri sen puhekyvyn.

Ajattelin ottaa aikalisän juomalla rauhassa aamukahvin ja lukemalla lehden. Etusivua pitemmälle en päässyt. Otsikot kirkuivat pörssien syöksyvän kaikkialla alas.

Vuosi sitten siirsin vaatimattomat säästöni turvalliselta tililtä epämääräisiin rahastoihin, joiden arvo viimeistään nyt siis romahti. Vaatimattomista säästöistä tuli vielä vaatimattomampia.

Ääni meni ja rahat. Yritin iskeytyä arkeen kiinni ja vein tyttären päiväkotiin. Hoitaja, johon lapsi on kovasti kiintynyt, pahoitteli lähtevänsä pois: oli saanut viran muualta. No, minkäs sille. Pikaiset hei-heit ja säntäys parturiin, jonne olin varannut ajan. Sain kuulla, että olivat unohtaneet kirjata varauksen, ja niinpä jäivät hiukset leikkaamatta. Olivat kovasti pahoillaan.

Ryntäsin metroon ja rupesin miettimään, mistä taion sijaisia oppitunteja pitämään. Samassa huomasin tyttären lapasten jääneen taskuuni. Hän siis olisi koko päivän tarhassa ilman käsineitä, koleassa syyssäässä.

Oli pakko pitää pieni yhden miehen palaveri, tiistaiaamun metromeditaatio, Sörnäisten ja Kalasataman välissä.

Nostin katseen muihin matkalaisiin. Minkämoisia heidän murheensa lienevät? Viisikymppinen, ilmeettömästi mustaan ikkunaan tuijottava mies, mitähän hänelle kuuluu: Avioliitto kunnossa? Elämänilo tallella? Viekö metro töihin vai terveyskeskukseen? Synkän näköinen nainen etuvasemmalla: Jäikö toiveammatti haaveeksi, koulut kesken? Onko kotona juoppo ja katkera mies, aikuiset lapset vailla suuntaa? Entä vastapäinen vanhus: Ei kai kasvain ole ärhäköitynyt? Oliko eilinen lääkäri jotenkin arvoituksellinen, vihjaileva?

Ajatus harhaili muun metroväen mahdollisissa murheissa, todellisissa tai kuvitelluissa. Oikeissa ongelmissa, yhtä kaikki.

Tiedä sitten, oliko syynä juuri surullisen oloinen nainen muovikasseineen vai kuka, mutta yhtäkkiä tuntui, kuin se aamumetron äänensä menettänyt juontaja, tyttären lapaset sylissään, selviäisi kyllä.