Uusi Suomi, 22.12.2015

Se oli pysäyttävä tekstiviesti. Varmaan siksikin, että se tuli kansanedustajalta. En yleensä saa niin henkilökohtaisia viestejä poliitikoilta. Mutta kyllä se jäi mieleen muista syistä:

”Se mitä näen ympärilläni, tekee minut sairaaksi. Sättimistä, selkäänpuukottamista, naljailua. Mutta mitä me kaikki loppujen lopuksi halutaan? Sitä että joku edes vähän kuuntelisi, ymmärtäisi ja välittäisi, prkle.”

En tiedä missä olit, kun tuon kirjoitit. Täysistunnossa, valiokunnassa, ehkä eduskunnan kahvilassa? Minä olin opettajainhuoneessa, kun sen sain. Seuraava tunti oli elämänkatsomustietoa, ja suunnitelmat menivät uusiksi. Viritin keskustelun surullisesta ristiriidasta, josta kirjoitit.

Vuosi alkaa olla lopuillaan, tämä ihmeellinen vuosi. Julkinen sanailu kärjistyi sen mittaan niin, että moni lehti poisti kommenttipalstat kokonaan.

Ulkomailla asuneelle tuttavalle kävi kuin kosmonautille. Aikoinaan Neuvostoliitto laukaisi miehiä avaruuteen niin pitkäksi aikaa, että koko maa ehti sillä välin kadota kartalta. Kosmonautit ihmettelivät, kun olivat lähteneet Neuvostoliitosta mutta palasivat Venäjälle.

Tuttavani hämmästys oli yhtä suuri. Mitä täällä oikein on tapahtunut? Tämä ei ole se Suomi, josta hän lähti.

On jo ehditty pelätä, että luisumme kohti polttopulloyhteiskuntaa, kristalliyötä. Kansalaiskeskusteluun on juurtunut pidäkkeetön viha. Kolumneja ja blogeja rustaavana tiedän, että palaute voi olla hämmentävän hyökkäävää, uhkailevaakin.

Mutta raivomeilejä kiinnostavampaa on se, mitä tapahtuu, kun niihin vastaa ystävällisesti. Tai asiallisesti. Tai nyt ylipäätään vastaa.

Lähes poikkeuksetta pian tulee uusi meili. Se on sovitteleva ja usein anteeksipyytelevä. Niin, miten se tekstari menikään: ”että joku kuuntelisi…”

Jossain on ihan liikaa ulkopuolisuuden tunnetta, turhautumista, yksinäisyyttä.

Enkä pyhimys ole minäkään, kaukana siitä. Tiedän hyvin, mitä ovat kostonhalu ja aamuyön mustat mietteet. Olen kirjoittanut henkilöönkäyviä kolumneja. Koneeltani on kirvonnut päättäjille turhan tiukkaa sähköpostia, tänäkin vuonna.

Entä kun joku on vastannut? Sama juttu. Oma meili on melkein nolottanut, ja seuraavaksi näppäimistöstä singahtaa sovittelevia sanoja.

Pitäisi muistaa, että tuskin yksikään poliitikko nyt ihan vasiten punoo juonia Suomen päänmenoksi. Nekin päätöksentekijät, joiden aivoituksia on vaikea ymmärtää, varmasti pyrkivät hyvään, omista ihanteistaan ja arvoistaan käsin.

Älämölön äärellä sopii miettiä, onko mitään älyllisesti veltompaa puuhaa kuin joukkosieluinen kivittäminen. Siihen ei tarvita kuin laumavaistoa ja alhaisia tunteita. Kun jossain tuoksahtaa veri, meistä tulee hyeenalauma, joka kilpailee siitä, kuka raatelee roisimmin.

Netin kenttäoikeus jakaa tuomioita nopeasti ja tunteella, vailla valituslupaa. Netti-inttäjäisistä ei ensimmäisenä tule mieleen paljon puhuttu joukkoäly, ennemmin virtuaalinen sisällissota. Sosiaalinen media heimoutuu getoiksi ja kupliksi, joissa samanmieliset maalaavat karikatyyrisiä viholliskuvia ja tankkaavat vertaistukea ja vahvistusta omalle itseriittoiselle oikeassaololle.

Verkko kuplii.

On murheellista, kuinka viehtyneitä olemme kitkerään lauma-ajatteluun, joka saa voimansa vastakkainasettelusta ja niin henkisistä kuin fyysisistä muureista ja piikkilangoista, hiekkalaatikkotunteista. Muistamme erot, unohdamme yhtäläisyydet.

Loppujen lopuksi ihmisten toiveet ja pelot ovat kaikkialla hyvin samanlaisia. Pelkäämme että läheisille sattuu jotain, pelkäämme sairauksia, työttömyyttä, yksinäisyyttä, kenties kuolemaakin; toivomme, että perusasiat olisivat kunnossa, olisi töitä, ruokaa ja katto pään päällä – ja niin, että joku edes vähän kuuntelisi, välittäisi ja rakastaisi.

Naiivi ja pateettinen ajatus? Mahdollisesti. Ajatus, joka olisi syytä aina pitää mielessä? Ehdottomasti.

Me tarvitsemme terävää poliittista debattia, kirpeitä väittelyitä, kyseenalaistavaa ja valpasta journalismia ja kansalaiskeskustelua. Mutta epäargumentatiivinen tölvintä ei vie mitään hyvää eteenpäin. Sen soisi olevan yhtä passé kuin takavuosien Heikoin lenkki -ohjelma ja Mattiesko Hytösen kolumnit.

Lähteekö teksteistä terä, jos ilkeily ja provoilu jää vähemmälle? Ei, päinvastoin. Kannattaa muistaa Dalai-laman viisas ajatus: kun muut kiivailevat, silloin myötätunto on radikaalia.

Toivon kaikille rauhallista joulua, hyvää tahtoa ja pitkää pinnaa tämän merkillisen vuoden lopuksi ja malttia vuodelle 2016.

Yritetään nyt olla ihmisiksi – kun kerran sellaisiksi on synnytty.

 

Kolumni kirjassa Idea – johdatus filosofiaan, Eenariina Hämäläinen, Arno Kotro, Meri-Tuulia Arkko, Otava 2015

Kärpänen lensi luokassa. Viimein se laskeutui pöydälle jääneen Sofi Oksasen Puhdistus-romaanin päälle.

Menossa oli metafysiikan kurssi, puhuimme tieteestä ja sen rajoista. Kiitos kärpänen: nyt tiesin miten voisimme jatkaa. Kirjan ja kärpäsen kohtaamisesta virisi keskustelu.

Kärpänen ei koskaan tule ymmärtämään romaanista mitään, ei edes sitä, mikä se on – ei liioin kissa, koira tai simpanssikaan. Silti ne havaitsevat kirjan ja voivat koskettaa sitä.

Jospa ihmisen suhde kosmokseen on sama kuin kärpäsen suhde kirjaan? Näemme yllämme tähtitaivaan ja kaukoputkilla ja teleskoopeilla voi havainnoida kiehtovan kaunista ja mittaamattoman suurta maailmankaikkeutta, mutta viisainkaan meistä ei pysty kertomaan, miksi se on olemassa. Ihmismielellä vastaan tulee kognitiivinen lasikatto aivan samoin kuin koiralla, jonka pitäisi ymmärtää kemian kaavoja.

Ehkä todellisuus on kuusiulotteinen mutta havaitsemme ulottuvuuksista vain kolme, tai kenpäties kosmokseen on koodattu viesti, joka ei vajavaisille aivoillemme aukene? Niin – jos maailmankaikkeus on vastaus, mikä on kysymys?

Oikeastaan emme tiedä edes sitä, mitä me emme tiedä. Jos annamme suhdeluvun sata sille tiedolle ja viisaudelle, joka tarvittaisiin maailmankaikkeuden kaikkien ilmiöiden syvälliseen ymmärtämiseen, on mahdoton sanoa, yltääkö nykytiede lukuun viisi, viisikymmentä vai yhdeksänkymmentäviisi.

Kenties on olemassa kokonaisia rinnakkaisuniversumeja ja koko ihmiskunnan tuntema maailmankaikkeus on vain palanen jotakin paljon suurempaa kokonaisuutta. Jos ovenkahvan bakteerit osaisivat ajatella, ne varmaan kuvittelisivat, että tämä kahva tässä on koko suunnaton universumi.

Ihmisjärjellä ja ymmärryksellä on rajansa, ja sen myötä tieteelläkin. Mutta se ei tarkoita, että mikä tahansa vaihtoehtoinen maailmanhahmotustapa olisi yhtä käypä, saati parempi. Jos tiede ei anna vastausta siihen, miten ja miksi maailmankaikkeus sai alkunsa, se ei ole syy uskoa siihen, että maailmankaikkeus syntyi Iruski-jumalan kyyneleestä.

Toisaalta inhimillinen todellisuus pitää sisällään paljon sellaista, missä tiede on hampaaton. Ei tiede kerro, mikä on oikein ja väärin. Ei fysiikan, kemian tai psykologiankaan oppikirja anna ohjeita, miten minun pitäisi elää, kenen kanssa mennä naimisiin ja miten ylisummaan löytäisin elämään mieltä ja tarkoitusta.

Luokassa on äkkiä hiljaista. Katson kärpästä, se näyttää kumman levolliselta. Kunpa tietäisi.

Helsingin Sanomat, 10.8.2013

Ensin sen taisi sanoa Matti Vanhanen, sitten Jörn Donner.

Että todellisia ystäviä ei ole. Donnerin mukaan hänellä on ”tarveystäviä”. Ilmeisesti nämä ”ystävät” soittavat kysyäkseen, voiko Jörkka auttaa jossakin projektissa. Tai toisin päin.

Oikeat ystävät soittavat kysyäkseen, mitä kuuluu.

Piti ihan pysähtyä miettimään omaa tilannetta. Kyllä, minulla on miespuolisia ystäviä, joiden kanssa voi puhua mistä tahansa, jopa ilman projektia, mutta enimmäkseen läheiset ystävät ovat naisia.

Tai eihän se mikään mutta ole, hienoahan se, vaikka onkin vähän omituista, että oman jäsenryhmän elämänmeno tuntuu vieraammalta.

Kavahdan horinaa miesten putkiaivoista ja naisten tippaleipäaivoista. Asenteelliset hömppäteoriat, jotka muodikkaasti todistelevat miesaivojen kehnoutta milloin missäkin, ovat samanlaista potaskaa kuin 1800-luvun rotuopit.

Mutta kyllä naisten ja miesten kulttuurissa on eroja. Se nyt vain ei ole pelkkä klisee, että äijämeininkiä vaivaa joutava kilpailu ja näyttämisen pakko. Jos ei avoimesti niin verhotusti. Pahimmillaan reaalielämäkin muistuttaa pinnisteltyä Facebook-poseerausta.

Jos muutosta haluaa, paras työkalu on tietysti peili. Itsestä on hyvä aloittaa – ja siihen on myös hyvä lopettaa.

Miehinen äly ja kamppailuvietti ovat avittaneet ihmiskunnan ulos luolista ja johtaneet huikeisiin keksintöihin. Mutta nyt kun on päästy luolista, voisi jo hellittää, muuten olemme luolissa taas.

Tavallaan jo olemme, poteroissa ainakin. Keskiluokkaisen miehen yksinäisissä taisteluhaudoissa ei tapella ryssää vaan vertaisia vastaan. Välillä noustaan esittelemään saavutuksia, mutta pyyteettömälle ”mitä kuuluu?” -yhteydenpidolle jää kumman vähän sijaa, heikkouden näyttämisestä puhumattakaan.

Vaikka kyllähän siinä juttua piisaa, kun yksi on ostanut sadan tonnin veneen, toinen tavannut pääministerin ja kolmas saanut käyntikorttiinsa lisää tulivoimaa.

Syntyy hyvä kerskustelu.

Hinta vain on kova. Eläkepommin rinnalla tikittää yksinäisyyspommi, jos kaverit ovat työkavereita ja elämä työelämää. Voi olla eläkevuosina hiljaista ja yksinäistä.

Ilman niitä tarveystäviä.

 

Metro, 9.2.2009

Eräs ystäväni on aina myöhässä. Olen tuntenut jätkän nelivuotiaasta enkä tiedä hänen kertaakaan ehtineen ajoissa sovittuun tapaamiseen.

Jatkuva odottelu hatuttaa, mutta samalla sopii miettiä omia vajavaisuuksiaan. Jos ystäväni on patologinen myöhästyjä, itse olen patologinen tavaroiden hukkaaja.

Nuoruuden kosteat baari-illat olivat tietysti oma lukunsa. Lompakko, kännykkä, avaimet -kolmikosta vähintään yksi jäsen katosi yöhön. Mutta kuten M.A. Nummisen laulussa tiedetään, sama se on taloni, join tai en.

Eivät ne pysy kamat tallessa vieläkään.

Esineiden jatkuvassa hukkaamisessa on kuitenkin puolensa. Ne onnettomat, jotka osaavat pitää omaisuudestaan huolta, hukkaavat valtavat määrät löytämisen iloa. On huikea tunne, kun avaimet kadotettuaan ja kaikki kauhuskenaariot läpikäytyään löytää nipun ulko-ovesta roikkumasta.

Hukkaaminen opettaa kantapään kautta tuttua totuutta: asioiden arvon ymmärtää parhaiten ne ensin menetettyään. Tunnelma on aivan toinen kuin ennen menetyksiä, vaikka kaikki on vain entisellään. Loputon lost and found -draama on sittenkin elämää sulostuttava komedia, ei tragedia.

Löytämisen ilo on niin vilpitön, että jopa jäyhät suomalaiset intoutuvat puhumaan tuntemattomille. Löytötavarapisteissä voi kuulla huojentuneita tarinoita löytyneistä käsilaukuista ja korvaamattomista valokuvista, joiden oli luultu kadonneen iäksi.

Hukkaajat väistämättä kasvavat elämään kaaoksen ja epätietoisuuden keskellä. Samalla oppii suurpiirteisyyttä. Hermot pitää hallita, vaikka kuinka huomaisi, että salkullinen tärkeitä papereita matkustaa yhä metrossa, kun itse jo seisoo Herttoniemen liukuportaissa. Ehkä ne sitten eivät olleet niin tärkeitä.

Kun kännykkä kaikkine numeroineen katoaa, sosiaalinen kartta päivittyy kuin itsestään. Numerot saa poimittua uudelleen sitä mukaa kun kaverit soittavat, ja jos joku ei ikinä ota yhteyttä, numero jouti mennäkin.

Hävittäjä-ässä oppii nopeasti, ettei pidä hankkia turhia tavaroita eikä varsinkaan pinnistellä kovin merkkitietoiseksi. Useamman satasen kännykät ja aurinkolasit ovat liian kalliita hukattaviksi, eikä materiaan muutenkaan pidä kiintyä liikaa. Paljon puhutut henkiset arvot sopivat hukkaajaluonteelle kuin nyrkki silmään.

Ne sitä paitsi tarjoavat löytäjän iloa ilman, että ne ensin pitäisi kadottaa.

Anna, 3/2009

En enää tee uudenvuodenlupauksia, niin kunniaton on historiani uusien elämien aloittajana. Ja lopettajana.

Jostain syystä ajatus uudesta elämästä on kiehtonut minua aina. Lapsena kiinnostuin isoisän isoisän Gustaf B:n kohtalosta: hän katosi mystisesti merillä 1880-luvulla. Virallisen sukusaagan mukaan Biskajanlahden myrsky huuhtoi miehen yli laidan.

En olisi niinkään varma. Heti tapauksesta kuultuani päättelin, että kotioloihinsa tyytymätön mies aloitti puhtaalta pöydältä jossain kaukana, ulottuivathan merimiehen reissut aina Amerikkoihin asti. Minun mielikuvissani hän vaihtoi nimeä, opetteli uuden kielen ja eli entisen perään vielä toisen elämän, kunnes sitten vanhoilla päivillään Etelä-Amerikan lämmössä kertoi jälkeläisilleen kaihoisia tarinoita kaukaisesta Suomesta, jossa on lunta ja pimeää ja sitkeä kansa.

Myöhemmin olen viehtynyt kirjoihin ja elokuviin, joihin liittyy uuden alun teema. Tarinat, joissa joku saa todistajansuojeluohjelmassa toisen identiteetin, ovat ehdotonta ykköskamaa.

Omat uudet elämät olivat vaatimattomia virityksiä. Uusi alku -räpellyksiin ei liittynyt nimen- tai edes paikanvaihdoksia ja aina ne jäivät surkean lyhyiksi.

Toisaalta projekteja leimasi kunnianhimo. Puberteettinen identiteettikriisi ajoi epäilemään, että erilaisia minuja sählää jo liiankin kanssa, ja havainto johti suoranuottiseen teinipsykologiaan: helpompaa kuin selvittää, kuka oikeasti mahtaa olla, on ruveta sellaiseksi kuin haluaa. Siinä sitten saisi samassa paketissa ihanneminän ja itsetuntemuksen.

Eihän tuollaisesta mitään tule, tietenkään. Ihminen ei noin vain muutu, ja jatkuva tavoitteiden virittely ja itsetarkkailu lukitsee ikuiseen tyytymättömyyteen. Uusi elämä on fantasia, joka kangastuksen tavoin loittonee, kun sitä yrittää lähestyä. Ajatus tulevasta parannuksesta toki auttaa sietämään vallitsevaa vajavuutta.

Kalenterimagiikka ja tarkasti määritellyt uuden elämän aloittajaiset ovat katala keksintö. Röökiä voi hyvin omintunnoin kiskoa askin päivässä joulukuussa, jos polttamisen on määrä loppua vuodenvaihteessa. Ja kun elämä numero 2 sitten alkaa, tietoisuuden valtaa juuri se, minkä sieltä yrittää karkottaa. Jos mielestään on pakko lopettaa laiskottelu, tupakointi, viinanjuonti ja roskaruuan syöminen, samainen pakko kierosti mehustaa juuri kieltämänsä asiat.

Luennoitsija joskus valaisi mielen toimintaa osuvasti: ”Älkää ajatelko vaaleanpunaista elefanttia”, hän komensi ja kysyi sitten, mikä juuri äsken mahtoi vilahtaa silmien edessä.

Aikuisiässä olen hiljalleen luopunut sellaisista tavoitteista ja lupauksista, jotka vähänkään haiskahtavat pakoilta. Itsearmo kunniaan! Olen myös huomannut, että jos jotain kohennusta elämäänsä haluaa, vähintään kannattaa vaihtaa pakot haluiksi. Pakkoja vastaan on kiva kapinoida, mutta omia haluja vastaan on älytöntä käydä taistoon. Pakko lopettaa vetelehtiminen ei tehoa. Haluan kirjoittaa enkä maata sohvalla toimii jo paremmin. Jos vielä onnistuu valjastamaan mielikuvia ja tunteita muutosvankkurien eteen, ryhtymyksiin tulee aivan uusi tenho.

Vaan kyllähän ihminen muuttuu koko ajan ilman mitään ole oman itsesi muutosjohtaja -projektejakin. Eipä tarvitse katsoa kovinkaan vanhaa kuvaa itsestään, kun jo huomaa ajattelevansa, että nykyään sitä on koko lailla eri otus. Muutos tulee vaivihkaa, päivittäin ja pienistä ajatuksista ja asioista, oli sitten kyse vaikka vain siitä, lätkiikö leivän päälle voita vai ei. Muutamat arkiset valinnat ajan oloon jyräävät näyttävät kertarysäykset. Hitaat trendit ovat aina kavalimmat ja väkevimmät. Niitä ei useinkaan huomaa, mutta koko ajan ne tekevät pitkää päivää.

Mitään en lupaa, mutta tänä vuonna haluan itsepetoksellisten kertaryminähoureiden sijaan antaa pienille arkivalinnoille sen merkityksen, joka niille kuuluu. Aloittaa voisin vaikka siitä, että joka päivä oppisin pysäyttämään alkuunsa pari kielteistä ajatuskelaa ja pyöräyttämään tilalle pari myönteistä. Vuoden päästä tase olisi kohentunut yli tuhannen ajatusketjun verran.

Viidessä vuodessa se jo tekisi uuden elämän.

Anna, 32/2008

Kävin hiljattain Kaisaniemen pienessä kukkakaupassa. Mukana oli puolitoistavuotias Kiisa-tytär, joka ihastui ikihyviksi erääseen ruukkukasviin (tarkempaa määritystä en pysty tekemään). Kukka oli joka tapauksessa selvästi muita pienempi, ja kenpäties lapsi tunsi kohtalonyhteyttä kasvirääpäleen kanssa.

Kun olimme lähdössä, Kiisa nosti mekkalan. Kauppaa pitävä vanha rouva sanoi, että jos joku pitää kukasta noin paljon, hänen kyllä täytyy saada se. Niinpä nainen antoi kukan tytölle lahjaksi.

En muista, milloin viimeksi olisin nähnyt niin aurinkoista ilmettä kuin tytöllä oli hänen puristaessaan kukkaa käsiensä välissä koko kotimatkan.

Jotenkin tunsin, että vastaisuudessakin ostan turnipsit juuri tuosta kaupasta.

Toinenkin tapaus liittyy kotikulmiin. Onnistuin pudottamaan vanhan kehystetyn valokuvan, ja lasi helähti rikki. Otin mitat ylös ja kävin kysymässä paikallisesta kehystämöstä, saisiko heiltä mittatilauksena uuden lasin. Kaupan pitäjä katosi hetkeksi takahuoneeseen ja tuli takaisin mittojen mukaisen lasin kanssa.
– Mitä olen velkaa? kysyin.
– Et mitään. Eipä ollut iso vaiva.

Nyt tiedän sitten senkin, minne vien tauluja kehystettäväksi, jos tarvetta tulee.

Valitettavasti myös ikävät asiat jäävät mieleen, pienetkin. Lapsena kuulimme, että läheisellä huoltoasemalla voisi käydä puhaltamassa koneella ilmaa fillarin renkaisiin. Tuskin olimme päässeet huoltamon pihaan, kun omistaja ajoi meidät raivoisasti tiehensä. Huoltamo on edelleen tuossa naapurissa, eikä perhana saa minusta asiakasta, vaikka minulla joskus auto olisikin.

Hiukan onnellisempi tarina on se, kun teini-iässä kävimme kuolaamassa keskustan musiikkiliikkeessä rumpuja ja kitaroita. Kellaribändimme kitaristi kokeili liikkeen kitaraa ilmeisesti liian pitkään, sillä myyjä valisti vihaisesti, että kyseessä on kauppa eikä treenikämppä. Jos emme aio ostaa mitään, sopii poistua.

Myöhemmin kitaristiystäväni toimi Kansallisoopperassa äänivastaavana ja tiedusteli taloon uutta miksauslaitteistoa samaisesta liikkeestä:
– Budjetti ei tosin saisi mennä pahasti yli miljoonan markan.
Lapsuuden trauma oli kertaheitolla purettu ja revanssi saatu, sen verran oli liikkeen jätkiin tullut vipinää. Kuulemma tervehtivät vielä nykyäänkin kadulla.

Jos yksi lausahdus voikin joskus tuhota paljon, voi se myös pelastaa. Tein hiljattain epäonnisen videokamerakaupan isossa kodinkoneliikkeessä. Kamera ei toimi. Kun sillä yrittää kuvata, ruutuun tärähtää jossain vaiheessa teksti ”write error”. Vein härvelin takuuhuoltoon, josta se parin viikon kuluttua palasi yhtä viallisena kuin ennenkin.

Vasta kotona huomasin huoltoraportista, että pojat olivat etsineet ”bright error” -vikaa. No, tekevälle sattuu. Ei muuta kuin kone uudestaan huoltoon, josta se sitten aikanaan tulikin mukanaan 73 euron lasku turhasta työstä, mitään vikaa kun ei ollut löytynyt. Tällä kertaa ymmärsin kokeilla vehjettä jo liikkeessä, ja pian ja todistetusti se menikin jumiin.

Kiehahdin pitämään pientä esitelmää, josta en ole lainkaan ylpeä mutta joka yhtä kaikki välitti tunnelmia siitä harmituksesta, kun ei ole saanut esimerkiksi lapsen ensimmäisiä puheenparsia purkkiin koneen lojuessa koko kesän huollossa.

Myyjä vaikutti aidon myötätuntoiselta:
– Ymmärrän hyvin, että tuommoinen ottaa päähän.
Myyjä näytti melkeinpä siltä, kuin kyse olisi jostain hänen menetyksestään.
– Yritän löytää heti lainaksi koneen, joka toimii.

Sellainen löytyi, se toimii ja nyt hävettää koko joutava purkaus sinänsä mitättömästä asiasta.

Pienestä se on kiinni. Hurjimmilleen yksittäisten lauseiden merkitys kai kasvaa perheriidoissa. Jospa vain osaisi sen sijaan, että nälväisee mehukkaan vastanaljan, sanoa vaikka juuri tuon: ymmärrän hyvin, että sinua ottaa päähän. Tuolla eleellä monesti pelastaisi jotain paljon isompaa kuin asiakassuhteen tai videokameran.

Metro, 22.9.2008

Ei ollut viime tiistain startti parhaasta päästä.

Heti aamulla huomasin, että ääni oli mennyt. Se on harmillinen juttu, jos päivän mittaan on määrä pitää oppitunteja kahdessa koulussa. Kymmenen vuoden aikana vain pari kertaa olen joutunut jäämään pois töistä sairauden takia. Nyt kun muun päälle pitäisi juontaa suoraa tv-ohjelmaa, sairaus keksi iskeä. Ja vei puhetyöläiseltä juuri sen puhekyvyn.

Ajattelin ottaa aikalisän juomalla rauhassa aamukahvin ja lukemalla lehden. Etusivua pitemmälle en päässyt. Otsikot kirkuivat pörssien syöksyvän kaikkialla alas.

Vuosi sitten siirsin vaatimattomat säästöni turvalliselta tililtä epämääräisiin rahastoihin, joiden arvo viimeistään nyt siis romahti. Vaatimattomista säästöistä tuli vielä vaatimattomampia.

Ääni meni ja rahat. Yritin iskeytyä arkeen kiinni ja vein tyttären päiväkotiin. Hoitaja, johon lapsi on kovasti kiintynyt, pahoitteli lähtevänsä pois: oli saanut viran muualta. No, minkäs sille. Pikaiset hei-heit ja säntäys parturiin, jonne olin varannut ajan. Sain kuulla, että olivat unohtaneet kirjata varauksen, ja niinpä jäivät hiukset leikkaamatta. Olivat kovasti pahoillaan.

Ryntäsin metroon ja rupesin miettimään, mistä taion sijaisia oppitunteja pitämään. Samassa huomasin tyttären lapasten jääneen taskuuni. Hän siis olisi koko päivän tarhassa ilman käsineitä, koleassa syyssäässä.

Oli pakko pitää pieni yhden miehen palaveri, tiistaiaamun metromeditaatio, Sörnäisten ja Kalasataman välissä.

Nostin katseen muihin matkalaisiin. Minkämoisia heidän murheensa lienevät? Viisikymppinen, ilmeettömästi mustaan ikkunaan tuijottava mies, mitähän hänelle kuuluu: Avioliitto kunnossa? Elämänilo tallella? Viekö metro töihin vai terveyskeskukseen? Synkän näköinen nainen etuvasemmalla: Jäikö toiveammatti haaveeksi, koulut kesken? Onko kotona juoppo ja katkera mies, aikuiset lapset vailla suuntaa? Entä vastapäinen vanhus: Ei kai kasvain ole ärhäköitynyt? Oliko eilinen lääkäri jotenkin arvoituksellinen, vihjaileva?

Ajatus harhaili muun metroväen mahdollisissa murheissa, todellisissa tai kuvitelluissa. Oikeissa ongelmissa, yhtä kaikki.

Tiedä sitten, oliko syynä juuri surullisen oloinen nainen muovikasseineen vai kuka, mutta yhtäkkiä tuntui, kuin se aamumetron äänensä menettänyt juontaja, tyttären lapaset sylissään, selviäisi kyllä.

Metro, 19.11.2007

Koulusurmien jälkeen opettajakollegani lähetti meilin, jossa hän lainasi kirjailija Alain de Bottonia. Status Anxiety -kirjassaan de Botton toteaa, että ihmisen itsetunto on kuin ilmapallo, jossa on reikä: siihen pitää puhaltaa välittämistä ja rakkautta joka päivä. ”Tuo pallo oli tyhjä”, kirjoitti kollega Jokelan koulusurmaajaan viitaten, ”ollut tyhjä jo ilmeisen pitkään.” Ampujan manifestit eivät anna viitettäkään rakkauden tai myötätunnon läsnäolosta hänen elämässään.

Olen viimeinen ihminen ymmärtämään tekoa. Mikään ei ole tuomittavampaa kuin elämän alussa olevien ihmisten järjetön surmaaminen. Mutta en ymmärrä poliitikkojen kaksoisrooliakaan. On masentavaa katsella heitä valittamassa tapahtunutta samalla kun toisella kädellä on säästetty mielenterveydenhoidosta ja tehostettu koululaitosta suurentamalla ryhmäkokoja. Tehokkuuspakko ei sovi kaikkialle, piste.

Surmien sivujuonteena monet ovat onneksi lopulta sanoneet ääneen senkin, että epämääräiseen luokattomaan lukioon siirtyminen oli emämunaus. Turvallisuudentunne ja yhteisöllisyys ovat tärkeämpiä arvoja kuin monimutkaisen nykykoulun sekavat valinnanvapaudet.

Omalla filosofian kurssillani on parhaillaan 44 opiskelijaa. Tästä joukostako opettajan tulisi tunnistaa vaarallisesti eristäytyvät ja henkisesti pahoinvoivat? Yksinäisestä luokkakaverista ei pidetä huolta siinä missä ennen, kun omia luokkiakaan ei enää ole. Ja yksinäisyys ja viha, toisiaan ruokkien, ovat hirmuinen yhdistelmä.

Nykymenossa vihaaminen tuntuu olevan coolia, kyynisyys älykästä, pilkkaaminen nokkelaa. Netin keskustelupalstat puhkuvat ajan kolkkoa henkeä; ne ovat kuin kansan pimeä alitajunta, kollektiivisen sielun sapekas pohjakerros, joka kihisee anonyymia vihaa. Samalla isoissa lehdissä räksyttää kenenkään ihmettelemättä kirjoittajia, joiden ainoa tehtävä on ihmisten pilkkaaminen ja kaunan kylväminen. Älykästä ja hauskaa? Myötätuntoon vaaditaan paljon enemmän.

Kymmenen vuotta sitten olin Finlandia-talossa kuuntelemassa Dalai-laman mietteitä, ja mieleen jäi hänen rauhanfilosofiansa. Vaikka Tiibet on joutunut Kiinan valloituspolitiikan uhriksi, tämä hengellinen johtaja ei suostu vihaan tai katkeruuteen, vaan pyrkii siihen, mistä käytti termiä ”inner disarmament”, sisäinen aseistariisunta. Siinä elämänvakava tavoite ja sarkaa kynnettäväksi meistä yhdelle jos toisellekin.

Anna, 39/2007

Kutsuin lukion etiikankurssille pari vierailijaa eläinsuojelujärjestöstä. Näin siitä huolimatta, että eläinaktivistien kouluvierailut ovat herättäneet kritiikkiä. Vastapainoksi kuulemma pitäisi turkistarhaajienkin kiertää kouluja elinkeinoaan esittelemässä.

En oikein ymmärrä. Kyllä eläinten oikeuksista voi puhua ilman että ketään yllytetään turkistarhaiskuihin tai muihin tihutöihin. Ja saa tunneilla käydä muidenkin järjestöjen edustajia, ja monenmoista on nähtykin. Kerran vierailija esitteli itsensä noidaksi.

Nyt vierailijat näyttivät kuvia eläinten teollistetusta todellisuudesta. Yhdessä kuvassa broilerit oli sullottu ahtaisiin häkkeihin, toisessa hanhille syötettiin rautaputken avulla yliannoksia, jotta niille kehittyisi herkkuna pidetty rasvamaksa.

Kolmas kuva esitti tietoisesti aiheutetun anemian kalvakoittamaa vasikkaa, valkoista lihaa kun pidetään normaalia parempana. ”Porsaat tykkäävät kuopia kärsällään maata ja ne haluavat seuraa tosistaan, mutta katsokaa nyt tätäkin kuvaa”, pyysi nuori esitelmöijä.

En katsonut, en pystynyt. Istuin reunarivissä ja tuijotin ikkunasta pihalla tönöttävää roskisrivistöä.

Mikähän siinä on, että eläimille aiheutettu kärsimys tuntuu niin pahalta, jopa pahemmalta kuin kuvat kärsivistä ihmisistä? Ehkä ristiriitaisesti samastumme ihmisiin niin hyvin, että heijastamme heihin myös arveluttavat puolemme, kun taas eläimet riittävän erilaisina näyttäytyvät meille kärsimyksiinsä aina täysin syyttöminä?

Nolon myöhäisellä iällä muistan itkun tulleen, kun näin kuolleen linnun, joka oli lentänyt kesämökin ikkunaan. Kun vielä huomasin, että linnun suussa oli ruokaa poikasille vietäväksi, ainekset pikkupojan mielen kokoiseen tragediaan olivat kasassa. Muistan järjestäneeni linnulle hautajaiset ja miettineeni seuraavan yön, missä ovat ilman ruokaa jääneet poikaset.

Viime sodissa minua koskettaa sotilaiden kärsimyksiäkin enemmän viattomien eläinten osa. Peltotöistä sodan julmuuteen kuskattujen hevosten kohtaloa en halua ajatellakaan – ja juuri siksi huomaan sitä ajattelevani: hevosparkoja vetämässä tykkiä ja joutumassa vihollistuleen. Viattomat luontokappaleet ihmisen pohjattoman typeryyden keskellä.

Lueskelin Saksan ja Neuvostoliiton sodasta kertovaa kirjaa Poltettu maa. Siinäkin erityisesti vaikutti kohta, jossa romanialaiset sotilaat joutuvat tappamaan hevosiaan venäläisten hyökkäyksen alta. Romanialaiset eivät kestäneet yhteisissä koettelemuksissa lähes tovereiksi tulleiden hevosten ampumista yksitellen, vaan keräsivät hevoset yhteen ja ampuivat ne kaukaa.

Kirsi Härkösen kirja Kunniallisen naisen taakka käsittelee turkkilaisten naisten heikkoa ihmisoikeustilannetta, mutta miksi tämänkin kirjan ensisivuilla pysäytti Istanbulin kadulla kohdattu näky, jossa jalkansa menettänyt kissa imettää pentujaan?

Elokuva Epämiellyttävä totuus maalaa kauhukuvaa siitä, miten ilmastonmuutos ja nouseva merivesi uhkaavat rantakaupunkeja ja koko ekosysteemiä, mutta päällimmäisenä jäi mieleeni animaatio, jossa uuvuttavia matkoja uinut jääkarhu löytää lopulta jäälautan joka sekin murenee käpälien alla.

Turhinta eläimille aiheutettu kärsimys on tietysti silloin, kun se on tarkoitettu silkaksi viihteeksi. Huvimetsästys kaislikoissa kituvine sorsineen ei saa minulta ymmärrystä sen enempää kuin sivarikammoinen entinen puolustusvoimien komentajakaan, joka liian pitkän rauhanajan turhauttamana purkaa tappajanvaistoaan puolustuskyvyttömiin eläimiin.

Heitteille jätetyt kesäkissat, koiratappelut, näännyksiin asti ennen ampumista uitettu karhu, ilman vettä kuumaan autoon jätetyt koirat; eläinrääkkäysuutiset ja tieto eläinten laillisesta mutta julmasta kohtelusta ahdistavat, mutta mitään ylevää mielipahassa ei ole, jos se ei johda tekoihin. Edelleen syön lihaa, edelleen ostan kenkiä ja vaatteita antamatta sen liiemmin vaikuttaa ostopäätökseen, millaista kärsimystä, ihmisten tai eläinten, niiden valmistamiseen liittyy. Tässäkin olisi itsekasvatuksen paikka – jo ihan oman mielenrauhan vuoksi.

Anna, 35/2007

Yksi niistä kirjoista, joihin huomaan palaavani aina uudestaan, on Yrjö Kallisen puheista koottu Elämmekö unessa. Kallinen oli melkoinen hahmo: mystikko ja pasifisti, säkenöivä puhuja, teosofi ja osuustoimintamies, hippi ennen hippejä. Historian oikusta Kallinen toimi puolustusministerinä 1940-luvun lopulla.

Ääripasifistinen rauhanaatteen äänitorvi ei ole tavallisin näky puolustuslaitoksen huipulla.

Alun perin löysinkin kirjan varuskunnan kirjastosta. Menin armeijaan, vaikka olisi pitänyt ymmärtää, että Kotro ja armeija on mahdoton yhdistelmä – kuten pian tuli selväksi ja onnistuin kaikkien onneksi saamaan vapautuksen. Olen herkutellut ajatuksella, että joku kirjahankinnoista vastannut vääpeli oli valinnut Kallisen kokoelmiin kirjaan tutustumatta: täytyyhän hyllystä löytyä maanpuolustushenkeä kohottavia entisen puolustusministerin kirjoituksia.

Rauhanaatteen ohella Kallisen ajattelussa viehättää se, miten hän arvostelee kilpailuvimmaa, johon meidät kasvatetaan pienestä pitäen. ”Nuoreen sieluun painautuu elämäntaju, joka on täynnä kilpailuvelvoitusta. Näytä että pystyt! Ellet pysty, se on häpeä! Sinä olet epäonnistunut! Tämä on niin läheinen asia, että siihen ei edes ole objektiivista suhdetta, nuoret eivät ymmärrä, että tämä käsitys on heihin suggeroitu. Mutta elokuvat huutavat, sanomalehdet huutavat, televisio huutaa, kirjat huutavat tuota epätoivoista kilpailuhenkeä ja voittaja-arvostusta.”

Kilpailua, kamppailua, paremmuutta. Suorittamista ja mittaamista. Paremmuusjärjestykset ja kaikenmoinen listaaminen ovat niin jokapäiväisiä, ettei niiden kummallisuutta tosiaan huomaa. Sellaista asiaa ei olekaan, ettei siitä vähintään yleisöäänestystä saisi. Voittaako Väinämöinen Muumipeikon, Viidestoista yö Satumaan? Mitkä ovat luetuimmat kirjat, katsotuimmat ohjelmat? (Listan häntäpään ohjelmat pitää savustaa ruudusta pois, olivatpa sitten hyviä tai huonoja.)

Koululaitoksessa mittatikkujen käyttö on viety huippuunsa ja numeroarviointia harjoitetaan laajemmin kuin olisi välttämätöntä. Elämänkatsomustiedon opettajana olen tuskaillut, miten keskusteluvetoisessa ja pohdiskelevassa oppiaineessa ylipäätään voi jakaa numeroita oikeudenmukaisesti. ”Sinä Jenni toit esiin kiinnostavia elämänfilosofisia pointteja, mutta Jonilla oli parempia, sinulle seiska.”

Sopivasti annosteltuna kilpailuhenkisyys motivoi ja tuuppii eteenpäin, ja kamppailu myös sen itsensä vuoksi voi olla hauskaa ja harmitonta, jos se rajataan peliksi kaukaloon ja noudatetaan reiluja sääntöjä. Vallitsevassa ilmapiirissä itsetarkoituksellinen kilpailu vain ei pysy kaukaloissa ja juoksuradoilla vaan se tunkeutuu kaikkialle. Kamppailuhenki uhkaa tehdä pyrkyyden ja kampittamisen tantereeksi myös sen sosiaalisen alueen, jolle kuuluisivat yhteisöllisyys ja vertailuista vapaa yhdessäolo.

Yhteiskunta ei ole kilparata.

Ihminen on luontaisesti itsekäs ja kilpailullinen? Enpä usko. Jos ihminen ylipäätään luontaisesti on jotain, hän on konformisti, ympäröiviin olosuhteisiin ja kulttuuriin mukautuva olento. Jos meihin pienestä pitäen istutetaan – Kallisen sanoin – kilpailuvelvoitusta täynnä oleva elämäntaju, ei tarvitse ihmetellä, jos meistä tulee yhteisöllisten olentojen sijaan omanvoitonpyyteisiä minäilijöitä ja kiipijöitä, kyynärpäätaktikkoja. Missä on listoja ja vertailua, siellä toisen tappiot kirjautuvat omiksi voitoiksi.

Kilpailukulttuuri tekee pahaa jälkeä ihmissuhteissa. Vimmainen työnteko eristää ja erakoi ihmisiä häkkeihinsä. Kuka jaksaa ravihevoshenkiseltä työltään enää arki-iltoina tavata ystäviään, miten raivata tilaa vapaa-aikaan ja iisisti ottamiseen, leppoisaan jouteiluun?

Kilpailukulttuuri tuottaa ihmisiä, joiden talous kukoistaa ja käyntikortti vakuuttaa, mutta ympärillä aukeaa sosiaalinen erämaa. Uuden rahan ja aseman mukanaan tuomat sikariklubit ja ”yhdet töiden jälkeen” -työkaverit eivät koskaan voi korvata raviradan varteen unohtuneita ystäviä.