Ylikansoitus on ongelma numero yksi

Uusi Suomi, 1.3.2018

Muistan kummastelleeni sitä jo peruskoulussa. Koulukirjassa kerrottiin, mikä perheen lapsiluvun pitää vähintään olla, jotta ”väestönkasvu on turvattu”. En ymmärtänyt, miksi väestönkasvu on niin hieno juttu planeetalla, jolla ihmisiä on jo ennestään liikaa.

Enkä ymmärrä vieläkään.

Hiljattain Ylen pääuutiset kertoi Japanin väestöongelmasta. Koko uutinen rakentui sen ajatuksen varaan, että syntyvyys pitää saada kasvuun, väestö uhkaa vähetä. Kriisitietoisuutta nostateltiin kertomalla, että ”toissa vuonna väkiluku kutistui kolmannesmiljoonalla”.

Japani on pinta-alaltaan vain hiukan Suomea isompi ja asukkaita on melkein 130 miljoonaa, asukastiheys on 335 asukasta neliökilometrillä. Ekologisesti katsoen se on karmea luku.

Väestönkasvun pysähtymistä pelätään monissa muissakin maissa. Milloin se on Italia, milloin Saksa tai koko EU, missä syntyvyys pitäisi kuulemma saada reippaaseen kasvuun.

Huoli on outo, koska liian suuri ihmispopulaatio on maapallon isoin ongelma, oikeastaan kaikkien ympäristöongelmien alkusyy. Poikkeuksia on, mutta yleisesti ottaen yhtälö on yksinkertainen: mitä pienempi väestö, sitä helpompi on pitää ympäristön kuormitus hallinnassa – ja päinvastoin.

Merkitykseensä nähden ylikansoitusongelma on jäänyt liian vähälle huomiolle. Jos sitä ei saada kuriin, muu ympäristöpolitiikka uhkaa jäädä näpertelyksi. Jos Afrikan väestö kasvaa tällä vuosisadalla ennustetusti yli neljään miljardiin (!), jokainen voi miettiä, mikä vaikutus sillä on maapallon kuormitukseen.

Emmekä me vauraiden maiden tyhjäpäiseen kulutuksen sokaisemat shoppailijat ole yhtään synnittömämpiä, kaukana siitä; niin paljon käytämme henkeä kohti raaka-aineita ja vauhditamme ilmastonmuutosta, muun muassa. Siksi toiveet Japanin ja muiden länsimaiden väkiluvun kasvattamisesta ovat erityisen käsittämättömiä.

Hyvä on, tiedän. Väestöpyramidi voi joissain maissa olla jonkin aikaa nokillaan, kun uudet sukupolvet ovat pienempiä kuin eläköityneet, ja huoltorasitus kasvaa. Mutta jos syntyvyys halutaan tämän takia kovaan kasvuun, mitä tehdään sitten, kun tämä sukupolvi on eläkeiässä? Ilmeisesti tarvitaan taas uusia isompia ikäluokkia. Eikö riitä, että olemme sitoutuneet ekologisesti kestämättömään talouden kasvupakkoon, jossa jo tasapaino vaatii kasvua; pitääkö sen lisäksi hirttäytyä vielä väestönkasvukierteeseen?

Luonnon monimuotoisuus on itseisarvo, syntyvyyden kasvu ja talouskasvu eivät ole. Moraalisiin valintoihin pystyvällä lajilla ei ole oikeutta talloa muita elämänmuotoja alleen.

Jos tosissamme haluamme saada Homo sapiensin ympäristösuhteen kuntoon ilmastonmuutosta ja sukupuuttoaaltoja myöten, parasta mitä voimme tehdä, on keksiä keinot väestönkasvun pysäyttämiseen, ja hienointa olisi, jos maapallon väkiluku saadaan lasku-uralle. Eli kun seuraavan kerran kuulemme jonkin maan alenevasta syntyvyydestä, olkaamme iloisia.

Ajan myötä ohimenevän huoltosuhdeongelman hallitseminen on sentään helpompaa kuin pysyvän ekokatastrofin kanssa eläminen.

 

 

 

Voi Halonen ja Tuomioja, minkä teitte!

Uusi Suomi, 6.12.2014

Itsenäisyyspäivän tunnelmissa tulee väistämättä miettineeksi, miten Suomen puolustus on hoidettu. Ja on rehellistä tunnustaa, että tilanne alkaa olla kestämätön. Puolustusmäärärahat ovat jo pitkään olleet liian pienet, niitä on entisestään leikattu ja mikä pahinta, olemme jääneet yhteisen eurooppalaisen puolustuksen ulkopuolelle. Se ei ole kaunis yhdistelmä.

Hokema omasta uskottavasta puolustuksesta on ontto mantra. Suomen kokoisella maalla ei yksinkertaisesti ole enää varaa itsenäiseen puolustukseen. Asejärjestelmien hinnat karkaavat pienten kansantalouksien ulottumattomiin, ja tilanne pahenee kaiken aikaa puolustusmateriaalin kallistuessa melkein kymmenen prosentin vuosivauhtia.

Eurooppalainen ratkaisu ongelmaan on Nato. Jo 95 prosenttia EU:n väestöstä asuu Nato-maissa. EU:lla ei yhteistä puolustusta ole eikä tule.

Olemme ajelehtineet petolliseen rakoon. Venäjän silmissä olemme pakotteinemme ja isäntämaasopimuksinemme joka tapauksessa osa länttä – mutta ilman Naton turvaa. Kaikki muu Nato-yhteistyö meille kelpaa, mutta turvatakuut antava jäsenyys ei. Emme myöskään ole mukana yhteisessä päätöksenteossa.

On rehellistä tunnustaa sekin, että jos lähialueillamme syntyisi konflikti, me tempautuisimme siihen mukaan. Sivustaseuraajan roolia ei ole tarjolla.

Mihin katosi se suomalainen tilannetaju ja pelisilmä, jolla olemme selviytyneet historian pyörteissä? Vuonna 1917 oivallettiin Venäjän ajautuneen sen sortin sekasortoon, että oli tullut aika repäistä Suomi itsenäiseksi. Keväällä 1940 valtionjohto ymmärsi, että pitää tehdä rauha millaisin ehdoin tahansa, muuten käy köpelösti. Jatkosodan lopussa osattiin vaihtaa puolta ja siten pelastaa itsenäisyys, ponnistus oli kohdallaan. Sotien jälkeen veljeilimme Neuvostoliiton kanssa sen verran taitavasti, että välit pysyivät hyvinä samalla kun vaivihkaa solmimme suhteita länteen sen minkä pystyimme.

Sitten tuli 1990-luku ja ovi länteen oli lopulta apposen auki, pitkälle 2000-luvulle asti. Olisimme voineet liittyä Natoon ilman ongelmia. Mutta nyt olikin hyppy hukassa, menetimme momentumin ja jäimme hämmentyneinä katselemaan vierestä, kun Itä-Euroopan maat hyödynsivät historiallisen mahdollisuuden.

Mitähän talvisodan alla kuumeisesti mutta turhaan liittolaisia etsinyt valtionjohto olisi tuuminut siitä, että joskus voisimme helposti liittyä osaksi länsieurooppalaista puolustusta ja arvoyhteisöä, mutta tilaisuutta ei osata käyttää?

Katse kääntyy ennen muuta sellaisiin ulkopolitiikan kärkinimiin kuin Tarja Halonen ja Erkki Tuomioja. Tämä kaksikko hengenheimolaisineen on tehnyt kaikkensa, että olemme joutuneet nykyjamaan.

Tarja Halonen on katsonut 12-vuotisen presidenttikautensa yhdeksi suurimmista saavutuksista sen, että hän torppasi Suomen Nato-jäsenyyden. Halosta on ”hykerryttänyt” se, että niin moni näkyvä poliitikko on hänen esimerkkiään seuraten ilmoittautunut liittoutumisen vastustajaksi.

Jos tulee kovat paikat ja jäämme yksin Venäjän painostuksen alla, minua ei naurata yhtään.

Erkki Tuomiojallakin Nato-kielteisyys on iskostunut selkäytimeen. Tuomioja vastusti palavasti jo Suomen EEC-jäsenyyttä, eikä hän koskaan ole onnistunut päivittämään näkemyksiään. Tunkkainen asennemöhnä kumpuaa menneiden vuosikymmenten rauhanmarssipasifismista, joka vastusti tomerasti joka toista ydinohjusta. Ne pahat ohjukset olivat aina lännessä.

En pysty kuvittelemaan, mitä pitäisi tapahtua, että Tuomiojasta tulisi Suomen Nato-jäsenyyden kannattaja. Ennemmin Päivi Räsänen luopuu uskostaan.

Hämmentävän arvostettu ja intellektuellina ihailtu Tuomioja uskoi ilmeisesti ikuisen rauhan ajan koittaneen, kun hän vielä Georgian kriisin jälkeen irvaili niille poliitikoille, jotka olisivat halunneet pitää maanpuolustuksesta huolta. Tuomiojan mukaan nämä olivat jääneet ”voimapoliittisen ajattelun vangiksi”. Lausahtipa hän niinkin, että Natosta on tullut tarpeeton organisaatio.

Näin voi puhua vain mies, jolta puuttuu historiantaju. On kummallista, että kaltaiseni valtiotieteiden rivimaisterikin ymmärsi sen, mitä kokenut ulkopoliitikko ei. Kirjoitin esimerkiksi Tahdon asia -kirjassa (Like) vuonna 2006, että Venäjä on arvaamaton naapuri ja meidän pitää varautua siihen, että se kehittyy aggressiiviseen ja epädemokraattiseen suuntaan. En kokenut sanovani mitään ihmeellistä, mutta ilmeisesti ajatus oli vieras Halosen ja Tuomiojan tapaisille poliitikoille.

Luulisi pitkän päivätyön ulkopolitiikassa opettaneen muutakin kuin ulkopoliittista naiiviutta.

Kun puolustusministeri Jyri Häkämies sanoi sellaisen itsestäänselvyyden, että Suomen turvallisuuspoliittiset päähaasteet ovat Venäjä, Venäjä ja Venäjä, juuri Tuomioja ja Halonen olivat ensimmäisinä päivittelemässä lausuntoa.

Ei saa unohtaa sitäkään, että Halonen ja Tuomioja olivat pontevasti ajamassa Suomen luopumista jalkaväkimiinoista. Puolustuksellisempaa asetta on vaikea keksiä, eikä jalkaväkimiinoja voi tosiasiassa korvata millään muulla järjestelmällä.

Halosen ja Tuomiojan lukkiutuneet Nato-kannat muistuttavat vihreiden suhdetta ydinvoimaan. Mikään järkiargumentti ei pure. Halosen ja Tuomiojan dogmaattista Nato-vastaisuutta ei lievennä sekään, että Euroopan Nato-maissa edes punavihreä leiri ei vaadi eroamista puolustusliitosta, koska yhteinen puolustus on osoittautunut toimivaksi ratkaisuksi.

Kansalaismielipiteeseen on juurtunut merkillisiä Nato-jäsenyyden vastaisia uskomuksia. Yksi niistä on pelko, että hädän tullen Nato-maista tuskin tulisi suurtakaan apua. Mutta jos olemme puolustusliitossa, mahdollisuutemme saada apua on joka tapauksessa monin verroin suurempi kuin pysymällä sen ulkopuolella. Georgian ja Ukrainan esimerkit osoittavat, että epämääräisille kumppanuuksilla ilman jäsenyyttä on vain paperin paino.

Kun Barack Obama totesi viime syksyn Viron-vierailullaan, että Tallinnan, Vilnan ja Riian puolustaminen on yhtä tärkeää kuin Lontoon, Pariisin tai Berliinin, listalta sai turhaan etsiä Helsinkiä.

Pitää melkein ihailla sitä aukotonta logiikkaa, joka estää Nato-jäsenyyden hakemisen kaikissa tilanteissa: syvän rauhan oloissa ei ole tarvetta liittyä, tilanteen kiristyttyä taas ei voi. Ei tarvitse tai ei voi, koskaan ei ole oikea hetki. Ja tällaiseen pöhköyteen on haksahtanut enemmistö eturivin poliitikoista 1990-luvulta lähtien.

Oma kummallisuutensa on vielä se, että haluamme itse rajoittaa turvallisuuspoliittista vapauttamme ja mahdollisuuksia reagoida muuttuvaan maailmaan rustaamalla hallitusohjelmiin lauseita, jotka sitovat kätemme esimerkiksi Naton suhteen pitkiksi ajoiksi. Hallitukset nielaisevat Nato-antabuksen: ei voi ottaa, vaikka haluaisikin.

Nato-jäsenyyttä vastustetaan myös toteamalla, että tärkeintä on pitää omasta uskottavasta puolustuksesta huolta. Logiikka on outoa. Eivät oma puolustus ja Nato-jäsenyys ole vaihtoehtoja, päinvastoin. Suomen oma puolustus voi olla uskottava vain jos sen selkänojana on Nato-jäsenyys ja puolustusliiton tuoma huoltovarmuus. Ilmavoimien entinen komentaja Matti Ahola on osuvasti muistuttanut, että Horneteista voi ampua ohjuksia yhdet täyslaidalliset, mutta sitten jo pitääkin saada täydennystä jostain Nato-maasta.

Kaikkein olennaisinta on tietysti se, että Nato-jäsenyys estäisi sotilaallisen aggression ennalta. Nato on siitä merkillinen vahinkovakuutus, että se estää vahingon.

Ei nykyaikainen helposti haavoittuva ja häiriöherkkä yhteiskunta kestä sotaa. Ainoaa realistista turvallisuuspolitiikkaa on nostaa sodan poliittinen, taloudellinen ja inhimillinen hinta mahdolliselle viholliselle niin kovaksi, että se laskelmissaan päätyy pidättäytymään voimankäytöstä.

Se onnistuu Naton avulla. Jos olemme osa vahvaa länttä, kynnys suunnata Suomeen sotilaallista aggressiota nousee oven korkuiseksi. Jos Venäjän uho ja etupiiriajattelu voimistuvat, ilman Nato-jäsenyyttä olemme sen sijaan harmaata vyöhykettä, jonka painostaminen on Venäjän näkökulmasta paljon vaarattomampaa kuin Nato-maan. Naton ulkopuolella Suomi on samassa joukossa sellaisten Venäjän naapurimaiden kanssa kuin Valko-Venäjä, Ukraina ja Georgia.

Uskottava puolustus ei synny siitä, että äijälauma uhoaa leijonariipukset kaulassa ja Kiitos-paidat päällä Lappeenrannan yössä. Uskottava puolustus ei ole sitä, että kehuskellaan yhdellä Euroopan suurimmista reserviarmeijoista, jota ei ole varaa sen enempää kouluttaa kuin aseistaakaan ajanmukaisesti. Uskottavaa puolustusta ei saada sillä, että eläkeläiskenraali machoilee aamutelkkarissa, miten ”täällä tulee turpiin”.

Uskottava puolustus syntyy siitä, että nostetaan puolustusmäärärahat tolkulliselle tasolle, koulutetaan ja varustetaan nykyistä pienempi mutta suorituskykyisempi armeija ja mennään mukaan yleiseurooppalaiseen puolustusliittoon.

Viimeisenä korttina liittoutumisen vastustajat vetoavat kansan mielipiteeseen: kyselyjen mukaan enemmistö ei halua Suomen liittyvän Natoon. Mutta poliitikkojen piiloutuminen gallupien taakse voi olla myös pelkuruutta.

Demokratia ei saa olla demofobiaa. Kansan mielipide voi näissä kysymyksissä olla yksinkertaisesti ajattelematon – vaikka poliitikko ei tietenkään voi sellaista sanoa.

MTV3:n kyselyssä 39 % suomalaisista oli sitä mieltä, että Nato-jäsenyys ei selkeyttäisi Suomen kansainvälistä asemaa. Kannattipa jäsenyyttä tai ei, on tietenkin selvää, että jäsenyys tekisi asemamme selvemmäksi.

Taannoinen Yleisradion kysely puolestaan paljasti Nato-vastustuksen kasvavan entisestään, jos Ruotsi liittyisi jäseneksi. Siinä ei ole logiikan häivää. On myös hämmentävää, kuinka huteraa Nato-tietous on. Eräskin älykäs ja akateemisesti sivistynyt tuttava ihmetteli äskettäin, onko Viro tosiaan Nato-maa.

Isoin ongelma on kuitenkin se, että kansan Nato-asenteita yhä vääristää vuosikymmenet kestänyt suomettuneen median länsivastainen kirjoittelu, jossa USA on aina ollut paha poika.

Muistan hyvin, millainen oli reaktio, kun opiskelin 1990-luvulla yliopistossa yhteiskuntatieteitä ja kannatin kuppilakeskustelussa Suomen liittymistä Natoon – siis silloin kuin se olisi ollut helposti mahdollista. Kommenteista olisi voinut päätellä, että olin kehunut Hitlerin keskitysleirejä; läntisten demokratioiden puolustusliitto oli valveutuneiden opiskelijoiden keskuudessa Pahan inkarnaatio.

Mutta nyt on itsenäisyyspäivä. Se tuppaa tekemään vähän pateettiseksi, joten menköön nyt:

Parahin valtionjohto, virheitä on tehty ja nyt ollaan missä ollaan, mutta peliä ei ole menetetty. Ottakaa nyt hyvät ihmiset järki käteen ja alkakaa valmistella Suomen liittoutumista. Virittäkää aiheesta avointa keskustelua, jossa paras argumentti voittaa. Unohtakaa menneen maailman mantrat ja itsepetoksellinen liturgia uskottavasta itsenäisestä puolustuksesta ja liittoutumattomuudesta, jättäkää päivänpoliittinen opportunismi ja kiusallisen aiheen raukkamainen välttely. Kansallinen turvallisuus on liian iso asia uhrattavaksi sellaiselle.

Kun kansainvälinen jännitys hiukan hellittää – ja toivokaamme totisesti että hellittää – on aika hakea jäsenyyttä. Analyyttisen ja rehellisen keskustelun jälkeen tällä varmasti olisi kansan tuki.

Nato-jäsenyyden hakeminen voi vaikuttaa rohkealta valinnalta. Helposti unohtuu, että myös nykylinjalla jatkaminen on valinta.

Ja vielä useammin unohtuu, että se on paljon riskaabelimpi valinta.

 

Uusi oppilasarviointi jättää hämmennyksen valtaan

Tieto&Trendit 3/2017

Pakko myöntää: tunsin pienen kateuden vihlaisun. Vietimme kesää perheen kanssa kiertämällä Suomea, ja tulihan siinä sukulaisvisiiteillä puhuttua vähän kouluasioitakin.

Kuulin, että monin paikoin alakouluissa annetaan vielä numeroita – nehän on nyttemmin demonisoitu. Lapset olivat numeroarviointiin tyytyväisiä ja vanhemmat hyvin kartalla siitä, miten lapsilla koulussa menee.

Samaa ei voi sanoa niistä vanhemmista, joiden lapset käyvät pääkaupungin edistyksellisiä alakouluja. Näissä kärkikouluissa on kokonaan luovuttu numeroista, ja tilalle tarjotaan ”monipuolista sanallista arviointia”.

Se kuulostaa hyvältä, mutta todellisuus on kovin epämääräinen. Kun vanhemmilta kysyy, miten lapsen koulu menee, vastaus voi olla ”enpä oikein tiedä”.

Tuli hämmentynyt olo, kun selasin eräänkin neljäsluokkalaisen saamaa tuhtia arviointinivaskaa. Päällimmäisenä oli perinteinen todistus, mutta sen infoarvo jäi lähelle nollaa: kaikkien oppiaineiden kohdalla luki ykskantaan ”hyväksytty”. (Oppiaineistakin muuten halutaan pian eroon.)

Uteliaana selasin eteenpäin. Taulukoissa lueteltiin korkealentoisesti toinen toistaan hienompia asioita, ja opettajan ja oppilaan rasteja näkyi siellä täällä, mutten saanut selvää, missä kaikkialla rukseja olisi tarkoitus olla. Joissain taulukoissa oli pelkkiä oppilaan itsarviointirukseja, jossain vain opettajan rasteja, joissain molempia.

Osa taulukoista oli kumulatiivisia, osa ei, ja osa oudosti jotain siltä väliltä. Ei-kumulatiivisessa, erillisiä taitoja listaavassa ruudukossa oli rasti kohdassa ”osaan kuvailla havaintojani ja keskustella niistä” mutta ei kohdassa ”osaan tehdä havaintoja ympäristöstä ja sen kuvista sekä taiteesta”. Miten voi kuvailla havaintoja, jos ei osaa tehdä niitä?

Entä onko ihan tästä maailmasta, että kymmenvuotiasta pyydetään vastaamaan kyllä tai ei väitteeseen ”osaan tulkita kuvallisen vaikuttamisen keinoja tekijän ja katsojan näkökulmasta”? Siinä ei ollut rastia. Olikohan tavoitteena, että olisi? En tiedä, prujuista ei selvinnyt.

Peruskoulun opetussuunnitelmastakaan ei juuri ole apua, koska se on ristiintaulukoituine ”tavoitteineen”, ”sisältöalueineen” ja ”laaja-alaisen osaamisen yleistavoitteineen” sellainen sekamelska, ettei erkkikään ota selvää, millä vuosiluokalla olisi tarkoitus oppia mitäkin.

Oma lukunsa on sitten vielä arviointipumaskan virastojargon: ”Tilannetietoisuus – tilanteeseen sopiva toiminta ja esiintyminen koulussa, verkostoissa ja koulun ulkopuolella valmistavat lapsia itsenäisten ratkaisujen ja valintojen tekemiseen.” Olikohan byrokraattien tilannetietoisuus nyt aivan kohdallaan?

Ei voi mitään: koko nivaskassa on vahva seminaarisämpylän maku.

Arviointitaulukoiden – virallisesti ”rubriikkien” – äärellä tuli tyhmä olo pelkältä maisteripohjalta ja alle parinkymmenen vuoden opettajakokemuksella. Onneksi tuttavapiiristä löytyy nuorehko oppimisen tutkimuksen professori, ei muuta kuin soitto hänelle.

Tutkimme yhdessä pumaskaa. Vika ei sittenkään ollut minussa, arviointi ei nimittäin avaudu alan professorillekaan. Hän ei saanut selvää, mitkä olivat tavoitteet ja kuinka hyvin ne oli saavutettu.

Kiinnitämme huomiota siihen, että taulukoissa näkyy pyrkimys kumulatiivisuuteen, mutta siihen ei ole päästy, ja ne on vieläpä täytetty kummallisesti. Ei esimerkiksi käy järkeen, että välillä kumulatiivisista asteikoista löytyy useita rasteja ja välissä on tyhjää.

Myös tärkeysjärjestys mietitytti professoria. Musiikin opiskelussa korkein taito on se, että ”otan huomioon musisointi- ja ääniympäristön turvallisuuden”. Toisaalta ympäristöopissa nelosluokkalaiselta edellytetään jo ennen korkeinta osaamistasoa, että ”osaan suunnitella tutkimusasetelmia”.

Siihen ei taida pystyä moni yliopisto-opiskelijakaan.

Jos tilanne on kohtuuton ja turhauttava oppilaille ja heidän vanhemmilleen, ei tämä kivaa ole opettajallekaan, ja myötätuntoni on hänen puolellaan. Voin kuvitella, että epäloogisten ja abstraktien taulukoiden täyttäminen on tuonut harmaita hiuksia, eikä niiden antaman informaation määrä ole missään suhteessa nähtyyn vaivaan. Niin, nivaskan luettuaan ei pysty vastaamaan kysymykseen, meneekö lapsella koulu hyvin vai huonosti. Eikä se anna tietoa, mitä voisi tehdä oppimisen tehostamiseksi.

Yksi ongelma kouluteoreetikkojen oivalluksissa on sekin, että pitäisi arvioida lähinnä ”oppimisprosesseja”. Enää ei ole kuulemma niin väliä, mikä on ”lopputuotos”. Esimerkiksi sellaiset kokeet, jotka mittaavat, onko asiat opittu, ovat vanhanaikaisia.

Tuo on vähän kummaa ajattelua. Kyllä opetuksella pitää olla selvät konkreettiset tavoitteet, ja on oppilaidenkin kannalta mielekästä ja motivoivaa, että niiden saavuttamista mitataan ymmärrettävästi. Työelämässäkin on tavoitteita: kun naputtelen tätä tekstiä, kolumnin tilannut toimittaja on ajatteluprosessia enemmän kiinnostunut siitä, että kelvollinen lopputulos lävähtää sähköpostiin määräaikaan mennessä.

Lopuksi pitää potkaista pari olkiukkoargumenttia nurin. Ei, en kuulu niihin joiden mukaan ennen kaikki oli paremmin. Ei ollut. Suomi on nyt jokseenkin joka suhteessa paljon parempi paikka kuin koskaan ennen. Koulu myös, ja ehkä varsinkin se.

Mutta se ei tarkoita, että joka ikinen uudistus olisi hyvä vain siksi, että se on jotain erilaista kuin entinen. Kaikki uudistukset ja innovaattorien aivoitukset pitää panna viileästi puntariin ja miettiä niiden hyvät ja huonot puolet, vaikka miten olisi vallalla itsetarkoituksellisen muutoksen ideologia. Nyt näyttää siltä, että numeroista luopumisen huonot puolet painavat enemmän kuin hyödyt.

Sitä paitsi miksi ylisummaan pitää ajatella mustavalkoisesti, joko-tai-henkeen? Ehdotukseni on, että käytetään numeroarviointia vaikka neljänneltä luokalta lähtien ja arvosanan kylkeen kirjoitetaan selkosuomella sanallista palautetta varsinkin siitä, miten voisi vielä petrata osaamista. Sanallista arviointiahan sitä paitsi annetaan matkan varrella koko ajan.

Vaikka onhan siinä tietty riskinsä, jos radikaali uudistus jätetään tekemättä. Joku ei ehkä pääsekään suomalaisen koululaitoksen historiaan reformin isänä, ja saattaa siinä jokunen opetusneuvoksen tittelikin jäädä jakamatta. Ja mistä riittää kokopäiväistä puuhaa kaikille kehityskonsulteille?

Kirjasta tuli ooppera

Uusi Suomi, 3.5.2017

Luvut ovat kamalia. Tilastot kertovat, että kaunokirjallisuuden myynti romahti viime vuonna melkein seitsemän prosenttia. Myynti on valunut jo vuosia, ja jokainen voi miettiä, mikä on tilanne kymmenen tai viidentoista vuoden päästä, jos kehitys jatkuu.

Ja jatkuuhan se, jos ei ihmeitä tapahdu.

Toisaalta luvut eivät yllätä. Äidinkieltä ja kirjallisuutta opettava kollega kertoi kyselleensä lukiolaisilta lukutottumuksia. Se oli äkkiä kyselty, koska suuri osa ei lue kirjoja lainkaan.

Metrolla kulkiessani olen huomannut, että juuri kenenkään kädessä ei enää ole kirjaa. Lukemisesta on tulossa vähän hassu ja elitistinen harrastuskummajainen.

Kirja on uusi ooppera.

Se on valtava vahinko. Varsinkin nuorena kannattaisi lukea, sillä silloin kirjat tömähtävät tajuntaan vielä väkevämmin kuin myöhemmin. Jos ei koskaan lue, kokonaiset maailmat jäävät avautumatta. Se on kuin ei koskaan kuuntelisi musiikkia tai katsoisi elokuvia.

Jostain syystä lukuharrastusta pidetään feminiinisenä: kovat jätkät eivät kirjaan koske, eivät varsinkaan duunarit. Nykyvinkkelistä tuntuu erikoiselta, että joskus on ollut aika, jolloin työväestö vaati maksuttomia kirjastoja joka pitäjään ja köyhässäkin kodissa oli kirjahylly. Nyt ei taida olla monessa rikkaassakaan.

Kuten Ville Eloranta ja Jaakko Leino tuoreessa kirjassaan Sanaiset kansiot huomauttavat, lukemisen luulisi kiinnostavan miehiä edes siksi, että se kehittää kielentajua, ja kielen hallinta on valtaa. (Vallan tavoittelu kai sentään on miehistä puuhaa.) Kielellä rakennetaan todellisuuksia ja mielipiteitä ohjaillaan yhä enemmän retoriikalla: se pääsee vaikuttamaan, joka löytää sattuvimmat sanat ja kirjoittaa sen verran sujuvasti, että joku jaksaa tekstejä lukeakin.

Jos työväestö vieraantuukin kirjoista, niin eipä näytä tilanne valoisalta äveriäämmissäkään yhteiskuntaluokissa. Aikoinaan oli sellainenkin jengi kuin sivistysporvaristo, joka puhui taiteen puolesta. Nyt meillä on sivistysvihamielinen kauppisporvaristo, jonka kourassa romaani on luonteva kuin Rolex pitkäaikaistyöttömän ranteessa.

Kirjalliseen tunnelmaan ei pääse edes rihkamamyymälöiksi muutetuissa kirjakaupoissa. Filosofia- ja psykologiahyllyistä on turha etsiä filosofiaa tai psykologiaa, heppoisia itseapuoppaita ja ”tunnista tähtimerkkisi” -opuksia on sitten senkin edestä. Pelin ymmärtää menetetyksi viimeistään silloin, kun ämyreistä tulee kailotus ”tänään ollaan auki myöhempään elikkä vielä on tunti aikaa shoppailla”.

Äsken kuulin, että tuntemani kadehdittavan lahjakas kirjailija sai pakit kustantamolta, joka oli kyllä pitänyt käsikirjoituksesta muttei halunnut julkaista sitä, ”koska kirjat eivät nykyään millään tahdo käydä kaupaksi”. Voi vain kuvitella, mikä määrä hyviä käsikirjoituksia jää lyhytpinnaisen anti-intellektualismin aikoina pelkiksi biteiksi kotikoneen kovalevylle.

Hölmöyden huippu on, että kouluvisionäärit tekevät kaikkensa vieroittaakseen nuoret kirjoista. Pitkäjänteisyyttä vaativat kirjat ovat vanhanaikaisia, digitaaliset oppimisympäristöt ja nettiklikkailu ovat tätä päivää.

Mutta kai tässä pitäisi kiittää ajan henkeä. Divareista saa ennätyshalvalla laatukirjallisuutta, kirjastoissa ei ole ruuhkaa ainakaan kaunokirjahyllyillä ja jos joku haluaa näyttää kulttuuri-ihmiseltä, enää ei tarvitse vaivautua oopperaan, pelkkä kirjan avaaminen riittää.

Vaikka kovin pieneltä lohdulta tuo tuntuu sen rinnalla, että kirjallinen kulttuuri kuihtuu ja luku- ja kirjoitustaito rapistuu murhaavaa vauhtia.

 

Tutkittu juttu

Julkaistu kirjassa Elämän A ja Ö, Jenni Pääskysaari ja Arno Kotro, Otava 2017

Prosentit vetivät mietteliääksi. Ne tulivat vastaan psykologian professori Sonia Lyobomirskyn onnellisuustutkimuksessa, jonka mukaan onnellisuuteemme vaikuttavat eniten geenit. Niiden osuus on viisikymmentä prosenttia. Oma toimintamme ja ajattelumme vaikuttavat neljänkymmenen prosentin painolla, ja vain kymmenen prosenttia selittyy olosuhteilla.

Perimän merkitys on valjennut, kun on tutkittu eri ympäristöissä eläneiden identtisten kaksosten kokemusta onnellisuudestaan. Tuntemukset asettuvat hämmästyttävän lähelle toisiaan. Kaiken kaikkiaan aivojemme myötäsyntyiset biokemialliset tehdasasetukset näyttäisivät siis varsin pitkälle määräävän sen, kuinka onnelliseksi itsemme koemme. Onnellisuudessa on toisin sanoen kyse – onnesta!

Arkihavainnot tukevat tutkimuksia. Kyllähän me tiedämme ihmisiä, näitä Krista Siegfriedsejä, M.A. Nummisia ja Mark Levengoodeja, jotka pulppuavat positiivisuutta ja elämäniloa, tapahtuipa heille melkein mitä vain. Kaikki varmasti tunnemme myös ihmisiä, jotka marmattavat aina, olivatpa asiat kuinka hyvin tahansa.

Pitääkö tässä nyt sitten ajatella, että geenilotossa on käynyt vähän huono viuhka ja oman synnynnäisen nurinataipumuksen ja pessimismivietin tuntien on vain alistuttava onnettomaan kohtaloonsa?

Ei tosiaankaan. Jos oletamme Lyobomirskyn prosentit oikeansuuntaisiksi, ei tässä suurta hätää ole. Mikäli onnellisuudesta puolet selittyy geeneillä, sitä enemmän sitten pitää tehdä hommia sillä tontilla, joka on omassa vallassamme. Jos peritty biokemia antaakin ihmisten kokeman onnellisuuden määrälle erilaiset vaihteluvälit onnentunteelle, voimme työstää ajatus- ja toimintatottumuksiamme niin, että päästään sentään lähelle omaa maksimia.

Aineellisten olosuhteiden kohentamiseksi sen sijaan ei kannata niin hirveästi pinnistellä. Homo sapiens kun on mukautuja, hyvässä ja pahassa: isompi talo, uudempi auto tai paremmin palkattu työpaikka ilahduttaa hetken mutta äkkiäkös niihin tottuu ja onnellisuus kalibroituu entiselleen.

Ajattelutaitoja treenaamalla saa pysyvämpiä tuloksia. Olennaista olisi sisäistää stoalaisen Marcus Aureliuksen yksinkertainen elämänviisaus: elämämme on sitä, miksi ajatuksemme sen tekevät.

Aika usein olen ollut saman päivän aikana oikeinkin tyytyväinen elämääni ja toisaalta tuntenut kummaa kiukkua ja katkeruutta suunnilleen kaikesta. Ovatko olosuhteet jotenkin muuttuneet sen aamuisen onnellisuuden ja iltapäiväisen mustan eksistentialismin välissä?

Eivät tietenkään. Työpaikka ja pomo ovat samoja, vaimo ja lapset myös. Asunto on entisensä, samoin terveydentila ja rahatilanne.

Vain ajatukset ovat vaihtuneet.

Varsinkin kiitollisuuden taitoa kannattaa harjoitella. Ikävä myöntää, mutta jos jätän mieleni automaattiohjaukselle, useammin mieli täyttyy katkeruudesta kuin kiitollisuudesta, vaikka olen saanut elämässäni osakseni valtavasti hyvää – ja paljolti muiden ansiosta.

Naurakaa pois, mutta olen joutunut harjoittelemaan kiitollisuutta pitämällä kiitollisuuspäiväkirjaa. Olen aika ajoin kirjoittanut ylös pieniä ja isoja asioita, joista voin olla kiitollinen läheisille ja vähän kaukaisemmillekin. Pieni vaiva, mutta iso palkinto: kiitollisuus lisää kummasti onnellisuutta. Eikä ole yhtään pahitteeksi välittää niitä kiitoksia ympäristöönkin.

Ystävälläni oli muuten hauska ajatus. Kaikki tietävät paranoian, harhaisen ajatuksen siitä, että muut juonivat jotain pääsi menoksi. Mutta miksi emme voisi kokeilla sen vastakohtaa, pronoiaa. Entä jos ihmiset salaa haluavatkin sinulle hyvää?

Mutta en usko pelkkään ajatteluun. Uskon toimintaan. En niinkään toiminnan päämäärien vaan sen sivutuotteiden vuoksi. Kun tekee jotain itselle mieluista ilman sen kummempaa onnellisuuden tavoittelua, tuo toivottu vieras tuppaa tulemaan yllätysvisiitille.

Onnellisuus on kuin uni. Vaikea tavoittaa suoraan mutta se tulee kun on tullakseen
– juuri kun sitä ei edes tullut ajatelleeksi.

 

Kolkko seuralainen

Julkaistu kirjassa Elämän A ja Ö, Jenni Pääskysaari ja Arno Kotro, Otava 2017

Yksinäisyys on ihmeellinen juttu. Siinä on paljon samaa kuin joutumisessa kiusatuksi: se voi osua kenen tahansa kohdalle, siihen on usein vaikea löytää selvää yksittäistä syytä, se jättää syvät arvet ja siitä on vaikea päästä eroon. Ja koska aihe on häpeällinen, siitä tulee herkästi kipeä salaisuus. Se ei näy päälle emmekä tiedä, ketkä yksinäisyydestä kärsivät.

Mutta sen tiedämme, että yltiöyksilöllisessä kulttuurissa se on kaikkialle ulottuva äänetön vihollinen – ja tappajakin: yksinäisyys kun ennustaa varhaista kuolemaa paremmin kuin ylipaino.

Yksinäisyys heittää pitkän varjon. Se on armoton ilonviejä, vaikka elämässä aineellisesti kaikki olisikin hyvin.

Yksinäinen miettii jatkuvasti, missä on vika. Tai siis: mikä hänessä on vikana. Hän ei tunne epäonnistuneensa vain jollakin elämänalueella, hän kokee epäonnistuneensa ihmisenä. Hän on ulkopuolinen, sivullinen, hylkiö.

Yksinäinen näkee kahviloissa rakastuneita pareja, perheitä, ystävyksiä halailemassa ja nauramassa. Yksinäinen juo kahvia tai olutta ja tuntee kuinka kelpaamattomuus kalvaa rintakehää.

Yksinäinen lukee kolumnin, joka kiittelee miten kaikkialla mukana kulkevat älypuhelimet tekevät suomalaisistakin sosiaalisia; viestit sinkoilevat teletorneihin aikaan ja paikkaan katsomatta.

Mutta yksinäinen kantaa älypuhelimessa yksinäisyyttä mukanaan. Ilman puhelinta sentään voisi yrittää uskotella itselleen, että joku on koettanut tavoitella häntäkin. Mykkä puhelin taskussa on armoton todistaja, hiljaisuus on lahjomaton. Sinulla ei ole ketään.

Yksinäinen herää ilman että kukaan olisi vieressä. Kun hän tulee töistä tai opiskeluista, kotona ei ole ketään jolle kertoa, että pomo oli hankala tai tentti meni hienosti.

Joskus yksinäisenkin puhelin piippaa, joskus se jopa soi. Yksinäinen ilahtuu: joku ajattelee häntä, joku kaipaa hänen seuraansa! Mutta sisuskaluja viiltää, kun viesti onkin Hobby Hallin mainos. Eikä niissä puheluissakaan kysytä, mitä kuuluu.

Niissä kysytään, kiinnostaisiko DNA:n puhelinliittymä erikoistarjouksella.

Yksinäinen yrittää suojella itseään pettymyksiltä. Kun puhelin piippaa perjantaina, hän on oppinut, että se ei ole viesti kotoa muuttaneelta lapselta vaan operaattorin saldomuistutus.

Yksinäisen itsesääli ja suru vääntyvät nopeasti vihaksi ja katkeruudeksi. Kierre on valmis: yksinäisyys katkeroittaa, katkeruus yksinäistää. Sosiaalisesti syrjäytynyttä puhuttelee Juicen riimipari: ”Yksinäisyys ympärillä katkeriksi pisaroiksi tiivistyy/siinä yksinäisyyden on seuraus, siinä on se syy.” Mieleen pujahtaa hämmentävä ajatus: oliko Juice, valtavasta suosiosta ja fanilaumoista huolimatta, tai ehkä niiden vuoksi, yksinäinen hänkin?

Yksinäinen muistaa lukeneensa eksoottisesta kulttuurista, jossa sääntöjen rikkojaa ei rangaista raipaniskuilla tai vankilalla. Kohtalo on karumpi: muut alkavat suhtautua häneen kuin häntä ei olisikaan. Hänestä tehdään ilmaa.

Yksinäinen lukee kirjoja ja katsoo elokuvia, mutta niissäkin on vaarallisia lauseita. ”Ystävä soitti”, lukee romaanissa ja taas sydämessä muljahtaa. Yksinäinen ei uskalla edes ajatella, milloin joku olisi soittanut hänelle.

Yksinäinen ei uskalla kertoa yksinäisyydestään. Stigma otsassa vahvistuisi entisestään, ehkä hänen seuraansa välteltäisiin vielä enemmän; hän olisi kuin se alakoulun kiusattu tyttö jota kiusattiin siksi että häntä kiusattiin. Tai mitä jos joku hänelle soittaisikin sen jälkeen, kun hän on kertonut yksinäisyydestään? Ei hän halua sääliä. Ystävän hän haluaa. Tai rakkaan. Rakkaan ystävän.

Yksinäisen toiveet ovat pieniä. Yksi yksinkertainen tekstiviesti – mitä kuuluu? – maksaa lähettäjälleen pari senttiä ja vie muutaman sekunnin, mutta yksinäisen päivän se pelastaisi, useammankin.

Miten minusta tuntuu, että meillä olisi tuohon aikaa ja rahaa – varsinkaan kun se ei ole millään tapaa itseltä pois.

Varoitus: abessiivikoulut tulevat

Ilta-Sanomat, 26.4.2017

Asbestipelko on useimmille tuttua. On huhuttu, että koulurakennuksistakin löytyisi keuhkoille vaarallista asbestia. Mutta asbestiakin suurempi uhka koululle on abessiivi. Siis tämä sijamuoto, joka kertoo, että ollaan ilman jotakin: kengittä, rahatta ja niin edespäin.

Abessiivi-ajattelu on villinnyt koulukehittelijät pahemman kerran.

Hallintoporras on saanut päähänsä, että hyvä koulu syntyy nykyään aina ilman jotakin. Ensin joku keksi, että pulpetiton koulu on kova juttu. Niinpä olemme saaneet katsella kuvia koulusta, jossa oppilaat lojuvat säkkituoleilla ja selaavat älypuhelinta. Älypuhelinta siksi, että hyvässä koulussa pärjätään tietysti myös kirjoitta.

Sitten hoksattiin, että arvosanatkin ovat pahasta, ja ainakin alakoulussa pitää selvitä ilman arvosanoja. Mutta se ei oikein oppilaita motivoi, että tekipä töitä paljon tai vähän, palkkio on sama: läpi meni. Siinä alkaa Jenni kummasti miettiä, tarvitseeko opiskella tosissaan, kun viereinen Paavo ei tee oikein mitään ja samanlainen kevättodistus tulee käteen.

Muistaakseni jotain tuon tapaista kokeiltiin Neuvostoliitossa palkkojen kanssa, ja tulokset ovat tiedossa.

Ensimmäiset numerot saa ehkä vasta kahdeksannella luokalla, ja ne vaikuttavat peruskoulun päättötodistukseen. Vastuuton ihmiskoe on siis menossa. Alakoulun muikeiden arviointikeskustelujen harhauttamina moni kokee aikanaan yläkoulussa järkytyksen, kun osaaminen onkin kuutosen tasoa. Lukion voi unohtaa, jos nyt sinne sattui haluamaan.

Hävitysvimmaisten koulustrategien silmissä turhia ovat myös kokeet, ja kotitehtävätkin enimmäkseen. Niin myös sivistys, ainakin ”digitaalisen oppimisen strategiaa” Microsoftilla luotsaavan johtajan mielestä. Hänen mukaansa on turha opetella, että Pariisi on Ranskan pääkaupunki. Senhän voi katsoa puhelimesta.

Kirjaton, pulpetiton, kokeeton ja numeroton peruskoulu on vasta alkua. Olen nähnyt jo sloganin ”kouluton koulu” ja lukenut ylistävän kirjoituksen opettajasta ”joka ei opeta”. Jäämme odottamaan jatko-osia: kokki joka ei kokkaa ja kirjailija joka ei kirjoita.

Pahinta on, että koulut alkavat jäädä ilman työnteon meininkiä. Enää ei ole tarvis muistaa, osata, opetella – tärkeintä on, että viihdytään. Hyvää mieltä kuitenkin saisi juuri siitä, että on selviä tavoitteita, joiden saavuttamiseksi pitää ponnistella ja joita jotenkin mitataan. Eikä ole oppimista ilman vaivannäköä.

Merkillistä on sekin, että laukalle päässeet visionäärit ovat panneet pystyyn holtittoman kaikki vanha roskikseen -kokeilun ilman kunnollista tutkimustietoa. Mutta kun kerran pärjätään ilman kokeita, numeroita ja sivistystä, niin kai sitten ilman tutkimuksiakin.

Nyt näyttää siltä, että tuloksena on valtava määrä alisuoriutujia. Sen ei luulisi olevan kenenkään etu, kaikkein vähiten lasten.