Nyt hatuttaa!

Uusi Suomi, 20.2.2021

Melkoisen närän se herätti. Muuan iäkäs sukulainen paheksui niin, että melkein menivät välit poikki. Tuntemattomilta sain vihaisia viestejä.

Syy tulee tässä. Kävin telkkariohjelmassa lausahtamassa, että sukupuolitettu asevelvollisuus on selvin tasa-arvorikkomus maassamme, ja asia pitää korjata. Palveluksen kuuluisi olla kaikille vapaaehtoinen.

Ei, tällä kertaa palaute ei puuttunut tähän. Tuohtumus tuli siitä, että miehellä oli televisiossa hattu päässä.

Raivon tekee vähän hassuksi se, että vastaavissa ohjelmissa on totuttu näkemään habitukseltaan hyvin monenkirjavaa väkeä.

On ollut hattuja, poninhäntää ja punaiseksi ja vihreiksi värjättyjä hiuksia, teatraalista tukkalaitetta, hiuspantaa ja pitkää ja lyhyttä tukkaa. On nähty hameita ja suoria housuja. Asujen värikirjo on ollut laaja. Joskus keskustelijoiden kasvoille on loihdittu vahvat meikit ja välillä kevyemmät, on ollut isoja korvakoruja ja kaulaketjuja, persoonallisia huiveja, on käytetty korkokenkiä ja nahkasaappaita. Mutta silloin vieraat ovat olleet naisia.

Entä ne miesvieraat? Kravatti kaulaan ja ylänappi kiinni. Eikä pukujen perusteella muita värejä olekaan kuin musta, sininen ja harmaa.

Naiset ovat sen verran miehiä valveutuneempia, etteivät ikinä suostuisi mokomaan haarniskaan. Mutta miehet taitavatkin olla nössöjä.

Ehkä joku vielä muistaa viime syksyltä Sanna Marinin kuvasta nousseen kohun. Keskustelun valtavirraksi tuli somekampanjoita myöten se, että juuri naispoliitikkojen pukeutumiskoodi on ahdas ja se pitää murtaa. Muun muassa Kuluttajatutkimuskeskuksen johtaja Päivi Timonen totesi Helsingin Sanomissa, että ”nuoret haluavat kyseenalaistaa sen, pitääkö kaikkien naispoliitikkojen kulkea samanlaisissa Marimekon mekoissa”.

Tätä on kuultu paljon: naisten pukeutumista kontrolloidaan liikaa.

En nyt oikein ymmärrä. Kyllähän naispoliitikot saavat pukeutua melkein miten haluavat – ja vahva kannatus sille. Sen sijaan vallalla on hyvin kapea käsitys siitä, miltä miespoliitikon pitää näyttää. Heidän pukeutumisensa on tiukasti kontrolloitua. Ja näköjään meidän rivimiestenkin.

Marin-keskustelussa oli hämmentävää, miten miespoliitikot urhoollisena rintamana kyllä paheksuivat normeja, jotka säätelevät naiskollegoiden pukeutumista, mutta menivät heti perään A-studioihin ankeissa samanlaisissa puvuissaan. (Ja hiuksissaan. Ja skrakoissaan. Ja kengissään. Ja paidoissaan. Ja silmälaseissaan.)

Kulttuurinen miesvankila on enimmäkseen miesten itsensä vartioima. Toisaalta osaavat naisetkin. Muuan arvostettu naisoletettu toimittaja on muutamaankin kertaan vinoillut siitä, että filosofi Frank Martela käyttää hattua. Ironista on, että toimittaja itse pukeutuu räväkästi.

Vaihdoin Martelan kanssa ajatuksia. Tulimme tulokseen, että hattu itsessään on pikkujuttu, mutta se on jo merkittävämpää, että hatun paheksunta symboloi yhden sukupuolen habitusvankilaa.

Päätimme, että hattu pysyy päässä jatkossakin. Vähän vapautta keski-ikäisille ukkeleillekin!

Myös koulumaailmassa olen kummastellut seksistisiä sukupuolinormeja. Jos nyt joku poika kokee lakkinsa osaksi identiteettiään, pitäköön päässään minun puolestani. Soisin että kaikki sukupuolet saavat pukeutua miten lystäävät ja minkä identiteetilleen sopivaksi katsovat.

Aikoinaan paheksuttiin kovasti, jos nainen pukeutui housuihin. Joskus tulee sekin aika, kun nykyinen lakkikeskustelu näyttää yhtä takapajuiselta.

Mutta mikään ei muutu, jos kukaan ei suutu. Joten jos vähänkään omalta jutulta tuntuu, lakki päähän vaan!

Journalismi on vinossa

Uusi Suomi, 2.2.2021

Jos pikkaisen pelkistää, naisten ja miesten tasa-arvon yleiskuva on se, että miehiä on enemmistö sekä yhteiskunnan huipulla että pohjalla. Pörssiyhtiöiden hallitukset ja yritysten johtajisto ovat miesvoittoisia. Toisaalta myös pahimmin syrjäytyneet – kuten asunnottomat, vangit ja pitkäaikaistyöttömät – ovat hekin enimmäkseen miehiä.

Yhteiskunnassa näyttää siis olevan mekanismeja, jotka tuuppivat miehiä niin pomoportaaseen kuin katuojaankin vahvemmalla kädellä kuin naisia.

Kumma kyllä, esimerkiksi Helsingin Sanomissa sukupuolijakauma näyttää kiinnostavan vain silloin, kun katse on johtajistossa, ökyrikkaissa ja muussa paremmassa väessä. Kun puhutaan huono-osaisista, sukupuoli tuppaa unohtumaan.

Asia on ihmetyttänyt jo vuosia, mutta nappaanpa tuoreet esimerkit viime viikolta.

Torstain lehdessä oli iso juttu väkivallan uhreista ja heitä auttavasta Rikosuhripäivystyksestä. Pitkään artikkeliin ei mahtunut mainintaa siitä, että valtaosa uhreista on miehiä. Äänilaji oli toinen ja selvisi jo ensimmäisessä virkkeessä: ”Mies pahoinpiteli puolisonsa.”

Lauantain Hesari uutisoi asunnottomuudesta. Parin sivun mittaisessa jutussa jäi kertomatta, että neljä viidesosaa asunnottomista on miehiä. Sen sijaan perinteiseen tapaan kerrottiin, että naisten asunnottomuus on kasvussa.

Samassa lehdessä oli laaja artikkeli koulusta ja tasa-arvosta. Nytkin sai turhaan etsiä mainintaa siitä, että Suomessa tyttöjen ja poikien välille repeää peruskoulussa jopa maailman levein kuilu arvosanoissa, poikien tappioksi.

Katsotaan vielä saman päivän pääkirjoitus. Siinä pohdittiin vankien asemaa – ja mainitsematta jäi, että näistä maamme pahnanpohjimmaisista yli 90 prosenttia on miehiä.

Olisi helpompi ymmärtää sukupuolijakauman ohittaminen, jos se loistaisi poissaolollaan muutenkin. Mutta usein se nousee jopa kaikkein olennaisimmaksi seikaksi silloin, kun naiset ovat tilastollisesti heikommilla.

Sama Hesari, joka kätkee sukupuolen syrjäytyneitä käsitellessään, laskeskeli sivun kokoisessa lauantaijutussaan naisten osuutta kirjallisuuskriitikoista. Kirjoitus keskittyi siihen, kuinka monta naisen ja miehen kirjoittamaa kirjaa lehdessä on arvioitu, kuinka moni kritiikki on naisen laatima ja niin edelleen.

Naisten aliedustus tavoitelluissa pesteissä kirvoittaa lehtiin appelsiinin kokoisia ympyrädiagrammeja ja näyttäviä pylväitä, ja hyvä niin, mutta vastaavia havainnollistuksia saa turhaan odottaa vangeista, asunnottomista ja koulupudokkaista. Tasa-arvojournalismi on kiusallisen asenteellista ja mustavalkoista laatulehtiä myöten.

Psykologiassa puhutaan neglect-oireesta, kun potilaalta katoaa toinen puoli näkökentästä. Tasa-arvon käsittelyä näyttää vaivaavan kollektiivinen neglect.

Ja ainaisen väärinymmärryksen välttämiseksi: kannatan kovasti sitä, että naisia nousee enemmän päättäviin asemiin. En ole vastustamassa uutisointia naisvajeesta hierarkian huipulla. Kahden tyttölapsen isänäkin haluan, että tyttöjä kannustetaan murtamaan perinteiset roolivankilat. Ja vielä enemmän: minulla ei ole mitään kulttuurin feminiinistymistä vastaan ihan jo siitä itsekkäästä syystä, etten koskaan ole esimerkiksi viihtynyt yltiömaskuliinisissa äijäporukoissa, ja ovatpa läheisimmät ystävätkin jostain syystä naisia.

Mutta se ei estä toivomasta, että miesvoittoisen syrjäytyneistön hyväksi tehtäisiin paljon enemmän. Nyt miesspesifi huono-osaisuus ei politisoidu, ja miten voisikaan kun tuntuu, ettei asia edes kiinnosta.

Tosin yllättäviä journalistisia valonpilkahduksiakin on. Eilen maanantaina Helsingin Sanomat kirjoitti tutkimuksesta, jonka mukaan miehet näkevät työssä enemmän syrjintää kuin naiset. Ehkä tuo voisi viritellä vähän moniäänisempää tasa-arvokeskustelua kuin mihin on totuttu; keskustelua ei pidä tukahduttaa vaan laajentaa – miehet mukaan!

Nollasummapelinä tätä ei kannata pitää. Syrjäytettyjen miesten aseman kohentaminen ei ole naisilta pois.

Palataan vielä niihin tyttäriin. Asumme alueella, missä katukuva on pudokkaiden kansoittama, ja silmämääräisesti kolme neljäsosaa heistä on miehiä. Varmasti tyttöjenkin olisi mukavampi kasvaa aikuiseksi yhteiskunnassa, jossa katu täyttyy askelista, vaan ei mieskurjalistosta.

Otetaan se rokote!

Helsingin Uutiset, 20.1.2021

”Ei se pipo siellä taskussa auta”, muistutti äiti aina kun en lapsena kehdannut käyttää pipoa. Eipä niin.

Eikä rokote auta, jos sitä ei ota.

Ja moni ei kuulemma ota. ”Rokote on niin nopeasti kehitetty, ettei riskejä millään tunneta”, kuuluu yleinen perustelu. Totta, kaikkia rokotteen riskejä ei voi varmuudella tietää. Mutta koronan riskit sen sijaan tiedetään liiankin hyvin.

Juuri tästähän viime kädessä on kyse: täydellisyyttä maailmassa on vähän, ja usein on navigoitava todennäköisyyksien varassa.

Silloin pitää tehdä valinta epätäydellisten vaihtoehtojen välillä. Sopii miettiä, kumpi mahtaa olla suurempi terveysriski: se että annetaan koronan levitä väestössä ilman rokotuksen antamaa laumasuojaa, vai se, että otetaan rokotukset käyttöön?

Jos rokotukset ovat riski, niin rokottamattomuus se vasta riski onkin.

Eniten kummastuttaa se rokotevastaisten toive, että nyt pitäisi käyttää omia aivojaan. Rokotekriittinen lätkälegenda Jere Karalahti naljaili taannoin niille, jotka haluavat rokotteen: ”Koska ihmiset alkaa oikeesti miettimään ja käyttämään omaa järkeään?”

Toivon mukaan mahdollisimman pian – ja paljon. Mitä enemmän järkeä käyttää, sitä enemmän vakuuttuu rokotusten tarpeellisuudesta.

Voi kun kyse olisikin yksilön omasta päätöksestä, joka vaikuttaa vain häneen itseensä. Mutta kun ei ole. Jos liian moni jättää rokotteen väliin, korona kieppuu keskuudessamme kauan ja moni riskiryhmäläinen pääsee hengestään. Ja olisihan se ihan kiva yrittäjillekin, että päästäisiin purkamaan rajoituksia.

Jos haluaa vastustaa valtiota ja esivaltaa, siitä vain, mutta kaikkien terveyden vaarantaminen ei ole oikea tapa. Protestille on paremmat keinot.

Ja ei, rokotteen ottaminen ei ole lauma-ajattelua, vaikka ärsyttävä laumasuoja-sana aatokset sille tielle viekin. Joku onkin ehdottanut, että puhuisimme yhteisösuojasta.

Kannatan. Emme halua mennä lauman mukana, mutta yhteisöön haluamme kuulua. Ja toivon mukaan tunnemme yhteisöstä myös vastuumme.

Ainakin järki vaatii sitä.

Kotimaallisuus kunniaan

Uusi Suomi, 6.12.2020

Siinä me sitten manailimme, miten isänmaallisuus on saanut yhä arveluttavampia muotoja.

Väärin arvattu. Keskustelua ei käyty kalliolaisessa kuppilassa vihreitä äänestävän sivarin kanssa. Keskustelukumppani oli Utin jääkärirykmentin yliluutnantti.

Kiitospaidat, leijonakorut ja jos mitkä kuulapäiden kulkueet ovat tehneet sen, että isänmaallisuuteen on tullut kolkko sivumaku. Lehahtaapa sanasta ilman leijonapaitojakin ummehtunut hönkä; se kääntää katseen menneeseen, esi-isien sankar’töihin ja multaan maan, josta isien vuosisataisten kärsimysten karaisema katse mittailee poikiaan.

Ja siis nimenomaan isien, poikiaan.

Mietimme että hieno maa tämä on, siitä ei ole kyse, täällä meidän on hyvä elää ja olla. Josta kaveri päätyikin ehdottamaan, että mitä jos emme puhuisikaan isänmaallisuudesta, vaan kotimaallisuudesta.

Niin, miksipä ei? Kotimaa on lämmin sana. Siitä ei hohkaa tunkkainen nostalgia, ei pönöttävä patetia tai tribalistinen itsekkyys. Eipä sanaa pääse syyttämään patriarkaaliseksikaan, päinvastoin: ”koti” henkii sen verran feminiiniä tunnelmaa, että se istuu huonosti räyhämaskuliinisten Suomi ensin -marssien taisteluhuudoksi.

Kotimaallisuus ei ole sotaisaa, siinä eivät isien veret velvoita runebergiläiseen soturikunniaan. Isänmaallisuudessa soi Jääkärimarssi, kotimaallisuudessa ei; isänmaallisuuteen kuuluu sotilasparaati, kotimaallisuus pärjää ilman.

Minä rakastan kotiani, olen kiintynyt joka soppeen, mutta koskaan en ajattele, että se jossain objektiivisessa katsannossa olisi parempi kuin jonkun muun koti.

Kotimaallisuus ei ole nurkkakuntaista, vaikka siinä omia nurkkia rakastaakin.

Myös itsenäisyyspäivä panee miettimään. Ensinnäkin itsenäisyys on tunnetusti kovin suhteellista, mutta mikä tärkeämpää: onko se edes itseisarvo? Eivätkö juuri itsenäiset kansallisvaltiot ole historian varrella olleet herkeämättä toistensa kimpussa?

Euroopan unioni nakertaa itsenäisyyttä mutta tuo tilalle sellaiset kumppanuudet ja kytkökset, että sota jäsenmaiden välillä on mahdoton ajatus. EU on verraton rauhanhanke – ei sillä hinnalla että se kaventaa itsenäisyyttä vaan juuri sen vuoksi. Lisää unioneja maailmaan, kiitos!

Kotimaa täyttää vuosia. Se antaa tänään syyn juhlatunnelmaan ja muistuttaa, että vastakin kannattaa pitää koti viihtyisänä, turvallisena ja kauniina. Eikä mikään sitä niin rumenna kuin turha uho.

On tässä hyvääkin!

Uusi Suomi, 15.5.2020

Eihän tämä kivalta näytä. Korona kulkee keskuudessamme vielä pitkään, kuka tietää. Heikot ja hauraat ovat entistäkin heikommilla, talous kyykkää ja koronakärvistely käy hermoille. Talousviisaat varoittelevat jo menetetystä vuosikymmenestä.

Mutta aina on koetettava nähdä valoa. Jos toivo menee, sitten menee kyllä muukin.

Piti siis ihan kirjata koronan isoja ja pieniä plussapuolia.

Ensinnäkin turha vastakkainasettelu vähenee, koska koronaa on paha panna varsinaisesti kenenkään syyksi. Tai onhan sitä yritetty – Trump on ehtinyt syyttää kiinalaisia, Brasilian Bolsonaro mediaa ja Helsingin Sanomien toimittaja miehiä – mutta aika laimeaa viholliskuvien virittely on kun muistaa, että noin yleisesti ottaen se sentään on maailman suosituin harrastus.

Nähtiinhän tässä jopa A-studio, jossa vihreiden Ohisalo ja perussuomalaisten Halla-aho komppailivat toisiaan. Ei siinä katsojalle ihan tippaa linssiin tullut mutta paljon ei puuttunut.

Koronatodellisuudessa kirkastuu se, että niin kiva kuin onkin lämmitellä oman someheimon konformistisella leirinuotiolla ja haastaa riitaa naapuriklaanin kanssa, samaa kuilua tässä loppujen lopuksi kaikki tuijotamme, yhteiset ovat pelot ja toiveet: elämää toivotaan ja kuolemaa pelätään. Kummasti korona tislaa siivilään sen, mikä lopulta on tärkeää ja mikä ei.

On tämä ikimuistoinen pienuuden oppitunti. Internetin ja ydinpommit kehitellyt laji on kai kuvitellut olevansa itseoiketettu maailmanvaltias, mutta sitten tuleekin mikroskooppinen eliö josta emme olleet kuulletkaan ja iskee yhteiskunnat kanveesiin. Korona muistuttaa, että eläimiä tässä sittenkin ollaan ja osa luontoa, ja sellaisina luonnon armoilla – ja juuri nyt olemme jossain mielessä pienempiä kuin se virus.

Ja sama antiikiksi: korona on nemesis, kosmisen koston henki, joka häpeilemättä heristelee sormea itsestään liikaa luulevan apinalajin hybrikselle.

Samalla tässä on kaikessa traagisuudessaankin jotain koskettavaa, koskaan aiemminhan ei ihmiskunta ole kokenut mitään näin vahvasti yhdessä. Paremmaksi panisi vain meteoriitti.

Mutta palataan maanpinnalle. Korona on saanut aikaan sellaista, mitä vielä alkuvuodesta olisi pidetty mahdottomana.

Politiikkaahan on kahlinnut merkillinen vaihtoehdottomuuden imperatiivi. Valittu tie on ainoa mahdollinen, muu on haihattelua, suut suppuun nyt ja mitään mahdollisuuksia ei ole antaa lisäropoja kellekään. Ja nyt sitten valtion rahaa viskotaan ilmaan kuin riisiä hääkirkon portailla.

Ei, tuhlailu ei ole hyvä tavoite. Mutta kenpäties korona ravistelee irti luutuneista ajatusmalleista, kyseenalaistaa perinteisiä ”välttämättömyyksiä”, opettaa toisinnäkemisen taitoa. Jos pikainen täyskäännös kaikkein pyhimmän eli valtion velan parissa käy päinsä, miksei samantien voisi puhkoa reikiä muihinkin fundamentteihin; jospa korona räjäyttäisi mahdollisuushorisontit laveammiksi?

Otetaan nyt vaikka verotus. Iät ajat on jumiteltu ajatuksessa, että muuta vaihtoehtoa ei kerta kaikkiaan ole kuin systeemi, jossa ökyrikkaat saavat nostella omaisuustulojaan pienemmällä prosentilla kuin sairaanhoitajat palkkojaan.

Mitä jos kyseenalaistetaan tämäkin itsestäänselvyys ja luodaan uusi veromalli, jossa kaikki tulot pannaan samalle viivalle ja verotetaan samalla prosentilla, oli se sitten palkkaa, perintöä, osinkoa tai myyntivoittoa? Mahdotonta? Ei, kaikkea kummallista on nähty sen verran, että enää mikään ei ole mahdotonta, ehkei edes reilumpi verotus.

Pitkään on toivottu sitäkin, ettei työttömän tarvitsisi kituuttaa kannustinloukossa, kun kaikki 300 euroa ylittävä tilapäistienesti leikkaa tuet samassa suhteessa pois. Nyt koronan melskeissä suojaosa nostettiin suitsait 500 euroon, eikä kitinää kuulunut. Lehdissä asia sai huomiota keskimäärin sivulauseen verran.

Koronakriisin jäljiltä ilma on sakeanaan sirpaleita, mutta niistä voi kasata jotain aiempaa parempaa.

Ja entäpä kravatit? Onhan se ollut upeaa, että studioon istutettujen kravattiherrojen sijaan olemme saaneet nähdä haastatteluita kotioloista, rennot vetimet päällä. Joten eiköhän jatketa samalla linjalla koronan jälkeen! Annetaan miestenkin pukeutua kokouksiin ja telkkariin persoonallisesti. Kuka haluaa illasta toiseen tapittaa tylsiä puku-ukkoja? Harva kai itsekään haluaa, näin toivon, sulloutua ankeaan virkamieshaarniskaan.

Jos hyvin käy, ehkä minunkaan ei tarvitse koskaan opetella kravattisolmua.

Kaltaiselleni piilojuntille korona tuo muutakin helpotusta. Viime vuosina olen ollut helisemässä erilaisissa kissanristiäisissä, kun älyttömät poskisuudelmat ilmaantuivat meikäläiseenkin kekkerietikettiin. Ilman olisi pärjätty. Koskaan ei tiedä, onko tervehdittäessä tarkoitus kätellä, halata vai pitääkö ihan ruveta ilmaa pussailemaan. Nyt on vähintään tilapäisesti selvitty tuostakin vitsauksesta, toivottavasti lopullisesti.

Kun lisään vielä, että aamutelevisiota on nykyään kivempi katsoa, kun keskustelut eivät vähän väliä katkea pitkiin ja puiseviin urheilukatsauksiin, tässähän alkaa jo uskoa enemmän tulevaan kuin menneeseen.

Kun maailma murenee ympärillä

Uusi Suomi, 15.3.2020

Tämä on ollut kummallinen vuosi.

Jo alku oli outo. Vietimme uuttavuotta syrjäisessä suomalaiskaupungissa. Uudenvuoden yönä kaksi paikallista nuorta katosi jäljettömiin. Huhut velloivat, etsintäpartiot vaelsivat, taskulamppujen valokeilat puhkoivat pimeyttä. Some tarjosi selitykseksi kaappausta ja yöllä nähtyä mysteeriautoa.

Suomalaisesta pikkukaupungista tuli Twin Peaks.

Vasta päivien päästä nuoret löytyivät, kuolleina jään alta paikasta joka ei käynyt mitenkään järkeen. Läheisen talon asukas kertoi, että yöllä oviin oli koputettu.

Tapahtumien kulku ei koskaan selvinnyt.

Tulimme Helsinkiin. Me tulimme mutta talvi ei tullut. Pulkat nököttivät odottavan näköisinä turhaan varastossa. Neljäkymmentä vuotta olen asunut Sompasaaren sataman liepeillä, ja oli siis nähtävä sekin talvi, kun meri ei mene jäähän ja Blade Runner -sade pimentää kaupungin päivästä toiseen. Ystävä sanoo kulkeneensa koko talven sadetakissa. 

Luistelemaan onneksi pääsee ilman talveakin. Tyttären ykkösharrastus ja intohimo on muodostelmaluistelu. Alkuvuodesta paljastui, että luisteluseuran valmentajan toiminta on ollut täysin sairasta. Kävin epäuskoisena kriisikokouksessa, ja voi olla, että melkein 150 vuotta vanha seura hajoaa alta.

Mutta tuo on tietysti pientä.

Sillä sitten tuli korona. Muu kummallisuus sai tehdä tilaa kaikkien mustien joutsenten äidille, kohtalon sadistiselle sormelle. Varsinainen käänne, niin sen näen, oli viime torstai; viimeistään silloin Suomi muun maailman mukana nyrjähti uuteen asentoon.

Sattumoisin juuri tuona torstai-iltana olin vieraana telkkariohjelmassa, joka oli kuvattu paljon aiemmin, viime elokuussa. En katsonut jaksoa, vilkaisin vain nauravia naamoja ja ihmisiä, jotka viettivät loppukesän huoletonta aurinkopäivää jossain toisessa todellisuudessa.

Kontrasti riipaisi. He eivät tienneet, että kesä taittuu syksyksi mutta talvea ei tule. Tulee kulkutauti.

He eivät olisi ymmärtäneet otsikoita, jotka ovat kuin scifielokuvista – niistä klassisista kauhukuvaelmista, joissa hyökkäys ulkoavaruudesta hiljentää kadut ja äkkiä mikään ei ole kuin ennen. Näitähän me nyt luemme: yleisötilaisuudet on peruttu, kouluja ja työpaikkoja pannaan säppiin, pörssien syöksy syö eläkesäästöt, maat sulkevat rajojaan. Neuvottomina ja eksyksissä hapuilemme sumussa eteenpäin.

Nyt uhka ei tule ulkoavaruudesta, se iskee lähempää.

Tunnelma on epätodellinen. Kaduilla kyllä kulkee ihmisiä mutta hiljaisina ja ilottomina zombiarmeijoina, kaupoista hamstrataan säilykkeitä kuin sotaan varautuen, hyllyt ammottavat tyhjinä. Toimittajaystävä kertoi viestissään Pasilan tornitalon aavemaisesta hiljaisuudesta, kun hän muun toimituksen kanssa jätti työpaikan ja siirtyi etätöihin. Olivat vielä käyneet lasillisella ja lopuksi sanoneet, että nähdään sitten joskus.

Tänä vuonna koittaa Hiljainen kevät.

Sitten päässä alkaa soida pianoriffi. Sir Elwoodin hiljaisten värien Kymmenen tikkua laudalla -kappaleen heleä duuripiano ilkkuu sanojen sysimustalle dystopialle, kun lähestyvä saastepilvi eristää ihmiset koteihinsa, tv on mykkä ja pikkusisko kysyy, montako yötä on vielä jouluun.

Oma alakouluikäinen tyttäreni sanoi iltapalalla, että kun hänellä ja siskolla on koulu mennyt niin kivasti, emmekö voisi sen kunniaksi mennä kesällä jonnekin lämpimään. En näyttänyt, että silmäni kostuivat, aikuisen pitää olla nyt turvallinen ja tavallinen, nyt jos koskaan. Ajattelen vain parastasi, tyttökulta.

Ja jotta kaikki olisi riittävän kummallista, muusikko joka pianon biisiin soitti ja sävelsi on tyttären koulun rehtori. Kun kehuin rehtorille kappaletta, hän hymyili jotenkin vaisusti.

Oi miksi, oi miksi kaikki on niin outoa.

Joskus kauan sitten, toisessa todellisuudessa silloinkin, vierastin normisuomalaisuutta; standardionnellisuudeksi sitä kai kutsuin kurkotellesani kohti epäsovinnaisen taitelijaelämän dramaattisia käänteitä ja elokuvallisia kohtauksia. Keskiluokkainen elämänmeno ja sen arkiset rytmit ja rutiinit? Ei kiitos.

Miten paljon siitä nyt haaveilenkaan, kaikesta normaalista. Tänään ihmettelen, kuinka hyvin kaikki oli, herra paratkoon, vain pari kuukautta sitten. Ja kuinka kiittämätön olin, sitä ihmettelen myös; melkoinen mielipaha tuli siitä, että muuankin kirjan taittovaiheessa kursiivit katosivat. Ojennankin mikrofonin Bruce Springsteenille: Now all them things that seemed so important, well Mister they vanished right into the air.

Haluaisin herätä tästä painajaisesta tavalliseen tiistaihin, kun isoin huoli on kadonnut sukka ja Helsingin Sanomien aloitusaukeama raportoi jostain sopivan pienestä: hallitus kaavailee korotusta merimieseläkkeisiin, teatterin kävijämäärät ovat hienoisessa nousussa.

Haluaisin päällimmäiseksi mielipahaksi arkiharmeja, haluan kiukutella tiskikoneen tyhjentämisestä ja ministerin hölmöstä verolausunnosta. Tuo kaikki on nyt luksusta, nykyisen mentaalimaiseman tavoittamattomissa.

Meidät on pantu kollektiiviseen koronatestiin. Nyt koetellaan arvoja, mielentaitoja, henkisiä peruspilareita.

Pitäisi varmaan ajatella isoja. Pitää muistaa 1860-luvun nälkävuodet, espanjantaudit, viime sodat. Emme elä keskiajan ruttokaupungissa. Paljon pahemmastakin on yhteiskuntana selvitty, siispä vähemmästä selvitään. Kenties nyt tarvittaisiin pullo perspektiiviä, kirjailija Erlend Loea lainatakseni.

Mutta enemmän haluan mennä pientä päin. Nyt on oikea hetki käydä kiinni tuttuun ja turvalliseen. Nyt tarvitaan pari pulloa tavallisuutta, Erlend, nyt tarvitaan kaurapuuroa.

Maailmalle emme paljon voi, itsellemme ja lähipiirillemme sen sijaan voimme paljonkin. Kenties koskaan en ole halannut läheisiäni vähemmän kuin viime päivinä, kenties koskaan en ole ajatellut heitä enemmän kuin viime päivinä.

Martti Luther mietti, että jos hän tietäisi maailmanlopun tulevan huomenna, hän istuttaisi tänään omenapuun. Hengenmiehen aatos palasi mieleen, kun viime viikonloppuna osallistuin ystäväperheen maalaustalkoisiin.

Perheessä on pieniä lapsia, maalasimme lastenhuoneen seinää. Tuskin minusta iso apu oli, niin tumpelo olen käytännön toimissa, mutta jotenkin tuo oli tärkeää ja toivoa tuovaa. Silti, kesken kaiken, mieleen pujahti Gallen-Kallelan maalaus Rakennus, jossa nuori perhe rakentaa taloa. Kun taulua katsoo lähemmin, huomaa että yksi rakentajista onkin luuranko.

Ehkä koronakatastrofista on se hyöty, että perusasiat nousevat taas arvoonsa. Elämä ensimmäisenä.

Tuntematon opettaja

Opettaja, 19.12.2019

Tulipa taas itsenäisyyspäivänä katsottua Tuntematon sotilas. Kuten tiedämme, Väinö Linna halusi nostaa rivisotilaan arvostusta ja kuvasi sotaa tämän silmin. Kenraalit saavat patsaansa, mutta sodan käyvät nuo tuntemattomat ja usein mitaleitta jäävät tavikset.

Ei, en nyt vertaa opettajantyötä etulinjan taisteluihin. Mutta mitä arvostuksen logiikkaan tulee, sama kaikuhan se on askelten koulumaailmassakin.

Mainetta ja mitaleja sataa slide show -portaan kokoustelijoille. Media kohkaa muutamista superopettajista, jotka tyrkyttävät kaikille uusia huikeita metodejaan ja kääntävät nurin nykyisiä (joita vähätellessään samalla vähättelevät tuhansien kollegoidensa työtä).

Jonnekin unohtuvat tavalliset riviopettajat, nämä opetustyön hietaset ja koskelat, joiden varassa koko homma pyörii. Heitä ei koulua kehitettäessä juuri kuunnella, heitä ei kutsuta luennoimaan eikä mitalikahveille. Eivätpä he oikein tunnista itseään televisiosarjojen sketsihahmoistakaan.

Se tuntematon opettaja on aikamoinen arkisankari, kyllä hän kelpo kirjan tai tv-sarjan ansaitsisi, melkein patsaankin.

Ei jää kertaan eikä kahteen, kun olen illanistujaisissa kuunnellut muistelua opettajasta, joka on antanut ratkaisevan sysäyksen koko elämäntyöhön.

Olen kuullut, miten kirjailija kehuu äidinkielenopettajaansa, jolta sai kipinän kirjalliselle uralle. Olen kuullut, miten toinen kiinnostui historiasta tutkijaksi asti, koska persoonallinen historianopettaja oli kertonut tarinoita niin kiinnostavasti. Olen kuullut, kuinka kolmannesta tuli psykologi, koska – niin, tiedät kyllä.

Kokeeksi googlettelin joitakin vanhoja opettajiani. Osumia ei tullut. Aivan kuin he olisivat kadonneet.

Mutta eivät he ole. Oma äidinkielenopettajani tuntuu olevan nytkin tuossa vieressä, kun naputtelen tätä tekstiä. Ilman häntä en varmaan naputtelisi.

Näin lukuvuoden lopuksi ehdotankin maljaa Tuntemattomalle opettajalle – siellä jossain. Kiitos 1917–2019.

Toivon Timo Kiviselle Anssi Rauramon viisautta

Uusi Suomi, 10.11.2019

Esitelläänpä heti henkilöt. Timo Kivinen on nykyinen puolustusvoimien komentaja. Anssi Rauramo on entinen liikunnanopettaja.

Rauramo sattui olemaan 1980-luvulla minunkin opettajani Kruununhaan yläasteella. Muistan myös, että meitä oli isohko joukko jätkiä, joita ei liikunta kiinnostanut.

Ja miten meihin mahtoi suhtautua Rauramo, urheilumies par excellence, yksi Suomen kaikkien aikojen parhaista koripalloilijoista? Ystävällisesti. Hän ymmärsi, että ihmiset ovat erilaisia eivätkä innostu samoista asioista. Emme saaneet osaksemme minkäänlaista simputusta tai paheksuntaa vaan saimme olla mitä olimme.

Rauramo palasi mieleen, kun luin Timo Kivisen haastatteluja. Kivinen on intohimoinen urheilija ja ankaran fyysisen rääkin ystävä. Kirjoja hän ei haastattelujen perusteella lue.

Ihan hyvä noin, Kivinen saa olla Kivinen. Mutta kovasti toivon, että Kivisellä on samaa viisautta kuin Rauramolla. Monia nuoria miehiä eivät armeijatouhut innosta, ja se heille suotakoon.

Nuoren ei tarvitse olla liikunnallinen ja erähenkinen. Hän saa olla ylipainoinen. Hänellä on oikeus olla ihminen, jota eivät kiinnosta metsäreissut vaan lukeminen. Hänellä saa olla pitkät hiukset.

Meillä on tässä nyt räikeä ristiriita. Samalla kun haluamme luoda yhteiskuntaan hyväksyvää ja muita kunnioittavaa ilmapiiriä, jossa kaikki saavat huonommuutta tuntematta olla oma itsensä, nuoret miehet ovat poikkeus. Heidät tungetaan ahtaaseen muottiin. Asepalvelukseen painostetaan ihmisiä, jotka eivät sinne yksinkertaisesti sovi.

Suositut olet hyvä sellaisena kuin olet-  ja kehopositiivisuuskampanjat eivät ilmeisesti koske poikia.

Armeija ei säädä lakeja. Mutta puolustusvoimien johto voisi sanoa ääneen, että armeija ei ole kaikkia varten ja palvelukseen haluamattomat nuoret ovat tismalleen yhtä hyviä kansalaisia ja ihmisiä kuin muutkin.

Tämä olisi arvokas viesti paitsi eduskunnalle myös kaikille niille vanhemmille ympäri Suomenniemen, jotka ovat työntämässä jälkikasvuaan armeijaan ilman että nuorille jää aitoa mahdollisuutta valita edes siviilipalvelusta, vapautuksen ottamisesta puhumattakaan. Myös kavereilta tuleva ryhmäpaine voisi vähän hellittää.

Nuoret miehet pitää vapauttaa militaristisen maskuliinisuuden pakkopaidasta ja kummallisesta jokainen mies on sotilas –kliseestä. Heillä on oikeus tulla kohdatuksi omana itsenään ilman arkaaisten soturimyyttien kahleita; on hyväksyttävä ihmisten erilaisuus. ”Vääränlaisesta” persoonallisuudesta rankaiseminen 2 000 tunnin yhdyskuntapalvelulla (siviilipalvelus) ja jalkapannoilla on mieletöntä.

Erityisen vastenmielistä on, kun joku kokoomuksen kansanedustaja Mia Laiho usuttaa diabeetikkomiehiäkin armeijaan ja selittää, että asepalvelus on tärkeää nuorten miesten identiteetin kannalta.

Selittäisi nyt vielä, että armeijassa tehdään pojista miehiä.

Valitettavasti niin puolustusvoimien johto, eduskunta kuin tasa-arvoviranomaisetkin ovat sokeutuneet nykysysteemin seksismille. Panen siis toivoni nuoriin. Kenties muutos lähtisi siitä, että kutsuntaikäiset ottaisivat nykyistä rohkeammin vapautuksen ja näin potkaisisivat poliitikot hereille säätämään palvelus vapaaehtoiseksi. Tähän nuoria on syytä kannustaa. Toki toivon, että mahdollisimman moni ryhtyisi totaalikieltäytyjäksi, mutta sellaista sisua ei oikein voi edellyttää.

Lehtitietojen mukaan kenraalitkin nyt kovasti pohtivat, miten voisi korvata syrjivän tykkimies-sanan ja myös keskustelu yhteistuvista käy vilkkaana. Tasa-arvoon aletaan siis havahtua puolustusvoimissakin. Voisikohan katseen seuraavaksi siirtää noin sata kokoluokkaa isompaan ongelmaan, umpiseksistiseen ja vanhentuneeseen asevelvollisuuslakiin?

Yo-ruletti pyörii

Uusi Suomi, 18.6.2019

Nyt kesällä monessa perheessä hermoillaan, saako nuori haluamansa opiskelupaikan. Yliopistoihin pääsy on aiempaa enemmän kiinni ylioppilaskokeen arvosanoista.

Toukokuun 15. olikin jännittävä päivä. Silloin saatiin lopulliset pisteet kevään ylioppilaskirjoituksista. Omalta osaltani jännitys vaihtui hämmästyksesi, ja seuraavaksi tulikin jo halu tuoda ilmeistä epäkohtaa laajempaan keskusteluun.

Kertauksen vuoksi: pisteytys tapahtuu niin, että ensin aineenopettaja arvostelee kokelaiden vastaukset, ja sen jälkeen ne pisteyttää YTL eli ylioppilastutkintolautakunta.

On aika tavallista, että pisteet muuttuvat YTL:ssä. Yleensä opettajat nielaisevat muutokset mukisematta, koska opettajalla on tieto vain oman koulun osaamisesta, ei maan yleisestä tasosta. Siitä on kuva vain YTL:llä, joka siis voi kalibroida pisteytystä valtakunnallisen osaamisen valossa.

Mutta sitten on myös kaltaisiani poikkeuksia. Olen töissä kahdessa koulussa ja pisteytän molempien lukioiden filosofian vastaukset. Luin aina yhden kysymyksen vastaukset peräkkäin kiinnittämättä edes huomiota siihen, kumman koulun kokelaasta on kyse, ja pisteet annoin tietysti samoin kriteerein.

Kun YTL:n lopulliset pisteet tulivat, yllätyin. Toisen koulun pisteet keskimäärin laskivat, toisen nousivat.

Jos olisin pisteyttänyt vain toisen koulun kokeet, olisin järkeillyt, että maan yleinen taso oli ollut hyvä tahikka huono ja systemaattinen heilahdus johtui siitä. Nyt tuo selitys ei kelpaa.

Voisiko olla, että olisin pisteitä antaessani vahingossa muuttanut kriteereitäni juuri siinä kohtaa, missä koulu vaihtui toiseksi? Se on äärimmäisen epätodennäköistä. Ilmeinen selitys onkin se, että koulujen kokeet arvosteli kaksi eri sensoria, joista toinen oli tulkinnanvaraisten vastausten äärellä tiukka, toinen ei.

Soitto YTL:ään toi vahvistuksen. Kokeet oli tosiaan pisteyttänyt eri ihminen. Ja yksi sensori siis arvostelee aina koulun kaikki vastaukset jossakin oppiaineessa.

Ei voi välttyä ajatukselta, että tässä ovat nyt pisteet liikaa tuurista kiinni. Asia ei ole vähäpätöinen, koska ensi vuonna jo valtaosa yliopisto-opiskelijoista valitaan pelkän yo-kokeen perusteella.

Ongelma siis on, mutta onneksi on olemassa myös keinot, joilla opiskelijoiden oikeusturvaa ja yhdenvertaista kohtelua voisi parantaa.

Kas näin: luovutaan vanhasta paperiajan käytännöstä, jossa yksi sensori korjaa aina yhden koulun kokeet. Tehdään mieluummin niin, että yhden sensorin kontolla on aina tietty kysymys. Näin jokaisen kokelaan vastaukset arvostelee monta sensoria, ja näidenkin työ helpottuu, kun voi keskittyä tiettyihin teemoihin.

On minulla toinenkin ehdotus. Nyt ylioppilaskokeessa on liikaa erikokoisia tehtäviä. Yhden tehtävän maksimipisteet voivat olla esimerkiksi 2, 5, 8, 15, 20 tai 30 pistettä. Niin opettajan kuin YTL:nkin työtä helpottaisi, jos pisteskaalat vaihtelisivat vähemmän. Epätarkkuutta tulee ihan jo siksi, että takaraivossa vaanii väärä asteikko. (Autoilijat tietävät, millaista on ajaa tiellä, jossa nopeusrajoitukset vaihtuvat koko ajan, ja kuinka paljon turhia sakkoja tulee.)

Maksimipisteitäkin olisi hyvä miettiä. Edesmenneessä paperikokeessa asteikko oli 0-6 pistettä (jokerin 0-9), ja vastaukset kieltämättä osuivat usein pisteiden väliin. Mutta nyt on heilahdettu toiseen laitaan. Jos maksimipisteet esseestä ovat 20 pistettä ja tehtävänä on pohtia tasa-arvoihanteen toteutumista tai leffapätkän eettistä viestiä, siinä ei erkkikään osaa sanoa, ovatko oikeat pisteet 12 vai 13. Kampa on liian tiheä, pisteyttämisessä on tikanheiton maku.

YTL:ään tehdyistä tarkistuspyynnöistäkään on harvoin hyötyä, pisteet pysyvät yleensä ennallaan.

Ymmärrän kuitenkin YTL:ää. Olisi kestämätön tilanne, jos syntyisi käsitys, että aina kannattaa tehdä valitus. Ymmärrän myös oman aineeni, filosofian, tilannetta: resurssit ovat vähäiset ja kysymykset laaditaan ja vastaukset pisteytetään pienellä ja ylityöllistetyllä porukalla. Tiedän että sensorit ovat osaavia ja ammattitaitoisia, salaliittoteoriaan ei tässä ole aineksia. Ongelmat tulevat aineen luonteesta, sensorikäytännöistä ja laveasta pisteskaalasta.

Aika pienin ja helpoin muutoksin ongelmat saataisiin hallintaan, jos vain halutaan.

Avoin kirje uudelle opetusministerille

Uusi Suomi, 7.6.2019

Parahin opetusministeri Li Andersson,

en tunne Sinua, Li, mutta jotenkin tuli tarve kirjoittaa Sinulle tämä kirje. Aluksi luonnollisesti haluan onnitella nimityksestä. Olet paljon vartijana, opetusministerin työ on tärkeämpää kuin usein ymmärretäänkään. Joskus kaukaisella 1970-luvulla, niin kuulin, puolueet kilpailivat juuri opetusministerin pestistä, valtiovarainministerin salkkua pidettiin kevyempänä.

Nykyään ajatellaan toisinpäin, vaikkei ehkä pitäisi. Rahaministeri säätää eurovirtoja, mutta opetusministeri on sentään päättämässä, millaisia ihmisiä haluamme kouluissamme kasvavan.

Kirjoitan tätä ensisijaisesti opettajana. Parikymmentä vuotta olen opettanut – käytän häpeilemättä tuota museaalista sanaa – lukiossa, viitisentoista vuotta myös aikuislukiossa ja muutaman vuoden vähän yläkoulussakin. Puolisoni toimii yläkoulun opettajana ja onpa perheessä vielä pari alakoulua käyvää lasta.

Lisäksi olen ollut mukana lukiouudistusta pähkäilevässä työryhmässä ja erilaisissa koulua käsittelevissä keskustelutilaisuuksissa ja jos minkämoisissa kehittäjäisissä. Opetushallituksen toimeksiannosta on tullut hiukan justeerattua opetussuunnitelmia. Joitakin vuosia olen toiminut opetusalan eettisen neuvottelukunnan vetäjänä. Muutenkin yritän tiiviisti seurata koulukeskustelua ja lukion kehittämistä ihan erityisesti.

En minä näitä muuten listaisi, itsetehostushan tässä vaanii, mutta yritän sanoa, että opetusala ja sitä koskeva debatti ovat ainakin joiltain osin tuttuja. Ja mitä tutummaksi ne tulevat, sitä hämmentyneempi on olo.

Mistä edes purkaukseni aloittaisin? Varmasti on parasta käydä käsiksi päävitsaukseen: tärkeintä ei enää näytä olevan perustyö, vaan muutos.

Muutoksesta on tullut itseisarvo. Olen muun muassa joutunut laatimaan uutta opetussuunnitelmaa kurssiin, jota en ollut ehtinyt opettaa edellisillä sisällöillä kertaakaan. Joskus sentään odotettiin, että muste kuivuu viimeisen uudistuksen jäljiltä, nyt ei kärsivällisyys riitä siihenkään. Omituinen lähtökohta on, että tärkeintä on aina tehdä eri tavalla kuin ennen – riippumatta siitä, mitä ennen on tehty. 

Hyvä opetusministeri, me olemme kaiken aikaa korjaamassa sellaistakin, mikä ei ole rikki. Tai oikeammin: me olemme liian usein rikkomassa sellaista, mikä toimii.

Väsyksiin asti toistellaan, että koko ”opettajuus” on valtavassa murroksessaEi se ole. Toki käyttöön otetaan koko ajan esimerkiksi uutta tekniikkaa, mutta ei opettajan työn perusluonne ole muuttumassa yhtään miksikään.

Ilmeisesti koulua vaivaa kehno itsetunto hallintoportaan apinoidessa retoriikan ja toimintamallit bisnesmaailmasta, jota kai sitten ihailevat. Niinpä koulubyrokraattien sanastoon on päässyt juurtumaan vaivaannuttavaa visioslangia, kun lukionkin pitäisi olla ketterä ja dynaaminen ja herkeämättömässä muutosprosessissa

Vaan kun ei pitäisi. Kouluun päinvastoin tarvitaan vakautta ja ennustettavuutta. Lapset ja nuoret kaipaavat ympärilleen turvallisia rakenteita. Nyt pakkomielteinen muutos uhkaa jo opiskelijoiden oikeusturvaa, kun he eivät esimerkiksi ole tienneet lukiota aloittaessaan, mitä aineita kannattaa opiskella jatko-opintoihin päästääkseen.

Ylipäätään se on väärä suunta, että yhä nuorempana pitäisi tietää, mihin ammattiin isona aikoo. Ahdistus lisääntyy, kun varhainen erikoistuminen työntää nuoret heti lukion alkajaisiksi maailmankuvaa kapeuttavaan suoritusputkeen.

Uusi innovaatio on hätäisesti käyttöön otettu ”pisteytystyökalu”, joka rankkaa oppiaineet armottomaan hierarkiaan yliopistoon haettaessa: toiset aineet antavat kirjoitettuina hyvät pisteet, toiset huonot. Enää ei siis kannata valita syventäviäkään kursseja sen mukaan, mikä kiinnostaa, vaan pitää osata valita ne aineet, joista saa omalle alalle parhaat pisteet.

Ja sitten pitäisi vielä tietää se oma ala.

Jos pistetaulukoista ei eroon päästäkään, niitä pitäisi vähintään säätää tasapuolisemmiksi. Nythän pitkästä matematiikasta ja luonnontieteistä on tehty kuningaslajeja, jotka tallaavat alleen varsinkin humanistisia aineita. Siinä on oikeustieteelliseen haluavalla lukiolaisella ihmettelemistä, kun ei pidäkään syventyä yhteiskuntaoppiin vaan matematiikkaan. Filosofiaakaan ei kannata kirjoittaa: oikeustieteelliseen saa enemmän pisteitä kemiasta(!) kuin filosofiasta. Juristin on siis tärkeämpää tutustua karbonyylikloridin valmistukseen kuin pohtia lain ja moraalin eroa.

Kun ilmapiiri on tämä, en voi sanoa yllättyneeni, että todistusvalinnassa on kehitelty omat painotustaulukot luonnontieteille ja matematiikalle ja toisaalta kielille, muttei yhteiskunnallis-humanistisille aineille.

Samalla tarpeeton kilpailu iskee silmille. Stressikertoimia kasvattava vertailuvimma on johtanut siihen, että lukioiden ylioppilaskirjoitustuloksia pällistellään kuin mitäkin pörssifirmojen osavuosikatsauksia, eikä median hersyttely ja kauhistelu Suomen ”parhailla” ja ”heikoimmilla” lukioilla juuri eroa Nokian tai Koneen tulosjulkistusten uutisoinnista.

Jään odottamaan, milloin lukiot alkavat antaa tulosvaroituksia.

Ei tällainen vertailu ja paineistus sovi kouluihin. Ei ajattelutapoja pidä eikä voi kopioida liike-elämästä. Silti siihen pyritään, ympyrää neliöidään vaikka väkisin, ja onpa viime vuosina nähty sekin, että opettajien palkkausta halutaan viedä tulospalkkauksen suuntaan. Mutta eihän opettajan työn tuloksia voi mitata samaan tapaan kuin firmojen taseita tai myyntilukuja. Toistaiseksi uusien palkkamallien näkyvin tulos on huonontunut työilmapiiri.

Alemmuudentunto lipsahti parodian puolelle viimeistään siinä vaiheessa, kun hallintoporras kehotti kouluja ottamaan mallia startup-yrityksistä – olivat ehkä juuri lukaisseet artikkelin Slushista – ja seuraavaksi lukiolaisille jo jaettiinkin kirja ”Kutsuvat sitä pöhinäksi”. Nolottaa.

Pöhinän ja myllerryksen sijaan opettajat enimmäkseen toivovat, että voisivat keskittyä ydintehtäväänsä – opettamiseen ja nuorten kohtaamiseen – sen sijaan että annetaan palaveroinnin ja ”osaamishaasteet muuttuvassa toimintaympäristössä” -kokoustamisen imeä energiat. Tällä menolla uupumus lisääntyy, eikä opettajien väsyminen paranna nuortenkaan hyvinvointia.

Mutta palataan siihen itsetuntoon, tai turhamaisuuteen oikeastaan. Julkisen kuvasi perusteella uskallan toivoa, että Sinulla on omanarvontunto kohdillaan etkä tunne pakottavaa tarvetta läpätä jollain hätäisellä hömppäuudistuksella omaa kädenjälkeäsi koululaitoksen historiaan. Jos me opettajat, oppilaat ja opiskelijat nyt jotain kaipaamme, niin työrauhaa.

Älä ymmärrä väärin. Aina on parannettavaa eikä kelloa voi pysäyttää, eteenpäin pitää mennä. Monet uudistukset ovat hyviä, ja esimerkiksi ylioppilaskirjoitusten digitalisointi oli järkevä veto. Ylipäätään väitän, että nykyään melkein kaikki on paremmin kuin ennen, mitään vanhoja hyviä aikoja ei ole ollut. (Eikä tuo ollut edes mielipide, vaan monin mittarein todennettavissa oleva fakta.) Mutta viisas kehittäminen on jotain muuta kuin kritiikitön hurahtaminen tutkimuksiin perustumattomiin pedagogisiin muoteihin.

Käsissämme on nimittäin melkoinen ristiriita. Koulun pitäisi tukea nuorten kasvua kriittisiksi ja omilla aivoillaan ajatteleviksi ihmisiksi, mutta samaan aikaan meidän opettajien pitäisi lammasmaisena laumana syöksyä mukaan jokaiseen virastojargonilla markkinoituun villitykseen. Tutkimustiedon sijaan koulujen kehittämisretoriikalle antavat leimaa väsyneet iskulauseet, digiloikan kaltaiset mantrat ja eltaantuneet konsulttikliseet: pysyvää on vain muutos, on päästävä pois omalta mukavuusalueelta.

Esimerkkejä väärään suuntaan vievistä uudistuksista riittäisi läjäpäin, mutta mainittakoon tässä nyt numeroarvioinnin korvaaminen sekavilla ”rubriikeilla”, erityisluokkien alasajo muodikkaan inkluusion hengessä, digin palvonta, lasten näkeminen ”itseohjautuvina” oppijoina, arvioinnin ylikorostus, luokkahuoneiden korvaaminen meluisilla avotiloilla, höttöisten ”ilmiöiden” painottaminen perustaitojen opettelun ja oppiaineiden sijaan, lukion paineistaminen yo-kirjoitusten merkitystä kasvattamalla sekä opettajan päätyön – oppituntien pitämisen – aliarvostus suhteessa tyhjänpäiväiseen palaverointiin ja epämääräiseen kehittämiseen.

Faktaakin olisi olemassa päätösten tueksi. On esimerkiksi tiedossa, että lasten ja ja nuorten keskittymiskyky heikkenee ja oppimistulokset rapistuvat ihan jo luku- ja laskutaidosta alkaen. Samaan aikaan kuitenkin nuorten stressi ja uupumus ovat pahentuneet, ja opettajienkin. Opettajan ammatin vetovoima on laskussa. Oppimistulosten erot kasvavat ja eriarvoisuus lisääntyy.

OECD:n laajan, vuonna 2015 tehdyn tutkimuksen mukaan esimerkiksi digilaitteiden runsas käyttö ei paranna oppimista, pikemmin päinvastoin, mutta eiväthän kouluarjesta vieraantuneiden visionäärien powerpointeilta oppinsa ammentaneet neofiilit vähästä hätkähdä; niin kentän kokemukset kuin tieteelliset selvitykset ohitetaan surutta, eikä niille jää levottomassa innovaatiopöhinässä kuin muutosvastarintaisen ilonpilaajan ja jarrumiehen ankea rooli.

Jostakin luin, Li, että olet opiskellut yliopistossa valtiotieteitä. Toivottavasti Sinulla on myös sen sortin kriittinen maailmankatsomus, että haluat uudistuksille mieluummin tieteelliset kuin ideologiset perusteet.

Mikä ideologia nyt sitten on ollut vallalla? Tiiviisti sanottuna oppimisen ja opettamisen välineellistäminen lyhytnäköisen taloudellisen hyödyn tavoitteluksi ja tähän liittyvä lattean laskelmoiva uusliberalistinen ihmiskäsitys. Sivistystä väheksyvä tehokkuusajattelu on lukiokeskustelun murheellinen yleisvire.

Matkan varrella olen kuullut opetusalan trendsettereiltä niin kummallisia kommentteja, ettei niitä haluaisi todeksi uskoa. Eräskin huomattava kouluvaikuttaja pamautti minulle suoraan, että ”filosofia on turha oppiaine”. Toistuvasti olen kuullut senkin toiveen, että lukion voisi suorittaa ilman että lukee rivikään historiaa tai yhteiskuntaoppia. Ajatus on saanut vahvaa kannatusta varsinkin kokoomuksessa, ja onpa tämä laajemminkin ajan henki, pinnallisuuden, välineellistämisen ja ohuen maailmasuhteen korkea veisu.

Ei tässä voi kuin ihmetellä. Onko esimerkiksi filosofia todellakin turhaa? Onko tarpeetonta pohtia, miten erottaa toisistaan todet ja väärät väitteet ja millaista on johdonmukainen ajattelu ja pätevä argumentaatio, näinä totuudenjälkeisen puppupopulismin ja trollauksen aikoina? Onko se ajanhukkaa, kun nuoret miettivät, mistä syntyy hyvä elämä? Onko eettinen näkökulma ilmastonmuutoksen ja eriarvoisuuden maailmassa tarpeeton? Entäpä historia ja yhteiskuntaoppi: eikö nyt jos koskaan ole tärkeää pystyä sijoittamaan yhteiskunnallisia ilmiöitä historiallisiin kehyksiin ja ymmärtää syitä ja seurauksia ja historian pitkiä kaaria?

Parasta vastalääkettä poliittiselle ja uskonnolliselle ääriliikehdinnälle ja muulle mustavalkokiivailulle on vaikkapa juuri historian tarjoama yleissivistys, joka antaa maailmankatsomuksellista vastustuskykyä huuhaan muitakin kukintoja vastaan. Mutta ei, ei tällaisilla argumenteilla ole arvoa isoissa pöydissä. Niissä lasketaan, kuinka paljon meillä pitkän matematiikan, fysiikan ja kemian opiskelijoita elinkeinoelämän tarpeisiin. Tärkeitä aineita, tietenkin, mutta tuskin ainoita tarpeellisia kuitenkaan.

Viime viikolla (29.5.) luin Helsingin Sanomista yleisönosastokirjoituksen, jossa Elinkeinoelämän keskusliiton ja Teknologiateollisuuden johtajat aprikoivat koulutuspolitiikkaa. Sanoja sivistys, ymmärrys, viisaus tai hyvinvointi ei mainittu kertaakaan, ”osaaminen” sen sijaan tuli eri muodossa kymmenen kertaa.

Omaksuttu retoriikka ei jätä asiaa epäselväksi: koulun kehittämisen lähtökohta on talous, ei ihminen. Muutaman ajatuksen soisi kuitenkin uhrattavan sillekin, millaisia nuoria haluamme koulustamme kävelevän ulos. Väheksytyt humanistiset aineet, musiikki ja kuvataide avartavat ajattelua ja maailmankuvaa, ne sivistävät, rikastavat mielikuvitusta ja auttavat tekemään elämästä mielekästä ja merkityksellistä. Ne kuljettavat kohti sitä, mitä voisi kutsua – kehtaako tällaista enää sanoakaan – täydeksi ihmisyydeksi.

Yleissivistävä koulu on menettämässä, hyvä opetusministeri, sielunsa. Se hukkaa tehtävänsä, tarkoituksensa ja identiteettinsä, jos se nostaa kädet pystyyn EK:n lobbareiden markkinafundamentalismin edessä. Koulun ei pidä olla ihmisyyttä nujertavan tehokapitalismin jatke, vaan sen rohkea vastavoima.

Mentiinkö jo liian pitkälle? Hyvä on sitten. Voimmehan me sopia, että koulua ei käydä ensisijaisesti elämää vaan elinkeinoelämää varten. Mutta ei yritystenkään intresseissä luulisi olevan, että koulusta tupsahtaa työelämään kyklooppikatseisia ohuen sivistyksen ja kapean osaamisen ihmisiä. Jos hautaammekin laaja-alaisen ihmisyyden vanhentuneena ja jälki-inhimilliseen tehokkuuseetokseen sopimattomana ihanteena, pitäisi sentään ymmärtää, että myös elinkeinoelämää palveleva luovuus syntyy rajapinnoilla ja niitä ylitettäessä. Varsinkin tulevaisuuden työelämä vaatii geneerisiä valmiuksia, luovaa yhdistelyä, näkemyksellisyyttä.

Oli paljastavaa kuulla erään radio-ohjelman jälkeen – mikrofoni oli valitettavasti jo kiinni – kuinka muuankin eturivin koulupäättäjä kantoi huolta siitä, että nuoret eivät ole lukiossa riittävän motivoituneita, ja ehdotti ratkaisuksi, että lukion voisi suorittaa opiskelemalla vain neljää ainetta, jotka saisi vapaasti valita. Siis neljää ainetta oppilaitoksessa, jonka tehtävä on on antaa yleissivistystä. Niin, miksipä ei? Ne aineethan voisivat olla vaikkapa matematiikka, äidinkieli, biologia ja liikunta. Työelämä kiittää?

Koska yleissivistys on peräti lain tasolla määrätty lukion tehtäväksi, opintojen kaventamisesta haaveilevat visionäärit ovat yrittäneet kiertää ongelman keksimällä sanoille omavaltaisesti uusia merkityksiä. Yleissivistys ei olisikaan laaja-alaista tietoa ja ymmärrystä – tämä on vanhentunut, teollisen ajan käsitys. Uusi yleissivistys, tämä sivistys 2.0, onkin syventymistä johonkin tiettyyn tiedonalaan ja kykyä nopeaan tiedonhakuun netistä.

Mutta siinä vaiheessa kuin sovimme yleissivistyksen olevan erikoistumista, voimme perään sopia sodan olevan rauhaa. Jospa virastopedagogien suurin saavutus ei olekaan uusi opetussuunnitelma, vaan viruksen lailla kaikkialle tunkeva sanamagia ja orwellmainen uuskieli?

Sitäkään näkyä en saa mielestäni, kun eräissäkin koulukehittäjäisissä merkittävä vaikuttaja koputtaa ohimoaan ja kysyy retorisesti, miksi täällä, päässä siis, pitäisi olla jotain, kun kaikki löytyy – nyt hän poimii povaristaan älypuhelimen ja osoittaa sitä – täältä? Katson epäuskoisena ympärilleni, mutta näenkin myötäilevää nyökkäilyä.

Minä en nyökkää, haluaisin yökätä, niin vastenmielinen koko paradigma on. Koulun ydintavoitteenhan pitäisi olla se, että nuorille kehittyy tasapainoinen ja punnittu maailmankatsomus ja jonkinmoinen ymmärrys siitä todellisuudesta, joka ympärillämme avautuu. Ja ymmärrys ja maailmankuva voivat rakentua vain omaksutun, ei nettiavaruuksien potentiaalisen tiedon varaan. Ilman pohjatietoja sieltä täältä noukitut irtofaktat eivät kauan päässä pysy, jos ei ole syntynyt jäsentyneitä tietorakenteita, joihin uusi tieto kiinnittyy. Tuskin siinä luovuuskaan hirveästi kukkii, jos pää kumisee tyhjyyttään.

Kun tähän vielä lisää kuulemani näkemyksen, että enää ei tarvitse opetella edes oman äidinkielen kielioppia, koska ”kone osaa korjata virheet”, herää mielenkiintoinen kysymys: minkä ihmeen takia meidän pitäisi ihan suunnitelmallisesti tyhmentää itseämme?

Olet minua selvästi nuorempi, Li, mutta ehkä silti tiedät, että muinaisella 1980-luvulla puhuttiin varoitellen sirpaletiedosta ja fakki-idiooteista. Mihin tuo keskustelu on nyt jäänyt, kun se olisi relevantimpaa kuin koskaan?

Ei, tiedon sirpaloitumisesta ei Sinulle puhuta, sen sijaan saat todennäköisesti kuulla touhukkailta digilobbareilta, miten tärkeää on korvata ”perinteiset opetusmenetelmät” kuten ”opettajajohtoinen paasaaminen” digitaalisella opiskelulla. Digihurmion ennätyksen taisi tehdä Helsingin opetuslautakunta, joka yritti määrätä kouluihin kiintiöt: 70 prosenttia opetuksesta pitää olla digivetoista. Yhdeksi perusteeksi olen kuullut, että kun nuoret vapaa-aikanaankin ovat niin paljon kännyköillään, koulu ei saa pudota kelkasta joten on hyvä, että sielläkin nuoret tapittavat mahdollisimman paljon ruutua.

Tuonkin voi nähdä juuri toisinpäin. Mitä enemmän nuoret viettävät vapaa-aikanansa puhelimillaan, sitä tärkeämpää on kohdata koulussa ihmisiä, jotka ovat lihaa ja verta. Nyt olisi aika palauttaa elävä vuorovaikutus arvoonsa, digitalisaation rinnalle ja tilalle tarvitaan dialogisaatiota. Jos nuoret kerran tulevat fyysisesti kouluun, ei käy järkeen, että heidän siellä sitten pitäisi eristäytyä läppäreilleen tekemään tehtäviä yksilöllisillä oppimispoluillaan. Kyllä yhteisöllisyydellä, kohtaamisella ja keskusteluilla on arvonsa, tuossa ikävaiheessa ihan vasitenkin.

Sekin Sinulle tullaan varmasti kertomaan, että ”perinteiset luokkahuoneet” edustavat mennyttä maailmaa ja nykyään yhä suurempi osa opinnoista olisi hyvä suorittaa muissa ”oppimisympäristöissä”, vaikkapa koneella ja miksei etänä kotoa käsin.

Tuo on hevonkukkua. Ei siinä ole mitään vanhentunutta, että ihmiset kokoontuvat samaan paikkaan ja keskustelevat keskenään. Se kuuluisa työelämäkin edellyttää sosiaalisia taitoja, niitä jos mitä.

Digiä tarvitaan, tietenkin, mutta apuvälineenä ja tilanteen mukaan, ei se mikään itseisarvo saa olla. Nyt välineestä uhkaa tulla päämäärä samalla kun siitä mikä on itseisarvoista – sivistys – on tulossa pelkkä väline.

On minulla muitakin varoituksia. Koulurahojen leikkaukset on yritetty lavastaa retorisilla silmänkääntötempuilla pedagogisiksi ratkaisuiksi. Kun ammattikoulut säästettiin henkihieveriin eikä lähiopetusta enää pystytä kunnolla järjestämään, tilannetta pehmenneltiin selittelemällä, että nuoret voivat yksilöllisesti ja ihanan itseohjautuvasti opiskella kotona.

Heitteillejätöstä siinä oli kyse.

Alkaneella hallituskaudella näemme todennäköisesti jotain samantyyppistä, jonka kanssa toivon että Sinä, hyvä opetusministeri, olet erityisen tarkkana. Nyt ei tosin ole kyse säästöistä, vaan päinvastoin rahan lisäämisestä: toisesta asteesta tehdään maksuton.

Tarkoitus on tietenkin hieno. Kenenkään koulutien ei pidä tyssätä rahapulaan. Mutta nyt on ilmassa merkit, että tässä voi käydä huonosti. Järkevämpää kuin ampua tykillä hyttystä ja kylvää rahaa tasaisesti kaikille olisi ollut kohdentaa tuki niille, jotka sitä tarvitsevat.

Tätä vaihtoehtoa kritisoitiin muun muassa siksi, että se on kuulemma leimaava. Argumentti on hutera, koska noin ajatellen pitäisi sitten poistaa asumistukikin.

Ilmaisten materiaalien ensimmäinen riski on se, että hanke tulee kalliiksi. Se raha on poissa muualta. Ilmaisten oppimateriaalien hinta on resurssipulan rampauttama arki. Ryhmät ovat ylisuuria eikä monia kursseja ole varaa järjestää lainkaan, mikä lisää syrjäytymisriskiä. Esimerkiksi Helsingissä järjestetään huomattavasti vähemmän lukiokursseja kuin viisi vuotta sitten, eikä nyt ole tiedossa rahoja, joilla opetus saataisiin palautetuksi entiselle tasolle.

Tilapulakin on kova. Odotan jännityksellä, milloin pääsen pitämään filosofian kursseja liikuntavälinevarastoon, kas kun musaluokkaa, kuvisluokkaa, köksänluokkaa ja esimerkiksi juhlasalin näyttämöä on tullut jo kokeiltua. Rahaa tarkoituksenmukaisten opetustilojen rakentamiseen ei ole.

Jos ensimmäinen riski oli se, että maksuttomuus tulee kalliiksi, niin toinen riski on, hassua kyllä, että se tulee halvaksi.

Tätä pitää vähän selittää. Yksi suomalaisten koulujen vahvuus on ollut opettajien autonomia. He ovat varsin vapaasti saaneet päättää, millaisia opetusmenetelmiä ja materiaaleja käyttävät. Kun toisen asteen oppimateriaalit määrätään maksuttomiksi, käy äkkiä niin, että kunnat kilpailuttavat ne ja valitsevat halvimmat, olivatpa ne sitten opettajien sopiviksi katsomia tai ei.

On sitten vielä synkempi skenaario. Siinä kunnanisät säästävät kustannuksissa kehittelemällä jälleen pseudopedagogisia savuverhoja: Mitäpä jos ei hankittaisi oppikirjoja lainkaan? Nehän ovat jo painosta tullessaan vanhentuneita. Moderniin oppimiskäsitykseen kuuluu itsenäinen tiedonhaku, ja oppijat ja opettajat voivat omatoimisesti kehitellä digitaalisille alustoille aineistoja. Vau kuinka yksilöllistä ja konstruktivistista, suorastaan sosiokonstruktivistista!

Reikäpäisin ehdotus on esitetty Helsingin opetusvirastossa, tai siis kasvatuksen ja koulutuksen toimialalla, siellä kun on heitetty ilmaan ajatus, että lukiossa abivuoden opiskelijat voisivat tehdä kurssimateriaalit ensimmäisen ja toisen vuoden opiskelijoille. Siinäpä kylmäävä muistutus siitä, kuinka kauksi hallintopalatsien seminaarihuoneiden slide show’t ovat etääntyneet koulutodellisuudesta ja miten huonosti ”ennakkoluuloton ajattelu” – tämä laatikon ulkopuolelta ideointi – ja puhdas idiotismi enää erotetaan toisistaan.

On turhauttavaa todeta mitään näin triviaalia, mutta ilmeisesti on pakko: mikään ei korvaa asiantuntijoiden huolella laatimia ja pedagogisesti mielekkäitä oppimateriaaleja, joissa on selkeä ja johdonmukainen rakenne ja opiskelijoiden ikä on otettu huomioon. Sekavat nettirihmastot ja Wikipediasta louhitut tekstinretaleet eivät niitä korvaa vaikka opettajat, siis nämä osaamispoluttajatmahdollistajat ja koutsit, kuinka auttaisivat. Siinä jäävät ”oppimisen omistajuus” ja ”arvioinnin omistajuus” – kyllä, joku todellakin käyttää näitä itseparodiaa hipovia termejä ihan vakavissaan – pelkiksi haaveiksi, vaikka miten panostettaisiin uusiin painopistealueisiin ja jumpattaisiin ja jalkautettaisiin uusia käytänteitä ja toimintaprosesseja.

Huomaan kiihtyväni, alan käydä jo pilkalliseksi, ei pitäisi. Varmaankin taustalla on se, että arvostan Suomen koululaitosta ja pidän työstäni. Välillä siis tuppaa pujahtamaan tunteisiin, kun näen mihin suuntaan koulua ollaan viemässä. Heikkoina hetkinä jopa tuntuu, että kymmenessä vuodessa ehditään tuhota se, mitä on kymmenet vuodet rakennettu.

Ehkä siis pitää lopettaa ennen kuin tulee kirjoitetuksi jotain sopimatonta – vai tulikohan jo – ja onhan tämä kirjeeni nyt muutenkin venähtämässä turhan pitkäksi. Näin vuolaat tekstit ovat auttamattoman epämuodikkaita, siispä piste tähän.

Toivotan Sinulle voimaa tärkeässä työssäsi, Li, voimaa ja ennen muuta tervettä järkeä. Kateeksi ei käy.

Li Andersson vastasi kirjeeseen 10.6.2019 ja kertoi olevansa pitkälti samoilla linjoilla.