Uusi Suomi, 16.6.2022

Kumma juttu tämäkin. Iloinenhan tässä pitäisi olla, kun Suomi viimein pani Nato-paperit vetämään. Vaan mikähän siinä on, että iloon sekoittuu surua, ja – kehtaako tunnustaakaan – ripaus katkeruutta.

Sellainen on ihmismieli. Tai ainakin tämän bloginrustaajan mieli.

Yksi syy suruun on tietysti se, että vuosikymmeniä kestäneen turvallisuuspoliittisen unissakävelyn takia Suomesta tuli Turkin pelinappula. Miksi ihmeessä Natoon hakeminen piti jättää viime tippaan?

Mutta on tässä jotain henkilökohtaisempaakin.

Olen kannattanut Suomen Nato-jäsenyyttä 1990-luvulta asti. Opiskelin tuolloin Helsingin yliopistossa sosiologiaa ja filosofiaa ilmapiirissä, jossa Nato oli kirosana. Ajan henkeä kuvaa, että yksikään puolue ei tuolloin kannattanut Nato-jäsenyyttä. Julistipa kokoomuksen puheenjohtaja Sauli Niinistökin vuonna 1996: ”Haluan lausua selvästi, että kokoomus on liittoutumattomuuden kannalla.”

Kun tunnelma oikeistossa oli tuo, ei tarvitse lisätä, mikä se oli vasemmistossa.

Syntisäkkiini toi kuormaa sekin, että kannatin viidennen ydinvoimalan rakentamista ja ydinvoimaa ihan noin muutenkin. Ajatusrikoksia kaikki tyynni.

Älykkötieteitä opiskelevien keskuudessa Naton ja ydinvoiman kannattajat olivat ympäristöstä piittaamattomia USA:n imperialismin sotaisia tukijoita, riskiyhteiskunnan vaaroista piittaamattomia vastuunväistelijöitä, tulevien sukupolvien vihollisia. Sanalla sanoen ääliöitä.

Tai miksi puhua monikossa. Olin ainoa.

Mutta jätetään se ydinvoima, siitä toiste. Pysytään Nato-jäsenyydessä.

Sen kannattajana syntihistoriani on tosiaan raskauttava. Opintojen päätyttyä en enää pitäytynyt kuppiladebateissa vaan rupesin kirjoittamaan turmiollisia teesejäni isommille foorumeille.

Vuonna 2006 julkaistussa Sanna Rummakon kokoamassa Tahdon asia -kirjassa (Like) varoittelin:

”Tulevaisuudesta ei tunnetusti voi varmasti tietää mitään, ja siihenkin on syytä varautua, että Venäjä – joka on Suomen ainoa kuviteltavissa oleva sotilaallinen uhka – kehittyy epädemokraattiseen ja ulkopoliittisesti aggressiiviseen suuntaan.”

Ja mitä tarjosin lääkkeeksi?

Nato-jäsenyyttä. Näin kirjoitin 16 vuotta sitten: ”On loppujen lopuksi vaikea nähdä syytä, miksi Suomen pitäisi sitkeästi vaalia illuusiota omasta uskottavasta puolustuksesta ja jättää Nato-vakuutus ottamatta nyt kun siihen vakaan rauhan oloissa on mahdollisuus.”

Kun kirjan julkistamistilaisuudessa kerroin kannattavani Natoon liittymistä, muistan miten kirjaan artikkelin kirjoittanut huusi kiireesti väliin, että tuo on sitten pelkästään Kotron mielipide!

No niinhän se oli. Olin näkemyksineni yksin.

Samana vuonna 2006 kolumnoin Metro-lehdessä: ”Jo nyt 95 prosenttia EU-maiden väestöstä asuu Natoon kuuluvissa maissa, eikä ihme: Nato antaa jäsenilleen selvät turvatakuut, EU ei. Nato olisi luonteva turvallisuusyhteisö Suomelle siinä missä Norjalle ja Tanskallekin. Se että Suomeen ei juuri nyt kohdistu sotilaallista uhkaa, on syy pikemminkin hakea kuin olla hakematta jäsenyyttä – mahdollisen uhan alla jäsenyydestä on tukala neuvotella.”

Kuin tuuleen huutaisi

Poikkiteloiset ja yleiseen asenneilmastoon sopimattomat näkemykseni herättivät sen verran huomiota, että välillä toisinajattelijalle tuli kutsu myös radioon ja televisioon.

Kun maaliskuussa 2007 kävin Alexander Stubbin kanssa radiossa keskustelemassa aiheesta – Stubb oli tuolloin yksi harvoista julkisesti Natoa kannattavista – Ydin-lehden toimittaja ei peittänyt järkytystään: Kotrohan kannattaa Suomen jäsenyyttä vielä vahvemmin kuin Stubb! Myös saman vuoden Vaunu-ohjelmassa (TV2) ehdotin Nato-jäsenyyttä Suomen puolustusratkaisuksi, mistä sain kauhistunutta palautetta.

Heini Kilpamäen kirjassa Tyhmyyden ylistys (Atena, 2014) nälvin jo selvästi turhautuneempana suomalaista turpologiikkaa:

”Päättely menee näin: Nato liittyy jotenkin sotimiseen, sotiminen on paha juttu, Suomen pitää pysyä poissa Natosta. Gallupin mukaan (HS 22.2.2014) suomalaiset torppaavat Naton lisäksi myös EU:n yhteisen puolustuksen ja Suomen ja Ruotsin puolustusliiton. Yksin halutaan olla, ja vähäisin resurssein. Muut eivät pärjää yksin, mutta pieni Suomi kyllä!”

Populismista ei takavuosien Nato-kannattajia ainakaan voi syyttää. EVA:n tutkimusten mukaan pahimmillaan vain neljä prosenttia suomalaisista oli täysin samaa mieltä sen väitteen kanssa, että Suomen pitäisi liittyä Natoon. Vastaaviin prosentteihin päästään, jos kysytään kantaa väitteeseen, että osa suomalaisista on ulkoavaruudesta tulleita alieneita.

Jotkut tosin tunsivat itsensä alieniksi. Minä muun muassa.

Kummajaiseksi päästäkseen ei tarvinnut edes kannattaa Natoa, vähempikin riitti. Jo se johti vinoihin katseisiin, että muistutti niistä vaaroista, joita seuraa kun Eurooppa kytkee itsensä kaasuputkella riippuvaiseksi Venäjän energiasta.

Mistä moinen russofobia? Mitä vikaa kansainvälisessä yhteistyössä?

Hys hys!

Entä millainen oli vastaanotto, kun yritin puhua Natosta niille muutamille poliitikoille, jotka satuin tuntemaan? Ei oikeastaan minkäänlainen. Yleensä sain vastaani lähinnä lasittuneen katseen.

Ilmeisesti juuri kukaan ei ollut vaivautunut edes miettimään koko asiaa. EVVK, kuten nuorilla oli tuolloin tapana sanoa. Kolmekymmentä vuotta olisi ollut aikaa etsiä suotuisaa tilaisuutta liittyä läntiseen puolustusyhteisöön, mutta kun ei niin ei.

Yksi syy kollektiiviseen hiljaisuuteen oli sekin, että välillä keskustelu haluttiin tietoisesti vaientaa. Presidentti Niinistö ilmeisesti pelkäsi ennen vuoden 2015 eduskuntavaaleja, että Nato-teema nostaisi päätään – joku toki voisi ajatella että se on vaalikeskustelujen tarkoituskin – ja niinpä presidentti kutsui hyvissä ajoin puoluejohtajat luokseen ja paimensi heidät hiljaisiksi. Näin summasi tilaisuuden Niinistö itse: ”Puhuimme myös Natosta ja totesimme, että pöydän ääressä kukaan ei ole esittämässä Nato-hakemusta.”

Niinpä puoluejohtajat sitten istuivat vaalipaneeleissa teippi suussa.

Tunnustaa pitää, että on ollut psyykkisesti raskasta seurata vuosikymmenten ajan maan johtavien poliitikkojen väistelyä – tai sitten kuunnella älyvapaita kannanottoja. Omituisten lausuntojen mestaruussarjan aloitti jo Mauno Koivisto, joka murahti Natosta ikoniset kysymyksensä: ”Mitä me siellä teemme? Mitä me sieltä saamme?”

Presidentti tarkoitti kysymyksensä tietysti retorisiksi, mutta vastaanpa niihin silti, ja aivan samoin kuin silloin tuoreeltaan:

– Mitä me siellä teemme?

– Osallistumme yhteisiin päätöksiin.

– Mitä me sieltä saamme?

– Turvatakuut.

Yksikään toimittaja tai poliitikko sen sijaan ei vaivautunut vastaamaan. Kysymyksiä toki siteerattiin senkin edestä. Kyllä meidän Manu osaa!

Uni oli syvää

Sittemmin olemme saaneet todistaa valtiojohdon ruususenunta viime kevääseen asti. Tarja Halonen leuhkaisi aikoinaan presidenttikautensa suurimmaksi saavutukseksi sen, että hän onnistui estämään Suomen Nato-jäsenyyden. Onpa presidenttiä peräti ”hykerryttänyt”, että hänen seuraajaehdokkaistaan lähes kaikki jatkoivat samalla linjalla.

Monikin asia voi maailmassa hykerryttää, muttei nähdäkseni se, että turpo-johto on halunnut jättää meidät ilman turvatakuita aggressiivisen roistovaltion etupiiriin.

Vuosien varrella olemme saaneet seurailla surkuhupaisaa näytelmää, kun turpoministerimme ovat kiertäneet valtiovierailuilla ja tuoneet sitten matkoiltaan toinen toistaan hähmäisempiä soppareita: on saatu JEF-sopimusta, puitesopimusta, PRY:tä, aiesopimusta, isäntämaasopimusta ja jos vaikka mitä askeleita ja hankeprosesseja, mutta tärkein on aina jäänyt puuttumaan.

Turvatakuita emme saaneet.

Oikeastaan puuhakkaat mininisterimme ovat presidentin tuella kaiken aikaa heikentäneet turvallisuuttamme. Kiilaamalla Suomen Naton kylkeen ilman jäsenyyttä olemme tehneet täysin selväksi Venäjälle, että olemme sotilaallisesti osa länttä, mutta ilman turvatakuita. Venäjän strategisilla kartoilla olemme kaiken aikaa kuuluneet vihollisleiriin.

Välillä ministerit ovat toki aivan suoraankin pyrkineet rapauttamaan turvallisuuttamme. Yksi erikoisimmista episodeista nähtiin 2003, kun ulkoministeri Erkki Tuomioja halusi vesittää jo muutenkin epäselvää EU:n turvatakuulauseketta, vahvana taustatukenaan tietysti kuka muukaan kuin Tarja Halonen. Tästä kirjoittelin muun muassa Kanava-lehdessä 7/2009 ja lisäsin:

”Maailmanpolitiikka on kuitenkin vaikeasti ennustettavaa. Kaiken varalta on perusteltua ylläpitää sellaista puolustuskykyä, että jos jännitys lähialueilla kasvaa, mahdollinen vihollinen laskee sotilaallisesta iskusta aiheutuvat haitat itselleen niin paljon hyötyjä suuremmaksi, että se ei sellaiseen ryhdy.”

Tuon kirjoitin kritiikiksi niille, jotka halusivat silloinkin leikata puolustusmäärärahoja.

Niinistö höpisee outoja

Sauli Niinistö on ollut pettymys. Haloselta ei mitään voinut odottaakaan, mutta Niinistöön latasin toiveita. Mutta niin vain kului häneltäkin kymmenen ensimmäistä presidenttivuotta Nato-kysymyksen kärttyisässä väistelyssä. Toisinaan lausunnot olivat niin kryptisiä, että niiden rinnalla sumerien nuolenpääkirjoitus näyttää selkosuomelta.

Hämmentävä oli esimerkiksi hökäisy, että liittoutua ei tarvitse, koska kyllä sitten konfliktin tullen niitä liittoutumia syntyy vähän kuin itsekseen. Nyt voisi kysäistä vaikkapa Volodymyr Zelenskyiltä, kuinka vahvoja ne automaattisesti muotoutuvat liittoumat ovat.

Kummallisista lausunnoista uusin kuultiin maanantaina, kun Niinistö sanoi, ettei Nato-jäsenyydestä ole mitään hyötyä Suomelle, jos Ruotsista ei tule samalla jäsen. Kuulemma puolustuksella ei olisi silloin ”syvyyttä”.

Mitä tämäkin sitten on? Eikö riitä, että olemme Turkin panttivankeja, pitääkö meidän jättäytyä vielä Ruotsinkin armoille? Nato-jäsenyyden koko jujuhan on se, että liittoutuminen nostaa ennalta erittäin korkeaksi kynnyksen kohdistaa meihin sotilaallista aggressiota, olipa puolustuksella ”syvyyttä” tai ei. Ja ennen kaikkea: miten kummassa olisimme paremmassa turvassa ilman jäsenyyttä?

Kaiken päälle Niinistö on matkan varrella toistellut, että Natosta pitäisi järjestää kansanäänestys. Tästä ajatuskukkasesta presidentti toki luopui vähin äänin, mutta on yhtä kaikki kummallista, että hän niin pitkään jaksoi sitä ajaa.

Vielä niinkin myöhään kuin helmikuun alussa Niinistö kritisoi ”spekulatiivisia” mielipidekyselyjä, joissa Nato-kannatus uhkaavasti kasvoi. Näin Niinistö irvaili politiikan toimittajille 4.2.2022: ”Semmoinen gallup antaisi varmasti kaikkein miellyttävimmän, monille miellyttävän lopputuloksen, jos kysyttäisiin, että jos Suomen, Ruotsin, Yhdysvaltojen ja Venäjänkin hallitukset kannattaisivat [Suomen Nato-jäsenyyttä], niin kannatatteko.”

Venäjän hyökättyä Ukrainaan Niinistö puhui kansan ”tunneilmaisusta”, kun huomasi kauhukseen kansalaismielipiteen kiepahtaneen Nato-jäsenyyden kannalle. Kuten tiedämme, kansa sitten kiskoi vastahakoisen presidentin perässään.

Alentuvan psykologisoiva puhe kansan tunneilmaisusta oli outoa, varsinkin kun kytkee sen aiempaan keskusteluun. Kun alkuvuodesta 2017 julkaistiin jälleen kerran tutkimus, jonka mukaan iso enemmistö suomalaisista vastustaa Nato-jäsenyyttä, Ylen aamutelevisiossa haastateltiin ulkoasianvaliokunnan puheenjohtajaa Matti Vanhasta ja puolustusvaliokunnan varapuheenjohtajaa Mika Maria.

Molemmat olivat iloisia suomalaisten Nato-vastaisuudesta. Kari ihaili suomalaisten olevan ”tolkun kansaa” ja kumpainenkin kehui, että suomalaisten Nato-kannat perustuvat huolelliseen harkintaan. Ihmiset ovat miettineet asiaa ”puolelta toiselle”.

Ihanko totta? Jos sitä tunne-argumenttia pitää käyttää, asia on kyllä juuri päinvastoin. Pitkään jatkunut perinnevetoinen Nato-vastaisuus ammensi energiansa kollektiivisesta tunnemöhnästä siinä missä yleisen mielipiteen kääntyminen Natolle myönteiseksi kertoi kansan tulleen lopulta järkiinsä.

Trumpin hiukset vs. Putinin sodat

Vasemmistosta en jaksa tässä yhteydessä paljon puhua, sen turpo-linjaukset kun sijoittuvat jonnekin idealistisen hölmöyden ja totaalisen vastuuttomuuden surulliseen välimaastoon. Suomen laitavasemmistolta taisi jäädä huomaamatta, että idässä vaihtui komento ja suloinen sosialismi kiepsahti kyykytyskapitalismiksi, jota marxilaisten kai kuuluisi vastustaa.

Regiimi vaihtui mutta tunneside ilmansuuntaan jäi.

Tosin valikoiva valveutuneisuus ja kriittisyys eivät olleet pelkästään vasemmiston ongelma. Donald Trumpin presidenttikaudella suomalaisessa keskustelussa kuppilaparlamentteja myöten huomio kiinnittyi enemmän Trumpin hassuihin hiuksiin ja onnettomiin sananvalintoihin kuin Putinin masinoimiin murhiin ja hyökkäyssotiin.

Ei, en ole Trumpin ihailija, kaukana siitä: Yhdysvaltain presidentiksi pääsi livahtamaan vastenmielinen ja häiriintynyt moukka. Silti ihmetyttää, että suomalaisen toimittajakunnan ja muiden julkisten keskustelijoiden kriittisestä energiasta enin osa kului Trumpin pilkkaamiseen – heh, nyt se sanoi lentokoneita liian monimutkaisiksi – samalla kun sananvapauden tukahduttanut ja naapurimaihinsa hyökkäilevä Putin päästettiin vähällä.

Ei voi välttyä ajatukselta, että tämä on taidettu nähdä ennenkin, déja-vù iski; 1980-luvullahan Ronald Reagan oli taukoamattoman pilkan kohde ”B-luokan näyttelijänä” siinä missä totalitaristisen Neuvostoliiton ihmisoikeuksia häikäilemättä polkevat hallitsijat säästyivät kritiikiltä.

Onneton on ollut oikeistokin

Mutta eipäs nyt hihkuta siellä oikealla laidalla! Vasemmisto on ollut pahiten pihalla turvallisuuspolitiikassa, mutta heikko on ollut kokoomuksenkin esitys. Pohjanoteeraus oli Jyrki Kataisen kipparoima hallitus, joka vuonna 2011 linjasi ohjelmaansa, ettei Suomi tulevalla hallituskaudella hae puolustusliiton jäsenyyttä. Oli uskomatonta, että arvaamattomassa maailmassa Suomi vapaaehtoisesti ilman ulkoista pakkoa sitoi omat kätensä – ei toki kokoomuksen aloitteesta mutta puolueen siihen suostuen.

Vuoden 2011 eduskuntavaalit olivat muutenkin puolustuspoliittinen rimanalitus. Television vaalipaneeleissa puoluejohtajat kilpailivat siitä, kuka esittää kovimmat leikkaukset armeijan määrärahoihin.

Muistan hyvin tuolloisenkin turhautumisen kotisohvalla. Eikö politiikan ykkösketju ole lukenut historiaa? Aina kun on otaksuttu jonkin lopullisen rauhanajan koittaneen – ”ei koskaan enää” – on puun takaa tullut murhaavia yllätyksiä. Emme voi sijoittaa esimerkiksi viimeisten 150 vuoden ajanjaksolle ainuttakaan edes parinkymmenen vuoden pätkää niin ettei sen aikana Euroopassa olisi tapahtunut jotain täysin odottamatonta.

Sinisilmäisyys ja historiantajun puute ovat jatkuneet näihin päiviin asti, porvaripiireissäkin. Ei sovi unohtaa, mitä kokoomuksen Petteri Orpo sanoi Paasikivi-seuran puheessaan viime tammikuussa, siis silloin, kun Venäjä kokosi joukkojaan hyökkäykseen Ukrainan rajalle: ”Liittoutumisen ja liittoutumattomuuden välissä on kuitenkin nyt ja aina ollut tilaa.”

Kyllä, on totta että kokoomus kirjasi ensimmäisenä eduskuntapuoleena tavoiteohjelmaansa Nato-jäsenyyden. Mutta linjaus jäi kuolleeksi kirjaimeksi, kun käytännössä puolue ei tehnyt mitään asiaa edistääkseen. Kokoomuksen takavuosien toiminta tiivistyy surullisen osuvasti kansanedustaja Anne-Mari Virolaisen kommentissa Ylen pääuutisille 17.12.2021, kun kysyttiin, pitäisikö Suomen liittyä Natoon.

”Kokoomus on linjannut, että Nato lisäisi Suomen turvallisuutta, mutta niin kauan kun sitä keskustelua ei käydä riittävästi Suomessa, niin sitä tarvetta ei välttämättä ole. Että kun on riittävä tuki, niin sitten luotamme Naton avoimien ovien politiikkaan.”

Siinä se on. Linjattu on, mutta mitään ei tehdä. Ei tuo ole johtajuutta vaan tuulenhaistelua. Merkillepantavaa on sekin, miten vaikea kokoomuspoliitikkojen on ollut tikistää suustaan lausetta ”kannatan Suomen Nato-jäsenyyttä”. Paljon mieluummin on viitattu puolueohjelmaan ja väistelty omaa vastuuta tässäkin.

Toisinajattelijoiden kolkko kohtalo

Silloin harvoin, kun joku on sivuuttanut tyhjän turvallisuuspolitiittisen jargonin ja sanonut jotain järkevää, pilkkaajalaumat ovat pelmahtaneet paikalle. Näin kävi esimerkiksi puolustusministeri Kari Häkämiehelle, joka vuonna 2007 totesi, että kolme turvallisuuspoliittista päähaastettamme ovat Venäjä, Venäjä ja Venäjä.

Lausunnosta tekee höhlän korkeintaan se, että siinä tietenkin todetaan pelkkä itsestäänselvyys. Mutta mitä vielä: Tarja Halonen ja Erkki Tuomioja kiiruhtivat tuomitsemaan moisen harhaoppisuuden, ja heidän perässään moni kivenheittäjä haistoi veren.

Olenpa itsekin saanut vuosien varrella kokea, minkä hinnan toisinajattelusta saa maksaa. Kun taannoin kritisoin – kieltämättä kovin sanoin – Tarja Halosta, en aavistanut syyllistyväni niin julkeaan majesteettirikokseen, että tietyissä ammattipiireissä huomasin äkkiä olevani persona non grata.

Muistan myös käyneeni tiedostavan väen juhlissa, joissa välittömästi tiedostettiin myös se, että paikalle on tullut ”Nato-mies”. Titteli lausuttiin äänellä, jolla kerrottaisiin jonkun olevan holokaustin kieltäjä.

Naton kannattaminen on ollut raskas etikettivirhe samalla kun toinen toistaan tollommat Nato-puheet älymystö ja muu kulttuuriväki on niellyt sulkineen päivineen, kunhan ne ovat tulleet oikeasta suusta.

Elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki uhosi jo kauan sitten luovuttavansa Suomen passin, jos Suomi liittyy Natoon, ja olihan hänelle jo EU, tuo ”pirullinen keksintö”, aivan liikaa. Sitten ovat tietysti nämä paavohaavikot ja muut kulttuuriälyköt, joiden Nato-kommentit ovat suoraan suomettumisen käsikirjasta. Itsenäisestä ajattelusta, jonka kai pitäisi olla intelligentsian tuntomerkki, ei näy jälkeäkään. Haavikkohan vastusti tulisesti Suomen Nato-jäsenyyttä: ”Puolueettomuus on isänmaani”, hän julisti.

Nokkelaa sanailua? Kenties – mutta myös järjen köyhyyttä.

Usein yllätyin, kun sellaisistakaan suunnista ei tullut tukea, joista sitä olisi voinut odottaa. Kesällä 2014 osallistuin Mikkelin Päämajasymposiumin paneelikeskusteluun yhdessä Maavoimien komentajan Seppo Toivosen ja Ulkopoliittisen instituutin johtajan Teija Tiilikaisen kanssa.

Totesin, että Suomi toimii juuri toisin kuin kannattaisi. Liityimme Ottawan jalkaväkimiinat kieltävään sopimukseen, vaikkei olisi pitänyt; Natoon emme ole liittyneet, vaikka olisi pitänyt.

Ymmärrystä en näkemyksilleni saanut, en edes miinakysymyksessä. Myöhemminhän peräti puolustusvoimien komentaja Timo Kivinen on selitellyt, ettei jalkaväkimiinoista luopuminen ollut virhe, koska korvaava järjestelmä on olemassa.

Vaan kun ei ole.

On tutkijoita – ja tutkijoita

Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Muistelen lämmöllä Otava-kustantamon kekkereitä, joissa joka vuosi viriteltiin tutkija Jukka Tarkan kanssa pieni Nato-palaveri, ja olipa joskus mukana tutkija Risto E.J. Penttiläkin. Keskusteluilla oli terapeuttinen vaikutus: en siis ollutkaan kantoineni aivan yksin, vaikka omissa sosiaalisissa ympyröissäni aina olinkin.

Tarkka ja Penttilä ovat olleet siitä mainioita tutkijoita, että he ovat uskaltaneet tuoda julkiseen keskusteluun omat selvät Nato-kantansa. Esimerkiksi arvostettu turvallisuuspoliittinen skribentti Jarno Limnéll ei lukuisissa Uuden Suomen blogeissaan pystynyt kertomaan näkemystään Suomen Nato-jäsenyydestä: eipä irronnut mielipidettä, vaikka sitä suoraan kysyinkin.

Turvallisuuspolitiikan ykkösaivoksi ja presidenttigallupien nousevaksi tähdeksikin rankattu Mika Aaltola taas ei ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan löytänyt tv-haastattelussa Natosta mitään hyvää, kun toimittaja kysäisi jäsenyyden hyötyjä ja haittoja.

Alkuvuodesta Aaltola pohdiskeli Ilta-Sanomissa (7.1.), että ”Suomesta on paljon vakaushyötyjä ilman Nato-jäsenyyttä” ja lisäsi, että ”nyt kannattaa sementoida vakaita Nato-suhteita” – ilman jäsenyyttä toki. Vielä viikko Venäjän hyökkäyksen jälkeen tämä Ulkopoliittisen instituutin johtaja tuumiskeli Ylen A-studiossa näin:

”Kun eri skenaarioita katselee, niin voihan siellä sellaisiakin olla, joissa se [Nato-jäsenyys] on mielekäs tapa toimia. Siinä asetetaan Venäjä aikamoiseen pinteeseen, eli Venäjä semmoisen haasteen alle, että se ei ehkä sitten taipuisi näistä etupiirihaaveistaan, jotka koskee Suomea ja jotka Venäjällä on isovenäläisessä ajattelussa hyvin hallitseva piirre nyt Putinin kaudella ollut.”

”Voihan siellä sellaisiakin olla.” Ja nyt siis puhutaan Suomen turvallisuuden kannalta välttämättömästä ratkaisusta. Venäjän etupiirioikeuksiako meidän olisi pitänyt ensi sijassa ajatella? Miten se fraasi menikään: Neuvostoliiton legitiimit turvallisuusintressit…?

Entä mitä vastasi samaisen instituutin johtava tutkija Charly Salonius-Pasternak, kun häneltä Ylen aamutelevisiossa 12. tammikuuta kysyttiin Nato-jäsenyyden hyötyjä ja haittoja? Hyötyjä ei tullut mieleen, vaan tutkija rupesi spekuloimaan, kuinka vaikea asevelvollisuusarmeijalla olisi tukea sotilaallisesti muita maita.

Mielenkiintoinen on tuo Ulkopoliittinen instituutti. Ei sitäkään voi unohtaa, kun instituutin tutkija Maria Annala pamautti vuosi sitten Imagen kolumnissaan heti aloitusvirkkeessä: ”Suomi ei tarvitse Nato-jäsenyyttä…”

Ehkä tutkijoiden lausahtamien sammakoiden kisan voittaa kuitenkin Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti Arto Nokkala. Hänhän ehdotti vuonna 2014 julkaistussa Kyky ja tahto -kirjassa, että Suomen pitäisi lisätä sotilasyhteistyötä Venäjän kanssa (!).

Jos tullaan lähemmäksi nykyhetkeä, oli masentavaa seurata esimerkiksi Ylen A-talk-keskustelua 28. lokakuuta viime vuonna. Siinä ulko- ja turvallisuuspolitiikan ykköskaarti – puolustusministeri Antti Kaikkonen, ulkoasianvaliokunnan pj. Ilkka Kanerva (rauha sielulleen), tutkija Matti Pesu ja hybridikeskuksen johtaja Teija Tiilikainen – onnistuivat pyörittelemään melkein kolmen vartin ajan ympäripyöreää diibadaabaa, höpisemään vahvasta itsenäisestä puolustuksesta ilman liittoutumisen tarvetta ja vilahtipa keskustelussa myös ikivihreä ”puolueettomuus”.

En käsittämätöntä, että kaltaiselleni rivimaisterille Venäjän uhka ja sen myötä Suomen liittoutumisen tarve ovat kaiken aikaa olleet selviöitä, mutta ei turvallisuuspolitiikan asiantuntija- ja päättäjäportaalle.

Tietysti tarvitaan monipuolista ja nyansoitua Nato-keskustelua, eivätkä asiat ole mustavalkoisia: Nato-jäsenyydessäkin on hyötynsä ja haittansa, olkoonkin, että ensimmäiset painavat jälkimmäisiä enemmän. Mutta analyyttinen ja rakentava keskustelu on jotain muuta kuin se vuosikymmeniä jatkunut ylivarovainen jaarittelu ja poliittisesti korrekti fraseologia, jossa pää on työntynyt tukevasti pensaaseen ja silmät sulkeutuneet kiusallisilta tosiasioilta.

Aivan oma lukunsa ovat tietysti vielä Aleksanteri-instituutin tutkijat, nämä Kremlin suulla puhuvat Markku Kangaspurot ja muut, joiden sammakot ovat loikkineet silmille milloin mistäkin keskusteluohjelmasta. He ovat paraatiesimerkki siitä, että mikään tiede tai tutkimus ei auta, jos joskus nuoruudessa on liskoaivoihin päässyt iskostumaan harhainen maailmankatsomus, jossa länsi on ikuinen Paha ja itää pitää aina ymmärtää.

Nato-keskustelu: latteiden hokemien juhlaa

Yksi kituliaan ja epä-älyllisen Nato-keskustelun rasittava piirre on ollut järjettömien käsitteiden liturginen toistelu. Suosikki-inhokikseni tuli vuosien varrella jatkuva horina Nato-optiosta, joka juurtui turpo-keskusteluun kuin se kuuluisa alkuaine Junttilan tuvan seinään.

Sanottakoon tämä nyt vielä kerran: Suomella ei ole koskaan ollut minkäänlaista Nato-optiota. Optiohan tarkoittaa jotain, minkä voi halutessaan lunastaa, ja sillä sipuli. Vuosikaudet toistelin, että tuollaista diiliä ei yksinkertaisesti ole olemassa ja Nato-optio on tyhjä käsite.

Jos kyseessä ei olisi kuolemanvakava asia, tai niin kuin nykyään sanotaan, eksistentiaalinen kysymys, tuntisin kai vahingoniloa nyt kun Turkin vinksahtanut despootti on osoittanut, että toden totta, mitään optiota ei ollutkaan. Mutta miksi, voi miksi tämäkin tuli yllätyksenä turpo-johdolle?

Ei se niin päin saisi mennä, että täällä Uuden Suomen blogipalstoilla monetkin turpo-kirjoittajat ovat kyllä osanneet kritisoida puhetta Nato-optiosta onttona ja itsepetoksellisena mantrana, mutta ylin valtiojohto ei asiaa suostunut ymmärtämään.

Eivätkä toimittajat. Kun Sakari Sirkkanen syksyllä kysyi A-studiossa turpovaikuttajilta, pitäisikö Suomen nyt lunastaa Nato-optio, kihisin jälleen kiukusta kotikatsomossa: älä hyvä mies tuommoista kysy. Kysyisit mieluummin, miksi te puhutte Nato-optiosta, kun sellaista ei ole.

Vähintään yhtä höhlää on ollut jankkaus ”vakauspolitiikasta”. Sillähän perusteltiin viime vuodet Suomen sotilaallista liittoutumattomuutta. Olen yrittänyt – turhaan, tietenkin – kertoa viisaammilleni, että häikäilemättömän suurvallan seinänaapurina ajatus vakaudesta on itsepetosta; se on vaarallinen tuutulaulu, johon ei turpojohto saisi nukahtaa.

Ja kun vauhtiin pääsin, poimitaanpa tikunnokkaan vielä huterista hokemista tuorein. Olemme kaikista ideologisista ilmansuunnista saaneet kuulla, miten poliitikot ovat kääntyneet kannattamaan Suomen Nato-jäsenyyttä, koska ”turvallisuuspoliittinen toimintaympäristö on muuttunut”.

Taas meni pieleen. Ei se turvallisuuspoliittinen toimintaympäristö – kömpelö muotikäsite jo itsessään – mihinkään ole muuttunut. Kaiken aikaa naapurissamme on ollut ihmisoikeuksia polkeva, kansainvälisistä sopimuksista piittaamaton, sananvapauden tukahduttanut epädemokraattinen ja sotaisa diktatuuri. Vai mihin unohtuivat Groznyin ja Aleppon pommitukset, hyökkäys Georgiaan, Krimin miehitys ja omien kansalaisten järjestelmällinen murhaaminen, noin esimerkiksi?

(Jään muuten odottamaan logiikalle jatkumoa: ehkä ydinvoiman kannalle kääntyneet poliitikot alkavat hokea, että ydinvoima onkin paljastunut aivan erilaiseksi energialähteeksi kuin tähän asti?)

Toisaalta jos sinänsä pöhkö mantra turvallisuusympäristön muutoksesta on tehnyt helpommaksi jättää sinisilmäisyys ja selvästi virheellinen turvallisuuspolitiikka, olkoon sitten niin. Onhan tuo hyväksyttävä hinta siitä, että Suomen turvallisuutta ollaan nyt viimein vahvistamassa.

Mutta siis: miksi tunnen surua ja kitkeryyttäkin nyt kun päättäjäporras on viimein herännyt horteesta ja ruvennut ajamaan Suomen Nato-jäsenyyttä?

Ehkä yksinkertaisesti siksi, että nykytapahtumien armottomassa valossa viime vuosikymmenten turvallisuuspoliittinen unissakävely paljastuu niin raa’an peittelemättömästi ja näemme, kuinka valtava virhe oli jättää jäsenyyden hakeminen viime tippaan Erdoganin tapaisten diktaattorien armoille.

Ja siksi, että niistä tehtiin ”Nato-kiimaisia” ja sotahulluja hylkiöitä, jotka olisivat halunneet hoitaa maan turvallisuuden ajoissa kuntoon.

Uusi Suomi, 1.11.2017

Kävinpä katsomassa minäkin Tuntemattoman sotilaan, ja hyvä että kävin: kosketti ja vakuutti, taiten oli tehty. Ekstrana saimme kuulla kenraali Jari Kallion tarinointia Jalkaväkirykmentti 8:n todellisista vaiheista ja elokuvanteon taustoista. Kiitos.

Mutta on asialla keljumpikin puoli. Saatamme nimittäin maksaa Tuntemattomasta turhan kovaa hintaa – enkä nyt puhu siitä vajaasta kymmenestä miljoonasta, jonka elokuvan tekeminen maksoi. Isompi lasku lankeaa siitä, että leffa heikentää mahdollisuuksia uskottavaan maanpuolustukseen.

Järkivetoinen argumentointi puolustusasioista tunnemöyhkäämisen sijaan on tarpeeksi vaikeaa muutenkin, mutta kun käymme vielä ottamassa isolta kankaalta kunnon maistiaiset viime sotien taisteluhaudoista, rationaalisen maanpuolustuskeskustelun voi lopullisesti unohtaa.

Tuntematon sotilas moukaroi kollektiiviseen tajuntaan perinteisen sotakuvaston: on rintama, on taisteluhaudat, on vuosikausien sota ja yksittäiset sankarisotilaat. Siinä sivussa leffa virittää katsojassa sen eetoksen, että jokapojan velvollisuus on käydä armeija; perinteet velvoittavat, isoisoisien veri vaatii. Jos kerran sotasukupolven nuorukaiset komennettiin etulinjan sanoinkuvaamattomiin kauhuihin, ei voi olla liikaa vaadittu, herran tähden, että rauhanajan pullamössöt menevät äidin helmoista edes nyt siksi puoleksi vuodeksi palvelukseen, oppivatpa samalla petaamaan sänkynsäkin. Sen olemme veteraaneille velkaa.

Vaan kun emme ole. Olemme velkaa sotasukupolvelle sen, että me omasta puolestamme järjestämme puolustuksen järkevästi. Ja yleisestä asevelvollisuudesta on järkevyys kaukana.

Sodankuva on yksinkertaisesti muuttunut. Vuosia kestävän ja miesmääräisesti valtavin massa-armeijoin käytävän rintamasodan sijaan uhkana ovat nopeat strategiset iskut yhteiskunnan avainkohteisiin ja arvaamattomat kyberhyökkäykset. Olennaista on laatu, ei määrä: ei teknistyneen ja ammatillistuneen sodankäynnin maailmassa ole käyttöä isoilla mutta kehnosti varustetuilla ja huonosti koulutetuilla reserviläislaumoilla.

Euroopassa onkin Suomea lukuunottamatta käytännössä luovuttu asevelvollisuudesta. Saamme toki toistuvasti lukea kotoisesta mediasta, miten muualla muka katsotaan kadehtien Suomen puolustusratkaisua ja haikaillaan asevelvollisuuden perään.

Se on puppua. Jos muut Euroopan maat haluavat Suomen mallin käyttöön, mikseivät ne sitten ota?

Siksi, että eivät halua. Eivät halua, koska Suomen malli on susi.

Ja nyt en puhu sotamies Sudesta.

Entä se järkiratkaisu sitten? Lakkautetaan asevelvollisuus vanhentuneena ja syrjivänä systeeminä, määrätään kaikki kutsuntoihin ja rekrytoidaan sopivat ja motivoituneet, vapaaehtoispohjalta. Käytetään säästyneet rahat modernin kaluston hankintaan ja pienemmän mutta ajantasaisesti varustetun reservin kouluttamiseen. (Nythän kertausharjoituksia riittää niin harvalle, että reservi on taistelukelpoista vain paperilla.) Liitytään yleiseurooppalaiseen puolustusliittoon (Nato). Näin oma puolustus vahvistuisi ja liittoutuminen takaisi huoltovarmuuden myös kriisioloissa – ja ennen muuta nostaisi kynnyksen kohdistaa Suomeen sotilaallista iskua jokseenkin oven korkuiseksi.

Ei tuo nyt ihan rakettitiedettä ole, mutta niin kauan kuin imemme puolustusdoktriinit Tuntemattomasta sotilaasta ja kelkasta pudonneiden poliitikkojen horinoista, siis näiden Jussi ja Sauli Niinistöjen ja kumppanien, paha siinä on puhua asevelvollisuuden vaihtoehdoista. Erityisen ironista on, jos veteraaneja kohtaan tuntemamme kunnioitus sitoo meidät menneen maailman puolustusratkaisuun ja estää rakentamasta nykyuhkiin vastaavaa maanpuolustusta.

Se tuskin on perintö, jonka viime sodissa maamme Stalinin terrorilta ja kansanmurhilta pelastaneet miehet halusivat jättää.

Uusi Suomi, 6.12.2014

Itsenäisyyspäivän tunnelmissa tulee väistämättä miettineeksi, miten Suomen puolustus on hoidettu. Ja on rehellistä tunnustaa, että tilanne alkaa olla kestämätön. Puolustusmäärärahat ovat jo pitkään olleet liian pienet, niitä on entisestään leikattu ja mikä pahinta, olemme jääneet yhteisen eurooppalaisen puolustuksen ulkopuolelle. Se ei ole kaunis yhdistelmä.

Hokema omasta uskottavasta puolustuksesta on ontto mantra. Suomen kokoisella maalla ei yksinkertaisesti ole enää varaa itsenäiseen puolustukseen. Asejärjestelmien hinnat karkaavat pienten kansantalouksien ulottumattomiin, ja tilanne pahenee kaiken aikaa puolustusmateriaalin kallistuessa melkein kymmenen prosentin vuosivauhtia.

Eurooppalainen ratkaisu ongelmaan on Nato. Jo 95 prosenttia EU:n väestöstä asuu Nato-maissa. EU:lla ei yhteistä puolustusta ole eikä tule.

Olemme ajelehtineet petolliseen rakoon. Venäjän silmissä olemme pakotteinemme ja isäntämaasopimuksinemme joka tapauksessa osa länttä – mutta ilman Naton turvaa. Kaikki muu Nato-yhteistyö meille kelpaa, mutta turvatakuut antava jäsenyys ei. Emme myöskään ole mukana yhteisessä päätöksenteossa.

On rehellistä tunnustaa sekin, että jos lähialueillamme syntyisi konflikti, me tempautuisimme siihen mukaan. Sivustaseuraajan roolia ei ole tarjolla.

Mihin katosi se suomalainen tilannetaju ja pelisilmä, jolla olemme selviytyneet historian pyörteissä? Vuonna 1917 oivallettiin Venäjän ajautuneen sen sortin sekasortoon, että oli tullut aika repäistä Suomi itsenäiseksi. Keväällä 1940 valtionjohto ymmärsi, että pitää tehdä rauha millaisin ehdoin tahansa, muuten käy köpelösti. Jatkosodan lopussa osattiin vaihtaa puolta ja siten pelastaa itsenäisyys, ponnistus oli kohdallaan. Sotien jälkeen veljeilimme Neuvostoliiton kanssa sen verran taitavasti, että välit pysyivät hyvinä samalla kun vaivihkaa solmimme suhteita länteen sen minkä pystyimme.

Sitten tuli 1990-luku ja ovi länteen oli lopulta apposen auki, pitkälle 2000-luvulle asti. Olisimme voineet liittyä Natoon ilman ongelmia. Mutta nyt olikin hyppy hukassa, menetimme momentumin ja jäimme hämmentyneinä katselemaan vierestä, kun Itä-Euroopan maat hyödynsivät historiallisen mahdollisuuden.

Mitähän talvisodan alla kuumeisesti mutta turhaan liittolaisia etsinyt valtionjohto olisi tuuminut siitä, että joskus voisimme helposti liittyä osaksi länsieurooppalaista puolustusta ja arvoyhteisöä, mutta tilaisuutta ei osata käyttää?

Katse kääntyy ennen muuta sellaisiin ulkopolitiikan kärkinimiin kuin Tarja Halonen ja Erkki Tuomioja. Tämä kaksikko hengenheimolaisineen on tehnyt kaikkensa, että olemme joutuneet nykyjamaan.

Tarja Halonen on katsonut 12-vuotisen presidenttikautensa yhdeksi suurimmista saavutuksista sen, että hän torppasi Suomen Nato-jäsenyyden. Halosta on ”hykerryttänyt” se, että niin moni näkyvä poliitikko on hänen esimerkkiään seuraten ilmoittautunut liittoutumisen vastustajaksi.

Jos tulee kovat paikat ja jäämme yksin Venäjän painostuksen alla, minua ei naurata yhtään.

Erkki Tuomiojallakin Nato-kielteisyys on iskostunut selkäytimeen. Tuomioja vastusti palavasti jo Suomen EEC-jäsenyyttä, eikä hän koskaan ole onnistunut päivittämään näkemyksiään. Tunkkainen asennemöhnä kumpuaa menneiden vuosikymmenten rauhanmarssipasifismista, joka vastusti tomerasti joka toista ydinohjusta. Ne pahat ohjukset olivat aina lännessä.

En pysty kuvittelemaan, mitä pitäisi tapahtua, että Tuomiojasta tulisi Suomen Nato-jäsenyyden kannattaja. Ennemmin Päivi Räsänen luopuu uskostaan.

Hämmentävän arvostettu ja intellektuellina ihailtu Tuomioja uskoi ilmeisesti ikuisen rauhan ajan koittaneen, kun hän vielä Georgian kriisin jälkeen irvaili niille poliitikoille, jotka olisivat halunneet pitää maanpuolustuksesta huolta. Tuomiojan mukaan nämä olivat jääneet ”voimapoliittisen ajattelun vangiksi”. Lausahtipa hän niinkin, että Natosta on tullut tarpeeton organisaatio.

Näin voi puhua vain mies, jolta puuttuu historiantaju. On kummallista, että kaltaiseni valtiotieteiden rivimaisterikin ymmärsi sen, mitä kokenut ulkopoliitikko ei. Kirjoitin esimerkiksi Tahdon asia -kirjassa (Like) vuonna 2006, että Venäjä on arvaamaton naapuri ja meidän pitää varautua siihen, että se kehittyy aggressiiviseen ja epädemokraattiseen suuntaan. En kokenut sanovani mitään ihmeellistä, mutta ilmeisesti ajatus oli vieras Halosen ja Tuomiojan tapaisille poliitikoille.

Luulisi pitkän päivätyön ulkopolitiikassa opettaneen muutakin kuin ulkopoliittista naiiviutta.

Kun puolustusministeri Jyri Häkämies sanoi sellaisen itsestäänselvyyden, että Suomen turvallisuuspoliittiset päähaasteet ovat Venäjä, Venäjä ja Venäjä, juuri Tuomioja ja Halonen olivat ensimmäisinä päivittelemässä lausuntoa.

Ei saa unohtaa sitäkään, että Halonen ja Tuomioja olivat pontevasti ajamassa Suomen luopumista jalkaväkimiinoista. Puolustuksellisempaa asetta on vaikea keksiä, eikä jalkaväkimiinoja voi tosiasiassa korvata millään muulla järjestelmällä.

Halosen ja Tuomiojan lukkiutuneet Nato-kannat muistuttavat vihreiden suhdetta ydinvoimaan. Mikään järkiargumentti ei pure. Halosen ja Tuomiojan dogmaattista Nato-vastaisuutta ei lievennä sekään, että Euroopan Nato-maissa edes punavihreä leiri ei vaadi eroamista puolustusliitosta, koska yhteinen puolustus on osoittautunut toimivaksi ratkaisuksi.

Kansalaismielipiteeseen on juurtunut merkillisiä Nato-jäsenyyden vastaisia uskomuksia. Yksi niistä on pelko, että hädän tullen Nato-maista tuskin tulisi suurtakaan apua. Mutta jos olemme puolustusliitossa, mahdollisuutemme saada apua on joka tapauksessa monin verroin suurempi kuin pysymällä sen ulkopuolella. Georgian ja Ukrainan esimerkit osoittavat, että epämääräisille kumppanuuksilla ilman jäsenyyttä on vain paperin paino.

Kun Barack Obama totesi viime syksyn Viron-vierailullaan, että Tallinnan, Vilnan ja Riian puolustaminen on yhtä tärkeää kuin Lontoon, Pariisin tai Berliinin, listalta sai turhaan etsiä Helsinkiä.

Pitää melkein ihailla sitä aukotonta logiikkaa, joka estää Nato-jäsenyyden hakemisen kaikissa tilanteissa: syvän rauhan oloissa ei ole tarvetta liittyä, tilanteen kiristyttyä taas ei voi. Ei tarvitse tai ei voi, koskaan ei ole oikea hetki. Ja tällaiseen pöhköyteen on haksahtanut enemmistö eturivin poliitikoista 1990-luvulta lähtien.

Oma kummallisuutensa on vielä se, että haluamme itse rajoittaa turvallisuuspoliittista vapauttamme ja mahdollisuuksia reagoida muuttuvaan maailmaan rustaamalla hallitusohjelmiin lauseita, jotka sitovat kätemme esimerkiksi Naton suhteen pitkiksi ajoiksi. Hallitukset nielaisevat Nato-antabuksen: ei voi ottaa, vaikka haluaisikin.

Nato-jäsenyyttä vastustetaan myös toteamalla, että tärkeintä on pitää omasta uskottavasta puolustuksesta huolta. Logiikka on outoa. Eivät oma puolustus ja Nato-jäsenyys ole vaihtoehtoja, päinvastoin. Suomen oma puolustus voi olla uskottava vain jos sen selkänojana on Nato-jäsenyys ja puolustusliiton tuoma huoltovarmuus. Ilmavoimien entinen komentaja Matti Ahola on osuvasti muistuttanut, että Horneteista voi ampua ohjuksia yhdet täyslaidalliset, mutta sitten jo pitääkin saada täydennystä jostain Nato-maasta.

Kaikkein olennaisinta on tietysti se, että Nato-jäsenyys torjuisi sotilaallisen aggression ennalta. Nato on siitä merkillinen vahinkovakuutus, että se estää vahingon.

Ei nykyaikainen helposti haavoittuva ja häiriöherkkä yhteiskunta kestä sotaa. Ainoaa realistista turvallisuuspolitiikkaa on nostaa sodan poliittinen, taloudellinen ja inhimillinen hinta mahdolliselle viholliselle niin kovaksi, että se laskelmissaan päätyy pidättäytymään voimankäytöstä.

Se onnistuu Naton avulla. Jos olemme osa vahvaa länttä, kynnys suunnata Suomeen sotilaallista aggressiota nousee oven korkuiseksi. Jos Venäjän uho ja etupiiriajattelu voimistuvat, ilman Nato-jäsenyyttä olemme sen sijaan harmaata vyöhykettä, jonka painostaminen on Venäjän näkökulmasta paljon vaarattomampaa kuin Nato-maan. Naton ulkopuolella Suomi on samassa joukossa sellaisten Venäjän naapurimaiden kanssa kuin Valko-Venäjä, Ukraina ja Georgia.

Uskottava puolustus ei synny siitä, että äijälauma uhoaa leijonariipukset kaulassa ja Kiitos-paidat päällä Lappeenrannan yössä. Uskottava puolustus ei ole sitä, että kehuskellaan yhdellä Euroopan suurimmista reserviarmeijoista, jota ei ole varaa sen enempää kouluttaa kuin aseistaakaan ajanmukaisesti. Uskottavaa puolustusta ei saada sillä, että eläkeläiskenraali machoilee aamutelkkarissa, miten ”täällä tulee turpiin”.

Uskottava puolustus syntyy siitä, että nostetaan puolustusmäärärahat tolkulliselle tasolle, koulutetaan ja varustetaan nykyistä pienempi mutta suorituskykyisempi armeija ja mennään mukaan yleiseurooppalaiseen puolustusliittoon.

Viimeisenä korttina liittoutumisen vastustajat vetoavat kansan mielipiteeseen: kyselyjen mukaan enemmistö ei halua Suomen liittyvän Natoon. Mutta poliitikkojen piiloutuminen gallupien taakse on pelkuruutta.

Demokratia ei saa olla demofobiaa. Kansan mielipide voi näissä kysymyksissä olla yksinkertaisesti ajattelematon – vaikka poliitikko ei tietenkään voi sellaista sanoa.

MTV3:n kyselyssä 39 % suomalaisista oli sitä mieltä, että Nato-jäsenyys ei selkeyttäisi Suomen kansainvälistä asemaa. Kannattipa jäsenyyttä tai ei, on tietenkin selvää, että jäsenyys tekisi asemamme selvemmäksi.

Taannoinen Yleisradion kysely puolestaan paljasti Nato-vastustuksen kasvavan entisestään, jos Ruotsi liittyisi jäseneksi. Siinä ei ole logiikan häivää. On myös hämmentävää, kuinka huteraa Nato-tietous on. Eräskin älykäs ja akateemisesti sivistynyt tuttava ihmetteli äskettäin, onko Viro tosiaan Nato-maa.

Isoin ongelma on kuitenkin se, että kansan Nato-asenteita yhä vääristää vuosikymmenet kestänyt suomettuneen median länsivastainen kirjoittelu, jossa USA on aina ollut paha poika.

Muistan hyvin, millainen oli reaktio, kun opiskelin 1990-luvulla yliopistossa yhteiskuntatieteitä ja kannatin kuppilakeskustelussa Suomen liittymistä Natoon – siis silloin kuin se olisi ollut helposti mahdollista. Kommenteista olisi voinut päätellä, että olin kehunut Hitlerin keskitysleirejä; läntisten demokratioiden puolustusliitto oli valveutuneiden opiskelijoiden keskuudessa Pahan inkarnaatio.

Mutta nyt on itsenäisyyspäivä. Se tuppaa tekemään vähän pateettiseksi, joten menköön nyt:

Parahin valtionjohto, virheitä on tehty ja nyt ollaan missä ollaan, mutta peliä ei ole menetetty. Ottakaa nyt hyvät ihmiset järki käteen ja alkakaa valmistella Suomen liittoutumista. Virittäkää aiheesta avointa keskustelua, jossa paras argumentti voittaa. Unohtakaa menneen maailman mantrat ja itsepetoksellinen liturgia uskottavasta itsenäisestä puolustuksesta ja liittoutumattomuudesta, jättäkää päivänpoliittinen opportunismi ja kiusallisen aiheen raukkamainen välttely. Kansallinen turvallisuus on liian iso asia uhrattavaksi sellaiselle.

Kun kansainvälinen jännitys hiukan hellittää – ja toivokaamme totisesti että hellittää – on aika hakea jäsenyyttä. Analyyttisen ja rehellisen keskustelun jälkeen tällä varmasti olisi kansan tuki.

Nato-jäsenyyden hakeminen voi vaikuttaa rohkealta valinnalta. Helposti unohtuu, että myös nykylinjalla jatkaminen on valinta.

Ja vielä useammin unohtuu, että se on paljon riskaabelimpi valinta.

 

Kanava, 7/2009

Maanpuolustukseen liittyvää keskustelua vaivaa pitkä epä-älyllisyyden perinne. Häpeällisin vaihe nähtiin 1960- ja 70-luvuilla, jolloin muotiin tuli rintamamiesten mitätöinti.

Sitä seurasivat 80-luvun yksisilmäiset rauhanmarssit, joissa vastustettiin joka toista ydinohjusta. Imperialistinen USA ja sotaisa Nato olivat kaiken pahan alkusyy.

Hyvin ei ole mennyt sen jälkeenkään. Neuvostoliiton romahdettua 1990-luvun alussa heiluri heilahti toiseen, yhtä älyttömään äärilaitaan.

Uuspatrioottisuuden hurmiossa sodan todellinen luonne pääsi unohtumaan, ja jopa miesten asevelvollisuus katsottiin naisten syrjimiseksi. Kuvaavaa on tapa, jolla maan suurimman lehden Kuukausiliite ihaili pääkirjoituksessaan Norjan mallia: Norjassa naiset ”pääsevät taistelemaan etulinjassa”.

Ehkä vielä kuvaavampaa on, että rintaman helvetillisten kärsimysten pitäminen etuoikeutena ei herättänyt vähäisintäkään kummastusta.

Myös nykykeskustelun epäanalyyttisyys hämmästyttää. Jos lähtökohtana pidetään sitä, että Suomella pitää olla realistiseen uhka-analyysiin perustuva uskottava maanpuolustus, joka kohtelee kansalaisia yhdenvertaisesti, sekä oikeisto että vasemmisto ovat pahasti pihalla.

Vasemmisto ja vihreät vastustavat refleksinomaisesti kaikkea, mikä vähänkin haiskahtaa pyrkimykseltä uskottavaan puolustukseen. Edulliset ja taatusti puolustukselliset jalkaväkimiinat haluttiin kieltää. Sotilaallinen liittoutuminen tai puolustusmäärärahojen korotus eivät nekään käy laatuun.

Nato ei ole ainoa mörkö: myös EU:n turvatakuulauseketta haluttiin ulkoministeri Erkki Tuomiojan johdolla vesittää. Samalla Sdp kuitenkin kannattaa yleistä asevelvollisuutta, joten tavoitteena näyttää olevan varusmiesten ja reserviläisten huonosti varustettu ja liittoutumaton tykinruoka-armeija.

Yksin halutaan olla ja mahdollisimman vähin resurssein, siinä suomalaisen puolustusajattelun kumma linja.

Liturginen jankutus itsenäisestä ja uskottavasta puolustuksesta jää pelkäksi mantraksi, jos sille ei löydy reaalimaailmasta katetta. Puolustus ei voi perustua retoriikkaan.

Omituista logiikkaa on sekin, että puolustusmenoihin usein vaaditaan leikkauksia sillä perusteella, että meihin ei kohdistu mitään uhkaa, mutta samalla halutaan tuhlata verovaroja museaaliseen asevelvollisuusarmeijaan. Eikö siitäkin voisi luopua, jos uhkaa kerran ei ole?

Suomeen joutuminen hyökkäyksen kohteeksi on hyvin epätodennäköistä. Maailmanpolitiikka on kuitenkin vaikeasti ennustettavaa. Kaiken varalta on perusteltua ylläpitää sellaista puolustuskykyä, että jos jännitys lähialueilla kasvaa, mahdollinen vihollinen laskee sotilaallisesta iskusta aiheutuvat haitat itselleen niin paljon hyötyjä suuremmaksi, että se ei sellaiseen ryhdy.

Ei ole ajateltavissa, että Suomi enää joutuu pitkään rintamasotaan. Teknistyneen ja ammatillistuneen sodankäynnin maailmassa sotilaallisista uhkista realistisempia ovat huipputekniikkaa hyödyntävät strategiset iskut, joiden torjumiseen puutteellisesti varustettu ja koulutettu reserviläisarmeija ei sovellu.

Tehoton, ylisuuri ja vanhanaikainen asevelvollisuusarmeija on välillisine kuluineen myös yllättävän kallis. Hallitus on toistuvasti ilmaissut huolensa kustannuksista, jotka aiheutuvat nuorten liian myöhäisestä siirtymisestä työelämään, mutta samalla hallituksen vaalima asevelvollisuus syrjäyttää puolet ikäluokasta työstä ja koulutuksesta jopa vuodeksi. Pääsykokeiden rytmin vuoksi opiskelujen alku viivästyy helposti pari vuotta.

Kun tästä aiheutuvat todelliset mutta laskelmien ulkopuolelle siivotut kulut otetaan huomioon, nykyiset puolustusmenot ovat virallisen 1,3 %:n sijaan yli kaksi prosenttia bruttokansantuotteesta. Myös varusmiesten häpeällisen kehnojen sosiaalietuuksien nostaminen kohtuutasolle vaatisi vuosittain kymmenien miljoonien lisärahoitusta.

Rauhanliike ja punavihreä vasemmisto luopuisivatkin koko miesikäluokkaa koskevasta asevelvollisuudesta, mutta ilman liittoutumista ja puolustusbudjetin tasokorotusta tämä tarkoittaisi puolustuksen alasajoa. Punavihreä siipi tuskin suostuisi määrärahakorotuksiin, vaikka ne voitaisiin rahoittaa asevelvollisuuden lakkauttamisesta saatavilla välillisillä säätöillä. Nykyiset asejärjestelmien hankkimiseen ohjatut määrärahat eivät riitä (säästöversioista puhumattakaan), koska puolustusmateriaali kallistuu huomattavasti yleistä hintatasoa rivakammin.

Oikeisto kyllä kannattaa liittoutumista mutta toisaalta takertuu umpimielisesti asevelvollisuuteen: miehen kuuluu käydä armeija, piste. Todellisten uhkakuvien arvioinnilla tai sukupuolten tasa-arvolla ei ole suurta sijaa. Alkeellisimmillaan asevelvollisuuden puolustelu vajoaa ”tekee pojille hyvää, kun pääsevät äidin helmoista ja oppivat petaamaan sänkynsä” -retoriikaksi.

Jos tälle linjalle mennään, silloin Suomen uhkakuvatkin pitää määritellä uudestaan: nuorten miesten liian kiinteä äitisuhde ja riittämätön siisteyskasvatus.

Yleinen väite on sekin, että asepalveluksen pitää olla koko miesikäluokalle pakollinen, koska muuten armeijaan hakeutuisi vain sotahullu aines. Tämäkään logiikka ei toimi. Jo nyt armeijan kantahenkilökunta – siis päätöksiä tekevä porras – koostuu vapaaehtoisista. Ja tuskinpa esimerkiksi poliisit ovat arveluttava ammattikunta, koska siihen kuuluvat ovat työhönsä vapaaehtoisesti hakeutuneita, ei pakotettuja.

Armeijan vapaaehtoisuudella olisi lähinnä se vaikutus, että palvelukseen saataisiin motivoituneita nuoria miehiä ja naisia.

Maanpuolustuskeskustelua ohjaavat järkevän argumentoinnin sijaan perinne, patavanhoilliset sukupuoliroolit, tyhjät hokemat ja ummehtuneet poliittiset ortodoksiat. Vasemmistopoliitikko ei perinnesyistä voi kannattaa Suomen Nato-jäsenyyttä, vaikka se yhdessä asevelvollisuudesta luopumisen kanssa merkitsisi yhteiskunnan demilitarisoimista vapauttaessaan nuoria sotilaallisesta aivopesusta ja kasarmikurista.

Perinteiset asennekasaumat istuvat hämmästyttävän tiukassa, ja asenteet tapaavat jyrätä argumentit. Vapaaehtoinen asepalvelus, armeijan ammatillistaminen ja pienentäminen yhdessä sotilaallisen liittoutumisen kanssa on epäortodoksisuudessaan mahdoton yhdistelmä niin vasemmistolle kuin oikeistollekin. Viime eduskuntavaalien ehdokkaista vain 0,5 % kannatti tällaista puolustusratkaisua, joka kuitenkin olisi paras järjestely niin kriisinhallintaa, modernia sodankuvaa, kansantaloutta kuin sukupuolten tasa-arvoakin ajatellen.

Joko olisi aika nostaa kissa pöydälle ja argumentoida turvallisuuspolitiikasta ilman perinteen, fraasien ja poliittisen ajatuskurin painolastia? Veteraanisukupolvelle lienemme sen velkaa, että puolustus rakennetaan vallitsevien olosuhteiden ja ajan vaatimusten, ei menneen maailman pohjalta.

 

 

Metro, 21.11.2006

Viikko sitten tällä palstalla Jukka Relander kirjoitti, ettei ymmärrä, miksi joku haluaa Suomen liittyvän Natoon. Relander on valmis tarkistamaan kielteistä Nato-kantaansa, jos joku esittää hyvän syyn.

Yritän esittää.

Ennen sitä sukellan puolustusministeriön viime kuussa järjestämän ”asevelvollisuus – miesten juttu vai yhteinen asia” –paneelikeskustelun tunnelmiin. Palautin tilaisuudessa mieleen sen omituisen ilmapiirin, jossa 1990-luvun alussa käytiin keskustelua naisten oikeudesta vapaaehtoiseen asepalvelukseen.

Tuolloinhan valkoisesta tuli mustaa, mustasta valkoista. Vain miehille vankeustuomion uhalla määrätty kansalaispalvelus joko puolustusvoimissa tai siviilipuolella nähtiin naisten syrjimisenä, ja epäkohta haluttiin oikaista säätämällä laki naisten vapaaehtoisesta asepalveluksesta. Pääkirjoitukset kiittelivät, että uuden lain turvin naiset pääsevät tositilanteen tullen taistelemaan etulinjassa.

Kun miettii viime sotienkin etulinjan sanoin kuvaamatonta julmuutta ja kranaattien silpomia ja taistelujen tulihelvetissä hermonsa menettäneitä miehiä, en mitenkään pysty näkemään rintamalle joutumista etuoikeutena.

Muut panelistit olivat empivämpiä: ”Vaikea sanoa onko se ihan etuoikeuskaan”, pohti sentään yksi osallistujista. Lämpimissä huoneissa käytävän turvallisuuspoliittisen keskustelun ongelma on, että usein ei edes yritetä muistaa, mistä sodassa on kysymys.

Sitten ne lupaamani Nato-perustelut. Nato-jäsenyyden vastustajat usein ihmettelevät, miksi luopua nykyisestä hyvästä tilanteesta – liittoutumattomuudesta ja miesten asevelvollisuudesta. Siksi, että nykytilanne ei ole hyvä! Vallitseva, edulliseksikin kehuttu turvallisuuspoliittinen ratkaisu perustuu siihen, että puolet kansasta komennetaan palkatta ja kaikki tasa-arvoperiaatteet sivuuttaen eilispäivän sotilaskoulutukseen.

Jos varusmiesten ja sivarien etuudet nostettaisiin kohtuullisiksi, vuosittainen menonlisäys olisi hyvinkin sadan miljoonan euron luokkaa siitä puhumattakaan, että laskelmissa otettaisiin huomion menetys, joka aiheutuu kokonaisten miesikäluokkien syrjäyttämisestä tuottavasta työstä ja opiskelusta.

Nykysysteemi siis perustuu sukupuolisyrjintään ja sen halpuuskin on näennäistä. Asevelvollisuusarmeija ei myöskään ole kaiken aikaa teknistyvien asejärjestelmien ja muuttuneen sodankäynnin maailmassa uskottava. On itsepetosta luulotella, että viisimiljoonainen kansa pystyy yksin ylläpitämään uskottavaa puolustusta Venäjää vastaan. On ylipäätään erikoinen ajatus, että mikään Euroopan maa voisi käydä yksinäistä ja uljasta erillissotaansa ilman ulkopuolista apua.

Jo nyt 95 prosenttia EU-maiden väestöstä asuu Natoon kuuluvissa maissa, eikä ihme: Nato antaa jäsenilleen selvät turvatakuut, EU ei. Nato olisi luonteva turvallisuusyhteisö Suomelle siinä missä Norjalle tai Tanskallekin.

Se, että Suomeen ei juuri nyt kohdistu sotilaallista uhkaa, on syy pikemminkin hakea kuin olla hakematta jäsenyyttä – mahdollisen uhan alla jäsenyydestä on tukala neuvotella. Haluankin heittää pallon Nato-jäsenyyden vastustajille: miten on mahdollista järjestää uskottava puolustus ilman Natoa ja vieläpä niin, että miehiä ja naisia kohdellaan tasa-arvoisesti?

Naton turvatakuiden ja oman, nykymuotoisiin kriiseihin koulutetun ammattiarmeijan avulla voidaan sekä turvata puolustuksen uskottavuus että naisten ja miesten yhdenvertainen kohtelu.

Tällä hetkellä tingitään liikaa kummastakin.