Mitä huttua

Uusi Suomi 23.10.2016

Aloitetaan positiivisella. Helsingin opetuslautakunta jätti pöydälle määräykset siitä, kuinka monta prosenttia kouluajasta pitää käyttää digilaitteita.

Kiitos. Taitaa järki voittaa.

Mutta teinpä sen virheen, että menin lueskelemaan viranomaistekstejä laajemminkin. Helsingin opetusviraston papereissa tuli vastaan termihirviö ”oppimisprosessipohjaisuus”. Sitä valaistiin muun muassa seuraavasti:

”Oppimisprosessi on ohjattu oppimistehtävin, jotka ohjaavat oppijan oppimista menetelmällisesti ja edistävät oppijan oppimisprosessia.”

Just.

Mongerrus jatkuu. Saan esimerkiksi tietää, että ”ongelmien asettelu on jatkuva prosessi ja ohjaa oppijoiden yhteisöllistä tietämyksen muodostamisen prosessia koko oppimisprosessin ajan.” Ja edelleen: ”Opiskelijan osaamisen kehittymisen prosessi suunnitellaan opiskelijan osaamisen pohjalta.”

Tarvinneeko enää lisätä, että ”osaamisperusteisessa koulutuksessa oppiminen nähdään autenttisena kompetenssipohjaisena osaamisen kehittämisen prosessina”.

Liian hapokasta on. Aikoinaan hirvitti, kun opetusministeriö pohti ”lukioiden innovaatiokeskusroolia”, mutta se oli vielä pientä, kyllä virasto pistää paremmaksi. Sen prujuissa puhutaan ”oppijoiden rakentavasta osallisuudesta” ja miten ”kouluverkkoprosessi palvelumuotoillaan käyttäjälähtöiseksi.”

Kouluverkkoprosessi?

Omaa toimintaansa virasto visio näin: ”Opetusviraston kokonaisarkkitehtuurityön avulla ohjataan infrastruktuurin, sähköisten palveluiden ja järjestelmien yhteen toimivuutta ja ydintoimintaa tukevaa kehittämistä.”

Arkkitehtuurityö ohjaa ydintoimintaa tukevaa kehittämistä?

Välillä eteen tietysti tulee erilaisia ongelmia – siis haasteita – joten opetusvirasto luokittelee erikseen ”vaikeat haasteet” ja ”ongelmalliset haasteet”.

Haasteellisia haasteita odotellessa.

Hallintopalatsien virkamiehistö vyöryttää kapulakielistä diibadaabaa siihen tahtiin että ihmetellä pitää. Vaikka muuten on resurssit vähissä, jossain on ihmisillä ilmeisesti aikaa palaveerata powerpointtien kajossa ja suoltaa kömpelöä ”muuttuva opettajuus haasteellisessa toimintaympäristössä” -mukellusta.

Ei tämä ole vain opetusalan riesa. Tauti on levinnyt, eikä ole edes opetustoimesta lähtöisin. Monella alalla kenttätyötä vaivaa henkilöstövaje samalla kun pomo- ja palaveriporras on päästetty pöhöttymään. Eiköhän tämä ole tuttua niin poliisissa, puolustusvoimissa, terveydenhuollossa kuin vaikkapa toimittajien keskuudessa.

Että on liikaa päälliköitä ja liian vähän inkkareita.

Tulipa siinä konsulttijargonin äärellä muuan videopätkäkin mieleen. Netissä laajalti levinneessä klipissä yläkoulun opettaja polttaa sulakkeet oikein kunnolla. Episodi on kaikkien kannalta murheellinen, mutta on siinä jotain hyvääkin.

Ehkä edes konsultille ei tule videon jälkeen ensimmäisenä mieleen, että koulussa olisi nyt kaikkein tärkeintä jalkauttaa sosiokonstruktivistisia toimintaprosesseja.

 

Saisko saman suomeksi

Opettaja, 5/2016

Vein lapsen päiväkotiin. Puhun sitkeästi ­päiväkodista, vaikkei kai saisi. Pitäisi varmaan puhua varhaiskasvatuksen oppimisympäristöistä.

Oli miten oli, lapsi alkoi lapioida hiekkaa ämpäriin, niin luulin. Sitten luin lehdestä, että päiväkotileikeissä on kyse ”lapsen osallistumisesta prosessitavoittein varhaiskasvatuksen sisältöalueisiin”. Herra varjele, sitäkö se olikin.

Olin hiljattain koulutuksessa, joka valmensi opetusharjoittelijoiden ohjaajaksi. Oppimateriaaleista selvisi muun muassa tämä: ”Pyrkimykset siihen, että opiskelija oppisi vuorovaikutustaitoja ja erilaisia opetustaitoja, puolestaan ovat objektiteoriatasoon verrattavia ohjauspyrkimyksiä.” Jep!

Nyt olen ollut mukana pähkäilemässä lukion opetussuunnitelmia. Piti esimerkiksi miettiä, miten opiskelija arvioi ”käsitejärjestelmiä” – ekososiaalisuutta unohtamatta. Siinähän mietimme.

Sanavalinnat ovat mielenkiintoisia. Ei ilmeisesti ole tarpeeksi ylevää puhua opetuksen sisällöistä, siispä pitää puhua ”sisältöalueista”. Oppiminenkin on liian yksinkertainen sana, muistakaamme siis aina tärkeillä ”oppimisprosesseilla”. Ja termejä pitää tietty käyttää rohkeasti samassa lauseessa: ”Hankeprojektin haasteena on sisältöalueiden sovittaminen oppimisprosessin tavoitekokonaisuuksiin.”

Saan myötähäpeäväristyksiä, kun telkkarissa ei enää toivoteta tervetulleeksi Tampereen Tohloppiin vaan ”Mediapolikseen”. Tunne on sama silloin, kun näen kirjojen kansissa ja koulutustapahtumien otsikoissa kökköä puolienglantia tai latinaa, ja vieläpä iloisesti tungetaan isot kirjaimet sanojen sisään. Siis nämä SanomaProt, Educodet, Digabin abittiwebinaarit sun muut.

Olisiko ihan mahdotonta puhua suomea? Opetussuunnitelmienkin pohtiminen olisi mieluisampaa ilman teennäistä kapulakieltä. Eivät asiat tule yhtään hienommiksi niitä hämärtämällä, tylsemmiksi vain.

 

Sanat sumuttavat

Helsingin Sanomat, 11.1.2014

Olin jo ehtinyt toivoa, että sana olisi mennyt muodista. Mitä vielä, sieltä se taas tuli: muutosvastarinta. Olin kummastellut, miksi hyvä sähköpostiohjelma korvattiin huonolla.

Muutosvastarinta on näppärä termi. Se alentuvasti psykologisoi kritiikin ja ohittaa argumentit. Taustalla luuraa ajatus, että pysyvyys on pahasta ja uudistukset ovat lähtökohtaisesti hieno juttu.

Niinhän se ei mene. Uudistus voi olla hyvä tai huono.

Propagandasanoja riittää. Suosikkini jo lapsuusajoilta on kaatua. Kuulin, että sodissa ”kaatui” paljon suomalaisia ja ihmettelin, mihin he oikein kompastuivat. Olisi tietysti suloista, jos kaikki väkivallan uhrit uutisoitaisiin kaatuneina: ”Ammuskelu yksityisasunnossa – kaksi kaatui.”

Toisaalta murhaamisesta puhutaan silloin, kun hommasta on murha kaukana. Eutanasia on surutta suomennettu armomurhaksi, vaikka se tarkoittaa hyvää kuolemaa. Dosentti Markku Ruotsila ja monet muut puhuvat abortista syntymättömien lasten murhana.

No, sellaista ei voi murhata, jota ei ole. Syntymätön lapsi ei ole lapsi.

Ja miten yhä vain jauhetaan palkka-armeijasta, kun pelotellaan asevelvollisuuden vaihtoehdoilla? Palkka-armeija haiskahtaa epäisänmaalliselta rupusakilta, joka siirtyy aina parhaiten maksavan puolelle. Muualla Euroopassa puhutaan ammattiarmeijoista.

Entä mitä on höpinä vaihtoehtolääketieteestä? Mitään vaihtoehtoista tiedettä ei ole.

Koulukaan ei ole säästynyt sanasumutukselta. Nyt keskusteluun on juurtunut termi silppulukio. Uuden hokeman mukaan opiskelu on sirpaleista, koska lukiossa luetaan eri aineita. Tällä retoriikalla sitten puolustetaan umpihölmöä uudistusta, jossa luovuttaisiin yhteisistä reaaliaineista.

On hupaisaa, miten mainiosta lukiostamme tuli yhdessä yössä kelvoton sirpalelukio. Sirpaleisuuden sijaan eri aineiden opiskelu on kyllä sitä samaa yleissivistävää laaja-alaisuutta kuin tähänkin asti.

En tunnusta olevani muutosvastarintainen. Päinvastoin toivon koulun uudistuvan niin, että jäisi enemmän aikaa vaikkapa sen miettimiseen, miten sanat ohjaavat ajatteluamme. Muuten meitä viedään kuin pässiä narussa.

Ymmärrystä vailla

Metro, 20.10.2008

Näin vaalien kynnyksellä vasitenkin olisi kiva tietää, mitä päättäjämme noin ihan oikeasti ovat mistäkin sanoneet. Lehtiä lukemalla ei viisastu, kas kun toimittaja pääsee väliin, viesti ketterästi kiepsahtaa vaikka päinvastaiseksi eikä tule hikikään.

Ainakin omat kokemukseni ovat lähinnä surkuhupaisat, vaikken onneksi mikään päättäjäkandidaatti olekaan.

Jo pitemmän aikaa olen seuraillut, ymmärtävätkö kommentaattorit sanan vapaaehtoinen.

Useissa kirjoituksissa ja haastatteluissa olen nimittäin todennut, että varusmiehiä koulutetaan Suomessa liikaa, ja yleisestä asevelvollisuudesta tulisi luopua niin armeijan todellisten tarpeiden, kansantalouden kuin kansalaisten yhdenvertaisuudenkin vuoksi. Asepalvelus pitäisi säätää vapaaehtoiseksi sekä miehille että naisille.

Katsotaanpa tulokset. Naistenlehti ja iltapäivälehden kolumnisti joutuivat vapaaehtoinen-sanan kanssa niin ulalle, että veikkasivat sen tarkoittavan samaa kuin pakollinen. Lehtien logiikalla asevelvollisuuden vastustaja siis on asevelvollisuuden kannattaja, joka vieläpä ilkeästi laajentaisi pakollisen palveluksen myös naisia koskevaksi.

Hyvin eivät selvinneet akateemisten piirien Yhteiskuntapolitiikka-lehti tai Suomen Kuvalehtikään. Ensimmäisen mukaan vapaaehtoisen palveluksen kannattaja on määräämässä naisia armeijaan, jälkimmäisen toimittaja arveli vapaaehtoisuuden tarkoittavan, piristävää kyllä, kieltoa.

Yhtä tolkutonta on ollut meno monissa muissakin aviiseissa.

Osuipa silmiin toisenkinlainen juttu. Siinä kerrottiin, että Sanomien toimittajakoulusta valmistui hiljattain parikymmentä journalistia. Kouluun oli pyrkinyt yli tuhat. Vastaisuudessa valiojoukon koulutuksessa kannattaisi hämärien viestintäteorioiden sijaan paneutua ihan käytännön harjoituksiin. Ehdotus tehtäväksi: ”Suomalaisuuden liitto haluaa muuttaa koulujen pakkoruotsin vapaaehtoiseksi. Tämä tarkoittaa, että liiton mukaan
a) pakollista ruotsinopetusta on lisättävä
b) nykytilanne on hyvä
c) pakkoruotsista pitää luopua.”

Ja sitä rataa.

Uuslukutaidottomuus on pelottavaa. Viis yhdestä Kotrosta ja asevelvollisuudesta. Esimerkki hirvittää, koska se vie tykkänään uskon järkevän keskustelun mahdollisuuteen. Jos sana ”vapaaehtoinen” menee yli ymmärryksen, ei julkisessa sanassa käytävältä debatilta voi odottaa yhtään mitään.

Runoa suvessa

Anna, 30/2008

Hiljattain vietettiin Eino Leinon päivää monin runotapahtumin, joita muutenkin järjestetään kiitettävästi. Runokirjoja ilmestyy tiuhaan, ja niistä keskustellaan melkein kuin myyttisellä 1960-luvulla.

Varmaan jo reilut kymmenen vuotta onkin puhuttu runobuumista, ehkä kyllästykseen asti. Mutta eipä runo koskaan ole kuolemaa tehnyt. Runoja ei ole päässyt karkuun edes se värssyjä vierastava baarijörrikkä, joka vannoo, ettei ikinä ole ollut runojen kanssa missään tekemisissä. Jos ei muuta niin karskeinkin äijä osaa ulkoa hyvinkin kymmeniä rock-sanoituksia Juicesta ja Ismo Alangosta lähtien.

Mitä muuta ne ovat kuin lyriikkaa? Ja onpa runoja alun perin esitetty juuri musiikin kanssa. Sana lyriikkakin juontuu lyyrasta, jolla antiikin Kreikassa oli tapana säestää runoja.

Minulle musiikki tulee lähelle runoutta siksikin, että koen teksteissä rytmin tärkeäksi. Saatan lukea vanhaa mitallista runoa, vaikka juuri Leinoa tai Lauri Viitaa, ja ihailla taidokkaasta säkeenkuljetuksesta kumpuavaa poljentoa. Tuntuu kuin se tavoittaisi jonkin yhteisessä alitajunnassa sykkivän ihmiselle myötäsyntyisen perusrytmin.

Kirjoittamisen soisi olevan laji, joka sallii ilottelun, kokeilun ja erilaisten oikeaoppisuuksien rikkomisen, eikä minkään tarvitse olla pyhää, vaikka saa olla sitäkin. Lokeroihin viehtyneiden akateemikoiden on turha lähettää partioita lajityyppirajoille vahtimaan, mistä saa mennä yli. Runokin saa vapaasti olla riimittelyä, ilkamoivaa murrelyriikkaa, modernia runoa, rap-sanoitusta, haikua tai tankaa tai vaikka palindromipohjaista sanaleikittelyä.

Vaikka lyyra akateemisuuden symboli onkin, lyriikan ei tarvitse olla niin – akateemista.

Kun joskus kirjoitin pari runoelmakirjaa, en osannut pitää itseäni varsinaisesti runoilijana enkä osaa vieläkään, niin lähelle proosaa kerronta kiertyi. Mutta onko sen niin väliäkään, minkä lapun alle tekstit tai niiden tekijä kuuluvat?

Peilaan runoja oikeastaan vain yhtä mittaa vasten. Minulle runon mitta ja mittari on siinä, tuntuuko se jossain. Runo voi antaa oivalluksia tai samastumistuntoja, se voi hämmentää, naurattaa, itkettää tai muuten vain pysäyttää. Mutta jossain sen pitää tuntua, sydämessä, silmäkulmassa tai suupielessä.

Toisinaan pelkään, että tekstien kimuranttiutta liiaksi pidetään niiden arvon mittarina. Eikö maailma ole riittävän vaikeaselkoinen muutenkin, ja kirjallisuuden yksi tehtävä on tarjota siihen ymmärrettäviä näkökulmia ja tulkintoja – tehdä käsittämätöntä käsitettäväksi, ei päinvastoin?

Jos teksti ei lainkaan avaudu vaan sulkeutuu omaan kryptiseen luoksepääsemättömyyteensä, se jättää kylmäksi.

Avautuminen voi toki olla monenlaista. Muistan miten aikoja sitten valittelin eräälle maineikkaalle runoilijalle, etten kaikin ajoin saa nykylyriikasta kiinni.
– Ei runoa tarvitse ymmärtääkään, hän pamautti. – Et sinä vaikuttavaa maisemaakaan katsoessasi mieti, ymmärrätkö sitä vai et, mutta on se vaikuttava silti.

Hyvin sanottu. Ei runo ole salakielinen viesti, johon pitäisi järkeillä oikea koodi. Ei kaiken kimppuun pidä käydä analyyttisin asein. Runo saa olla arvoituksellinen, mutta kuten Ilpo Tiihonen on todennut, se ei ole arvoitus, joka pitäisi ratkaista. Hyvä runo haastaa lukijan työtoveriksi, rakentamaan omia tulkintoja.

Mutta jollain tavalla ja tasolla sen pitäisi avautua ja koskettaa, vaikka kuin se maisema tai uni – kuvina, vaikutelmina, oivalteina, mystiikan hipaisuina.

Runoja ja muita kaunokirjallisia tekstejä kirjoitetaan ihailtavaan tahtiin varsinkin kun ottaa huomioon, että pienellä kielialueella kirjatuloilla eivät elä kuin muutamat kirjailijat.

Jokin aika sitten satuin näkemään aamutelevisiossa kahden runoilijan, Eino Santasen ja Miia Toivion, haastattelun. Herkullinen hetki koettiin, kun toimittaja tiedusteli, elääkö runoilla.
– Ei elä, sanoi Santanen, jolloin Toivio täsmensi:
– Mutta runoista elää.

Mitä siihen lisäämään.

Kielipoliisi pamputtaa

Anna, 12-13/2008

”Lento lähtee koneen saapuessa.” Odotushallissa kaikuva kuulutus hätkäytti, mutta ei siksi, että se muistutti sitkeistä aikatauluongelmista. Syy on pikkumaisempi. Kaltaisiani saivartelijoita korpeaa se, että kailotus meni kieliopillisesti päin mäntyä: lento voi lähteä vasta koneen saavuttua. Kielen rappiota on vaikeampi ymmärtää kuin viallista polttoaineletkua.

Netin keskustelupalstat, joiden rinnalla vessanseinäkirjoitukset näyttävät Petrarcan soneteilta, ovat oma lukunsa. Enemmän ihmetyttää, että asiallisempiin yhteyksiin pukkaa kehnoa kieltä. Isossa lehdessä ”omataan” ja ”laitetaan” minkä keretään. Mihin jäi hyvä periaate, että ruokaa laitetaan ja kaikkea muuta pannaan?

Otsikot valistavat, että ”Kaksi miestä murtautuivat taloon” ja ”Vaaliennusteet olivat pieleen”. Maan päälehdessä ingressi kertoo sävellyksistä, ”jotka on ladattavissa netistä”. Ja miksi puhutaan hälytyskeskusten osaamisvajeesta eikä osaamattomuudesta, tahtotilasta eikä tahdosta?

Sitten ovat vielä yhdyssanat ihan erikseen. Pääuutisissa törmää ”sairaanhoito opiskelijoihin” ja ”% yksiköihin”. Kömpelöstä toistosta on tullut siitäkin viestimien leipälaji: äänisaaliita saalistetaan ja Nokia tavoittaa historiallisen tavoitteen. ”Ota irtiotto” komentaa lehtimainos. Mitä seuraavaksi? Löydä löytö? ”Pintapelastaja pelasti koiraa pelastamassa olevan miehen” -otsikko pysäytti taannoin veret. Mikähän pelastaisi suomen kielen?

Kun kielikyttä avaa lehden, olo on kuin huumekoiralla kolumbialaisen kokaiiniparonin kellarivarastossa. Eikä voi luottaa Alkoonkaan enää! Vai mitä sanoa mainoksesta ”Ennen valvoivat viranomaiset, nyt se on sinun käsissäsi”. Niin mikä? Viranomainen? Toisinaan lipsahdukset tosin ovat hauskoja ja sellaisina melkein jo paikallaan. Yksi suosikeistani on huoltoasemaketjun kannibalistinen tarjous ”lahjakortilla saa syödä kaksi ihmistä oman valinnan mukaan”.

Filosofian kursseilleni joutuneita käy joskus sääliksi.
– Ketä se oli se filosofi kuka heitti huiviin myrkkymaljan? kysyy pahaa-aavistamaton lukiolainen.
– KUKA! JA JOKA!
– Kamoon, nyt ei ole äikäntunti.
– Onpas! Jokainen tunti, jolla käytetään suomea, on myös äidinkielen tunti!

Ateistina voin turvallisesti toivoa, että helvetissä on erityinen VIP-aitaus niille, jotka päättävät viime hetkillä (mieluiten minuutti ennen lehden, kirjan tai muun läpyskän painoon menoa) hiukan ”korjailla” eteensä saamaansa tekstiä. Tekstiensä kieliasua herkeämättä vaaliva tuttavani sai sätkyn, kun hänen kirjoitukseensa oli hyvän tyylin ja kieliopin vastaisesti lisätty pilkut lauseenvastikkeisiin. Kiesus sentään! Näpit irti! Ei galleristikaan sano taidemaalarille, että näytti jotenkin synkältä tuo maalauksen ylänurkka, lisäsin sinne hiukan keltaista (ja samalla roiskui vähän kehyksiinkin).

Hutilointi johtuu liiasta kiireestä tehokkuusvimman piiskatessa alan kuin alan pakkotahtisiin aikatauluihin. Vähemmän ja kunnolla ei olisi hullumpi motto kirjabisneksessäkään. Olen muun muassa opettanut psykologiaa oppikirjasta, jonka selässä lukee ”Lukion spykologia”. Ja onpa postiluukusta kolahtanut kutsukortti, jonka eleganssia himmensi kuoreen kauniisti kirjailtu teksti ”KUSTU”.

Olen tietoinen nipotukseni sietämättömyydestä. Maailmassa on onneksi vielä oikeudenmukaisuutta, ja toisinaan niuhoilu osuu pahasti omaan nilkkaan. Aikoinaan huomasin puolisoni kanssa kaupassa lapun, joka kertoi ”laktoosimattomista” tuotteista. Tuo muoto sitten tarttui kotikieleen ”ostatko laktoosimattoman maidon” -tyyliin, ja paljon käytettynä sanaan tottui niin, että se alkoi tuntua kelpo suomelta.

Kohtalon hetki koitti Iisalmen Rossossa. Olimme istuneet pöytään, saaneet ruokalistan ja kysyin tarjoilijalta asiallisesti:
– Saako tätä mahdollisesti laktoosimattomana? Nuori nainen katsoi pitkään, hymähti ja totesi:
– Joo. Laktoosittomana saa, ja poistui. Melkein minäkin.

Sijansa saivartelullakin

Metro, 22.11.2005

Viime viikolla se taas alkoi, vessanpöntöstä tällä kertaa. Tai ”vessan pöntöstä”, jos tarkkoja ollaan – ja mehän olemme. Huomasin Helsingin Sanomien otsikoineen näyttävästi etusivullaan, että ”vessan pönttöihin heitetään yhä väärää tavaraa” vedenpuhdistamoiden riesaksi.

Palaveri suomen kieltä pääaineena opiskelleen kollegan kanssa oli väistämätön.

– Vessan pönttö. Uskomatonta, että maan arvovaltaisin lehti kirjoittaa sen erikseen.
– Ja sinäkö pistäisit yhteen?
– No kyllä ilman muuta. Onhan se vakiintunut termi kuitenkin. Kuten naapurintyttö. Naapurin naisen kirjoittaisin tietty erikseen.
– Mutta hyväksyisit vessanpöntön? Ei kai pönttö kuulu asiatekstiin, vessasta puhumattakaan.
– Jahas. No olkoon pönttö sitten istuin. Mutta entäs vessa sitten? Toiletti? Ei käy, svetisismiä. Käymälä?
– Ei hemmetti. Näen silmissäni otsikon: ”Kännyköitä putoilee käymälänistuimiin”.
– Mieluummin ehkä ”käymäläin istuimiin”.
Ja niin edelleen, pitkään mutta ei hartaasti.

Perinnönjaossa ilman pilkunviilaus- ja kielipoliisigeenejä jääneille tällaiset keskustelut ovat piinaa. ”Mitä väliä jos viesti menee perille” on tavallisin kommentti. Tässä katsannossa epämuodikas spekulointi kieliknopeilla henkii sivistyneisyyden sijaan pikemminkin ahdaskatseisuutta ja suvaitsemattomuutta.

Kyse on kuitenkin aivan muusta. Autoharrastajalle ei kannata mennä sanomaan, että turhaan asensit uudet vanteet tai puskurit koslaasi, perille pääset yhtä hyvin vanhalla Simcalla. Kun rähjääntynyt lintubongari kompuroi takaisin kaatopaikalta ja kertoo tohkeissaan nähneensä harjalinnun ja aroharmaalokin, en menisi tokaisemaan ”mitä välii?”

Kielenviilaus on harrastus siinä missä postimerkkeily ja lintubongauskin ja se tarjoaa samantyyppistä löytäjän iloa kielinatsin saadessa kokoelmiinsa vaikkapa harvinaisen, jo kadonneeksi luullun kaksoispassiivin arvostetun lehden pääkirjoituksesta.

M.A. Numminen närkästyi taannoin ”eräs”-pronominin käytöstä silloin, kun oikea sana olisi ”yksi”. ”Jos moinen ei lopu”, Numminen uhkasi, ”alan itse vastaavasti laskea ’eräs, kaksi, kolme…!'”

Ihailtava asenne. Omat jäynäni ovat toistaiseksi rajoittuneet kouluaikaiseen puolipisteen ahkeraan viljelyyn sen jälkeen, kun suomen opettaja työtään helpottaakseen tuomitsi koko välimerkin; puolipisteestähän ei pirukaan ota selvää, onko se ihan perusteltu vai ei.

Kaltaistani saivartelijaa hirvittävät erityisesti sellaiset mukaedistykselliset kielen ammattilaiset, jotka muistuttavat, että kieli muuttuu koko ajan eikä ole syytä antaa tiukkoja määräyksiä siitä, mikä muoto on oikea ja mikä ei.

Holtitonta kielenkäyttöä ja korvia vihlovaa suomea sallivista populistisista lepsuilijoista tulee mieleen se rippileirin veljelliseksi heittäytynyt pappi, joka avautui leirin kiroileville, tupakkaa polttaville pahiksille: ”Kyllä mäkin aikoinaan dogasin ja röögasin. Ja niin muuten, Jeesus diggaa sua ihan sikana.” Vaikka en kirkkoon kuulukaan ja suhde yläkertaan on lähinnä olematon, sittenkin arvostan enemmän niitä pappeja, jotka pitävät kunniakkaasti perinteisestä linjasta kiinni.

Pilkunviilausko kuivaa ja huumoritonta? Ei toki. Asiaa harrastavien keskuudessa suomi tarjoaa ehtymättömän ajanvietteen ja sairasta nautintoa, huumoriakin. Ja sääntöjen tunteminen on edellytys sille, että niiden rikkomisessakaan on mitään riemua.