Rakkaus voittaa aina

Julkaistu kirjassa Mitä tapahtuu rakkaudelle, toim. Kirsi Piha ja Marco Mäkinen, Ellun Kanat 2016

Se hetki jäi mieleen. Oli vuosi 1995, seisoskelin raitiovaunun takaosassa. Vieressäni oli iäkäs pariskunta. Tuolloin oli juhlavuosi: Helsingin kaupungin liikennelaitos täytti puoli vuosisataa. Sen kunniaksi HKL oli lanseerannut sloganin: HKL – yhtä matkaa 50 vuotta.

Vanha mies katsoo mainoslausetta, laskee sitten käden vaimonsa olkapäälle, osoittaa hänelle tekstiä, hymyilee ja sipaisee tämän harmaita hiuksia: ”Ei pärjää HKL meille.”

En muista, oliko tullut edellisenä iltana juhlittua vai mistä johtui, mutta minun piti kääntyä katsomaan tiukasti ikkunasta ulos, ettei kukaan näe.

Jos minulta kysytään, mitä on rakkaus, niin se on jotain sellaista mitä näin vieressäni tavallisena arki-iltapäivänä. Ei tarvittu kynttilöitä eikä viuluja. Kaksi rakkauden pitkänmatkalaista riitti, yksi katse, yksi kosketus, yksi hymy.

Ja se mainio slogan, sen ydin: yhtä matkaa. Kaksi yhdessä, kaksi pitää yhtä.

Mutta matka on tärkeä sana sekin. Rakkaus on matka ja tarina, sen varrella maisema vaihtuu, tunnelmat muuttuvat.

Olen mieltynyt psykologi Robert J. Sternbergin aatoksiin. Hän erottaa rakkauden kolme tekijää, jotka voi suomentaa intohimoksi, läheisyydeksi ja sitoutumiseksi. Nämä painottuvat matkan mittaan eri tavoin. Alun palava rakkaus antaa ajan oloon tilaa myös levollisemmalle lämmölle ja läheisyydelle. Ei se hullu rakkaus ole sen parempaa kuin kiikkustuolirakkaus, ei sen huonompaakaan, hiukan erilaista vain.

Ja niin, ehkä on myös hullua läheisyyttä ja sitoutumista.

On vahinko, että tunneteollisuus palvoo niin paljon ensilumousta, ihastumista. Jos aina etsii alkuaikojen roihua, jää vaille niitä muita rakkauksia. Ihmiselle, joka haluaa koko ajan uutta, todellista uutta voisikin olla pitkä kaunis rakkaustarina, se elämänmittainen matka.

Tärkein jää usein kokematta niiltä, jotka haluavat kokea mahdollisimman paljon.

Elämme rakastumiskulttuurissa, emme rakastamiskulttuurissa. Suomen kielikin siihen viekoittelee: meillähän on sana ihastua, ei sanaa ihastaa.

Rakkaus on matka, mutta mihin itse rakkaus on matkalla? Miltä näyttää rakkauden tulevaisuus?

Eletään kummallisia aikoja. Tuntuu että maailma ympärillä on rajummassa myllerryksessä kuin koskaan. Voimme lukea arvioita siitä, mitkä ammatit katoavat parinkymmenen vuoden kuluessa. Mikään ei ole pysyvää, mikään ei ole pyhää.

Eikö rakkauskaan?

Joskus vastaukset ovat helppoja. Rakkaus ei katoa mihinkään, ei edes muutu. Tulkoon digi, menkööt työt, tapahtukoon vallankumous.

Rakkaus on, rakkaus pysyy.

Olen sillä tavoin etuoikeutettu, että minulla on tirkistysaukko tulevaisuuteen. Toimin lukiossa opettajana ja tapaan valtavasti nuoria. Oppiaineeni ovat sitä paitsi mielenkiintoisimmat, mitä kuvitella saattaa: filosofiaa, psykologiaa, elämänkatsomustietoa.

Me keskustelemme paljon. Kuulen ja näen, mitä nuorille kuuluu.

Eikä mikään ole muuttunut. Löytyy tyttöystävä, löytyy poikaystävä. On ihastusta, on rakkautta, on intohimoa, on maailma joka asettuu paikoilleen. Mutta on myös ero, se ensimmäinen. Sillä on toinenkin nimi: maailmanloppu.

Ei, mikään ei ole muuttunut sitten nuoren Wertherin. Rakkauden tulevaisuus on juuri niin uskomattoman hieno ja hirveä kuin sen menneisyyskin. Haave pitkästä kauniista rakkaudesta on ikuinen. Ja ehkä sitäkin vahvempi, mitä haperommaksi kaikki muu maailmassa paljastuu.

Mutta sitten on vielä yksi juttu, yhtä tärkeä.

Rakkaus on myös uskallusta. Se on niin hulluja ja rohkeita ratkaisuja, että niitä ei tekisi kuin vain ja juuri rakkaudesta.

Rakkaus vaatii vilpittömyyttä, se vaatii riipaisevaa rehellisyyttä silloinkin, kun se särkee esineitä ja sydämiä. On osattava lähteä, on osattava etsiä, on osattava löytää.

On osattava sanoa ”tahdon” silloin kun sielunjuuria myöten tahtoo, on otettava toista kädestä kun kaikki muuten tuntuu murenevan ympäriltä.

On tunnistettava se hetki, kun kahdesta tulee yksi, yhdestä kaksi. On muistettava maailman tärkein murtoluku.

Se on yhden suhde toiseen.

Sanojen taikaa

Kotilääkäri, 5/2007

Parisuhteesta kirjoittaessaan törmää heti kiusalliseen ongelmaan. En tarkoita nyt esimerkiksi sitä, missä määrin kannattaa paljastaa omaa yksityisyyttään tai kuinka keksiä uutta katsantokulmaa puhkipohditun oloiseen aiheeseen.

Ongelma syntyy jo aiemmin. Millä nimellä kutsua ihmistä, jonka kanssa elämänsä jakaa? Jokaisessa parisuhteessa, niin luulen, syntyy toki yksityinen kotikieli, jossa on rakkaalle oma kutsumanimensä, jota mahdollisesti kukaan muu ei saa tietää. (Joskus tietty saattaa tapahtua vahinko. Kerran pyysin eräältä naistuttavaltani hänen miehensä puhelinnumeroa kysyäkseni tätä erääseen projektiin. Sain numeron kännykän käyntikorttina. Nyt tiedän, että tämä hyvin asiallinen mies onkin komeista titteleistään huolimatta Pupu.)

Virallisesti elän avopuolison kanssa. Sana kalskahtaa ikävästi. Avo? Repsottaako suhde jotenkin avoimena, miltä laidalta se vuotaa? Hengaillaanko tässä vähän niin kuin koemielellä: muista, että ovi on koko ajan auki! Avovaimo on vielä kamalampi. Vaimo on jo kirjainasultaan luotaantyöntävä sana, liian lähellä vainoa tai jotain.

Vaimo-sanassa on yhtä paljon seksiä ja viettelystä kuin HKL:n lipuntarkastajassa.

Miten olisi tyttöystävä? Ei 29-vuotias ole tyttö. Naisystävä? Jostain syystä kuulostaa aavistuksen kepeäkenkäiseltä, ja ystävä on sitä paitsi pahasti alakanttiin sanottu.

Tämä ei ole pelkkää saivartelua. Sanat, joita käytämme, ohjaavat ajatteluamme. Esa Saarinen on osuvasti huomauttanut, että jos mies kutsuu naistaan jatkuvasti eukoksi, tämä yllättävän nopeasti miehen silmissä tosiaan alkaa näyttää eukolta.

Monesta vaihtoehdosta parhaalta tuntuu elämänkumppani. Sanassa on kaunis sisältö ja tunnelma. Paino on ehdottomasti sanan molemmilla osilla. Varmasti myös tiiviissä suhteessa eläville jää aivan oma yksityinen maailmansa salaisuuksineen, mutta yhtä kaikki: parisuhteessa on kyse koko elämän jakamisesta.

Siinä piilee parisuhteen ainutlaatuisuus. Tässä käsittämättömässä maailmassa on joku, jonka kanssa voi yhdessä ihmetellä ja kokea olemassaolon mysteeriä, elämän iloja ja suruja, nautintoja, kummallisia käänteitä ja sattumuksia. Työkavereiden ja ystävienkin kanssa jaetaan vain jokin viipale, mutta elämänkumppani on matkatoveri kokonaisessa elämänseikkailussa. Ja kuten hyvillä matkoilla aina, matkalaisten keskuuteen syntyy yhteisten kokemusten virittämä, kenties muille avautumaton aaltopituus, luottamus ja ymmärrys.

Sanalla sanoen kumppanuus, se sanan kaunis jälkiosa.

Kumppani on sanana siksikin hyvä, että se rentoudessaan jää vaille virastokielen ryppyotsaisuutta. Tärkeily ja virallisuus latistavat siinä missä huumori yhdistää. Harva asia liittää kaksi ihmistä yhtä hienosti kuin yhteinen nauru jollekin, jossa monet kenties eivät näe mitään huvittavaa. Siinä on jotain herkullisen salaseuraista! Vastaavasti juuri mikään ei etäännytä yhtä tehokkaasti kuin se, että toisen anturit eivät rekisteröi mitään huvittavaa sellaisessa, missä toinen tunnistaa kaikki komedian ainekset.

Kavahdan aina jonkun sanoessa, että hän seurustelee vakavasti. Miksi ihmeessä pitäisi seurustella vakavasti, hauskaahan kai on tarkoitus olla? Ruotsalaiset taitavat osata tämänkin paremmin. Mikäli kouluruotsiini on luottamista, ruotsin kielen vastine rakkaudelle on kärlek eli rakkausleikki. Ja on siinä suuri ero, sanoissa ja niiden kantamissa merkityksissä ja piiloisissa viesteissä.

En halua seurustella vakavasti tulevan vaimon kanssa. Minä haluan jatkaa rakkausleikkiä elämänkumppanin kanssa. 

Rakkaus on musta leijona

Metro, 10.5.2005

Viime ajat olen tehnyt muuttoa. En ole muuttanut vaan nimenomaan tehnyt muuttoa ryönävuorta hirvitellen ja turhat tavarat kiroten. (Uskon muuten, että jokainen muuttopuuhissa oleva vähintäänkin tilapäisesti kannattaa niitä kuuluisia henkisiä arvoja materiaalisten sijaan.)

Kellariin kinostuneita pahvilaatikoita penkoessani käsiini osui kirja, jonka olemassaolon olin, ehkä freudilaisesti, tyystin unohtanut. Etulehden lauseet paljastivat kirjan lahjaksi silloiselta tyttöystävältäni: ”Hyvää syntymäpäivää rakas. Onnittelut niistä vuosista joita on takana, ja niistä kaikista, jotka meillä yhdessä on edessämme.”

Teksti pysäytti, antoi tauolle oikeutuksen, istuin pölyn keskellä alas. Muistaakseni meillä oli tuolloin yhteistä aikaa jäljellä kolme kuukautta. Mitä meille tapahtui? Missä mahdatkaan nyt olla, oletko onnellinen?

En tiedä. En edes tiedä, haluanko tietää.

Törmäsin äskettäin etäisesti tuntemaani naiseen, jonka tiesin olevan onnellisesti naimisissa, lapsiakin on kaksi. Yhteinen työ, omakotitalo rakennettu, verhot ikkunoissa. Vastaus tiedusteluuni miehen kuulumisista oli tyly: ”Ei hajuakaan, kysy siltä itse. Ero tuli, ei puhevälejä. Lasten kanssa vähän hankalaa, mutta huoltajuusvaihdot sujuu tekstiviestien avulla näppärästi.”

Tyrmistytti. Tapahtuuhan tuota, paljonkin, mutta juuri heistä en olisi uskonut. Miten ihmisistä, jotka joskus ovat jakaneet koko tämän käsittämättömän elämän ja kertoneet toisilleen asioita, joita eivät läheisimmille ystävillekään koskaan, voi tulla toistensa vihollisia ja vastaantulijoita, joita ei kadulla tervehditä vaan kävellään ohi välinpitämättöminä tai vihavälein?

Miksi läheisimmistä tulee etäisimpiä?

Rakastumista on pidetty yhtenä maailman suurista mysteereistä ja ihmeistä, mutta eikö rakkaiden ja toisensa läpikotaisin tuntevien ihmisten täydellinen ja peruuttamaton etääntyminen ole vielä suurempi ihme?

Erossa tappioluetteloon ei kirjaudu pelkästään jonkun ihmisen menettäminen; ero merkitsee aina kokonaisen pienoiskulttuurin tuhoa. Suhteessa syntyy oma yksityinen tarusto ja mytologia, salaiset sanat, oma itsenäinen maailma. Parisuhteessa toteutuu se, mitä filosofiassa kutsutaan emergenssiksi: suhde ei selity pelkästään sen osapuolilla, vaan se on aina jotain omalakista, irrallista, yksittäisten ihmisten olemukseen palautumatonta.

Parisuhteen kolmas osapuoli on aina suhde itse.

Pysähdyin toiseenkin kirjaan muuttolaatikoita tonkiessani, ja säkeet veivät mukanaan: ”Meidän humalamme/ei tarvitse viiniä/eikä seuramme/harpun ja viulun ääntä/Ilman tarjoilijaa/ilman kauniita kasvoja/ilman soittajia ja viiniä/me olemme juopuneita ja sekaisin/kuin kapakan juopot.”

Ja kuka onkaan kirjoittaja? Mika Terho? Tommy Tabermann? Ei, vaan Mawlawa Rumi, vuonna 1273 kuollut muslimirunoilija, yksi keskiajan suurista mystikoista. Kirjan nimi Rakkaus on musta leijona on mainio sekin, monille tulkinnoille avoin.

Jotkin asiat pysyvät. Rakkaudet ja intohimot, erot ja epätoivot. Suuri osa ihmisistä etääntyy entisistä rakastetuista välinpitämättömyyteen asti. Suuri osa rakkauksista päättyy onnettomasti. Mutta sekin usko ja toivo rakkaudessa säilyy vuosisadasta toiseen, että tämä on poikkeus, tämä rakkaus.

Itse uskon poikkeuksiin, muuhun ei voi uskoa. Siitä tämäkin muutto.

Miten mies muuttuu

City-lehti, 18.5.2001

Parisuhteen aikana mies käy läpi metamorfoosin, johon verrattuna toukan kasvu perhoseksi ei ole muutos eikä mikään.

0-3 kk: Itsetehostusvaihe. Mies puhuu rakkaudestaan oopperaan ja teatteriin (myöhemmin puolet jutuista osoittautuu palturiksi) ja paheksuu tv:tä tuijottavia sohvaperunoita.

Mies ymmärtää naista, tarjoaa illan, tilailee viinit ja availee ovet. Hän droppailee nimiä ja briljeeraa taidehistorian tuntemuksellaan. ”Jugendin jälkeinen Helsinki ei puhuttele mua mitenkään.”

Mies esittelee edustuskelpoisimmat ystävänsä, taidemaalari Henrikin ja sydänkirurgi Joakimin, jotka ovat ”purjehduskavereita”.

Voiko tämä olla totta, miettii nainen.

Seksi on runsasta ja mahtipontista (taustalla soi Wagner).

3-6 kk: Naaras on valloitettu, joten uroksen pörhistely vähenee. Mies intoilee La Traviatasta yhä harvemmin. Edustusfrendit Jokke ja Henkka ovat kadonneet.

Miestä toisaalta ymmärtää paremmin kun on tavannut tämän vanhemmat: mies on ilmetty isänsä, vaikkei itse sitä tajuakaan.

Mies kutsuu naista murmeli-lempinimillä.

Seksi vähenee mutta paranee machoponnistelun loputtua.

6-12 kk: Avoliiton aika. Miehen kulttuurikuorrutuksen alta paljastuu alkukantaisia piirteitä, jotka hän ennen yhteenmuuttamista onnistui peittämään (ruumiintoiminnot, aamuiset lukusessiot vessassa).

Taideharrastukset ovat vaihtuneet satunnaisiin leffailtoihin ja vuokravideoihin.

Seksi on harvinaista eikä kovin herkkua.

12 kk-hama loppu: Miehen voimat eivät enää riitä pinnistelyyn. On vaikea uskoa, että sohvalla verkkareissa matopeliä näpyttävä otus on se arkkitehtuurista ja Verdin oopperoista vaahdonnut viinintuntija, jonka kanssa saattoi puhua yötolkulla elämästä ja taiteesta.

Komerosta marssivat esiin miehen lapsuudenkaverit Jamppa ja Liukkonen, jotka istuvat päivätolkulla pelaamassa Liukkosen mukanaan tuomaa Playstation kakkosta.

Kun nainen kyllästyy pullovuoriin ja pitsalaatikoihin, mies tuohtuu: ”Sä et ymmärrä, miten tärkee ihminen Jarmo mulle on.”

Silloin naisen on syytä lähteä, sillä hama on lähellä.

– Liisaleena (Jaakko Lyytinen & Arno Kotro)