Surullinen talo

Helsingin Sanomat 27.7.2013

Katson ympärilleni. Kaivopolku on kasvanut umpeen. Piha puskee heinää. Jäät ovat vieneet laiturit.

Sodat käynyt isoisä rakennutti 50-luvun alussa Sisä-Suomeen kauaksi kaikesta kesäpaikan, jonne tarvittaessa pääsisi uutta sotaa pakoon.

Äiti halusi paeta Helsinkiä. Niinpä vietimme perheen kanssa kesät sähköttömässä saarimökissä – paitsi isä, jolla ei koskaan ollut lomaa.

Tai oli kyllä, mutta hän otti sen meistä.

Enää täällä ei vietä kesiä kukaan. Kuvio on kuin antiikin filosofin paradoksista: mitä tapahtuu, jos mökkiä ei ole varaa ylläpitää, siellä ei pysty olemaan mutta tunnesyistä sitä ei voi myydäkään.

Silloin kai tapahtuu juuri tämä.

Kävelen rantaan, istun hirsisaunan verannalle. On hauskaa, miten jokainen kivi, kanto ja laudanpätkä kantaa muistoja. Tuossa vaari kunnosti venettä, tuonne raivattiin sulkapallokenttä, tässä oli se oudosti kasvanut puu.

Lapsuuden kesistä parhaiten muistaa ne hellepäivät, kun aurinko tuntuu seisahtuneen pilvettömälle taivaalle. Mutta usein silloin, kun on epätavallisen kuuma, jossain kaukana jyrähtää vaimeasti.

Muistan miten illalla tuuli voimistuu, pian raivokas sade rummuttaa aitan kattoa, lopulta jyrisee. Lasken aikaa: välähdyksestä jyrinään kestää viisi sekuntia, sitten ei sitäkään, se tulee päälle. Tönö on kuin tykistökeskityksessä.

Kesäpaikalla on aurinkoisten aamupäivien ja ukkosöiden, ilon ja pelon, peiponlaulun ja yksinäisyyden kasvot.

Hiljaisuus herättelee peruskysymykset. Nuoruuden kesinä pähkäilin kuumeisesti, miksi rupeaisin isona. Ja nimenomaan miksi.

Löydän paikan, jossa oli kasvimaa. Jokainen yksityiskohta viestii unohdusta. Äiti jaksoi pitkään, parikymmentä vuotta, pitää mökkiä pystyssä, nyt ei hänkään enää.

Vähitellen jäävät unohduksiin myös eri paikoille keksityt nimet ja niihin liittyvät sattumukset, suvun oma tarusto, familylore. Kohta ei kukaan tiedä, mikä on Otonkivi.

Kuinkahan paljon Suomessa on tällaisia taloja, luopumisen ja elon ehtoopuolen muistomerkkejä?

Ainakin tässä tuvassa aika on pysähtynyt iltaan, hetkeen ennen sitä ensimmäistä vihuria, josta tietää, että aurinkopäivä on ohi eikä rantaan saa jäädä enää mitään.