Auto, osa 1

Anna, 29/2009

– Etsitkö kaksilitraista? Tässä sulle semmonen.

Katson rempseää automyyjää hämmentyneenä. Litrasta tulee mieleeni lähinnä maitopurkki, ja muutenkin keskustelen mieluummin menneen talven säästä kuin autojen tekniikasta. Sinnikkäästi myyjä silti kertoo kapineen teknisistä ominaisuuksista – minulle. Autoista enemmän ymmärtävälle puolisolle hän kehaisee auton väriä ja mukana tulevaa cd-soitinta.

Miten tähän on tultu?

Olen kasvanut autoiluun nuivasti suhtautuvassa ilmapiirissä enkä pysty edes kuvittelemaan kumpaakaan vanhemmistani autonrattiin. Jo kotona taisin omaksua ajatuksen, että yksityisautot ovat enimmäkseen meluisia ja haisevia turhakkeita.

Ajokortin tosin hankin parikymppisenä, kun arvelin siitä olevan hyötyä kesäduuneissa ja muussa, mutta siinä ne ajamiset oikeastaan olivatkin. Laina-autoilla en ole liikenteeseen uskaltautunut.

Autot eivät esteettisestikään oikein sytytä, eivät ainakaan enää, kun futuristinen muotoilu on vienyt niistä viimeisenkin sielun. Arkistofilmeistä tuttu Paasikiven muhkea Cadillac on vaikuttava ilmestys, ja vähän arkisemmista malleista 60-luvun Mersu, se pystylyhtyinen, on tyylikäs.

Tiettyä automaisuutta löytää vielä 80-luvun laatikko-Volvoista, mutta nämä nykyiset toistensa klooneiksi virtaviivaistetut ja ”urheilullisiksi” mainostetut tuulitunnelipuikulat ovat persoonattomia ja jotenkin muovisen oloisia.

Sitä paitsi jos urheilullisuutta kaipaa, olisi syytä lähteä lenkille eikä röhnöttää aerodynaamisen maantiesukkulan ohjaimissa.

Olen kuitenkin havahtunut siihen tosiasiaan, että ilman autoa on yhä hankalampi elää. Maaseudun bussiyhteyksiä on karsittu kovalla kädellä. Mökille olisi mentävä lähimmästä kaupungista 35 kilometrin matka joka kerta taksilla.

Ei auta, auto pitää hankkia, ainakin kesäkäyttöön.

Autokauppiaiden myyntipuheet eivät kuitenkaan vakuuta. ”Tämä kiihtyy nopeasti, vääntöä löytyy. Ja kuusi vaihdetta.” (Miksi auton pitää kiihtyä ja kulkea tarpeettoman nopeasti?) ”Muotoilu on entistäkin virtaviivaisempi.” (Ja pirun ruma. Sitä paitsi kuskin pukilta on nähtävä konepelti, muuten tuntuu kuin ei istuisi autossa vaan jossain simulaattorissa.) No, ajan henki ja muotoilun muodit eivät ole myyjien vika.

Minusta autossa pitää olla iso ratti, upottavat istuimet ja löysänpehmeä jousitus, ja hermostuneen koukkimisen ja kiihdyttelyn sijaan sillä pitää lipua kesäisillä kaduilla hillityn arvokkaasti. Useimpien nykyautojen muotoilu sitä vastoin viestii suoranaista velvoitusta älyttömiin nopeuksiin ja aggressiiviseen ajotapaan.

Vieraantumiseni autoista johtaa joskus koomisiin tilanteisiin. Tuttava osti muutama vuosi sitten upouuden Ferrarin. Miehellä oli kepeän itseironinen suhde ajopeliinsä, josta hän yhtä kaikki oli ilmeisen ylpeä.

Minun silmiini Ferrari näytti kuitenkin onnettoman epäkäytännölliseltä: matalalta ja pieneltä. En osannut kommentoida sitä oikein mitenkään, mutta jotain sanoakseni tiedustelin, paljonko härvelissä mahtaa olla hevosvoimia.
– Suunnilleen viisisataa, kuului vastaus.
– Sittenhän sillä jaksaa hyvin vetää vaikka peräkärryä. Semmoista Jullikkaa, vai mikä se nyt on.
– No tuota. Enpä ole tullut ajatelleeksi.

Olen kyllä Ferrarin kyydissä huomannut, että ihmiset keskimäärin ymmärtävät autojen päälle paremmin. Ferrari kerää hämmentävän paljon huomiota. Erityisesti muistan sen kerran, kun auto seisoi kuomu alhaalla keskustan liikennevaloissa stereoiden pauhatessa Mikko Alatalon Ihmisen ikävää toisen luo.

Mutta takaisin autokauppaan. Minulle kelpaa kaksilitrainen auto mainiosti ihan jo siksikin, ettei tule lisää hankalia kysymyksiä. Ostan auton ilman koeajoa, koska en ole lainkaan vakuuttunut ajotaidostani.

Törmäänkin ongelmaan, joka muistuttaa työelämästä tuttua paradoksia. Töitähän ei saa, jos ei ole työkokemusta, ja työkokemusta ei saa, jos ei ole töitä. Nyt auton kanssa on vähän sama juttu. Autoa ei voi oikein ostaa, jos ei osaa ajaa sitä kaupasta ulos. Ja ajotaitoa on vaikea hankkia, jos ei ole autoa.

Tästä lisää seuraavassa jaksossa.

Auto, osa 2

Anna, 33/2009

Siinä sitä ollaan.

Auto on sammunut risteykseen. Takana, puskurissa kiinni, vaanii kärsimätön autojono. Ajovalot kiiluvat taustapeilissä kuin paholaisen silmät. Hapuilen virta-avainta samalla kun liikennevalot vaihtuvat punaisiksi.

Olen omistanut auton joitakin viikkoja, ja nyt siis pitäisi opetella ajamaan. Turvallisesti. Muina miehinä. Kuin olisi ajanut aina.

Ihan helppoa se ei ole. Vaihteidenkäytön ja muun autonkäsittelyn lisäksi pitää oppia uusia tärkeysjärjestyksiä. Alkuvaiheessa ei tosiaankaan aina mennä sinne halutaan, vaan sinne minne osataan. Virran mukana, vastaan haraamatta. Joskus pitää vain ajaa edellä kulkevan perässä ja toivoa päätyvänsä jonnekin, mistä pääsee poiskin.

Muut autoilijat näyttävät rattiensa takana ärsyttävän rennoilta ja itsevarmoilta. Erityisesti minua risovat liikennevaloissa ikävystyneen näköisinä haukottelevat kuskit. Ei tässä kuulkaa ole mitään haukottelemista. Minulla ainakin pulssi nousee oman ajovuoron lähetessä hyvinkin hölkkälukemiin samalla kun elättelen toivoa mäkilähdöstä, joka onnistuu ilman että moottori sammuu tai auto loikkaa kuin sammakko. (Tai valuu takanatulijan puskuriin.)

Vitsit kengurubensasta eivät enää naurata. Ja taskuparkkeeraukset jätän suosiolla alan harrastajille.

Noviisista tulee helposti vainoharhainen. Oudon kapeanoloista katua ajaessani aloin ylitulkita ihmisten ilmeitä. ”Äijä näytti hölmistyneeltä. Ajanko yksisuuntaista väärään suuntaan?” ”Mitä tuo tuijottaa? Eivätkö valot ole päällä?”

Kuka vielä väittää, ettei keski-ikäisen miehen elämässä ole tarpeeksi jännitystä?

Autoilukulttuuri hämmentää tulokasta. Päällimmäisenä kummastuttaa se, että samalla kun kansalaisten elämää muuten holhotaan ja säännellään hyperturvalliseksi (milloin päiväkotien seinät vuorataan vaahtomuovilla?), liikenteessä saa kaikessa rauhassa kukoistaa todellinen kuolemankulttuuri. Maanteillä autot viuhtovat toistensa ohi ilman suojakaiteita niin, että vain pari metriä erottaa kulkijat hengenlähdöstä.

Varsinainen trilleritunnelma tulee älyvapaista ohituksista; niillä voimansa tunnossa kaahaavat klopit säästävät muutaman minuutin, jotka voi sitten kotona käyttää pleikkarin pelaamiseen. Paha vain, kun koko liikenne näyttää tuulilasin läpi katsottuna melkoiselta pleikkarilta ja videopeliltä.

Jos se minusta olisi kiinni, ohittelu kiellettäisiin muualla kuin ohituskaistoilla kokonaan. Nopeusrajoituksiakin voisi vähän alentaa. Ei meillä niin kiire ole, ja jos onkin, nyt on aika hellittää. Ja säästetäänkö oikeassa paikassa, kun kiihdytyskaistoja tehdään liian lyhyiksi?

Liikenne on selvästi maailma, jossa mieskulttuurin pölhöimmät puolet puskevat pintaan. Olen aina ihmetellyt miehistä kilpailuvimmaa ja paremmuuspakkoa. Leppoisistakin hepuista kuoriutuu sählypeleissä vastustajan jalat tohjoksi hakkaavia taistelijoita, ja liikenteessä ”tota en kyllä päästä ohi” -idiotismi näyttää valtaavan kilpailullisemman sukupuolen vaarallisen tehokkaasti, nuoressa polvessa ainakin.

Kun sukupuolten eriarvoinen kohtelu näköjään hiljaisesti hyväksytään yhteiskunnassa, eikö sitä voisi ottaa käyttöön sen ainoan kerran kun pitäisi ja säästää ihmishenkiä: miehille ajokortti vasta 21-vuotiaana ja silloinkin kunnon aivopesun ja kolarikuvien jälkeen!

Muutama viikko hapuilevaa autoilua vaikuttaa arvaamattomasti asenteisiin. Olen julkisen liikenteen väsymätön puolestapuhuja, mutta ainakaan bussikuskit eivät enää saa minulta varauksetonta sympatiaa. Aivan erityiset terveiset lähetän sille kuskille, joka Sörnäisten rantatien pysäkiltä kiilasi bussinsa kuuttakymppiä kulkeneen auton eteen ja näytti vilkkua vasta kun kääntyi. Vaikka etuajo-oikeus onkin, voisikos sitä vilkkua näyttää ajoissa ja katsoa edes vähän niistä peileistä, pliis?

Ihan älytön idea ei olisi sekään, että kouluopetus sisältäisi pakollisen liikennekasvatuksen kurssin ja liikennesääntöjen opettelua.

Se voisi olla todellista terveystietoa.