Uusi Suomi, 12.11.2020

Olenkohan ainoa, joka kummeksuu hehkutusta kuskittomista autoista? Siis niistä täysin autonomisista ajopeleistä, jotka kuulemma kohta valloittavat tiet.

Tai siis piti jo valloittaa.

Vuonna 2013 tulevaisuudentutkija Risto Linturi opasti, ettei nuorten enää kannata opiskella rekkakuskiksi, koska rekat ajavat pian itsekseen. Aika vastuuton neuvo. Seuraavana vuonna Etlan tutkija pamautti samaan henkeen Ylen pääuutisissa, että 20 vuoden päästä ei ole rekka- eikä taksikuskeja.

Viisi vuotta sitten Helsingin Sanomat uutisoi, että vuonna 2030 liikenne hoituu näppärästi: painetaan vain puhelimen nappia, ja kuskiton auto kurvaa paikalle. Jutun kuvituksena oli toimistolta näyttävä henkilöauto, ja kuvateksti maalaili, että pian henkilöautot ovat ”liikkuvia olohuoneita ja kahviloita”. Selkä menosuuntaan mennään, eikä tietä tarvitse edes vilkaista.

Samalla kuulemma muuttuu tyystin Helsingin kaupunkirakenne. Autot ovat nimittäin vuonna 2030 yhteiskäytössä eikä parkkipaikkoja tarvita.

Ja intoutuipa Mikael Jungnerkin julistamaan neljä vuotta sitten, että vuonna 2020 (!) voimme tilata kuskittoman taksin, joka vie kolmella eurolla minne vain.

Melkoisia ovat visioveikkojen houreet.

Eikä tämä nyt edes ole jälkiviisautta, koska heti tuoreeltaan olen pitänyt ennusteita aivan höhlinä ja sanonut sen ääneenkin.

Kritiikki ei tosin ole koskaan saanut ymmärrystä. Ensin on huomautettu, että johan niitä nyt on olemassa itsekseen ajavia autoja, Jenkeissäkin se ja se auto on ajanut niin ja niin monta kilometriä ihan itsekseen.

Sen jälkeen puhe aina kääntyykin siihen muka ainoaan ongelmaan: kenet robottiauto valitsee liiskattavaksi silloin, kun onnettomuudessa pitää ajaa jonkun yli.

Tuo on pelkkä kuriositeetti, jossa jumittelu vie huomion pääasiasta. Vaikka tekniikka yltäisi periaatteessa vaikka mihin, psykologinen este täysin itseajaville autoille tavallisessa liikenteessä on jokseenkin ylittämätön.

Kuinka moni oikeasti haluaa istua mutkaisella hiekkatiellä autossa miettien, mahtaako auto kohta lähteä ohittamaan edellä köröttelevää traktoria?

Sekin näyttää unohtuvan, että aika moni yksinkertaisesti haluaa ajaa autoa sen sijaan että istuisi kädet ristissä pelkäämässä robotin seuraavaa siirtoa. Ja kuinkahan hyvin ne robotit selviävät lumisimmista talvista ja kaikista poikkeustilanteista?

Robottihorinoilla on esikuvansa. Vuoden 1967 Mitä missä milloin -kirja ennusti asiantuntijoiden voimin, että vuonna 2000 autot kulkevat ilman pyöriä, automaattisesti tietenkin ja todennäköisesti maan alla.

Valaisevaa on myös selata vanhoja aikakauslehtiä samoilta ajoilta, kesämökin ullakolta löytyy. Niissäkin maalataan rohkeasti näkymiä vuoteen 2000: Kuussa on kaupunkeja ja töihin liihotetaan lentoautoilla.

Robottiauto on uusi lentoauto.

Kyllä, monenmoista teknistä avustinta on jo olemassa ja ne kehittyvät vauhdilla. On kaistavahtia, automaattijarrutusta, itsenäistä pysäköintiä ja jos mitä sensoria ja tutkaa – ja lisää tulee. Mutta tuosta on julmetun pitkä hyppy siihen, että kuskiton taksi kurvaisi pihaan.

Koska olen irvaillut muiden ennustuksille, heitän tässä reilun pelin hengessä omani: sähkö korvaa vähitellen polttomoottorin, mutta kuskitonta autoa, joka vie minne vain, ei voi tilata kotiovelle ainakaan 30 vuoteen.

Paitsi että olen ihmetellyt robottiautohoureita, olen toki joutunut miettimään sitäkin, mikä niissä niin ärsyttää.

Realismin puute tietysti ja kritiikön usko tekniikan kaikkivoipaisuuteen. Ja siitä päästäänkin arvomaailmojen pariin. Olisi paljon helpompi hypätä mukaan tekniikan palvontaan, jos sen rinnalla näkyisi vastaavaa hurmioitumista yhteiskunnallisista ja sosiaalisista utopioista.

Ehkä robottiautohypetys nyppisi vähemmän, jos kuulisi inhimillisten kuljettajien katoamisesta haaveilun rinnalla yhtä innokasta visiointia siitä, että vuonna 2030 meillä ei enää ole leipäjonoja eikä kodittomia.

Mutta tuossakin taitavat tulla vastaan ne psykologiset esteet.

Anna, 29/2009

– Etsitkö kaksilitraista? Tässä sulle semmonen.

Katson rempseää automyyjää hämmentyneenä. Litrasta tulee mieleen lähinnä maitopurkki, ja muutenkin keskustelen mieluummin menneen talven säästä kuin autojen tekniikasta. Sinnikkäästi myyjä silti kertoo kapineen teknisistä ominaisuuksista – minulle. Autoista enemmän ymmärtävälle puolisolle hän kehaisee auton väriä ja mukana tulevaa cd-soitinta.

Miten tähän on tultu?

Olen kasvanut autoiluun nuivasti suhtautuvassa ilmapiirissä enkä pysty edes kuvittelemaan kumpaakaan vanhemmistani autonrattiin. Jo kotona omaksuin ajatuksen, että yksityisautot ovat enimmäkseen meluisia ja haisevia turhakkeita.

Ajokortin tosin hankin parikymppisenä, kun arvelin siitä olevan hyötyä kesäduuneissa ja muussa, mutta siinä ne ajamiset oikeastaan olivatkin. Laina-autoilla en ole liikenteeseen uskaltautunut.

Autot eivät esteettisestikään oikein sytytä, eivät ainakaan enää, kun futuristinen muotoilu on vienyt niistä viimeisenkin sielun. Arkistofilmeistä tuttu Paasikiven muhkea Cadillac on vaikuttava ilmestys, ja vähän arkisemmista malleista 1960-luvun Mersu, se pystylyhtyinen, on tyylikäs.

Tiettyä automaisuutta löytää vielä 1980-luvun laatikko-Volvoista, mutta nämä nykyiset toistensa klooneiksi virtaviivaistetut ja ”urheilullisiksi” mainostetut tuulitunnelipuikulat ovat persoonattomia ja jotenkin muovisen oloisia.

Sitä paitsi jos urheilullisuutta kaipaa, olisi syytä lähteä lenkille eikä röhnöttää aerodynaamisen maantiesukkulan ohjaimissa.

Olen kuitenkin havahtunut siihen, että ilman autoa on yhä hankalampi elää. Maaseudun bussiyhteyksiä on karsittu kovalla kädellä. Mökille olisi mentävä lähimmästä kaupungista 35 kilometrin matka joka kerta taksilla.

Ei auta, auto pitää hankkia, ainakin kesäkäyttöön.

Autokauppiaiden myyntipuheet eivät kuitenkaan vakuuta. ”Tämä kiihtyy nopeasti, vääntöä löytyy. Ja kuusi vaihdetta.” (Miksi auton pitää kiihtyä ja kulkea tarpeettoman nopeasti?) ”Muotoilu on entistäkin virtaviivaisempi.” (Ja pirun ruma. Sitä paitsi kuskin pukilta on nähtävä konepelti, muuten tuntuu kuin ei istuisi autossa vaan simulaattorissa.) No, ajan henki ja muotoilun muodit eivät ole myyjien vika.

Minusta autossa pitää olla iso ratti, upottavat istuimet ja löysänpehmeä jousitus, ja hermostuneen koukkimisen ja kiihdyttelyn sijaan sillä pitää lipua kesäisillä kaduilla hillityn arvokkaasti. Useimpien nykyautojen muotoilu sitä vastoin viestii suoranaista velvoitusta älyttömiin nopeuksiin ja aggressiiviseen ajotapaan.

Vieraantumiseni autoista johtaa joskus koomisiin tilanteisiin. Tuttava osti muutama vuosi sitten upouuden Ferrarin. Miehellä oli kepeän itseironinen suhde ajopeliinsä, josta hän yhtä kaikki oli ilmeisen ylpeä.

Minun silmiini Ferrari näytti kuitenkin onnettoman epäkäytännölliseltä: matalalta ja pieneltä. En osannut kommentoida sitä oikein mitenkään, mutta jotain sanoakseni tiedustelin, paljonko härvelissä mahtaa olla hevosvoimia.
– Suunnilleen viisisataa, kuului vastaus.
– Sittenhän sillä jaksaa hyvin vetää vaikka peräkärryä. Semmoista Jullikkaa, vai mikä se nyt on.
– No tuota. Enpä ole tullut ajatelleeksi.

Olen kyllä Ferrarin kyydissä huomannut, että ihmiset keskimäärin ymmärtävät autojen päälle paremmin. Ferrari kerää hämmentävän paljon huomiota. Erityisesti muistan sen kerran, kun auto seisoi kuomu alhaalla keskustan liikennevaloissa stereoiden pauhatessa Mikko Alatalon Ihmisen ikävää toisen luo.

Mutta takaisin autokauppaan. Minulle kelpaa kaksilitrainen auto mainiosti ihan jo siksikin, ettei tule lisää hankalia kysymyksiä. Ostan auton ilman koeajoa, koska en ole lainkaan vakuuttunut ajotaidostani.

Törmäänkin ongelmaan, joka muistuttaa työelämästä tuttua paradoksia. Töitähän ei saa, jos ei ole työkokemusta, ja työkokemusta ei saa, jos ei ole töitä. Nyt auton kanssa on vähän sama juttu. Autoa ei voi oikein ostaa, jos ei osaa ajaa sitä kaupasta ulos. Ja ajotaitoa on vaikea hankkia, jos ei ole autoa.

Tästä lisää seuraavassa jaksossa.