Pelastakaamme yleissivistävä lukio

Puheenvuoro, Suomen Kuvalehti 18/2013

Lukiolle kuuluu kummia. Sen on tarkoitus toimia yleissivistävänä oppilaitoksena, mutta kehitys on pahasti nakertanut perustehtävää. Sivistysihanteen sijaan opiskelua ohjaavat käytännössä ylioppilaskirjoitukset: ne oppiaineet otetaan tosissaan, jotka aiotaan kirjoittaa, muut aineet jäävät mopen osille riippumatta siitä, kuinka tärkeää niiden hallinta olisi. Yleisesti puhutaan ”täytekursseista”.

Selvästi suosituimmaksi reaaliaineeksi ylioppilaskirjoituksissa on noussut helppona pidetty terveystieto. Sitäkin tarvitaan, mutta hälytyskellojen pitää soida, jos terveystieto hautaa alleen sellaisia aineita kuin historia, maantiede ja biologia.

Tänä keväänä terveystiedon kirjoitti yli 7 000 abiturienttia, maantieteen noin 2 500 ja luterilaisen uskonnon enää noin 1 500. Myös ruotsin, saksan ja ranskan kirjoittajamäärät ovat romahtaneet.

Tervetulleena ei voi pitää sitäkään, että jo lukioiässä opiskelu sukupuolittuu: tytöt lukevat terveystietoa, pojat luonnontieteitä.

Työryhmät pohtivat parhaillaan, mihin suuntaan lukion tuntijakoa ja ylioppilaskirjoituksia pitäisi viedä. On ehdotettu, että lukio-opintojen valinnaisuutta lisättäisiin ja yhteisten kurssien määrää karsittaisiin. Samalla on kuitenkin korostettu yleissivistyksen tärkeyttä.

Tavoitteet ovat törmäyskurssilla.

Esillä on ollut niin sanottu korimalli, jossa oppiaineet jaettaisiin ryhmiin, ja näistä koreista valittaisiin tietty määrä kursseja. Vaarana on, että oppiaineet asetetaan vastakkain, vaikka yleissivistävässä koulussa pitäisi opiskella niitä kaikkia. On surullista, jos pitää tehdä valinta vaikkapa etiikan ja historian tai filosofian ja yhteiskuntaopin välillä.

Esimerkiksi ajattelun taidot ja ja argumentointiin valmentaminen ja ja eettisten ongelmien pohdinta kuuluvat kaikille; niitä ei saa sysiä ”valitaan jos lukkarissa on tilaa” -kastiin.

Ja jos ylioppilaskirjoitukset halutaan säilyttää, niiden pitää mitata laajasti eri aineiden hallintaa. Tähän tarkoitukseen sopisi esimerkiksi sellainen yleisreaalikoe, jossa on vastattava vähintään kolmen aineen kysymyksiin.

Sitäkin sopii miettiä, pitäisikö ylioppilaskirjoituksista luopua. Silloin kurssivalinnoista tulisi monipuolisempia ja opiskelusta tasapuolisempaa ja laajasti sivistävää, kun lukiot lakkaisivat olemasta kirjoituksiin preppaavia valmennuskeskuksia.

Nyt ongelma on tarpeeton päällekkäisyys. Ensin päntätään ylioppilaskirjoituksiin, sitten pääsykokeisiin. Kirjoitukset vaativat kouluilta valtavasti järjestelyjä ja muita resursseja niin keväällä kuin syksylläkin.

Jos yo-kokeista luovuttaisiin, lukion kurssimäärää voisi nostaa esimerkiksi viidellä ja moni aine saisi kaivattuja lisätunteja.

Ylioppilaskirjoituksista luopuminen ei sanottavasti vaikeuttaisi opiskelijavalintoja jatko-opintoihin, koska yo-arvosanoilla ei nytkään ole suurta merkitystä: valinnat tehdään pääosin pääsykokeiden perusteella. Arvosanat eivät sitä paitsi ole keskenään vertailukelpoisia, koska eri aineita kirjoittaa niin eritasoinen joukko.

Ylioppilaskirjoitukset poistamalla lyhytnäköinen hyötyhenkisyys ja laskelmoiva asenne kurssivalintoihin vähenisi ja epäterve lukiovertailu loppuisi.

Sitä paitsi lukiolaissa on yleissivistyksen ja jatko-opintokelpoisuuden lisäksi maininta jostain vielä tärkeämmästä: lukion pitää tukea opiskelijoiden kasvua hyviksi ja tasapainoisiksi ihmisiksi. Tämäkin onnistuu paremmin lukiossa, jonka ensisijainen tehtävä ei ole menestyä jokakeväisissä rankingeissä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Juntti mikä juntti

Metro, 30.6.2008

Kuulun niihin, jotka virallisen musiikkimakunsa takana piilottelevat salaista musiikki- ja vähän muutakin makua. Toisinaan arveluttavat makumaailmat johtavat kiusallisiin tilanteisiin, kuten hiljattain, kun olin avopuolison kanssa ruokaostoksilla ja äkkäsin tarjouslaarillisen halpoja CD-levyjä.

Ensin se nolo totuus: minusta Tauski Peltosen kappale Sinä vainon hieno. Kertosäkeen majesteetillinen patetia vakuuttaa, eikä sanojen konstailematon naivismi tosiaankaan jätä kylmäksi.

Nappasin siis vaivihkaa laarista Tauski Peltosen kootut ja livautin sen kassalla kurkkujen ja salaattien sekaan. Ei mennyt läpi.
– MIKÄ toi on? säikähti puoliso.
– Se on levy.
– Selitäs vähän tarkemmin.
– Se on Tauski Peltosen levy, kuten näet.
– Me ei osteta sitä.
– Ostetaanpas.

Junttius ei rajoitu musiikkimakuun.

Muutama viikko sitten saimme kutsun tuttavapariskunnan häihin. Hyvä juttu, paitsi että hääohjelma valisti, että lukuisten ulkomaisten vieraiden vuoksi käyttökielenä ovat englanti ja suomi.
– Ei me voida mennä tuonne, sanoin puolisolle, – mä en osaa englantia.

No, luen kyllä kirjoja englanniksi, mutta puhumisen kanssa on vähän niin ja näin varsinkin, jos pitäisi keskustella vähänkään henkeviä. Ja huumori, minulle tärkein retoriikan laji, käy vieraalla kielellä jokseenkin mahdottomaksi, ellei sitten huumoriksi lasketa koko tilannetta.

Mieleen puski kauhukuva viiden tunnin illallisista, joilla yliseurallinen vieruskaveri paljastuu James Joycen nykytulkintoihin vihkiytyneeksi kanukkikirjailijaksi tai skotlantilaiseksi fyysikoksi, joka äityy väittelemään emergentin materialismin ongelmista.

Huomaan symppaavani Yrjö Keinosta, omalaatuista puolustusvoimien komentajaa, joka 1960-luvulla mieluusti karkasi Lappiin aina kun kuuli valtiovieraita olevan tulossa.

Mentiin sitten häihin kuitenkin ja hyvä kun mentiin, juhla oli hieno. Illallispöytiin siirtyminen tosin palautti mieleen lapsuuden piinaavat tuolileikit. Onneksi plaseeraus oli lyöty lukkoon vain pöydän tarkkuudella, ja kaltaiseni kielipuolet pelastivat nahkansa hyvällä pelisilmällä ja vikkelyydellä.

Juntteja halveksitaan suotta. Sisäisen junttiuden hyväksyminen ja sen kanssa luoviminen vaatii paljon enemmän kuin vaihto-oppilasvuoden sujuvoittaman englannin turvin porskuttavat haluavat ymmärtää.

Sivistymättömyydellänsäköhän?

Metro, 27.9.2005

– Kuka helkkarin McCarthy? Kysymyksen täräytti ystävä keskelle vuolaana vellovaa kuppilakeskustelua siinä vaiheessa, kun joku arveli mediailmapiirin saavan mccarthymaisia piirteitä. Äkkiväärä tokaisu löi meluisan seurueen hiljaiseksi.
– Eksä tiedä kuka oli McCarthy?
– En.
– Väitätsä että sä et koskaan ole kuullut McCarthysta?
– Väitän.
– Ootsä tosissasi?
– Olen.

Ihailen ystävääni. Itse pyrin vastaavassa tilanteessa kuumeisesti päättelemään, kenestä mahtaa olla kysymys. Kuulun siihen sakkiin, joka ei vahingossakaan näytä, ettei ole ymmärtänyt vitsiä vaan hymähtelee osaaottavasti mukana eikä ainakaan esitä tyhmiä kysymyksiä. Olen siis niitä, jotka varjelevat kasvojaan –  ja tietämättömyyttään.

Eräs toinen ystäväni on perillä kaikesta, tietolaari vaikuttaa rajattomalta. Vasta äskettäin ymmärsin keskusteluiden kulkua perästäpäin analysoituani, että hän huomaamattomilla aasinsilloilla siirtää aiheen omille bravuurialueilleen ja antaa itselleen syöttöjä, joista sitten laukoo herkullisia erävoittoja. Taito tuokin, mutta liikaa käytettynä melkoinen oppimisen ja katsantokulmien avartumisen este.

Oma kiinnostava ilmiönsä sivistyneisyyden julkituomiseksi on osoittaa tietonsa sijasta se, mistä on – tai väittää olevansa – autuaan tietämätön. ”Kuka Räikkönen?” ”Mikä Idols?” Pahimmillaan ilmiö on silloin, kun henkistyneisyyttä korostetaan tietämättömyydellä asioista, joista kyllä olisi ihan syytä olla perillä: ”Minulla ei ole mitään hajua Suomen budjetin koosta, en tajua numeroista mitään.” Samaan hengenvetoon kuitenkin tiedetään, että kulttuurihankkeisiin aivan varmasti löytyisi varoja nykyistä enemmän.

Tiedän sellaisenkin ihmisen, joka on koko elämänsä lukenut kaiken mahdollisen toisesta maailmansodasta. Hänelle yleissivistystä on se, että pystyy keskustelemaan tuntitolkulla Saksan itärintaman henkeäsalpaavista käänteistä. Täydellisen sivistymättömyyden merkki on Kurskin panssaritaistelujen sijoittaminen väärään vuoteen, pienemmäksi järkytykseksi riittää se, että luulee Saksan kuudennen armeijan komentajan olleen Friedrich von Paulus. ”Ei siinä mitään vonnia ole.”

Mitä sitten kuuluu yleissivistykseen, mitä pitäisi tietää ja kouluissakin opiskella? Puunilaissodat, mitokondriot, moolimassat? ”Ei mitään noista”, heitti yksi seurueen jäsen keskustelun livettyä McCarthysta sivistyksen perimmäiseen olemukseen. ”Faktat löytyvät kirjoista tai kätevämmin netistä”, tämä provosoi, ”ei niitä tarvitse kenenkään opetella”.

Pelottava ajatus minusta. Sivistystä tarvitaan jo sen kehittymiseksi, mitä voisi kutsua maailmankatsomukselliseksi vastustuskyvyksi. Mitä vankempi perussivistys on, sitä vaikeampaa on minkään muodikkaan huuhaa-opin tai ääri-ismin saada jalansijaa.

Irtofaktat eivät päässä pysy, se on helppo todentaa vaikka lukemalla vanhaa historian koevastaustaan, joka on kuin vieraan ihmisen tekstiä. Mutta se jonkinmoinen ymmärrys, joka noista tiedoista mieleen suodattuu ja kehkeytyy, ei katoa. Sivistys on tietämättömyydestä ja suvaitsemattomuudesta kumpuavalle ääriliikehdinnälle parasta vastamyrkkyä – vaikka sitten sitä mccarthyismia vastaan.