Avoin kirje uudelle opetusministerille

Uusi Suomi, 7.6.2019

Parahin opetusministeri Li Andersson,

en tunne Sinua, Li, mutta jotenkin tuli tarve kirjoittaa Sinulle tämä kirje. Aluksi luonnollisesti haluan onnitella nimityksestä. Olet paljon vartijana, opetusministerin työ on tärkeämpää kuin usein ymmärretäänkään. Joskus kaukaisella 1970-luvulla, niin kuulin, puolueet kilpailivat juuri opetusministerin pestistä, valtiovarainministerin salkkua pidettiin kevyempänä.

Nykyään ajatellaan toisinpäin, vaikkei ehkä pitäisi. Rahaministeri säätää eurovirtoja, mutta opetusministeri on sentään päättämässä, millaisia ihmisiä haluamme kouluissamme kasvavan.

Kirjoitan tätä ensisijaisesti opettajana. Parikymmentä vuotta olen opettanut – käytän häpeilemättä tuota museaalista sanaa – lukiossa, viitisentoista vuotta myös aikuislukiossa ja muutaman vuoden vähän yläkoulussakin. Puolisoni toimii yläkoulun opettajana ja onpa perheessä vielä pari alakoulua käyvää lasta.

Lisäksi olen ollut mukana lukiouudistusta pähkäilevässä työryhmässä ja erilaisissa koulua käsittelevissä keskustelutilaisuuksissa ja jos minkämoisissa kehittäjäisissä. Opetushallituksen toimeksiannosta on tullut hiukan justeerattua opetussuunnitelmia. Joitakin vuosia olen toiminut opetusalan eettisen neuvottelukunnan vetäjänä. Muutenkin yritän tiiviisti seurata koulukeskustelua ja lukion kehittämistä ihan erityisesti.

En minä näitä muuten listaisi, itsetehostushan tässä vaanii, mutta yritän sanoa, että opetusala ja sitä koskeva debatti ovat ainakin joiltain osin tuttuja. Ja mitä tutummaksi ne tulevat, sitä hämmentyneempi on olo.

Mistä edes purkaukseni aloittaisin? Varmasti on parasta käydä käsiksi päävitsaukseen: tärkeintä ei enää näytä olevan perustyö, vaan muutos.

Muutoksesta on tullut itseisarvo. Olen muun muassa joutunut laatimaan uutta opetussuunnitelmaa kurssiin, jota en ollut ehtinyt opettaa edellisillä sisällöillä kertaakaan. Joskus sentään odotettiin, että muste kuivuu viimeisen uudistuksen jäljiltä, nyt ei kärsivällisyys riitä siihenkään. Omituinen lähtökohta on, että tärkeintä on aina tehdä eri tavalla kuin ennen – riippumatta siitä, mitä ennen on tehty. 

Hyvä opetusministeri, me olemme kaiken aikaa korjaamassa sellaistakin, mikä ei ole rikki. Tai oikeammin: me olemme liian usein rikkomassa sellaista, mikä toimii.

Väsyksiin asti toistellaan, että koko ”opettajuus” on valtavassa murroksessaEi se ole. Toki käyttöön otetaan koko ajan esimerkiksi uutta tekniikkaa, mutta ei opettajan työn perusluonne ole muuttumassa yhtään miksikään.

Ilmeisesti koulua vaivaa kehno itsetunto hallintoportaan apinoidessa retoriikan ja toimintamallit bisnesmaailmasta, jota kai sitten ihailevat. Niinpä koulubyrokraattien sanastoon on päässyt juurtumaan vaivaannuttavaa visioslangia, kun lukionkin pitäisi olla ketterä ja dynaaminen ja herkeämättömässä muutosprosessissa

Vaan kun ei pitäisi. Kouluun päinvastoin tarvitaan vakautta ja ennustettavuutta. Lapset ja nuoret kaipaavat ympärilleen turvallisia rakenteita. Nyt pakkomielteinen muutos uhkaa jo opiskelijoiden oikeusturvaa, kun he eivät esimerkiksi ole tienneet lukiota aloittaessaan, mitä aineita kannattaa opiskella jatko-opintoihin päästääkseen.

Ylipäätään se on väärä suunta, että yhä nuorempana pitäisi tietää, mihin ammattiin isona aikoo. Ahdistus lisääntyy, kun varhainen erikoistuminen työntää nuoret heti lukion alkajaisiksi maailmankuvaa kapeuttavaan suoritusputkeen.

Uusi innovaatio on hätäisesti käyttöön otettu ”pisteytystyökalu”, joka rankkaa oppiaineet armottomaan hierarkiaan yliopistoon haettaessa: toiset aineet antavat kirjoitettuina hyvät pisteet, toiset huonot. Enää ei siis kannata valita syventäviäkään kursseja sen mukaan, mikä kiinnostaa, vaan pitää osata valita ne aineet, joista saa omalle alalle parhaat pisteet.

Ja sitten pitäisi vielä tietää se oma ala.

Jos pistetaulukoista ei eroon päästäkään, niitä pitäisi vähintään säätää tasapuolisemmiksi. Nythän pitkästä matematiikasta ja luonnontieteistä on tehty kuningaslajeja, jotka tallaavat alleen varsinkin humanistisia aineita. Siinä on oikeustieteelliseen haluavalla lukiolaisella ihmettelemistä, kun ei pidäkään syventyä yhteiskuntaoppiin vaan matematiikkaan. Filosofiaakaan ei kannata kirjoittaa: oikeustieteelliseen saa enemmän pisteitä kemiasta(!) kuin filosofiasta. Juristin on siis tärkeämpää tutustua karbonyylikloridin valmistukseen kuin pohtia lain ja moraalin eroa.

Kun ilmapiiri on tämä, en voi sanoa yllättyneeni, että todistusvalinnassa on kehitelty omat painotustaulukot luonnontieteille ja matematiikalle ja toisaalta kielille, muttei yhteiskunnallis-humanistisille aineille.

Samalla tarpeeton kilpailu iskee silmille. Stressikertoimia kasvattava vertailuvimma on johtanut siihen, että lukioiden ylioppilaskirjoitustuloksia pällistellään kuin mitäkin pörssifirmojen osavuosikatsauksia, eikä median hersyttely ja kauhistelu Suomen ”parhailla” ja ”heikoimmilla” lukioilla juuri eroa Nokian tai Koneen tulosjulkistusten uutisoinnista.

Jään odottamaan, milloin lukiot alkavat antaa tulosvaroituksia.

Ei tällainen vertailu ja paineistus sovi kouluihin. Ei ajattelutapoja pidä eikä voi kopioida liike-elämästä. Silti siihen pyritään, ympyrää neliöidään vaikka väkisin, ja onpa viime vuosina nähty sekin, että opettajien palkkausta halutaan viedä tulospalkkauksen suuntaan. Mutta eihän opettajan työn tuloksia voi mitata samaan tapaan kuin firmojen taseita tai myyntilukuja. Toistaiseksi uusien palkkamallien näkyvin tulos on huonontunut työilmapiiri.

Alemmuudentunto lipsahti parodian puolelle viimeistään siinä vaiheessa, kun hallintoporras kehotti kouluja ottamaan mallia startup-yrityksistä – olivat ehkä juuri lukaisseet artikkelin Slushista – ja seuraavaksi lukiolaisille jo jaettiinkin kirja ”Kutsuvat sitä pöhinäksi”. Nolottaa.

Pöhinän ja myllerryksen sijaan opettajat enimmäkseen toivovat, että voisivat keskittyä ydintehtäväänsä – opettamiseen ja nuorten kohtaamiseen – sen sijaan että annetaan palaveroinnin ja ”osaamishaasteet muuttuvassa toimintaympäristössä” -kokoustamisen imeä energiat. Tällä menolla uupumus lisääntyy, eikä opettajien väsyminen paranna nuortenkaan hyvinvointia.

Mutta palataan siihen itsetuntoon, tai turhamaisuuteen oikeastaan. Julkisen kuvasi perusteella uskallan toivoa, että Sinulla on omanarvontunto kohdillaan etkä tunne pakottavaa tarvetta läpätä jollain hätäisellä hömppäuudistuksella omaa kädenjälkeäsi koululaitoksen historiaan. Jos me opettajat, oppilaat ja opiskelijat nyt jotain kaipaamme, niin työrauhaa.

Älä ymmärrä väärin. Aina on parannettavaa eikä kelloa voi pysäyttää, eteenpäin pitää mennä. Monet uudistukset ovat hyviä, ja esimerkiksi ylioppilaskirjoitusten digitalisointi oli järkevä veto. Ylipäätään väitän, että nykyään melkein kaikki on paremmin kuin ennen, mitään vanhoja hyviä aikoja ei ole ollut. (Eikä tuo ollut edes mielipide, vaan monin mittarein todennettavissa oleva fakta.) Mutta viisas kehittäminen on jotain muuta kuin kritiikitön hurahtaminen tutkimuksiin perustumattomiin pedagogisiin muoteihin.

Käsissämme on nimittäin melkoinen ristiriita. Koulun pitäisi tukea nuorten kasvua kriittisiksi ja omilla aivoillaan ajatteleviksi ihmisiksi, mutta samaan aikaan meidän opettajien pitäisi lammasmaisena laumana syöksyä mukaan jokaiseen virastojargonilla markkinoituun villitykseen. Tutkimustiedon sijaan koulujen kehittämisretoriikalle antavat leimaa väsyneet iskulauseet, digiloikan kaltaiset mantrat ja eltaantuneet konsulttikliseet: pysyvää on vain muutos, on päästävä pois omalta mukavuusalueelta.

Esimerkkejä väärään suuntaan vievistä uudistuksista riittäisi läjäpäin, mutta mainittakoon tässä nyt numeroarvioinnin korvaaminen sekavilla ”rubriikeilla”, erityisluokkien alasajo muodikkaan inkluusion hengessä, digin palvonta, lasten näkeminen ”itseohjautuvina” oppijoina, arvioinnin ylikorostus, luokkahuoneiden korvaaminen meluisilla avotiloilla, höttöisten ”ilmiöiden” painottaminen perustaitojen opettelun ja oppiaineiden sijaan, lukion paineistaminen yo-kirjoitusten merkitystä kasvattamalla sekä opettajan päätyön – oppituntien pitämisen – aliarvostus suhteessa tyhjänpäiväiseen palaverointiin ja epämääräiseen kehittämiseen.

Faktaakin olisi olemassa päätösten tueksi. On esimerkiksi tiedossa, että lasten ja ja nuorten keskittymiskyky heikkenee ja oppimistulokset rapistuvat ihan jo luku- ja laskutaidosta alkaen. Samaan aikaan kuitenkin nuorten stressi ja uupumus ovat pahentuneet, ja opettajienkin. Opettajan ammatin vetovoima on laskussa. Oppimistulosten erot kasvavat ja eriarvoisuus lisääntyy.

OECD:n laajan, vuonna 2015 tehdyn tutkimuksen mukaan esimerkiksi digilaitteiden runsas käyttö ei paranna oppimista, pikemmin päinvastoin, mutta eiväthän kouluarjesta vieraantuneiden visionäärien powerpointeilta oppinsa ammentaneet neofiilit vähästä hätkähdä; niin kentän kokemukset kuin tieteelliset selvitykset ohitetaan surutta, eikä niille jää levottomassa innovaatiopöhinässä kuin muutosvastarintaisen ilonpilaajan ja jarrumiehen ankea rooli.

Jostakin luin, Li, että olet opiskellut yliopistossa valtiotieteitä. Toivottavasti Sinulla on myös sen sortin kriittinen maailmankatsomus, että haluat uudistuksille mieluummin tieteelliset kuin ideologiset perusteet.

Mikä ideologia nyt sitten on ollut vallalla? Tiiviisti sanottuna oppimisen ja opettamisen välineellistäminen lyhytnäköisen taloudellisen hyödyn tavoitteluksi ja tähän liittyvä lattean laskelmoiva uusliberalistinen ihmiskäsitys. Sivistystä väheksyvä tehokkuusajattelu on lukiokeskustelun murheellinen yleisvire.

Matkan varrella olen kuullut opetusalan trendsettereiltä niin kummallisia kommentteja, ettei niitä haluaisi todeksi uskoa. Eräskin huomattava kouluvaikuttaja pamautti minulle suoraan, että ”filosofia on turha oppiaine”. Toistuvasti olen kuullut senkin toiveen, että lukion voisi suorittaa ilman että lukee rivikään historiaa tai yhteiskuntaoppia. Ajatus on saanut vahvaa kannatusta varsinkin kokoomuksessa, ja onpa tämä laajemminkin ajan henki, pinnallisuuden, välineellistämisen ja ohuen maailmasuhteen korkea veisu.

Ei tässä voi kuin ihmetellä. Onko esimerkiksi filosofia todellakin turhaa? Onko tarpeetonta pohtia, miten erottaa toisistaan todet ja väärät väitteet ja millaista on johdonmukainen ajattelu ja pätevä argumentaatio, näinä totuudenjälkeisen puppupopulismin ja trollauksen aikoina? Onko se ajanhukkaa, kun nuoret miettivät, mistä syntyy hyvä elämä? Onko eettinen näkökulma ilmastonmuutoksen ja eriarvoisuuden maailmassa tarpeeton? Entäpä historia ja yhteiskuntaoppi: eikö nyt jos koskaan ole tärkeää pystyä sijoittamaan yhteiskunnallisia ilmiöitä historiallisiin kehyksiin ja ymmärtää syitä ja seurauksia ja historian pitkiä kaaria?

Parasta vastalääkettä poliittiselle ja uskonnolliselle ääriliikehdinnälle ja muulle mustavalkokiivailulle on vaikkapa juuri historian tarjoama yleissivistys, joka antaa maailmankatsomuksellista vastustuskykyä huuhaan muitakin kukintoja vastaan. Mutta ei, ei tällaisilla argumenteilla ole arvoa isoissa pöydissä. Niissä lasketaan, kuinka paljon meillä pitkän matematiikan, fysiikan ja kemian opiskelijoita elinkeinoelämän tarpeisiin. Tärkeitä aineita, tietenkin, mutta tuskin ainoita tarpeellisia kuitenkaan.

Viime viikolla (29.5.) luin Helsingin Sanomista yleisönosastokirjoituksen, jossa Elinkeinoelämän keskusliiton ja Teknologiateollisuuden johtajat aprikoivat koulutuspolitiikkaa. Sanoja sivistys, ymmärrys, viisaus tai hyvinvointi ei mainittu kertaakaan, ”osaaminen” sen sijaan tuli eri muodossa kymmenen kertaa.

Omaksuttu retoriikka ei jätä asiaa epäselväksi: koulun kehittämisen lähtökohta on talous, ei ihminen. Muutaman ajatuksen soisi kuitenkin uhrattavan sillekin, millaisia nuoria haluamme koulustamme kävelevän ulos. Väheksytyt humanistiset aineet, musiikki ja kuvataide avartavat ajattelua ja maailmankuvaa, ne sivistävät, rikastavat mielikuvitusta ja auttavat tekemään elämästä mielekästä ja merkityksellistä. Ne kuljettavat kohti sitä, mitä voisi kutsua – kehtaako tällaista enää sanoakaan – täydeksi ihmisyydeksi.

Yleissivistävä koulu on menettämässä, hyvä opetusministeri, sielunsa. Se hukkaa tehtävänsä, tarkoituksensa ja identiteettinsä, jos se nostaa kädet pystyyn EK:n lobbareiden markkinafundamentalismin edessä. Koulun ei pidä olla ihmisyyttä nujertavan tehokapitalismin jatke, vaan sen rohkea vastavoima.

Mentiinkö jo liian pitkälle? Hyvä on sitten. Voimmehan me sopia, että koulua ei käydä ensisijaisesti elämää vaan elinkeinoelämää varten. Mutta ei yritystenkään intresseissä luulisi olevan, että koulusta tupsahtaa työelämään kyklooppikatseisia ohuen sivistyksen ja kapean osaamisen ihmisiä. Jos hautaammekin laaja-alaisen ihmisyyden vanhentuneena ja jälki-inhimilliseen tehokkuuseetokseen sopimattomana ihanteena, pitäisi sentään ymmärtää, että myös elinkeinoelämää palveleva luovuus syntyy rajapinnoilla ja niitä ylitettäessä. Varsinkin tulevaisuuden työelämä vaatii geneerisiä valmiuksia, luovaa yhdistelyä, näkemyksellisyyttä.

Oli paljastavaa kuulla erään radio-ohjelman jälkeen – mikrofoni oli valitettavasti jo kiinni – kuinka muuankin eturivin koulupäättäjä kantoi huolta siitä, että nuoret eivät ole lukiossa riittävän motivoituneita, ja ehdotti ratkaisuksi, että lukion voisi suorittaa opiskelemalla vain neljää ainetta, jotka saisi vapaasti valita. Siis neljää ainetta oppilaitoksessa, jonka tehtävä on on antaa yleissivistystä. Niin, miksipä ei? Ne aineethan voisivat olla vaikkapa matematiikka, äidinkieli, biologia ja liikunta. Työelämä kiittää?

Koska yleissivistys on peräti lain tasolla määrätty lukion tehtäväksi, opintojen kaventamisesta haaveilevat visionäärit ovat yrittäneet kiertää ongelman keksimällä sanoille omavaltaisesti uusia merkityksiä. Yleissivistys ei olisikaan laaja-alaista tietoa ja ymmärrystä – tämä on vanhentunut, teollisen ajan käsitys. Uusi yleissivistys, tämä sivistys 2.0, onkin syventymistä johonkin tiettyyn tiedonalaan ja kykyä nopeaan tiedonhakuun netistä.

Mutta siinä vaiheessa kuin sovimme yleissivistyksen olevan erikoistumista, voimme perään sopia sodan olevan rauhaa. Jospa virastopedagogien suurin saavutus ei olekaan uusi opetussuunnitelma, vaan viruksen lailla kaikkialle tunkeva sanamagia ja orwellmainen uuskieli?

Sitäkään näkyä en saa mielestäni, kun eräissäkin koulukehittäjäisissä merkittävä vaikuttaja koputtaa ohimoaan ja kysyy retorisesti, miksi täällä, päässä siis, pitäisi olla jotain, kun kaikki löytyy – nyt hän poimii povaristaan älypuhelimen ja osoittaa sitä – täältä? Katson epäuskoisena ympärilleni, mutta näenkin myötäilevää nyökkäilyä.

Minä en nyökkää, haluaisin yökätä, niin vastenmielinen koko paradigma on. Koulun ydintavoitteenhan pitäisi olla se, että nuorille kehittyy tasapainoinen ja punnittu maailmankatsomus ja jonkinmoinen ymmärrys siitä maailmasta, joka ympärillämme avautuu. Ja ymmärrys ja maailmankuva voivat rakentua vain omaksutun, ei nettiavaruuksien potentiaalisen tiedon varaan. Ilman pohjatietoja sieltä täältä noukitut irtofaktat eivät kauan päässä pysy, jos ei ole syntynyt jäsentyneitä tietorakenteita, joihin uusi tieto kiinnittyy. Tuskin siinä luovuuskaan hirveästi kukkii, jos pää kumisee tyhjyyttään.

Kun tähän vielä lisää kuulemani näkemyksen, että enää ei tarvitse opetella edes oman äidinkielen kielioppia, koska ”kone osaa korjata virheet”, herää mielenkiintoinen kysymys: minkä ihmeen takia meidän pitäisi ihan suunnitelmallisesti tyhmentää itseämme?

Olet minua selvästi nuorempi, Li, mutta ehkä silti tiedät, että muinaisella 1980-luvulla puhuttiin varoitellen sirpaletiedosta ja fakki-idiooteista. Mihin tuo keskustelu on nyt jäänyt, kun se olisi relevantimpaa kuin koskaan?

Ei, tiedon sirpaloitumisesta ei Sinulle puhuta, sen sijaan saat todennäköisesti kuulla touhukkailta digilobbareilta, miten tärkeää on korvata ”perinteiset opetusmenetelmät” kuten ”opettajajohtoinen paasaaminen” digitaalisella opiskelulla. Digihurmion ennätyksen taisi tehdä Helsingin opetuslautakunta, joka yritti määrätä kouluihin kiintiöt: 70 prosenttia opetuksesta pitää olla digivetoista. Yhdeksi perusteeksi olen kuullut, että kun nuoret vapaa-aikanaankin ovat niin paljon kännyköillään, koulu ei saa pudota kelkasta joten on hyvä, että sielläkin nuoret tapittavat mahdollisimman paljon ruutua.

Tuonkin voi nähdä juuri toisinpäin. Mitä enemmän nuoret viettävät vapaa-aikanansa puhelimillaan, sitä tärkeämpää on kohdata koulussa ihmisiä, jotka ovat lihaa ja verta. Nyt olisi aika palauttaa elävä vuorovaikutus arvoonsa, digitalisaation rinnalle ja tilalle tarvitaan dialogisaatiota. Jos nuoret kerran tulevat fyysisesti kouluun, ei käy järkeen, että heidän siellä sitten pitäisi eristäytyä läppäreilleen tekemään tehtäviä yksilöllisillä oppimispoluillaan. Kyllä yhteisöllisyydellä, kohtaamisella ja keskusteluilla on arvonsa, tuossa ikävaiheessa ihan vasitenkin.

Sekin Sinulle tullaan varmasti kertomaan, että ”perinteiset luokkahuoneet” edustavat mennyttä maailmaa ja nykyään yhä suurempi osa opinnoista olisi hyvä suorittaa muissa ”oppimisympäristöissä”, vaikkapa koneella ja miksei etänä kotoa käsin.

Tuo on hevonkukkua. Ei siinä ole mitään vanhentunutta, että ihmiset kokoontuvat samaan paikkaan ja keskustelevat keskenään. Se kuuluisa työelämäkin edellyttää sosiaalisia taitoja, niitä jos mitä.

Digiä tarvitaan, tietenkin, mutta apuvälineenä ja tilanteen mukaan, ei se mikään itseisarvo saa olla. Nyt välineestä uhkaa tulla päämäärä samalla kun siitä mikä on itseisarvoista – sivistys – on tulossa pelkkä väline.

On minulla muitakin varoituksia. Koulurahojen leikkaukset on yritetty lavastaa retorisilla silmänkääntötempuilla pedagogisiksi ratkaisuiksi. Kun ammattikoulut säästettiin henkihieveriin eikä lähiopetusta enää pystytä kunnolla järjestämään, tilannetta pehmenneltiin selittelemällä, että nuoret voivat yksilöllisesti ja ihanan itseohjautuvasti opiskella kotona.

Heitteillejätöstä siinä oli kyse.

Alkaneella hallituskaudella näemme todennäköisesti jotain samantyyppistä, jonka kanssa toivon että Sinä, hyvä opetusministeri, olet erityisen tarkkana. Nyt ei tosin ole kyse säästöistä, vaan päinvastoin rahan lisäämisestä: toisesta asteesta tehdään maksuton.

Tarkoitus on tietenkin hieno. Kenenkään koulutien ei pidä tyssätä rahapulaan. Mutta nyt on ilmassa merkit, että tässä voi käydä huonosti. Järkevämpää kuin ampua tykillä hyttystä ja kylvää rahaa tasaisesti kaikille olisi ollut kohdentaa tuki niille, jotka sitä tarvitsevat.

Tätä vaihtoehtoa kritisoitiin muun muassa siksi, että se on kuulemma leimaava. Argumentti on hutera, koska noin ajatellen pitäisi sitten poistaa asumistukikin.

Ilmaisten materiaalien ensimmäinen riski on se, että hanke tulee kalliiksi. Se raha on poissa muualta. Ilmaisten oppimateriaalien hinta on resurssipulan rampauttama arki. Ryhmät ovat ylisuuria eikä monia kursseja ole varaa järjestää lainkaan, mikä lisää syrjäytymisriskiä. Esimerkiksi Helsingissä järjestetään huomattavasti vähemmän lukiokursseja kuin viisi vuotta sitten, eikä nyt ole tiedossa rahoja, joilla opetus saataisiin palautetuksi entiselle tasolle.

Tilapulakin on kova. Odotan jännityksellä, milloin pääsen pitämään filosofian kursseja liikuntavälinevarastoon, kas kun musaluokkaa, kuvisluokkaa, köksänluokkaa ja esimerkiksi juhlasalin näyttämöä on tullut jo kokeiltua. Rahaa tarkoituksenmukaisten opetustilojen rakentamiseen ei ole.

Jos ensimmäinen riski oli se, että maksuttomuus tulee kalliiksi, niin toinen riski on, hassua kyllä, että se tulee halvaksi.

Tätä pitää vähän selittää. Yksi suomalaisten koulujen vahvuus on ollut opettajien autonomia. He ovat varsin vapaasti saaneet päättää, millaisia opetusmenetelmiä ja materiaaleja käyttävät. Kun toisen asteen oppimateriaalit määrätään maksuttomiksi, käy äkkiä niin, että kunnat kilpailuttavat ne ja valitsevat halvimmat, olivatpa ne sitten opettajien sopiviksi katsomia tai ei.

On sitten vielä synkempi skenaario. Siinä kunnanisät säästävät kustannuksissa kehittelemällä jälleen pseudopedagogisia savuverhoja: Mitäpä jos ei hankittaisi oppikirjoja lainkaan? Nehän ovat jo painosta tullessaan vanhentuneita. Moderniin oppimiskäsitykseen kuuluu itsenäinen tiedonhaku, ja oppijat ja opettajat voivat omatoimisesti kehitellä digitaalisille alustoille aineistoja. Vau kuinka yksilöllistä ja konstruktivistista, suorastaan sosiokonstruktivistista!

Reikäpäisin ehdotus on esitetty Helsingin opetusvirastossa, tai siis kasvatuksen ja koulutuksen toimialalla, siellä kun on heitetty ilmaan ajatus, että lukiossa abivuoden opiskelijat voisivat tehdä kurssimateriaalit ensimmäisen ja toisen vuoden opiskelijoille. Siinäpä kylmäävä muistutus siitä, kuinka kauksi hallintopalatsien seminaarihuoneiden slide show’t ovat etääntyneet koulutodellisuudesta ja miten huonosti ”ennakkoluuloton ajattelu” – tämä laatikon ulkopuolelta ideointi – ja puhdas idiotismi enää erotetaan toisistaan.

On turhauttavaa todeta mitään näin triviaalia, mutta ilmeisesti on pakko: mikään ei korvaa asiantuntijoiden huolella laatimia ja pedagogisesti mielekkäitä oppimateriaaleja, joissa on selkeä ja johdonmukainen rakenne ja opiskelijoiden ikä on otettu huomioon. Sekavat nettirihmastot ja Wikipediasta louhitut tekstinretaleet eivät niitä korvaa vaikka opettajat, siis nämä osaamispoluttajatmahdollistajat ja koutsit, kuinka auttaisivat. Siinä jäävät ”oppimisen omistajuus” ja ”arvioinnin omistajuus” – kyllä, joku todellakin käyttää näitä itseparodiaa hipovia termejä ihan vakavissaan – pelkiksi haaveiksi, vaikka miten panostettaisiin uusiin painopistealueisiin ja jumpattaisiin ja jalkautettaisiin uusia käytänteitä ja toimintaprosesseja.

Huomaan kiihtyväni, alan käydä jo pilkalliseksi, ei pitäisi. Varmaankin taustalla on se, että arvostan Suomen koululaitosta ja pidän työstäni. Välillä siis tuppaa pujahtamaan tunteisiin, kun näen mihin suuntaan koulua ollaan viemässä. Heikkoina hetkinä jopa tuntuu, että kymmenessä vuodessa ehditään tuhota se, mitä on kymmenet vuodet rakennettu.

Ehkä siis pitää lopettaa ennen kuin tulee kirjoitetuksi jotain sopimatonta – vai tulikohan jo – ja onhan tämä kirjeeni nyt muutenkin venähtämässä turhan pitkäksi. Näin vuolaat tekstit ovat auttamattoman epämuodikkaita, siispä piste tähän.

Toivotan Sinulle voimaa tärkeässä työssäsi, Li, voimaa ja ennen muuta tervettä järkeä. Kateeksi ei käy.

Sanni Grahn-Laasonen tekemässä valtavan virheen

Uusi Suomi, 29.3.2016

Lukioissa otetaan ensi syksynä käyttöön uusi tuntijako, joka pyrkii turvaamaan laajan yleissivistyksen. Se ei opetusministerille kelpaa.

Sanni Grahn-Laasosella on toisenlainen tavoite. Hän haluaa reaaliaineet vapaavalintaisiksi. Enää ei lukiossa tarvitsisi vaivata päätään vaikkapa historialla, yhteiskuntaopilla, psykologialla, biologialla tai maantieteellä, jos ei huvita.

Valinnaisuus halutaan aluksi ulottaa 50 kokeilulukioon. Lukioilla on aikaa ilmoittautua kokeiluun ensi viikon perjantaihin asti.

Valinnanvapaus kuulostaa kivalta, mutta Grahn-Laasosen umpimielisesti ajamassa mallissa ei ole järkeä.

Kokoomuksen suunnasta kuulemme usein ”pitää muistaa kolme pointtia” -retoriikkaa, joten mennään nyt samalla sapluunalla. Paitsi että kolme pointtia ei riitä, kun mietitään, kuinka päättömästä ideasta on kyse.

Ensimmäinen nurinkurisuus on se, että valinnanvapauden lisääminen tosiasiassa vähentää valinnanvapautta. Niin käy ainakin pienissä lukiossa. Monet kurssit eivät nimittäin toteudu, koska osallistujia on liian vähän. Tämä ajaa opiskelijat epävarmuuteen, kun koskaan ei tiedä, syntyykö jokin kurssi vai ei. Tilannetta voi yrittää paikata erilaisilla etä- ja verkko-opinnoilla, mutta ne eivät koskaan voi korvata lähiopetusta. Opettaminen on kontaktilaji.

Toinen ongelma seuraa edellisestä. Isojen kaupunkien suurissa lukioissa kurssit toteutuvat varmemmin kuin pienissä lukiossa, joten alueiden välinen eriarvoisuus kasvaa.

Kolmanneksi opintojen kapeutuminen sotii koko lukion ideaa vastaan. Lukion tehtävä on antaa monipuolista yleissivistystä. Sen sanoo jo lukiolaki, ja opintojen varhainen urautuminen on jotain aivan muuta kuin lain henki. On erikoista, että samalla kun puhutaan innokkaasti ilmiöpohjaisesta opiskelusta, oppiainerajojen ylittämisestä ja laajan ymmärryksen tärkeydestä, opintoja halutaan kaventaa ja yksipuolistaa.

Neljänneksi vapaavalintaisuus johtaa yhä sukupuolittuneempaan opiskeluun. Opinnot eriytyvät aiempaa selvemmin ja varhemmin tyttöjen ja poikien valinnoiksi. Tämä on vastoin kaikkia pyrkimyksiä oikaista ammattien sukupuolijakaumaa tasapainoisemmaksi. On hyvä, että kaikki tytöt lukevat lukiossa fysiikkaa ja kemiaa ja pojat psykologiaa. Rohkeana uudistuksena markkinoitu malli tarkoittaa itse asiassa paluuta menneen maailman matikka- vai kielilinja -lokerointiin.

Viides ongelma liittyy äskeiseen. Emme toivottavasti myöskään halua karikatyyrisiä insinöörejä, joille humanistiset aineet ovat vieraita, emmekä liioin humanisteja, jotka ovat pihalla luonnontieteistä. Tulevaisuuden työelämä vaatii monialaista sivistystä ja ymmärrystä. Kuppikuntia ja kuplia on muutenkin riittävästi, heimoutumista ei pidä ruokkia yhtään enempää.

Kuudenneksi: yhteisöllisyys vähenee, jos opiskelijat menevät omia polkujaan. Se on iso inhimillinen vahinko, sillä omaksi koettu porukka ja hyvä ryhmähenki ovat tärkeitä nuorten hyvinvoinnille.

Seitsemäs ongelma syntyy psykologiasta ja filosofiasta, joita ei opiskella peruskoulussa lainkaan. Jos ne olisivat vapaaehtoisia, niitä valittaisiin – tai lähinnä jätettäisiin valitsematta – puhtaasti mielikuvien pohjalta. Niitä riittää: ”filosofia on jotain kummallista ja vaikeaa”, ”psykologia sopii tytöille, jotka haluavat pohtia omia mielenoikkujaan…”. Mikään opinto-ohjaus ei pysty avaamaan esimerkiksi filosofian luonnetta; sitä pitää opiskella ymmärtääkseen, mistä on kysymys. Valinnaismalli johtaisikin käytännössä siihen, että filosofia kuihtuisi lukioista.

Kahdeksas vahinko juontaa edellisestä. Opetusministerin omin sanoin ”yleissivistykseen kuuluu kyky ajatella monipuolisesti, hahmottaa kokonaisuuksia ja havaita asioiden yhteyksiä”. Juuri tähän filosofia valmentaa. Uusissa opetussuunnitelmissa filosofian ykköskurssissa painottuvat argumentointi- ja ajattelutaidot. Kun katsoo nettikeskusteluja ja yhteiskunnallista ilmapiiriä yleisemminkin, juuri tällaisesta kurssista olisi kaikille korvaamatonta hyötyä. Kova menetys on sekin, että opetusministerin malli näivettää arvo- ja moraalipohdinnat lukioista.

Yhdeksänneksi: psykologian peruskurssilla tarkastellaan muun muassa opiskelutaitoja ja omaa oppimista. Tämä kurssi olisikin kaikkien syytä käydä lukion aluksi. Vapaavalintaisessa mallissa se menee monelta ohi – ehkä juuri niiltä, jotka sitä eniten tarvitsisivat.

Kymmenenneksi: julkisesta keskustelusta saa helposti kuvan, että nykylukio olisi pakkopullaa vailla valinnaisuutta. Tosiasiassa jo nyt noin kolmannes lukion oppimäärästä koostuu vapaavalintaisista kursseista, mikä on hyväksi havaittu määrä.

Nyt loppuivat sormet, mutta mennään eteenpäin.

Yhdenneksitoista: jos reaaliaineet ovat valinnaisia, opintielle syntyy umpikujia ”väärien” valintojen vuoksi. Tutkitusti ani harva 16-vuotias tietää, mille alalle aikoo myöhemmin hakeutua, ja lukioaikaiset valinnat voivat sulkea katalasti ovia jatko-opinnoilta. Jokainen voi muistella omien lukioaikojensa alkua: kuinka selvät mahtoivat tulevaisuudensuunnitelmat olla?

Kahdenneksitoista: vapaaehtoismallissa käytännön koulunpito menee hankalaksi, kun ei etukäteen tiedetä, minkä aineen opettajia tarvitaan milloinkin ja kuinka paljon, ja miten lukujärjestykset pitäisi laatia. Äärimmäinen valinnanvapaus johtaa myös epäterveeseen kilpailuun opettajien kesken opiskelijoiden suosiosta.

Kolmanneksitoista: vaikka Grahn-Laasonen vannoo mahdollisimman suuren valinnanvapauden nimiin, vapaus koskee epäjohdonmukaisesti vain reaaliaineita. Miksei saman tien säädetä vapaaehtoisiksi myös matematiikkaa ja englantia? Miksi juuri reaaliaineet pannaan tappelemaan keskenään? Sitä paitsi kaikki reaaliaineetkaan eivät ole kokeilussa vapaaehtoisia, kaksi kun jää pakollisiksi: uskonto ja terveystieto. Toisin sanoen Grahn-Laasosen mallissa kenenkään ei tarvitse opiskella historiaa tai yhteiskuntaoppia, mutta uskontoa pitää. Asetelma on absurdi.

Neljänneksitoista: edellä sanotun valossa ei olekaan ihme, että niin lukiolaiset itse kuin opettajatkin vastustavat valinnaisuuden lisäämistä. Kun asiasta äskettäin äänestettiin Järvenpään lukiossa, opiskelijoista 254 äänesti Grahn-Laasosen mallia vastaan, vain 53 puolesta. Ja kun tuntijaon vapaaehtoismalli oli esillä edellisen hallituksen aikana, lausunnonantajien selvä enemmistö vastusti sitä.

Viidestoista pointti olkoon se, että kokeilun ajankohta on mahdollisimman väärä. Nyt on juuri saatu pitkän väännön jälkeen aikaiseksi uudet hyvät opetussuunnitelmat ja tuntijako, jotka tulevat kohta käyttöön. Olisi viisasta kokeilla niitä ennen kuin syöksytään uusiin kokeiluihin.

Mutta eikö kuitenkin voi ajatella, että kokeillaan nyt sitä valinnaisuutta niin sittenpähän näkee, toimiiko se vai ei?

Valitettavasti tälläkään ei voi kokeilua perustella. Kokeilulukioissa nimittäin opiskelijat voivat valita, opiskelevatko he vahvistetun yleissivistävän opetussuunnitelman mukaan vai osallistuvatko kokeiluun. Niinpä kokeilu ei anna kelvollista tietoa siitä, kuinka pahasti valinnanvapaus näivettää eri aineita.

Miksi ihmeessä sitten jotain noin pöhköä mallia ajetaan kuin käärmettä pyssyyn, sille kun ei löydy järkiperusteita eivätkä sen kannattajat pysty vastaamaan kritiikkiin?

Siitä yksinkertaisesta syystä, että kokoomuksen grahnlaasoset haluavat lukioista lähinnä valmennuskeskuksia yliopistojen pääsykokeisiin; resursseja ei haluta tuhlata laaja-alaiseen yleissivistykseen – jota muuten huvittavasti kutsutaan ”sirpaleisuudeksi”.

Taustalla on, jälleen kerran, lyhyen kantaman taloudellinen hyötyajattelu. Yleissivistyksellä ei ole juuri sijaa, vaikka tämä aika huutaa sitä, että meillä on ymmärrystä historiasta ja yhteiskunnasta ja pystymme erottamaan perustellut väitteet huuhaasta ja mielipiteen tiedosta, osaamme pohtia oikeaa ja väärää ja argumentoida ja ajatella kriittisesti. Lukion tehtävä on kasvattaa maailmankatsomuksellista vastustuskykyä ääri-ilmiötä kohtaan ja tukea nuorten maailmankuvan tasapainoista muotoutumista.

Vetoan Suomen lukioihin. Älkää lähtekö Grahn-Laasosen hölmöilyyn mukaan.

 

Pelastakaamme yleissivistävä lukio

Puheenvuoro, Suomen Kuvalehti 18/2013

Lukiolle kuuluu kummia. Sen on tarkoitus toimia yleissivistävänä oppilaitoksena, mutta kehitys on pahasti nakertanut perustehtävää. Sivistysihanteen sijaan opiskelua ohjaavat käytännössä ylioppilaskirjoitukset: ne oppiaineet otetaan tosissaan, jotka aiotaan kirjoittaa, muut aineet jäävät mopen osille riippumatta siitä, kuinka tärkeää niiden hallinta olisi. Yleisesti puhutaan ”täytekursseista”.

Selvästi suosituimmaksi reaaliaineeksi ylioppilaskirjoituksissa on noussut helppona pidetty terveystieto. Sitäkin tarvitaan, mutta hälytyskellojen pitää soida, jos terveystieto hautaa alleen sellaisia aineita kuin historia, maantiede ja biologia.

Tänä keväänä terveystiedon kirjoitti yli 7 000 abiturienttia, maantieteen noin 2 500 ja luterilaisen uskonnon enää noin 1 500. Myös ruotsin, saksan ja ranskan kirjoittajamäärät ovat romahtaneet.

Tervetulleena ei voi pitää sitäkään, että jo lukioiässä opiskelu sukupuolittuu: tytöt lukevat terveystietoa, pojat luonnontieteitä.

Työryhmät pohtivat parhaillaan, mihin suuntaan lukion tuntijakoa ja ylioppilaskirjoituksia pitäisi viedä. On ehdotettu, että lukio-opintojen valinnaisuutta lisättäisiin ja yhteisten kurssien määrää karsittaisiin. Samalla on kuitenkin korostettu yleissivistyksen tärkeyttä.

Tavoitteet ovat törmäyskurssilla.

Esillä on ollut niin sanottu korimalli, jossa oppiaineet jaettaisiin ryhmiin, ja näistä koreista valittaisiin tietty määrä kursseja. Vaarana on, että oppiaineet asetetaan vastakkain, vaikka yleissivistävässä koulussa pitäisi opiskella niitä kaikkia. On surullista, jos pitää tehdä valinta vaikkapa etiikan ja historian tai filosofian ja yhteiskuntaopin välillä.

Esimerkiksi ajattelun taidot ja ja argumentointiin valmentaminen ja ja eettisten ongelmien pohdinta kuuluvat kaikille; niitä ei saa sysiä ”valitaan jos lukkarissa on tilaa” -kastiin.

Ja jos ylioppilaskirjoitukset halutaan säilyttää, niiden pitää mitata laajasti eri aineiden hallintaa. Tähän tarkoitukseen sopisi esimerkiksi sellainen yleisreaalikoe, jossa on vastattava vähintään kolmen aineen kysymyksiin.

Sitäkin sopii miettiä, pitäisikö ylioppilaskirjoituksista luopua. Silloin kurssivalinnoista tulisi monipuolisempia ja opiskelusta tasapuolisempaa ja laajasti sivistävää, kun lukiot lakkaisivat olemasta kirjoituksiin preppaavia valmennuskeskuksia.

Nyt ongelma on tarpeeton päällekkäisyys. Ensin päntätään ylioppilaskirjoituksiin, sitten pääsykokeisiin. Kirjoitukset vaativat kouluilta valtavasti järjestelyjä ja muita resursseja niin keväällä kuin syksylläkin.

Jos yo-kokeista luovuttaisiin, lukion kurssimäärää voisi nostaa esimerkiksi viidellä ja moni aine saisi kaivattuja lisätunteja.

Ylioppilaskirjoituksista luopuminen ei sanottavasti vaikeuttaisi opiskelijavalintoja jatko-opintoihin, koska yo-arvosanoilla ei nytkään ole suurta merkitystä: valinnat tehdään pääosin pääsykokeiden perusteella. Arvosanat eivät sitä paitsi ole keskenään vertailukelpoisia, koska eri aineita kirjoittaa niin eritasoinen joukko.

Ylioppilaskirjoitukset poistamalla lyhytnäköinen hyötyhenkisyys ja laskelmoiva asenne kurssivalintoihin vähenisi ja epäterve lukiovertailu loppuisi.

Sitä paitsi lukiolaissa on yleissivistyksen ja jatko-opintokelpoisuuden lisäksi maininta jostain vielä tärkeämmästä: lukion pitää tukea opiskelijoiden kasvua hyviksi ja tasapainoisiksi ihmisiksi. Tämäkin onnistuu paremmin lukiossa, jonka ensisijainen tehtävä ei ole menestyä jokakeväisissä rankingeissä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Juntti mikä juntti

Metro, 30.6.2008

Kuulun niihin, jotka virallisen musiikkimakunsa takana piilottelevat salaista musiikki- ja vähän muutakin makua. Toisinaan arveluttavat makumaailmat johtavat kiusallisiin tilanteisiin, kuten hiljattain, kun olin avopuolison kanssa ruokaostoksilla ja äkkäsin tarjouslaarillisen halpoja CD-levyjä.

Ensin se nolo totuus: minusta Tauski Peltosen kappale Sinä vainon hieno. Kertosäkeen majesteetillinen patetia vakuuttaa, eikä sanojen konstailematon naivismi tosiaankaan jätä kylmäksi.

Nappasin siis vaivihkaa laarista Tauski Peltosen kootut ja livautin sen kassalla kurkkujen ja salaattien sekaan. Ei mennyt läpi.
– MIKÄ toi on? säikähti puoliso.
– Se on levy.
– Selitäs vähän tarkemmin.
– Se on Tauski Peltosen levy, kuten näet.
– Me ei osteta sitä.
– Ostetaanpas.

Junttius ei rajoitu musiikkimakuun.

Muutama viikko sitten saimme kutsun tuttavapariskunnan häihin. Hyvä juttu, paitsi että hääohjelma valisti, että lukuisten ulkomaisten vieraiden vuoksi käyttökielenä ovat englanti ja suomi.
– Ei me voida mennä tuonne, sanoin puolisolle, – mä en osaa englantia.

No, luen kyllä kirjoja englanniksi, mutta puhumisen kanssa on vähän niin ja näin varsinkin, jos pitäisi keskustella vähänkään henkeviä. Ja huumori, minulle tärkein retoriikan laji, käy vieraalla kielellä jokseenkin mahdottomaksi, ellei sitten huumoriksi lasketa koko tilannetta.

Mieleen puski kauhukuva viiden tunnin illallisista, joilla yliseurallinen vieruskaveri paljastuu James Joycen nykytulkintoihin vihkiytyneeksi kanukkikirjailijaksi tai skotlantilaiseksi fyysikoksi, joka äityy väittelemään emergentin materialismin ongelmista.

Huomaan symppaavani Yrjö Keinosta, omalaatuista puolustusvoimien komentajaa, joka 1960-luvulla mieluusti karkasi Lappiin aina kun kuuli valtiovieraita olevan tulossa.

Mentiin sitten häihin kuitenkin ja hyvä kun mentiin, juhla oli hieno. Illallispöytiin siirtyminen tosin palautti mieleen lapsuuden piinaavat tuolileikit. Onneksi plaseeraus oli lyöty lukkoon vain pöydän tarkkuudella, ja kaltaiseni kielipuolet pelastivat nahkansa hyvällä pelisilmällä ja vikkelyydellä.

Juntteja halveksitaan suotta. Sisäisen junttiuden hyväksyminen ja sen kanssa luoviminen vaatii paljon enemmän kuin vaihto-oppilasvuoden sujuvoittaman englannin turvin porskuttavat haluavat ymmärtää.

Sivistymättömyydellänsäköhän?

Metro, 27.9.2005

– Kuka helkkarin McCarthy? Kysymyksen täräytti ystävä keskelle vuolasta kuppilakeskustelua siinä vaiheessa, kun joku väitti mediailmapiirin saaneen mccarthymaisia piirteitä. Äkkiväärä tokaisu löi meluisan seurueen hiljaiseksi.
– Eksä tiedä kuka oli McCarthy?
– En.
– Väitätsä että sä et koskaan ole kuullut McCarthysta?
– Väitän.
– Ootsä tosissasi?
– Olen.

Ihailen ystävääni. Itse pyrin vastaavassa tilanteessa kuumeisesti päättelemään, kenestä mahtaa olla kysymys. Kuulun siihen sakkiin, joka ei vahingossakaan näytä, ettei ole ymmärtänyt vitsiä vaan hymähtelee osaaottavasti mukana eikä ainakaan esitä tyhmiä kysymyksiä. Olen siis niitä, jotka varjelevat kasvojaan –  ja tietämättömyyttään.

Eräs toinen ystäväni on perillä kaikesta, tietolaari vaikuttaa rajattomalta. Vasta äskettäin ymmärsin keskusteluiden kulkua perästäpäin analysoituani, että hän huomaamattomilla aasinsilloilla siirtää aiheen omille bravuurialueilleen ja antaa itselleen syöttöjä, joista sitten laukoo herkullisia erävoittoja. Taito tuokin, mutta liikaa käytettynä melkoinen oppimisen ja katsantokulmien avartumisen este.

Oma kiinnostava ilmiönsä sivistyneisyyden julkituomiseksi on osoittaa tietonsa sijasta se, mistä on – tai väittää olevansa – autuaan tietämätön. ”Kuka Räikkönen?” ”Mikä Idols?” Pahimmillaan ilmiö on silloin, kun henkistyneisyyttä korostetaan tietämättömyydellä asioista, joista kyllä olisi ihan syytä olla perillä: ”Minulla ei ole mitään hajua Suomen budjetin koosta, en tajua numeroista mitään.” Samaan hengenvetoon kuitenkin tiedetään, että kulttuurihankkeisiin aivan varmasti löytyisi varoja nykyistä enemmän.

Tiedän sellaisenkin ihmisen, joka on koko elämänsä lukenut kaiken mahdollisen toisesta maailmansodasta. Hänelle yleissivistystä on se, että pystyy keskustelemaan tuntitolkulla Saksan itärintaman käänteistä. Täydellisen sivistymättömyyden merkki on Kurskin panssaritaistelujen sijoittaminen väärään vuoteen, pienemmäksi järkytykseksi riittää se, että luulee Saksan kuudennen armeijan komentajan olleen Friedrich von Paulus. ”Ei siinä mitään vonnia ole.”

Mitä sitten kuuluu yleissivistykseen, mitä pitäisi tietää ja kouluissakin opiskella? Puunilaissodat, mitokondriot, moolimassat? ”Ei mitään noista”, heitti yksi keskustelun livettyä McCarthysta sivistyksen perimmäiseen olemukseen. ”Faktat löytyvät kirjoista tai kätevämmin netistä”, tämä provosoi, ”ei niitä tarvitse kenenkään opetella”.

Pelottava ajatus minusta. Sivistystä tarvitaan jo sen kehittymiseksi, mitä voisi kutsua maailmankatsomukselliseksi vastustuskyvyksi. Mitä vankempi perussivistys on, sitä vaikeampaa on minkään muodikkaan huuhaa-opin tai ääri-ismin saada jalansijaa.

Irtofaktat eivät päässä pysy, se on helppo todentaa vaikka lukemalla vanhaa historian koevastaustaan, joka on kuin vieraan ihmisen tekstiä. Mutta se jonkinmoinen ymmärrys, joka noista tiedoista mieleen suodattuu ja kehkeytyy, ei katoa. Sivistys on tietämättömyydestä ja suvaitsemattomuudesta kumpuavalle ääriliikehdinnälle parasta vastamyrkkyä – vaikka sitten sitä mccarthyismia vastaan.