Uusi Suomi, 5.4.2021

Vuosi sitten kuoli kalastaja-filosofi Pentti Linkola. Hänet tunnettiin kansalaisvaikuttajana ja teräväkynäisenä kirjoittajana, joka puolusti palavasti luonnon monimuotoisuutta.

Edessämme on Linkolan mukaan ekologinen täystuho, ja siihen on kaksi pääsyytä: maailman liian suuri väestö ja jatkuva talouskasvu.

Linkola halveksi materian perässä juoksevia kansanmassoja ja elonkehän tuhoavaa tyhjäpäistä kulutuskulttuuria. Onneksi hän ei ollut näkemässä taannoista Helsingin Sanomien pääkirjoitusta, joka iloitsi siitä, että koronan jälkeen kulutus varmasti taas kasvaa.

Tutustuin Linkolan ajatuksiin ensimmäistä kertaa lukiolaisena. Nuoruuden eksistentiaaliset kriisit saivat tarttumaan kirjaan Kohti elämän tarkoitusta.

Teokseen oli koottu tekstejä monelta ajattelijalta, mutta puhuttelevin oli Linkolan osuus. Pian jo etsinkin käsiini Linkolan omia kirjoja, kuten Unelmat paremmasta maailmasta.

Tuuriakin oli, kun samoihin aikoihin lukiossa äidinkielen aineen aiheena oli Linkola, jota sai kannattaa tai vastustaa.

Minä kannatin. Aine on ihme kyllä tallella, siinä kritisoin kollektiivista elintasonarkomaniaa lukion kakkosluokkalaisen vimmalla. Näin kirjoitin:

”Elintaso ei kuitenkaan ole sama kuin elämisen taso. Meidän tulisi luopua nykyisestä elintasostamme turvataksemme elämän monipuolisen jatkuvuuden ja tullaksemme itsekin onnellisemmiksi, hyvinvointiyhteiskunnassamme kun ei ulkoisen hyvinvoinnin tavoittelu enää meille riitä elämämme tarkoitukseksi. – – Meidän tulisi nyt myöntää, että elintaso ja väestönkasvu ovat maailman tukipilareita pahimmin jäytävät tekijät. Väkiluku on ihmisen ympäristösuhteen funktio. Mitä enemmän ihmisiä, sitä enemmän tuhoamme.”

Sitten teksti jo kohoaakin totalitarismia myötäilevään paatokseen, kongruenssivirheellä maustettuna:

”Vaikka me joutuisimme rakentamaan pakkoyhteiskunnan, kuten Linkolan vastustajat sitä nimittää, joka takaa elämän jatkuvuuden ja antaa mahdollisuuden yrittää uudelleen, se on arvokkaampi kuin nykyinen tuhosuuntainen yhteiskuntamme.”

Ennen pitkää Linkola-fanitukseeni tuli säröjä. Toki minulle oli kaiken aikaa ollut selvää, että kaltaiseni sisätiloissa viihtyvä hyvinvointivaltion kasvatti tuskin olisi kauankaan selvinnyt Linkolan visioimassa ekolandiassa, jossa moderneista mukavuuksista on luovuttu ja ihmiset raatavat esiteollisissa oloissa pitkää päivää.

Tuo ei ollut isoin ongelma. Monet Linkolan ulostulot eivät kestäneet kriittistä katsetta. En voi Linkolan tapaan kunnioittaa Stalinia tai Hitleriä; hänhän poikkeuksetta ihaili niitä, jotka jättivät jälkeensä näyttävimmät ruumiskasat, luonto kuulemma kiittää.

Ei se kiitä. Linkolan natsimielisiltä kärjistyksiltä putoaa pohja jo siksi, että toisen maailmansodan polkaisema vauvabuumi käytännössä lisäsi ihmisten määrää.

Kumpainenkin diktaattori sitä paitsi halusi aggressiivisesti kasvattaa teollista tuotantoa, ja halusipa Hitler kaikille oman kansanautonkin, Volkswagenin. Älyllinen umpikuja ei voisi olla ilmeisempi, siitä nyt puhumattakaan, että on kuvottava ajatus ylistää historian julmimpia hirmuhallintoja.

Sota ja väkivalta ovatkin paitsi ehdottoman epäeettinen myös tehoton tapa rajoittaa väestönkasvua. Parhaiten sitä hillitsevät koulutus, sosiaaliturva, demokratia ja hyvinvointivaltio – ja näitähän Linkola vihasi.

Yhtä mahdotonta on ymmärtää Linkolan myötäsukaisia kommentteja Neuvostoliitosta. Sosialismi ei kehnona talousjärjestelmänä kuulemma kuormita ympäristöä yhtä paljon kuin kovien kasvuprosenttien kapitalismi.

Kattia kanssa. Neuvostoliiton ympäristötuhot olivat vailla vertaa.

Mitenkään erityisen ekolooginen ei ajattelijamme siis aina ollut. Mutta jos äkkiväärien lausuntojen logiikka välillä horjuikin, psykologisesti Profeettamme provokaatiot olivat sitäkin ymmärrettävämpiä purkautuessaan turhautuneen miehen pohjattomasta epätoivosta, lamaannuttavasta tunteesta että kaikki on menetetty.

Älyllisesti kestämättömistä kärjistyksistä ja ekofasistisesta ihmisvihasta huolimatta jokin ihailu minussa Linkolaa kohtaan aina säilyi. Oman tien pystypäinen kulkeminen, lumoava sanankäyttö, elintasokritiikin ja väestönäkökulman terävyys, merkillinen karisma, en ihan tiedä mikä kaikki minua hänessä viehätti.

Eikä vain minua. Kun Linkola vieraili Nuorten filosofiatapahtumassa Paasitornissa vuonna 2007, lukiolaisyleisö kuunteli hiiskumatta Linkolan hiljaisenhaurasta puhetta, ja kun hän lopetti, salillinen nuoria nousi spontaanisti ylös ja taputti seisten.

Kuka pystyy samaan?

Henkilökohtaisesti tapasin Linkolan kerran, puhelimessa puhuimme kahdesti. Kustantamon juhlissa juttelin hänen kanssaan hetken, ja kun hän sanoi lähtevänsä junalle, keksin äkkiä että minullahan on sama suunta.

Kävelimme yhdessä Helsingin Rautatieasemalle, ja koko matkan ahmin punnittua analyysia luonnon lohduttomasta tilasta ja massojen kyltymättömästä ahneudesta. Kun Linkola nousi junaan, hän kääntyi vielä kerran ja sanoi: ”Tähän lajiin ei tepsi mikään.” Sitten hän oli poissa.

Hitusen enemmän tutustuimme, kun toimitin kirjaa, johon kokosin arvostamieni kirjailijoiden ja ajattelijoiden tekstejä nuorille. Mitä he haluaisivat sanoa vaikkapa uusille ylioppilaille? Toivoin kirjaan tekstiä itse Mestarilta.

Pienen vaivannäön jälkeen sain Linkolan lankapuhelinnmeron (vai oliko se hänen naapurinsa numero, en muista tarkasti). Mutta kyllä, sain Linkolan langan päähän.

Hän ei oikein syttynyt ajatuksesta. Tuolloin jo lähes kahdeksankymppinen mies vaikutti melankoliselta ja katsoi, että toivoa ei ole, kirjoittaminen ja kaikki muukin on turhaa. Yllättäen hän viimein myöntyi ja sanoi, että tämän yhden tekstin hän vielä jaksaa kirjoittaa.

Olin tietysti äärettömän kiitollinen. Vielä kiitollisempi olin, kun postiluukusta kopsahti perinteinen kirje, josta löytyi vanhanaikaisella mekaanisella kirjoituskoneella naputeltu monen sivun essee.

Siinä sanansäilä heilui pisteliäästi, teksti oli tutun terävää, lauseet elegantteja. Mutta oli esseessä iso ongelmakin. Sisältönsä vuoksi sitä ei voinut julkaista.

Kirje oli joka tapauksessa arvokas. Niin arvokas, etten uskaltanut lähettää sitä kustantajalle postin mukana, vein sen perille itse. Yhdessä miettisimme, mitä sille tekisimme.

Kustantajahukkasi kirjeen. Äkkiä sitä ei enää löytynytkään mistään. Kaikki paikat kuulemma koluttiin.

Itseäni syytän, etten ottanut kirjeestä kopiota. Onneksi sentään muistan, mitä siinä suurin piirtein luki – ja ennen muuta sen, mikä siinä nyppi.

Esseeessä Linkola puolusti rasismia ja piti sitä tarpeellisena evoluution tuotteena, eikä sitä siis pidäkään vastustaa. Rasismi ja muukalaiskammo suojelevat Suomeakin afrikkalaisten kansainvaellukselta.

En halunnut julkaista nuorille rasismiin kannustavaa kirjaa. Kiusalliseksi tehtäväkseni jäi kertoa Linkolalle, että hän on turhaan työstänyt kokonaisen viikonlopun tekstiä, jolle ei siis ole mitään käyttöä.

Puhuimme puhelimessa pitkään. Linkola ei menettänyt malttiaan, tietenkään, yksi hänen ristiriitansa tämäkin; hän pysyi aina ulkoisesti hillittynä samalla kun, niin uskon, sisällä kiehui raivo. Ehkä kiukku purkautui siinä, kun hän rauhallisesti sanoi, että Suomen historiassa kunniakkainta ovat yhteiset vuodet natsi-Saksan kanssa.

Hän ei suostunut siihen, että rasistisia pätkiä saksittaisiin pois. Ei, hän ei ollut periksiantavaa ja kompromissihakuista sorttia, hän kaikkein viimeiseksi.

Sitten kuulinkin puhelimessa lauseet, jotka muistaisin aina. ”Jotenkin luulin että sinä Arno et olisi massaihminen ja näkisit tämän taivaisiin asti huutavan hulluuden. Mutta sinä taidat olla ihan samanlainen kuin kaikki muutkin.”

Sanat viilsivät. Eikä mikään muuta muuksi sitä, että ylilyövien provokaatioiden takana Linkolan ydinviesti on vastaansanomaton: ylikansoitus on perusongelma, muu on lähinnä sen johdannaista.

Kun väkeä on liikaa, energiankulutus on valtava, samoin ravinnontarve. Sademetsät hakataan maatalouden tieltä, lajikato kiihtyy. Ilma ja vesistöt saastuvat, jätevuoret kasvavat, kasvihuonepäästöt lisääntyvät.

Elonkehän lisäksi myös ihminen kärsii. Väestönkasvu tuottaa köyhyyttä, saastuminen sairautta. Pakolaisvirrat pahenevat. Konflikteja syttyy herkemmin, kun tapellaan niukoista resursseista. Koronan kaltaisten pandemioiden riski kasvaa ihmisten pakkautuessa ylikansoitettuihin megapoleihin.

Kierrätys, jätteiden lajittelu ja vettä säästävät vessanpöntöt jäävät näpertelyksi, jos meitä on aivan liikaa.

Hämmästellä pitää, miten vähän asiasta puhutaan sen merkitykseen nähden, onhan käsissämme ihmiskunnan kohtalonkysymys. Kun katsoo vaikkapa listauksia ilmastonmuutosta torjuvista toimista, väestönkasvun hillitsemistä niistä on usein turha etsiä.

Vielä merkillisempää on, että silloin kun väestökeskustelua käydään, sävy on yleensä se, että mitään ongelmaa ei ole, tai vielä pahempaa, väkeä tarvitaan lisää. Huoli huoltosuhteesta on aina suurempi kuin huoli ympäristöstä.

Muuankin väestötieteen dosentti on mediassa kauhistellut, että Suomessa asukasluku joskus tulevaisuudessa varmaankin laskee. Näitä ennustuksia hän kutsuu ”madonluvuiksi”.

Toinen tutkija on julkisessa sanassa järkeillyt, että vaikka maailman väkiluvun kasvu jossain mielessä ehkä hiukan ongelma juuri ja juuri olisikin, Suomen väestönkasvu ainakaan ei ole, koska suomalaisia on niin vähän.

Logiikka ällistyttää. Noin ajatellenhan maailma voitaisiin jakaa tuhanteen seitsemän miljoonan asukkaan alueeseen ja todeta jokaisen kohdalla, että mitään haittaa ei väestönkasvusta ole, koska sillä ei ole kokonaisuuden kannalta merkitystä.

Yle on kantanut kortensa kekoon uutisoimalla toistuvasti muun muassa Japanin väestökriisistä, kun maan asukasluku uhkaa ”romahtaa”, herran tähden, alle sataan miljoonaan. Lähes sata miljoonaa vaurasta ihmistä Suomen kokoisella alueella on liian vähän?

Jos rikkaissa maissa väestöpyramidi olisikin jonkin aikaa katollaan ja huoltosuhde vinossa, se on sentään pieni ja ennen kaikkea ohimenevä ongelma verrattuna ympäristön pysyvään ylikuormitukseen.

Viime kesänä julkaistiin tutkimus, jonka mukaan maailman väkiluku ei paisukaan aivan ennakoitua tahtia, vaan kääntyy tämän vuosisadan lopulla jopa laskuun.

Siitähän media säikähti. Pääkirjoituksia myöten puhuttiin jälleen romahduksesta, joka ”kurittaa” maailman maita monin tavoin. Ruotsia pidettiin ”voittajana”, koska sen asukasluvun ennakoidaan kasvavan tuntuvasti. Kauhisteltiin että Suomi on häviämässä Pohjoismaiden välisen väestökilvan.

Jos tuollainen kilpa tosiaan on olemassa, se hakkaa typeryydessään jopa opiskeluvuosien kilpailut siitä, kuka juo tunnissa eniten shotteja.

Outo linja mediassa on jatkunut. Tänäkin vuonna olemme voineet lukea, että huoli pois, väestöräjähdystä ei tapahtunutkaan: vuonna 2100 maailman väkiluku olisikin ”vain” alle 9 miljardia ihmistä. Vain?

Yhdeksän miljardia on järkyttävä luku. Sitä voi verrata vaikkapa siihen, että vuonna 1950 maailmassa oli 2,5 miljardia ihmistä. Onko väestöpommi tosiaan purettu, kun samat arviot kertovat, että Afrikan väkiluku lähes viisinkertaistuu vuoden 2000 tasosta noin 4,4 miljardiin vuosisadan loppuun mennessä?

Kaipa sitten on, kun konkaripoliitikko Heidi Hautalankin mukaan puhe Afrikan väestöräjähdyksestä on ”vanhanaikaista”, väestöongelmaa ei Afrikassa kuulemma ole. Äskettäin Allianssi ry:n ilmastodelegaatti vahvisti hänkin, että väestönkasvu ei ole maailmassa minkäänlainen ongelma.

Näkemykset ovat biosfääriä ajatellen tavattoman ihmiskeskeisiä ja itsekkäitä.

Ilmeisesti väestökuormituksesta varotaan puhumasta, koska pelätään kolonialistista tai jopa rasistista vaikutelmaa: mikä oikeus meillä on päsmäröidä Afrikan asioita.

Mutta liian suuri väestö kuormittaa pahiten siellä, missä kulutus on kovinta ja ekologinen jalanjälki suurin, siis rikkaissa länsimaissa. Jos huoli ympäristörasitteesta on yhtään älyllistä, katse osuu myös meihin, jopa ensisijaisesti meihin. En näe mitään ongelmaa siinä, että esimerkiksi Suomen väkiluku vakiintuisi jonnekin neljän ja viiden miljoonan väliin, päinvastoin.

Sitä vastoin on mieletöntä, jos hirttäydymme bruttokansantuotteen pakonomaisen kasvattamisen lisäksi myös väestön paisuttamiseen, niitä yhdessä ei tämä pallo kestä. Ja juuri tämähän on Linkolan pääviesti.

Linkolaa siis tarvittaisiin edelleen. Koska häntä ei enää ole, ehkä meitä tarvitaan?

Ehdotan, että nimeämme tämän Linkolan kuolinpäivän, 5. huhtikuuta, väestöräjähdyksen merkkipäiväksi, siis hiukan samaan tapaan kuin meillä jo on ylikulutuspäivä. Sopivaa nimeä en tosin ole vielä keksinyt – väestöpommipäivä? – ehdotuksia otetaan vastaan!

Pienenä yhden miehen liikkeenä aion kirjoittaa aiheesta aina huhtikuun alussa jollekin foorumille, ja toivon muita mukaan tekstitalkoisiin; vastuuttomimpia kannanottoja ja tuoreimpia väestöennusteita pitää nostaa keskusteluun. Ylisuuren väestön aiheuttamasta kuormituksesta on puhuttava rehellisesti ja ratkaisuja mietittävä.

Olkoon siinä vaatimaton hyvitykseni nuoruuden sankarille, jonka petin.

Uusi Suomi, 6.12.2020

Siinä me sitten manailimme, miten isänmaallisuus on saanut yhä arveluttavampia muotoja.

Väärin arvattu. Keskustelua ei käyty kalliolaisessa kuppilassa vihreitä äänestävän sivarin kanssa. Keskustelukumppani oli Utin jääkärirykmentin yliluutnantti.

Kiitospaidat, leijonakorut ja jos mitkä kuulapäiden kulkueet ovat tehneet sen, että isänmaallisuuteen on tullut kolkko sivumaku. Lehahtaapa sanasta ilman leijonapaitojakin ummehtunut hönkä; se kääntää katseen menneeseen, esi-isien sankar’töihin ja multaan maan, josta isien vuosisataisten kärsimysten karaisema katse mittailee poikiaan.

Ja siis nimenomaan isien, poikiaan.

Mietimme että hieno maa tämä on, siitä ei ole kyse, täällä meidän on hyvä elää ja olla. Josta kaveri päätyikin ehdottamaan, että mitä jos emme puhuisikaan isänmaallisuudesta, vaan kotimaallisuudesta.

Niin, miksipä ei? Kotimaa on lämmin sana. Siitä ei hohkaa tunkkainen nostalgia, ei pönöttävä patetia tai tribalistinen itsekkyys. Eipä sanaa pääse syyttämään patriarkaaliseksikaan, päinvastoin: ”koti” henkii sen verran feminiiniä tunnelmaa, että se istuu huonosti räyhämaskuliinisten Suomi ensin -marssien taisteluhuudoksi.

Kotimaallisuus ei ole sotaisaa, siinä eivät isien veret velvoita runebergiläiseen soturikunniaan. Isänmaallisuudessa soi Jääkärimarssi, kotimaallisuudessa ei; isänmaallisuuteen kuuluu sotilasparaati, kotimaallisuus pärjää ilman.

Minä rakastan kotiani, olen kiintynyt joka soppeen, mutta koskaan en ajattele, että se jossain objektiivisessa katsannossa olisi parempi kuin jonkun muun koti.

Kotimaallisuus ei ole nurkkakuntaista, vaikka siinä omia nurkkia rakastaakin.

Myös itsenäisyyspäivä panee miettimään. Ensinnäkin itsenäisyys on tunnetusti kovin suhteellista, mutta mikä tärkeämpää: onko se edes itseisarvo? Eivätkö juuri itsenäiset kansallisvaltiot ole historian varrella olleet herkeämättä toistensa kimpussa?

Euroopan unioni nakertaa itsenäisyyttä mutta tuo tilalle sellaiset kumppanuudet ja kytkökset, että sota jäsenmaiden välillä on mahdoton ajatus. EU on verraton rauhanhanke – ei sillä hinnalla että se kaventaa itsenäisyyttä vaan juuri sen vuoksi. Lisää unioneja maailmaan, kiitos!

Kotimaa täyttää vuosia. Se antaa tänään syyn juhlatunnelmaan ja muistuttaa, että vastakin kannattaa pitää koti viihtyisänä, turvallisena ja kauniina. Eikä mikään sitä niin rumenna kuin turha uho.

Uusi Suomi, 16.4.2019

Vaalit on pidetty ja kansa puhunut. Siispä pulinat pois – tai ei aivan: on syytä kiittää varsinkin jatkosta pudonneita työstä, jonka ovat tehneet.

Usein on tullut mietittyä, että kansanedustajan työ ei liene leppoisimmasta päästä. Itse toimin lukiossa opettajana, ja jos homma menisi kuin eduskunnassa, se tarkoittaisi suunnilleen seuraavaa.

Opettajainhuone olisi jaettu kahtia. Toinen puoli yrittää koko ajan keksiä, missä toinen puoli on mokannut: ”Opetuksen taso on ollut surkea, sen näkee sokea Reettakin. Varsinkin lehtori Koistinen on toiminnallaan tehnyt kaikkensa, että suomalainen koululaitos tuhoutuisi.” Lyttääminen televisioidaan ja lähetetään suorana, pirullisimmat sivallukset pääsevät iltauutisiin.

Ei riitä, että opettajat sättivät toisiaan. Isojen lehtien kolumnistit, pääkirjoitukset ja skandaalisivut olisivat herkeämättä kimpussa. Pienetkin rikkeet ovat luupin alla. ”Lehtori Virtanen söi vuonna 2015 ruokalassa kolme kertaa nakkikeittoa ilman ruokalippua.” Ja valtamedia on tietty lievimmästä päästä: sosiaalisen median törky äityisi tappouhkauksiksi asti. 

Neljän vuoden välein työsuhde pannaan katkolle ja kaikkien pitää hakea omaa työtään. Opiskelijat saisivat äänestää uuden opettajakunnan. Ilmapiiri kiristyisi, kun maikat yrittäisivät entistäkin kärkkäämmin osoittaa, että kollega ei ole onnistunut työssään. Opettajat värjöttelisivät kadunkulmissa jakamassa opiskelijoille karkkia ja käyttäisivät säästönsä mainoksiin, joissa vakuuttelevat osaavansa hommansa. 

Sitten jännätään tuloksia, jotka olisivat julkisia kuvan kera. Ei voi mitään, viimeisten neljän vuoden ajan filosofian kurssit eivät selvästi vakuuttaneet, ulos. Somesta voi lukea, että ihan oikein kun sekin homo sai kenkää.

Minulla on ollut ilo tutustua vuosien varrella joihinkin kansanedustajiin. Sen sijaan ei ole ilo nähdä, mitä putoaminen eduskunnasta tarkoittaa. Viestit ovat karuja: outo olo, juuri nyt ei näe eteenpäin, voimat on lopussa. Laitan kaikki somekanavat kiinni.

Mutta myös: tästä selvitään, tuntuu jopa helpottavalta, kiitos tuesta.

Ei, en tarkoita että median pitäisi lakata kritisoimasta politikkoja, ei saisi olla hallitusta ja oppositiota tai kansanedustajat pitäisi valita työhön eliniäksi. Tarkoitanpa vain, että voisimme vaikka näinä päivinä osoittaa vähän myötätuntoa ja kiitollisuutta niitä ihmisiä kohtaan – puolueeseen, ikään ja sukupuoleen katsomatta – jotka oman arvomaailmansa pohjalta kai kuitenkin ovat yrittäneet tehdä parhaansa maan hyväksi, joskus jaksamisen äärirajoilla, mutta äänet eivät riittäneet jatkoon.

Voidaan olla perustellusti eri mieltä siitä, mitä Suomi nyt eniten tarvitsee, mutta yksi asia on varma: ei ainakaan vahingoniloa. 

 

Uusi Suomi, 22.12.2018

Eilen vierailin TV1:n Sannikka & Ukkola-ohjelmassa. Hassua kyllä, varsinaista keskustelua paremmin mieleen jäi kohtaaminen takahuoneessa.

Samaan ohjelmaan nimittäin osallistui keskustapuolueen Mikko Kärnä. Emme olleet koskaan aiemmin tavanneet, mutta tiesin kyllä miehen – lähinnä siitä, että hän yleensä kannattaa kaikkea mitä vastustan, ja päinvastoin.

Jos minusta tehtäisiin vastakohta, se olisi Mikko Kärnä.

Kärnä on erähenkinen lappilainen ex-rajavartija, joka harrastaa metsästystä ja esiintyy mieluusti pyssyjen kanssa machoilevissa Instagram-kuvissa. Eläinten lahtaaminen on kuulemma ehdottomasti oikein ja se tuottaa mielihyvää. Kärnä on myöntänyt julkaisevansa kiusallaan ja tarkoituksella provosoivia kuvia tappamistaan eläimistä. Hän vastustaa Jehovan todistajien vapauttamista asepalveluksesta, koska kaikkien miesten pitää käydä armeija. Kärnän elämänpiiriä ovat Lappi ja sen erämaat, itse laidunnan Kallion pahamaineisella punaviheriöllä.

Sitä paitsi keskustapuolue on viimeisin puolue heti kristillisten jälkeen, jota voisin äänestää.

Millainen kokemus sitten oli tutustua Kärnään? Sanalla sanoen miellyttävä. Heitin avaukseksi, että jos lähetykseen halutaan lisää ytyä, meidät pitäisi päästää väittelemään asevelvollisuudesta. Kärnä naurahti ja piti ajatusta hyvänä. Koska tätä mahdollisuutta ei meille suotu, kävimme armeijakeskustelun takahuoneessa – ja olimme paljosta samaa mieltä. Esimerkiksi siitä, että maanpuolustuksen pitää olla kunnossa, määrärahat on turvattava ja puolustus pitää järjestää tasa-arvoisesti. Yksimielisiä olimme siitäkin, että nykytilanne on kaikkea muuta kuin hyvä: rahat eivät riitä, tasa-arvo ei toteudu ja niin edespäin.

Yhteinen näkemys meillä oli myös puolustusministerin linjauksista, mutta ei niistä nyt enempää.

Kärnä vaikutti huumorintajuiselta, älykkäältä ja sanavalmiilta hepulta, sellaiselta jonka kanssa olisi hauska istua oluella.

Mitä opin, taas kerran? Tarvitaan enemmän nokikkain kohtaamista. Juttelin hiljattain Aseman Lapset ry:ssä työskentelevän kanssa, ja hän kertoi että heillä on ratkottavanaan hyvinkin karuja kiusaamis- ja uhkailutapauksia, joissa on osallisina myös nuorten vanhempia. Mutta liennytyksen saa alkuun usein yllättävän helposti: nettiräyhäämisen sijaan pitää vain istua samaan pöytään, jolloin raivo kummasti laantuu.

Saman havainnon olen tehnyt koulumaailmassa. Jos opettaja kohtaa kasvotusten niin sanotun hankalan vanhemman – tai vanhempi hankalan opettajan – yhteinen sävel tuppaa löytymään.

Olemme liikaa yksin ja maalailemme mielen kellareissa kitkeriä viholliskuvia. Nettikeskustelukaan ei oikein auta, päinvastoin, koska evoluutio on muovannut homo sapiensista sellaisen otuksen, että ymmärrys ja empatia vaativat muutakin kuin sanoja. Savannilla ei ollut nettiä, piti katsoa lajikumppanien ilmeitä ja eleitä, ja niin pitää vieläkin.

Aloittaa voi läheltä. Opettajana haluan, ettei lähiopetusta korvata itsenäisellä läppäriopiskelulla. Nuorille tekee hyvää tulla säännöllisesti vertaistensa joukkoon, kohtaamaan ja keskustelemaan. Ja lopetetaan se puhelimien tuijottelu välitunneilla ja kysytään mieluummin livenä kaverilta, miten menee.

Eduskuntavaalien alla sopii toivoa, ettei kampanjoita käydä liian nettipainotteisesti vaan ehdokkaita nähdään vaalikojuilla keskustelemassa kansalaisten kanssa. Ja toivottavasti me äänestäjät jaksamme vaivautua paikalle. Käsitys monesta poliitikosta voi muuttua lyhyenkin kohtaamisen myötä ja sietämättömäksi idiootiksi tietämämme päättäjä paljastua yllättävän siedettäväksi tapaukseksi, eikä sen jälkeen sormista tursua näppäimistölle yhtä helposti aamuöistä nettisappea.

Ja mitä Uuteen Suomeen tulee, uskon että ärsyttävimpienkin blogien takaa saattaa löytyä yllättävän hyvä tyyppi. Kumman usein ihmiset ovat miellyttävämpiä kuin kirjoituksensa.

Tämän ajatuksen hengessä haluan toivottaa kaikille Uuden Suomen lukijoille ja blogisteille rauhallista joulua.

Uusi Suomi, 1.3.2018

Muistan kummastelleeni sitä jo peruskoulussa. Koulukirjassa kerrottiin, mikä perheen lapsiluvun pitää vähintään olla, jotta ”väestönkasvu on turvattu”. En ymmärtänyt, miksi väestönkasvu on hieno juttu planeetalla, jolla ihmisiä on jo ennestään liikaa.

Enkä ymmärrä vieläkään.

Hiljattain Ylen pääuutiset kertoi Japanin väestöongelmasta. Koko uutinen rakentui sen ajatuksen varaan, että syntyvyys pitää saada kasvuun, väki uhkaa vähetä. Kriisitietoisuutta nostateltiin kertomalla, että ”toissa vuonna väkiluku kutistui kolmannesmiljoonalla”.

Japani on pinta-alaltaan vain hiukan Suomea isompi ja asukkaita on melkein 130 miljoonaa, asukastiheys on 335 asukasta neliökilometrillä. Ekologisesti katsoen se on karmea luku.

Väestönkasvun pysähtymistä pelätään monissa muissakin maissa. Milloin se on Italia, milloin Saksa tai koko EU, missä syntyvyys pitäisi kuulemma saada reippaaseen kasvuun.

Huoli on outo, koska liian suuri ihmispopulaatio on maapallon isoin ongelma, oikeastaan kaikkien ympäristöongelmien alkusyy. Poikkeuksia on, mutta yleisesti ottaen yhtälö on yksinkertainen: mitä pienempi väestö, sitä helpompi on pitää ympäristön kuormitus hallinnassa – ja päinvastoin.

Merkitykseensä nähden ylikansoitusongelma on jäänyt liian vähälle huomiolle. Jos sitä ei saada kuriin, muu ympäristöpolitiikka uhkaa jäädä näpertelyksi. Jos Afrikan väestö kasvaa tällä vuosisadalla ennustetusti yli neljään miljardiin (!), jokainen voi miettiä, mikä vaikutus sillä on maapallon kuormitukseen.

Emmekä me vauraiden maiden tyhjäpäiseen kulutuksen sokaisemat shoppailijat ole yhtään synnittömämpiä, kaukana siitä, niin paljon käytämme henkeä kohti raaka-aineita ja vauhditamme ilmastonmuutosta, muun muassa. Siksi toiveet Japanin ja muiden länsimaiden väkiluvun kasvattamisesta ovat erityisen käsittämättömiä.

Hyvä on, tiedän. Väestöpyramidi voi joissain maissa olla jonkin aikaa nokillaan, kun uudet sukupolvet ovat pienempiä kuin eläköityneet, ja huoltorasitus kasvaa. Mutta jos syntyvyys halutaan tämän takia kovaan kasvuun, mitä tehdään sitten, kun tämä sukupolvi on eläkeiässä? Ilmeisesti tarvitaan taas uusia isompia ikäluokkia. Eikö riitä, että olemme sitoutuneet ekologisesti kestämättömään talouden kasvupakkoon, jossa jo tasapaino vaatii kasvua; pitääkö sen lisäksi hirttäytyä vielä väestönkasvukierteeseen?

Luonnon monimuotoisuus on itseisarvo, syntyvyyden kasvu ja talouskasvu eivät ole. Moraalisiin valintoihin pystyvällä lajilla ei ole oikeutta talloa muita elämänmuotoja alleen.

Jos tosissamme haluamme saada ihmiskunnan ympäristösuhteen kuntoon ilmastonmuutosta ja sukupuuttoaaltoja myöten, parasta mitä voimme tehdä, on keksiä keinot väestönkasvun pysäyttämiseen, ja hienointa olisi, jos maapallon väkiluku lähtisi lasku-uralle. Eli kun seuraavan kerran kuulemme jonkin maan alenevasta syntyvyydestä, olkaamme iloisia.

Ajan myötä ohimenevän huoltosuhdeongelman hallitseminen on sentään helpompaa kuin pysyvän ekokatastrofin kanssa eläminen.

 

 

 

Uusi Suomi, 13.12.2017

Presidenttiehdokkaat ovat puhuneet lämpimästi Nato-kansanäänestyksestä, Pekka Haavistoa lukuun ottamatta.

Mainio ajatus tuo kansanäänestys. Kumma kun muissa läntisissä demokratioissa sitä ei ole tajuttu. Yleensähän maat ovat liittyneet Natoon oudosti edustuksellisen demokratian hengessä, eikä kansanäänestykseen ole menty kuin kolmessa puolustusliiton 29 jäsenmaasta.

Kansanäänestystä on vastustettu väittämällä, ettei äänestäjillä olisi vankkaa tietopohjaa päätöksensä tueksi.

Hassu väite.

Otetaan nyt vaikka kriisiajan huoltovarmuus, joka on olennainen kysymys, kun arvioidaan liittoutumisen tarvetta. Eiköhän meistä jokainen ole tehnyt ainakin summittaisia laskelmia siitä, miten ja kuinka pitkään eri aselajien huolto ja täydennys pelaisivat kriisin tullen ilman Nato-maiden apua.

Sama koskee valtion varmuusvarastoja. Jos tieto onkin salaista, osaamme kyllä sen verran hyödyntää verkostojamme, että saamme myös salaiseksi luokiteltua faktaa päätöksemme pohjaksi.

Suomen puolustuksen puutteet ovat tiedossamme. Liikekannallepanosuunnitelmat ovat tietty salaisia, mutta tässäkin pystymme urkkimiamme tietoja yhdistelemällä arvioimaan, kuinka kauan kestää polkaista puolustus jaloilleen, missä ovat ongelmakohdat ja olemmeko modernia sodankäyntiä ajatellen vääjäämättä myöhässä.

Suuri osa tiedosta on sitä paitsi julkista. Niinpä olemme selvittäneet Venäjän Iskander- ja S400-ohjusten sijainnin ja kantaman. Lähialueittemme sotilaskohteet ja niiden kalusto ovat tuttuja, laivaston Kalibr-ohjusten funktio on selvillä. Ymmärrämme kotoisen NASAMS-ilmatorjuntajärjestelmän vahvuudet ja puutteet ja pystymme tämänkin pohjalta arvioimaan, vaatiiko uskottava puolustus liittoutumista vai ei. Samoin tiedossamme on Naton satelliittitietojen merkitys puolustuskyvylle.

Erityisen kummallisia ovat Pekka Haaviston varoittelut, että olisimme kansanäänestyksessä alttiita informaatiovaikuttamiselle. Ei sellaisia ihmisiä voi sumuttaa, jotka ovat luotettavasti selvittäneet eri maiden sotilasdoktriinit, puolustusvoimien suorituskyvyn, analysoineet erilaisia uhkaskenaarioita ja arvioineet avun tarpeen ja saatavuuden eri tilanteissa.

Luulevatko kansanäänestyksen vastustajat esimerkiksi, ettemme tietäisi, mikä on PRY? Tai ettemme ole tutustuneet EU:n asiakirjoihin, kai me nyt lukea osaamme. Lissabonin sopimuksen kohdan 42/7 lisäys on tuttu: tiedämme, että EU:n avunantolauseke ”ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen”. Osaamme analysoida tämän vaikutukset EU:n avunantovelvoitteeseen tilanteessa, jossa sotilaallinen jännitys kasvaa mutta emme ole puolustusliiton jäseniä.

Me Nato-kansanäänestäjät olemme sitä paitsi kriittisiä. Meitä ei haittaa, vaikka suomalaisista ammattisotilaista vain 15 prosenttia katsoo, että meillä on uskottava itsenäinen puolustus. Me uskomme pelkkään omaan puolustukseen ja vastustamme liittoutumista, koska laskelmamme osoittavat, että upseerit ovat väärässä.

Sitä paitsi naapurin Jonnekin aloitti juuri intin ja kuulemma viihtyy siellä hyvin, oppii samalla vähän kuriakin. Kyllä asevelvollisuus ja liittoutumattomuus takaavat puolustuskyvyn, mihin tässä mitään Natoa tarvitaan.

Uusi Suomi, 4.2.2016 

Ylen tuoreen gallupin mukaan kokoomuksen kannatus laskee. Kelju sanoa, mutta se on hyvä uutinen. Keljua siksi, että olen pitkään yrittänyt ymmärtää kokoomusta parhain päin – varsinkin silloin, kun on tullut istuttua punavihreissä porukoissa, joissa kokoomukselle lankeaa automaattisesti pääkonnan rooli.

Sitä paitsi vuosien varrelle on mahtunut mainioita kohtaamisia monen kokoomuslaisen kanssa. Ben Zyskowicz on viiltävän terävä keskustelija ja vieläpä miellyttävä ja hauska ihminen. Erityisesti annan Benille sisupisteet siitä, että hän on vuosikymmenestä toiseen yrittänyt puhua järkeä stallareille ja muille vasemmistofundamentalisteille.

Alexander Stubbin kanssa oltiin joskus radiossa. Mukana oli myös dogmaattisen siiven vasemmistoälykkö, joka puhui enimmäkseen puuta heinää, talvisodan syistä alkaen. Minulta meinasi mennä hermo, mutta Stubb hallitsi tilanteen hienosti, provosoitumatta ja sovittelevasti.

Ihailla piti.

Olen jopa yrittänyt ohittaa Stubbin vaivaannuttavat sammakot – ”perintövero on kateusvero”, asevelvollisuus pitää säilyttää ”koska se on perinne” ja niin edelleen – ajattelemalla, että lipsahtaahan sitä väkisinkin idioottimaisuuksia, kun paljon puhuu ja touhottaa.

Ökyrikkaiden paapominen on kokoomuspolitiikassa tietysti oma lukunsa, mutta jätetään se toiseen kertaan samoin kuin kokoomusnuorten laitaoikeistolaiset ylilyönnit.

Kokoomuksen turvallisuuspoliittiset linjaukset ovat enimmäkseen olleet viisaita, energiapolitiikka perusteltua eikä puolueella sitä paitsi ole ihan yhtä synkkää suomettumishistoriaa kuin muilla.

Mutta ei voi mitään, nyt alkavat sympatiat karista: kokoomus on liukunut vastenmieliseen suuntaan.

Viimeinen niitti on opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen. Lukion opettajana on ollut hyytävää seurata ministerin edesottamuksia.

Edellisen opetusministerin johdolla lukioon saatiin uusi tuntijako, joka turvaa yleissivistyksen. Ajatus on, että kaikki opiskelevat esimerkiksi historiaa, yhteiskuntaoppia ja maantiedettä siinä missä fysiikkaa ja kemiaakin. Laajasti sivistävää lukiota kannattivat paitsi lukiolaiset itse myös opettajat ja selvä enemmistö lausunnonantajista.

Tämä ei Grahn-Laasoselle käy, ja nyt kokoomus haluaa jyrätä jo tehdyt päätökset. Kokoomukselle yleissivistyksellä ei ole väliä, kunhan nuoret mahdollisimman varhain ja tehokkaasti erikoistuvat johonkin – vaikka eivät itsekään tietäisi, mihin. Kokoomuksen toiveissa lukio on valmennuskeskus lääkiksen, oikiksen ja muiden yliopistojen pääsykokeisiin. Mitäpä siitä, vaikka osa ei luekaan lukiossa historiaa. Grahn-Laasosen mukaan peruskoulusta saa ”erittäin laajan yleissivistyksen”. Tällä tasolla mennään.

Eikä tosiaankaan auta, että ministeri yrittää orwellimaisesti määritellä sivistyksen uudestaan. Päinvastoin, yhä hullummaksi menee.

Tässä ei nyt ole kyse pelkästä lukiosta. Koululinjaukset paljastavat jotain hyvin surullista nykykokoomuksesta. Sivistysporvaristo loistaa puolueessa poissaolollaan, ja linjan sanelevat markkinafundamentalismiin hurahtaneet poliittiset broilerit ja lyhytnäköisen hyötyajattelun ja rahavallan sokaisemat EK-marionetit.

Olen joskus pitänyt outona, että älymystö mielletään oletusarvoisesti vasemmistohenkiseksi ja oikeistoajattelijoita harvoin tituleerataan älyköiksi. Ainakaan enää sitä ei tarvitse hirveästi ihmetellä. Kokoomus tekee kaikkensa sen mielikuvan vahvistamiseksi, että älykkö ja kulttuuripersoona on vasemmistolainen teatteriohjaaja siinä missä oikeistovaikuttajalle kulttuuri ja sivistys tarkoittavat epäilyttävää kuluerää.

Ja kun vasemmisto kannattaa yleissivistävää koulutusta samalla kun kokoomus euronkuvat silmissä ajaa sitä kaikilla asteilla alas, ei tarvitse sitäkään kummastella, että sivistyneistö äänestää mieluummin vasemmistoa kuin oikeistoa.

Jos junttius on sivistyksen vierastamista, koulutuspolitiikan valossa Suomen juntein puolue ei olekaan perussuomalaiset vaan kokoomus.

Puolueella on tosiaan iso ongelma. ADHD-henkinen twitter-soheltaminen, selfiet ja reteät yläfemmat eivät vakuuta niitä äänestäjiä, jotka edelleen uskovat siihen, että asioihin pitää perehtyä ja joskus kannattaa lukea ihan kirjojakin. Ja jopa opiskella sellaista, josta ei, herra paratkoon, ole pikaista taloudellista hyötyä.

Se, että kokoomuksesta on tullut pintaliitoinen ja avoimen sivistysvihamielinen bimbopuolue, on valtava vahinko.

Isoin vahinko se on kokoomukselle itselleen.

 

Helsingin Sanomat, 24.8.2013

Käsi ylös, kuinka moni on lukenut juttuja tuloeroista? Kiitos, kädet voi laskea. Entä varallisuuseroista, jotka ovat paljon suuremmat? Eipä juuri kukaan.

Nyt ei voi edes syyttää toimittajia. Varallisuuseroista on paha kirjoittaa, koska niistä ei ole käypää tietoa.

Uskomaton tilanne johtuu siitä, että Sdp:n johdolla on luovuttu varallisuusverosta. Paitsi että tämä oli kädenojennus ökyrikkaille, se lopetti omaisuuserojen seuraamisen.

Suomen tilastollinen vuosikirja on hurja järkäle, tarkkuudessaan jopa koominen. (Tiesitkö, että pakettiautoilla ajettiin viime vuonna maanteiden ulkopuolella 258 miljoonaa kilometriä?) Mutta varallisuuseroista se ei osaa kertoa mitään.

Luokkajakoon vaikuttaa tietty muukin kuin fyrkka. Ei ole pelkkää sosiologien jargonia puhua kulttuurisesta pääomasta. Kun jo kodin peruina erottaa Tykö Sallisen Aulis Sallisesta, on helppo hengata ylemmässä keskiluokassa.

Niin, eikä raha edes tuo onnea.

Mutta jos halutaan puhua taloudellisesta eriarvoisuudesta, pitää puhua omistamisesta. On älytöntä, että esimerkiksi virallinen köyhyysraja vedetään pelkästään tulojen mukaan.

Verokeskustelussakin rikkaan synonyymi on hyvätuloinen ja vähävarainen tarkoittaa pienituloista. Perityssä omistusasunnossa asuva duunari ei kuitenkaan ole vähävarainen eikä vuokralla majaileva pätkätyöläinen rikas, vaikka tällä olisikin välillä neljän tonnin bruttopalkka (ja sen mukaiset verot). Tietyn hetken tulovirralla ei välttämättä ole mitään tekemistä rikkauden tai köyhyyden kanssa.

Ei kaupunkejakaan pidetä isoina tai pieninä sen perusteella, mikä on vuotuinen muuttovoitto.

Hyväpalkkainen työ lähtee äkkiä seuraavassa yt-sessiossa alta, mutta varallisuus on vakaampaa. Ja on tuloissa ja omaisuudessa sekin ero, että tulot syntyvät omalla työllä, omistuksiin vaikuttavat enemmän sopiva syntyperä ja suotuisat suhdanteet.

Tästä huolimatta varsinkin vasemmiston verokirves huitoo vimmaisesti ”hyvätuloisia” samalla kun myyntivoittojen, osinkojen, kiinteistöjen ja perintöjen verotus halutaan pitää kevyenä.

Luokkayhteiskunta on ilmeisesti ihan ok ja rikastuakin saa – kunhan ei herran tähden omalla työllä.

Vastaus raatikysymykseen, Helsingin Sanomat 13.5.2010

Kyllä. Uusiutuvat energialähteet – joiden käyttöä pitää tuntuvasti lisätä – eivät riitä tyydyttämään energiantarvetta, ja ydinvoima on kuitenkin pienempi paha kuin fossiiliset polttoaineet niistä tulevien kasvihuonekaasujen ja pienhiukkasten vuoksi. Tuonninkaan varaan ei parane energiapolitiikkaa rakentaa.

Ydinvoiman kannattaminen ei tarkoita sitä, että vastustaisi energian säästöä tai uusiutuvan energian lisäämistä, vaikka ne usein halutaankin höhlästi nähdä vaihtoehtoina.

Uskon varsinkin aurinkoenergian tulevaisuuteen. Samaten fuusioreaktorien kehittämiseen pitää ohjata riittävästi resursseja, olkoonkin, että epäilen myös fuusiovoiman herättävän vastustusta, koska se mielikuvissa kytkeytyy fissioreaktoreihin.

Fissiovoimaloita tarvitaan vähintään välivaiheessa, ja onkin harmillista, että vihreille ydinvoimakielteisyydestä on tullut teologiaa – kivitauluun hakattu dogmi, jota mitkään argumentit eivät voi horjuttaa: se on kyseenalaistamaton lähtökohta, aamen.

Ydinvoima on symbolinen Paha, mytologisoitu ja monin merkityksin ladattu.

Muistan kiusallisen hyvin sen ilmapiirin, jossa Helsingin yliopistossa opiskelin yhteiskuntatieteitä 1990-luvulla. Ydinvoiman joukkosieluinen vastustaminen oli valveutuneiston keskuudessa niin itsestään selvää, että toisin ajatteleva leimattiin lähinnä tärähtäneeksi.

Ydinvoiman refleksinomainen ja dogmaattinen demonisointi oli vaivaton tapa ilmoittautua osaksi ympäristötietoista etujoukkoa samalla kun massiivinen kivihiilen ja maakaasun käyttö energialähteenä ei nostanut minkäänlaisia intohimoja, vaikka se aiheuttaa ympäristötuhoja ja ennenaikaisia kuolemia aivan toisessa suuruusluokassa kuin ydinvoiman käyttö.

Oikeastaan voisin lopettaa tähän, mutta en sitten kuitenkaan. Edellä olen halunnut – ja nyt mieleen tulee vanha telkkarini – säätää kuvaa paremmaksi, mutta ehkä sen sijaan pitäisi vaihtaa kanavaa kokonaan? Jossain, realismista syrjässä, elättelen romanttis-utopistista haavetta yhteiskunnasta ja kulttuurista, joka ei perustuisi elintasonarkomaniaan, tyhjäpäiseen kuluttamiseen, turhakkeiden tuotantoon ja talouskasvuun (joka itsessään on pitemmän päälle utopistinen ajatus).

Silloin ei tarvittaisi enempää energiaa eikä uusia ydinvoimaloitakaan. Tämä kuitenkin edellyttäisi täyskäännöstä ajattelutavoissa, talousteoriassa, kulttuurissa; taloudelliset ja psykologiset perustukset menisivät kokonaan uusiksi.

Tällaista vallankumousta ei ole näköpiirissä, eikä esimerkiksi ydinvoiman vastustaminen edistä talouskasvusta luopumista, vaan lähinnä vaikeuttaa sen toteuttamista päämäärien pysyessä entisinä. Koska yhteiskuntamme on kasvuvelvoitteeseen sitoutunut polkupyörätalous, jossa vaihtoehtoina ovat liike eteenpäin ja kaatuminen, on jo työllisyyden ja hyvinvointipalveluiden vuoksi toivottava, ikävä kyllä, että kansantuote kasvaa.

Eli miten se menikään? Vallitsevaa kasvupakkotaloutta katsova realisti minussa kannattaa ydinvoimaa ja vastaa raatikysymykseen, idealistinen vallankumousromantikko minussa kyseenalaistaa jatkuvan talouskasvun mahdottomana ajatuksena, haaveilee ekologisesti kestävästä nollakasvun onnelasta ja jättää vastaamatta.

Helsingin Sanomat, Välihuuto 30.10.2009

HS-raadin jäsen kertoo, mistä nyt pitäisi puhua

Valtioneuvosto antoi syyskuussa eduskunnalle selonteon Suomen ihmisoikeuspolitiikasta. Se on parhaillaan valiokuntakäsittelyssä.

On kummallista, ettei selonteko pidä ongelmana ilmeisintä Suomen lakiin perustuvaa ihmisoikeusrikkomusta. Oikeusvaltioon ei voi kuulua, että niitä nuoria, jotka eivät mene ase- tai siviilipalvelukseen, tuomitaan yhä ehdottomaan vankeuteen.

Rangaistuksen mielettömyys paljastuu varsinkin, kun vertaa sitä oikeista rikoksista annettaviin tuomioihin: raiskauksestakin selviää helposti ehdollisella vankeudella.

Ymmärrän hyvin totaalikieltäytyjien kapinointia ylipitkää siviilipalvelusta vastaan. Vuoden kestävä siviilipalvelus on käytännössä yhdyskuntapalvelua, jota toisinaan määrätään vankeustuomion sijaan. Esimerkiksi kahdeksan kuukauden ehdoton vankeus saatetaan muuttaa 200 tunniksi yhdyskuntapalvelua. Tässä valossa parin tuhannen tunnin siviilipalvelus vastaa teoriassa lähes seitsemän vuoden vankeutta.

Totaalikieltäytyjät maksavat rehellisyydestään kovan hinnan. Helpompikin tie olisi. Monet lääkärit kirjoittavat tekaistuja diagnooseja, jotka vapauttavat asepalveluksesta ja pelastavat vankilalta. Tämä on toki sekä puolustusvoimien että armeijaan haluamattoman nuoren etu, mutta tasa-arvoa ja lääkärietiikkaa ajatellen kestämätön käytäntö.

Koko ongelmakimpusta päästäisiin, jos palvelus säädettäisiin kaikille vapaaehtoiseksi. Armeijan pienentäminen ja ammatillistaminen vastaisi myös maanpuolustuksen todellisia tarpeita.