Ylikansoitus on ongelma numero yksi

Uusi Suomi, 1.3.2018

Muistan kummastelleeni sitä jo peruskoulussa. Koulukirjassa kerrottiin, mikä perheen lapsiluvun pitää vähintään olla, jotta ”väestönkasvu on turvattu”. En ymmärtänyt, miksi väestönkasvu on niin hieno juttu planeetalla, jolla ihmisiä on jo ennestään liikaa.

Enkä ymmärrä vieläkään.

Hiljattain Ylen pääuutiset kertoi Japanin väestöongelmasta. Koko uutinen rakentui sen ajatuksen varaan, että syntyvyys pitää saada kasvuun, väestö uhkaa vähetä. Kriisitietoisuutta nostateltiin kertomalla, että ”toissa vuonna väkiluku kutistui kolmannesmiljoonalla”.

Japani on pinta-alaltaan vain hiukan Suomea isompi ja asukkaita on melkein 130 miljoonaa, asukastiheys on 335 asukasta neliökilometrillä. Ekologisesti katsoen se on karmea luku.

Väestönkasvun pysähtymistä pelätään monissa muissakin maissa. Milloin se on Italia, milloin Saksa tai koko EU, missä syntyvyys pitäisi kuulemma saada reippaaseen kasvuun.

Huoli on outo, koska liian suuri ihmispopulaatio on maapallon isoin ongelma, oikeastaan kaikkien ympäristöongelmien alkusyy. Poikkeuksia on, mutta yleisesti ottaen yhtälö on yksinkertainen: mitä pienempi väestö, sitä helpompi on pitää ympäristön kuormitus hallinnassa – ja päinvastoin.

Merkitykseensä nähden ylikansoitusongelma on jäänyt liian vähälle huomiolle. Jos sitä ei saada kuriin, muu ympäristöpolitiikka uhkaa jäädä näpertelyksi. Jos Afrikan väestö kasvaa tällä vuosisadalla ennustetusti yli neljään miljardiin (!), jokainen voi miettiä, mikä vaikutus sillä on maapallon kuormitukseen.

Emmekä me vauraiden maiden tyhjäpäiseen kulutukseen viehtyneet asukit ole yhtään synnittömämpiä, kaukana siitä; niin paljon käytämme henkeä kohti raaka-aineita ja vauhditamme ilmastonmuutosta, muun muassa. Siksi toiveet Japanin ja muiden länsimaiden väkiluvun kasvattamisesta ovat erityisen käsittämättömiä.

Hyvä on, tiedän. Väestöpyramidi voi joissain maissa olla jonkin aikaa nokillaan, kun uudet sukupolvet ovat pienempiä kuin eläköityneet, ja huoltorasitus kasvaa. Mutta jos syntyvyys halutaan tämän takia kovaan kasvuun, mitä tehdään sitten, kun tämä sukupolvi on eläkeiässä? Ilmeisesti tarvitaan taas uusia isompia ikäluokkia. Eikö riitä, että olemme sitoutuneet ekologisesti kestämättömään talouden kasvupakkoon, jossa jo tasapaino vaatii kasvua; pitääkö sen lisäksi hirttäytyä vielä väestönkasvukierteeseen?

Luonnon monimuotoisuus on itseisarvo, syntyvyyden kasvu ja talouskasvu eivät ole. Moraalisiin valintoihin pystyvällä lajilla ei ole oikeutta talloa muita elämänmuotoja alleen.

Jos tosissamme haluamme saada Homo sapiensin ympäristösuhteen kuntoon ilmastonmuutosta ja sukupuuttoaaltoja myöten, parasta mitä voimme tehdä, on keksiä keinot väestönkasvun pysäyttämiseen, ja hienointa olisi, jos maapallon väkiluku saadaan lasku-uralle. Eli kun seuraavan kerran kuulemme jonkin maan alenevasta syntyvyydestä, olkaamme iloisia.

Ajan myötä ohimenevän huoltosuhdeongelman hallitseminen on sentään helpompaa kuin pysyvän ekokatastrofin kanssa eläminen.

Oletko rikas vai hyvätuloinen?

Helsingin Sanomat, 24.8.2013

Käsi ylös, kuinka moni on lukenut juttuja tuloeroista? Kiitos, kädet voi laskea. Entä varallisuuseroista, jotka ovat paljon suuremmat? Eipä juuri kukaan.

Nyt ei voi edes syyttää toimittajia. Varallisuuseroista on paha kirjoittaa, koska niistä ei ole käypää tietoa.

Uskomaton tilanne johtuu siitä, että Sdp:n johdolla on luovuttu varallisuusverosta. Paitsi että tämä oli kädenojennus ökyrikkaille, se lopetti omaisuuserojen seuraamisen.

Suomen tilastollinen vuosikirja on hurja järkäle, tarkkuudessaan jopa koominen. (Tiesitkö, että pakettiautoilla ajettiin viime vuonna maanteiden ulkopuolella 258 miljoonaa kilometriä?) Mutta varallisuuseroista se ei osaa kertoa mitään.

Luokkajakoon vaikuttaa tietty muukin kuin fyrkka. Ei ole pelkkää sosiologien jargonia puhua kulttuurisesta pääomasta. Kun jo kodin peruina erottaa Tykö Sallisen Aulis Sallisesta, on helppo hengata ylemmässä keskiluokassa.

Niin, eikä raha edes tuo onnea.

Mutta jos halutaan puhua taloudellisesta eriarvoisuudesta, pitää puhua omistamisesta. On älytöntä, että esimerkiksi virallinen köyhyysraja vedetään pelkästään tulojen mukaan.

Verokeskustelussakin rikkaan synonyymi on hyvätuloinen ja vähävarainen tarkoittaa pienituloista. Perityssä omistusasunnossa asuva duunari ei kuitenkaan ole vähävarainen eikä vuokralla majaileva pätkätyöläinen rikas, vaikka tällä olisikin välillä neljän tonnin bruttopalkka (ja sen mukaiset verot). Tietyn hetken tulovirralla ei välttämättä ole mitään tekemistä rikkauden tai köyhyyden kanssa.

Ei kaupunkejakaan pidetä isoina tai pieninä sen perusteella, mikä on vuotuinen muuttovoitto.

Hyväpalkkainen työ lähtee äkkiä seuraavassa yt-sessiossa alta, mutta varallisuus on vakaampaa. Ja on tuloissa ja omaisuudessa sekin ero, että tulot syntyvät omalla työllä, omistuksiin vaikuttavat enemmän sopiva syntyperä ja suotuisat suhdanteet.

Tästä huolimatta varsinkin vasemmiston verokirves huitoo vimmaisesti ”hyvätuloisia” samalla kun myyntivoittojen, osinkojen, kiinteistöjen ja perintöjen verotus halutaan pitää kevyenä.

Luokkayhteiskunta on ilmeisesti ihan ok ja rikastuakin saa – kunhan ei herran tähden omalla työllä.

Onko Suomeen tarpeen rakentaa lisää ydinvoimaa?

Vastaus raatikysymykseen, Helsingin Sanomat 13.5.2010

Kyllä. Uusiutuvat energialähteet – joiden käyttöä pitää tuntuvasti lisätä – eivät riitä tyydyttämään energiantarvetta, ja ydinvoima on kuitenkin pienempi paha kuin fossiiliset polttoaineet niistä tulevien kasvihuonekaasujen ja pienhiukkasten vuoksi. Tuonninkaan varaan ei parane energiapolitiikkaa rakentaa.

Ydinvoiman kannattaminen ei tarkoita sitä, että vastustaisi energian säästöä tai uusiutuvan energian lisäämistä, vaikka ne usein halutaankin höhlästi nähdä vaihtoehtoina.

Uskon varsinkin aurinkoenergian tulevaisuuteen. Samaten fuusioreaktorien kehittämiseen pitää ohjata riittävästi resursseja, olkoonkin, että epäilen myös fuusiovoiman herättävän vastustusta, koska se mielikuvissa kytkeytyy fissioreaktoreihin.

Fissiovoimaloita tarvitaan vähintään välivaiheessa, ja onkin harmillista, että vihreille ydinvoimakielteisyydestä on tullut teologiaa – kivitauluun hakattu dogmi, jota mitkään argumentit eivät voi horjuttaa: se on kyseenalaistamaton lähtökohta, aamen.

Ydinvoima on symbolinen Paha, mytologisoitu ja monin merkityksin ladattu.

Muistan kiusallisen hyvin sen ilmapiirin, jossa Helsingin yliopistossa opiskelin yhteiskuntatieteitä 1990-luvulla. Ydinvoiman joukkosieluinen vastustaminen oli valveutuneiston keskuudessa niin itsestään selvää, että toisin ajatteleva leimattiin lähinnä tärähtäneeksi.

Ydinvoiman refleksinomainen ja dogmaattinen demonisointi oli vaivaton tapa ilmoittautua osaksi ympäristötietoista etujoukkoa samalla kun massiivinen kivihiilen ja maakaasun käyttö energialähteenä ei nostanut minkäänlaisia intohimoja, vaikka se aiheuttaa ympäristötuhoja ja ennenaikaisia kuolemia aivan toisessa suuruusluokassa kuin ydinvoiman käyttö.

Oikeastaan voisin lopettaa tähän, mutta en sitten kuitenkaan. Edellä olen halunnut – ja nyt mieleen tulee vanha telkkarini – säätää kuvaa paremmaksi, mutta ehkä sen sijaan pitäisi vaihtaa kanavaa kokonaan? Jossain, realismista syrjässä, elättelen romanttis-utopistista haavetta yhteiskunnasta ja kulttuurista, joka ei perustuisi elintasonarkomaniaan, tyhjäpäiseen kuluttamiseen, turhakkeiden tuotantoon ja talouskasvuun (joka itsessään on pitemmän päälle utopistinen ajatus).

Silloin ei tarvittaisi enempää energiaa eikä uusia ydinvoimaloitakaan. Tämä kuitenkin edellyttäisi täyskäännöstä ajattelutavoissa, talousteoriassa, kulttuurissa; taloudelliset ja psykologiset perustukset menisivät kokonaan uusiksi.

Tällaista vallankumousta ei ole näköpiirissä, eikä esimerkiksi ydinvoiman vastustaminen edistä talouskasvusta luopumista, vaan lähinnä vaikeuttaa sen toteuttamista päämäärien pysyessä entisinä. Koska yhteiskuntamme on kasvuvelvoitteeseen sitoutunut polkupyörätalous, jossa vaihtoehtoina ovat liike eteenpäin ja kaatuminen, on jo työllisyyden ja hyvinvointipalveluiden vuoksi toivottava, ikävä kyllä, että kansantuote kasvaa.

Eli miten se menikään? Vallitsevaa kasvupakkotaloutta katsova realisti minussa kannattaa ydinvoimaa ja vastaa raatikysymykseen, idealistinen vallankumousromantikko minussa kyseenalaistaa jatkuvan talouskasvun mahdottomana ajatuksena, haaveilee ekologisesti kestävästä nollakasvun onnelasta ja jättää vastaamatta.

Sivistysvaltio ei tuomitse totaalikieltäytyjiä vankeuteen

Helsingin Sanomat, Välihuuto 30.10.2009

HS-raadin jäsen kertoo, mistä nyt pitäisi puhua

Valtioneuvosto antoi syyskuussa eduskunnalle selonteon Suomen ihmisoikeuspolitiikasta. Se on parhaillaan valiokuntakäsittelyssä.

On kummallista, ettei selonteko pidä ongelmana ilmeisintä Suomen lakiin perustuvaa ihmisoikeusrikkomusta. Oikeusvaltioon ei voi kuulua, että niitä nuoria, jotka eivät mene ase- tai siviilipalvelukseen, tuomitaan yhä ehdottomaan vankeuteen.

Rangaistuksen mielettömyys paljastuu varsinkin, kun vertaa sitä oikeista rikoksista annettaviin tuomioihin. Raiskauksestakin selviää helposti ehdollisella vankeudella.

Ymmärrän hyvin totaalikieltäytyjien kapinointia ylipitkää siviilipalvelusta vastaan. Vuoden kestävä siviilipalvelus on käytännössä yhdyskuntapalvelua, jota toisinaan määrätään vankeustuomion sijaan. Esimerkiksi kahdeksan kuukauden ehdoton vankeus saatetaan muuttaa 200 tunniksi yhdyskuntapalvelua. Tässä valossa parin tuhannen tunnin siviilipalvelus vastaa teoriassa lähes seitsemän vuoden vankeutta.

Totaalikieltäytyjät maksavat rehellisyydestään kovan hinnan. Helpompikin tie olisi. Monet lääkärit kirjoittavat tekaistuja diagnooseja, jotka vapauttavat asepalveluksesta ja pelastavat vankilalta. Tämä on toki sekä puolustusvoimien että armeijaan haluamattoman nuoren etu, mutta tasa-arvoa ja lääkärietiikkaa ajatellen kestämätön käytäntö.

Koko ongelmakimpusta päästäisiin, jos palvelus säädettäisiin kaikille vapaaehtoiseksi. Armeijan pienentäminen ja ammatillistaminen vastaisi myös maanpuolustuksen todellisia tarpeita.

 

Ajan henki

Metro, 9.3.2009

Opiskelija paiskasi kouraani dvd:n ja pyysi katsomaan, halusi kuulla opettajan mielipiteen. Levykkeen päällä luki ”Zeitgeist”.

Amerikkalainen leffa tarjosi ärhäkkää uskontokritiikkiä ja pari hurjaa salaliittoteoriaa WTC-tornien räjäyttämisestä alkaen.

Ja se mielipiteeni? En ole koskaan ymmärtänyt vainoharhaista viehtymystä älyvapaisiin salaliittoteorioihin, ja olipa siinä uskontoanalyysissakin hiomisen varaa. Silti leffa ravisteli, ei tosin tarkoitetusti.

Kuulun niihin, jotka usein häpeällisesti vaihtavat kanavaa, kun uutiset tuuppaavat olohuoneeseen nälkään kuolevia lapsia ja muuta katastrofikuvastoa.

Zeitgeist räväytti silmien eteen ilman ennakkovaroitusta muutaman sekunnin pätkän, jossa ilmeisesti näkyy äiti ja kaksi lasta. Äiti makaa lasten välissä kuolleena maassa, arvatenkin sotilaiden ampumana. Toinen tytöistä itkee hysteerisesti kameralle ja kääntyy sitten katsomaan äitiä. Tiedä sitten, miksi kaikesta näkemästäni sotauutisoinnista juuri tuo näky tatuoitui verkkokalvolle, mutta niin kävi.

Seuraavaksi ajatus siirtyy pitkään kuplineeseen maahanmuuttokritiikkiin. Ajankohtaisen Kakkosen keskusteluillassa kansalaisaktivisti Juha Mäki-Ketelä sanoi sen usein esitetyn näkemyksen, että kriisialueilta hakeutuu maahamme ihan vääriä ihmisiä. ”Meille tulee pääsääntöisesti asekuntoisia miehiä, miksi?” Tätähän on kuultu: eikös niiden miesten kuuluisi olla sotimassa?

Ei kuulu. Asevelvollinen nuori mies on siviili, jolle on määrätty kivääri kouraan. Jos järjettömään sotaan pakotettu sotilas onnistuu pakenemaan aggressiivista hirmuhallintoa, hänelle kuuluu turvapaikka siinä kuin muille vainotuille. Mitä enemmän nuoret miehet havahtuvat asevelvollisuuden ja sotien mielettömyyteen, sitä vähemmän maailmassa on lapsia itkemässä tapettujen vanhempiensa vieressä.

Voimme väitellä (ja väitelty on) sanojen pakolainen, siirtolainen ja työperäinen maahanmuuttaja sisällöistä. Voimme käydä asiallista keskustelua (tätä on ollut vähemmän) siitä, mitkä ovat viisimiljoonaisen kansan rahkeet ottaa turvapaikanhakijoita vastaan.

Mutta aivan selvää pitäisi olla, että Suomen velvollisuus sivistysmaana on resurssien mukaan tarjota turvapaikka niille naisille, miehille ja lapsille, joilla on maailmalla oikea hätä. Kun hätä on suurin, tuntuu apu olevan liian kaukana.

Metsää puilta

Metro, 28.7.2008

Lauantain Helsingin Sanomien vierekkäiset uutiset pysäyttivät. Toisen mukaan sosiaali- ja terveysministeri Liisa Hyssälä (kesk) ehdottaa, että nuorten työttömien päivärahaa leikattaisiin lyhentämällä ansiosidonnaista aikaa. Tämä kannustaisi nuoria ahkerampaan työnhakuun.

On se tietty nähty ennenkin, että kun vähäosaisia motivoidaan, keinoksi keksitään uhkailut sosiaaliturvan heikennyksestä. Juuri nyt ehdotus kuitenkin kuulostaa erityisen irvokkaalta, onhan hallitus päättänyt kannustaa myös metsänomistajia. Heille luvattiin massiiviset verohuojennukset, jotta rupeaisivat rahakkaisiin puunmyyntitalkoisiin – talvisodan hengessä, kuten pääministeri (kesk) maalaili.

Rikkaille porkkanaa, köyhille keppiä on vitsi, joka ei ainakaan minua enää naurata.

Varmasti tarvitaan reippaita toimia kotimaisen puuntarjonnan lisäämiseksi. Näin kaupunkilaisjärjellä silti luulisi, että lahjonnan lisäksi ja sijasta voisi vähän soveltaa varattomille tuttua keppikannustustakin. Olisi vaikkapa mahdollista verottaa metsää, josta ei myydä puuta, ja näin herätellä myyntihaluja ilman tulonsiirtoa omistavalle luokalle, jälleen kerran.

Mikäli ylimääräistä 170 miljoonaa ei paiskata metsiään myyville, seurauksena saattaa puupulan myötä olla kansallinen katastrofi, näin tietää hallitus. Voi olla.

Mutta katastrofina pidän sitäkin, että nuorten psykiatriseen hoitoon ei pystytä ohjaamaan riittävästi varoja.

Tästä kertoi se Hesarin toinen uutinen. Rahapulassa kituuttelevat sairaanhoitopiirit kiertävät hoitotakuuta ikärajoja tiukentamalla. Hoitoon pääsevien nuorten määrää rajataan, koska resurssit eivät riitä.

Mistähän löytyisi se ministeri, joka löisi nyrkin pöytään ja vaatisi, että rahojen on nyt vaan löydyttävä jostain? Vaikka myyntivoittojen suosiminen ja omistavan luokan paapominen hallitusten linja onkin, edes sen verran soisi suuntaa tarkistettavan, että pääomaveroa kiristettäisiin pari piirua ja varallisuusvero palautettaisiin, jolloin rahaa riittäisi myös mielenterveyspalveluihin.

Jos metsäkauppiaille jaettavat veromiljoonat palautuvatkin säilyvinä työpaikkoina, kuten perustelu kuuluu, myös mielenterveystyöhön ja syrjäytymisen estämiseen käytetyt rahat maksavat itsensä takaisin. Yksi syrjäytynyt kun hyvinkin aiheuttaa elämänsä aikana yhteiskunnalle miljoonan euron kulut.

Olisiko tässä talvisodan hengen paikka?

 

Kyllä kansa tietää

Metro, 2.6.2008

Tai sitten ei. Onneksi en ole poliitikko. Tiettyjä asioita ei poliitikko voi sanoa ääneen, mutta rivipulliaiset voivat. Kuten sen, että kansanäänestysten vaatiminen on toisinaan pelkkää noloa ja laskelmoivaa populismia.

Monet halusivat taannoin Euroopan perustuslain hyväksymisestä suoran kansanäänestyksen. Sen verran pitkältä ja kimurantilta lakiluonnos haiskahti, että minä ainakin olisin tuntenut itseni kädettömäksi äänestyskopin kyllä/ei-valikon edessä.

Se ei olisi ollut demokratian vaan diletantismin juhlaa.

Kevään mittaan tuli välillä katsottua suomalaisten yleistietoutta kartoittanutta Kuudes aisti -ohjelmaa, joka täräytti ruutuun tyrmääviä prosentteja. Enemmistö meistä ei tiedä, mitä ministeripostia hoitaa Jyrki Katainen, millä vuosikymmenellä Vanha ylioppilastalo vallattiin tai kuka kokosi Kalevalan.

Muutenkin tuntuu olevan yleistieto iloisesti hukassa. Hei Vennamon Veikko, kuuluuko ylös, väärässä olit: ei me tiedetä mitään! Koskaan ei ohjelman päättävä Broadcastersin tunnarinauru ole leikannut ilmaa yhtä ivallisesti kuin näiden gallupien jälkeen.

Toisaalta mitä väliä? Ei kai mitään, ellei vallalla olisi vastuunvälttelyn kulttuuri, joka saa poliitikot lymyilemään vaikeissa päätöksissä gallupien takana.

Samalla kun kyselyt kertoivat, että suuri osa meistä ei tiedä milloin Suomi itsenäistyi, vappupuhujat keräilivät irtopisteitä toivomalla tärkeistä turvallisuuspoliittisista linjauksista kansanäänestyksiä. Ja kun yksi aloittaa, muiden on vähän pakko peesata.

Jos pelottavan moni meistä veikkaa maan itsenäistyneen vasta sotien jälkeen ja kiinnostus EU:ta kohtaan on sitä luokkaa, ettemme tiedä nimeltä yhtäkään suomalaista euroedustajaa, miten juuri ulkopolitiikan monimutkaisiin valintoihin saisi kansanäänestyksillä parhaat ratkaisut?

Kansanäänestykset ovat joskus paikallaan. EU:hun liittyminen oli kansallisen identiteetin kannalta niin iso kysymys, ettei sellaista voi jättää pelkän eduskunnan päätettäväksi. Pressanvaali sopii suoraksi ilman valitsijamiesten kähmintää. Kuntaliitoksissa suora kansanvalta ratkaiskoon, ja sitä rataa.

Mutta kansanäänestyksen vaatiminen vaikka nyt energia- tai turvallisuuspolitiikan linjauksista henkii arveluttavaa pölhöpopulismia. Jos kerran emme vaivaudu ottamaan perusasioista selvää, on turha kitistä siitä, että parasta turvallisuuspolitiikkaa on edustuksellinen demokratia.