Ylikansoitus on ongelma numero yksi

Uusi Suomi, 1.3.2018

Muistan kummastelleeni sitä jo peruskoulussa. Koulukirjassa kerrottiin, mikä perheen lapsiluvun pitää vähintään olla, jotta ”väestönkasvu on turvattu”. En ymmärtänyt, miksi väestönkasvu on hieno juttu planeetalla, jolla ihmisiä on jo ennestään liikaa.

Enkä ymmärrä vieläkään.

Hiljattain Ylen pääuutiset kertoi Japanin väestöongelmasta. Koko uutinen rakentui sen ajatuksen varaan, että syntyvyys pitää saada kasvuun, väestö uhkaa vähetä. Kriisitietoisuutta nostateltiin kertomalla, että ”toissa vuonna väkiluku kutistui kolmannesmiljoonalla”.

Japani on pinta-alaltaan vain hiukan Suomea isompi ja asukkaita on melkein 130 miljoonaa, asukastiheys on 335 asukasta neliökilometrillä. Ekologisesti katsoen se on karmea luku.

Väestönkasvun pysähtymistä pelätään monissa muissakin maissa. Milloin se on Italia, milloin Saksa tai koko EU, missä syntyvyys pitäisi kuulemma saada reippaaseen kasvuun.

Huoli on outo, koska liian suuri ihmispopulaatio on maapallon isoin ongelma, oikeastaan kaikkien ympäristöongelmien alkusyy. Poikkeuksia on, mutta yleisesti ottaen yhtälö on yksinkertainen: mitä pienempi väestö, sitä helpompi on pitää ympäristön kuormitus hallinnassa – ja päinvastoin.

Merkitykseensä nähden ylikansoitusongelma on jäänyt liian vähälle huomiolle. Jos sitä ei saada kuriin, muu ympäristöpolitiikka uhkaa jäädä näpertelyksi. Jos Afrikan väestö kasvaa tällä vuosisadalla ennustetusti yli neljään miljardiin (!), jokainen voi miettiä, mikä vaikutus sillä on maapallon kuormitukseen.

Emmekä me vauraiden maiden tyhjäpäiseen kulutuksen sokaisemat shoppailijat ole yhtään synnittömämpiä, kaukana siitä, niin paljon käytämme henkeä kohti raaka-aineita ja vauhditamme ilmastonmuutosta, muun muassa. Siksi toiveet Japanin ja muiden länsimaiden väkiluvun kasvattamisesta ovat erityisen käsittämättömiä.

Hyvä on, tiedän. Väestöpyramidi voi joissain maissa olla jonkin aikaa nokillaan, kun uudet sukupolvet ovat pienempiä kuin eläköityneet, ja huoltorasitus kasvaa. Mutta jos syntyvyys halutaan tämän takia kovaan kasvuun, mitä tehdään sitten, kun tämä sukupolvi on eläkeiässä? Ilmeisesti tarvitaan taas uusia isompia ikäluokkia. Eikö riitä, että olemme sitoutuneet ekologisesti kestämättömään talouden kasvupakkoon, jossa jo tasapaino vaatii kasvua; pitääkö sen lisäksi hirttäytyä vielä väestönkasvukierteeseen?

Luonnon monimuotoisuus on itseisarvo, syntyvyyden kasvu ja talouskasvu eivät ole. Moraalisiin valintoihin pystyvällä lajilla ei ole oikeutta talloa muita elämänmuotoja alleen.

Jos tosissamme haluamme saada Homo sapiensin ympäristösuhteen kuntoon ilmastonmuutosta ja sukupuuttoaaltoja myöten, parasta mitä voimme tehdä, on keksiä keinot väestönkasvun pysäyttämiseen, ja hienointa olisi, jos maapallon väkiluku saadaan lasku-uralle. Eli kun seuraavan kerran kuulemme jonkin maan alenevasta syntyvyydestä, olkaamme iloisia.

Ajan myötä ohimenevän huoltosuhdeongelman hallitseminen on sentään helpompaa kuin pysyvän ekokatastrofin kanssa eläminen.

 

 

 

Kansanäänestys Natosta – mahtava idea!

Uusi Suomi, 13.12.2017

Presidenttiehdokkaat ovat puhuneet lämpimästi Nato-kansanäänestyksestä, Pekka Haavistoa lukuun ottamatta.

Mainio ajatus tuo kansanäänestys. Kumma kun muissa läntisissä demokratioissa sitä ei ole tajuttu. Yleensähän maat ovat liittyneet Natoon oudosti edustuksellisen demokratian hengessä, eikä kansanäänestykseen ole menty kuin kolmessa puolustusliiton 29 jäsenmaasta.

Kansanäänestystä on vastustettu väittämällä, ettei äänestäjillä olisi vankkaa tietopohjaa päätöksensä tueksi.

Hassu väite.

Otetaan nyt vaikka kriisiajan huoltovarmuus, joka on olennainen kysymys, kun arvioidaan liittoutumisen tarvetta. Eiköhän meistä jokainen ole tehnyt ainakin summittaisia laskelmia siitä, miten ja kuinka pitkään eri aselajien huolto ja täydennys pelaisivat kriisin tullen ilman Nato-maiden apua.

Sama koskee valtion varmuusvarastoja. Jos tieto onkin salaista, osaamme kyllä sen verran hyödyntää verkostojamme, että saamme myös salaiseksi luokiteltua faktaa päätöksemme pohjaksi.

Suomen puolustuksen puutteet ovat tiedossamme. Liikekannallepanosuunnitelmat ovat tietty salaisia, mutta tässäkin pystymme urkkimiamme tietoja yhdistelemällä arvioimaan, kuinka kauan kestää polkaista puolustus jaloilleen, missä ovat ongelmakohdat ja olemmeko modernia sodankäyntiä ajatellen vääjäämättä myöhässä.

Suuri osa tiedosta on sitä paitsi julkista. Niinpä olemme selvittäneet Venäjän Iskander- ja S400-ohjusten sijainnin ja kantaman. Lähialueittemme sotilaskohteet ja niiden kalusto ovat tuttuja, laivaston Kalibr-ohjusten funktio on selvillä. Ymmärrämme kotoisen NASAMS-ilmatorjuntajärjestelmän vahvuudet ja puutteet ja pystymme tämänkin pohjalta arvioimaan, vaatiiko uskottava puolustus liittoutumista vai ei. Samoin tiedossamme on Naton satelliittitietojen merkitys puolustuskyvylle.

Erityisen kummallisia ovat Pekka Haaviston varoittelut, että olisimme kansanäänestyksessä alttiita informaatiovaikuttamiselle. Ei sellaisia ihmisiä voi sumuttaa, jotka ovat luotettavasti selvittäneet eri maiden sotilasdoktriinit, puolustusvoimien suorituskyvyn, analysoinut erilaisia uhkaskenaarioita ja arvioinut avun tarpeen ja saatavuuden eri tilanteissa.

Luulevatko kansanäänestyksen vastustajat esimerkiksi, ettemme tietäisi, mikä on PRY? Tai ettemme ole tutustuneet EU:n asiakirjoihin – kai me nyt lukea osaamme. Lissabonin sopimuksen kohdan 42/7 lisäys on tuttu: tiedämme, että EU:n avunantolauseke ”ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen”. Osaamme analysoida tämän vaikutukset EU:n avunantovelvoitteeseen tilanteessa, jossa sotilaallinen jännitys kasvaa mutta emme ole puolustusliiton jäseniä.

Me Nato-kansanäänestäjät olemme sitä paitsi kriittisiä. Meitä ei haittaa, vaikka suomalaisista ammattisotilaista vain 15 prosenttia katsoo, että meillä on uskottava itsenäinen puolustus. Me uskomme itsenäiseen puolustukseen ja vastustamme liittoutumista, koska laskelmamme osoittavat, että upseerit ovat väärässä.

Sitä paitsi naapurin Jonnekin aloitti juuri intin ja kuulemma viihtyy siellä hyvin, oppii samalla vähän kuriakin. Kyllä asevelvollisuus ja liittoutumattomuus takaavat puolustuskyvyn, mihin tässä mitään Natoa tarvitaan.

Ei näin, kokoomus

Uusi Suomi, 4.2.2016 

Ylen tuoreen gallupin mukaan kokoomuksen kannatus laskee. Kelju sanoa, mutta se on hyvä uutinen. Keljua siksi, että olen pitkään yrittänyt ymmärtää kokoomusta parhain päin – varsinkin silloin, kun on tullut istuttua punavihreissä porukoissa, joissa kokoomukselle lankeaa automaattisesti pääkonnan rooli.

Sitä paitsi vuosien varrelle on mahtunut mainioita kohtaamisia monen kokoomuslaisen kanssa. Ben Zyskowicz on viiltävän terävä keskustelija ja vieläpä miellyttävä ja hauska ihminen. Erityisesti annan Benille sisupisteet siitä, että hän on vuosikymmenestä toiseen yrittänyt puhua järkeä stallareille ja muille vasemmistofundamentalisteille.

Alexander Stubbin kanssa oltiin joskus radiossa. Mukana oli myös dogmaattisen siiven vasemmistoälykkö, joka puhui enimmäkseen puuta heinää, talvisodan syistä alkaen. Minulta meinasi mennä hermo, mutta Stubb hallitsi tilanteen hienosti, provosoitumatta ja sovittelevasti.

Ihailla piti.

Olen jopa yrittänyt ohittaa Stubbin vaivaannuttavat sammakot – ”perintövero on kateusvero”, asevelvollisuus pitää säilyttää ”koska se on perinne” ja niin edelleen – ajattelemalla, että lipsahtaahan sitä väkisinkin idioottimaisuuksia, kun paljon puhuu ja touhottaa.

Ökyrikkaiden paapominen on kokoomuspolitiikassa tietysti oma lukunsa, mutta jätetään se toiseen kertaan samoin kuin kokoomusnuorten laitaoikeistolaiset ylilyönnit.

Kokoomuksen turvallisuuspoliittiset linjaukset ovat enimmäkseen olleet viisaita, energiapolitiikka perusteltua eikä puolueella sitä paitsi ole ihan yhtä synkkää suomettumishistoriaa kuin muilla.

Mutta ei voi mitään, nyt alkavat sympatiat karista: kokoomus on liukunut vastenmieliseen suuntaan.

Viimeinen niitti on opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen. Lukion opettajana on ollut hyytävää seurata ministerin edesottamuksia.

Edellisen opetusministerin johdolla lukioon saatiin uusi tuntijako, joka turvaa yleissivistyksen. Ajatus on, että kaikki opiskelevat esimerkiksi historiaa, yhteiskuntaoppia ja maantiedettä siinä missä fysiikkaa ja kemiaakin. Laajasti sivistävää lukiota kannattivat paitsi lukiolaiset itse myös opettajat ja selvä enemmistö lausunnonantajista.

Tämä ei Grahn-Laasoselle käy, ja nyt kokoomus haluaa jyrätä jo tehdyt päätökset. Kokoomukselle yleissivistyksellä ei ole väliä, kunhan nuoret mahdollisimman varhain ja tehokkaasti erikoistuvat johonkin – vaikka eivät itsekään tietäisi, mihin. Kokoomuksen toiveissa lukio on valmennuskeskus lääkiksen, oikiksen ja muiden yliopistojen pääsykokeisiin. Mitäpä siitä, vaikka osa ei luekaan lukiossa historiaa. Grahn-Laasosen mukaan peruskoulusta saa ”erittäin laajan yleissivistyksen”. Tällä tasolla mennään.

Eikä tosiaankaan auta, että ministeri yrittää orwellimaisesti määritellä sivistyksen uudestaan. Päinvastoin, yhä hullummaksi menee.

Tässä ei nyt ole kyse pelkästä lukiosta. Koululinjaukset paljastavat jotain hyvin surullista nykykokoomuksesta. Sivistysporvaristo loistaa puolueessa poissaolollaan, ja linjan sanelevat markkinafundamentalismiin hurahtaneet poliittiset broilerit ja lyhytnäköisen hyötyajattelun ja rahavallan sokaisemat EK-marionetit.

Olen joskus pitänyt outona, että älymystö mielletään oletusarvoisesti vasemmistohenkiseksi ja oikeistoajattelijoita harvoin tituleerataan älyköiksi. Ainakaan enää sitä ei tarvitse hirveästi ihmetellä. Kokoomus tekee kaikkensa sen mielikuvan vahvistamiseksi, että älykkö ja kulttuuripersoona on vasemmistolainen teatteriohjaaja siinä missä oikeistovaikuttajalle kulttuuri ja sivistys tarkoittavat epäilyttävää kuluerää.

Ja kun vasemmisto kannattaa yleissivistävää koulutusta samalla kun kokoomus euronkuvat silmissä ajaa sitä kaikilla asteilla alas, ei tarvitse sitäkään kummastella, että sivistyneistö äänestää mieluummin vasemmistoa kuin oikeistoa.

Jos junttius on sivistyksen vierastamista, koulutuspolitiikan valossa Suomen juntein puolue ei olekaan perussuomalaiset vaan kokoomus.

Puolueella on tosiaan iso ongelma. Adhd-henkinen twitter-soheltaminen, selfiet ja reteät yläfemmat eivät vakuuta niitä äänestäjiä, jotka edelleen uskovat siihen, että asioihin pitää perehtyä ja joskus kannattaa lukea ihan kirjojakin. Ja jopa opiskella sellaista, josta ei, herra paratkoon, ole pikaista taloudellista hyötyä.

Se, että kokoomuksesta on tullut pintaliitoinen ja avoimen sivistysvihamielinen bimbopuolue, on valtava vahinko.

Isoin vahinko se on kokoomukselle itselleen.

 

Oletko rikas vai hyvätuloinen?

Helsingin Sanomat, 24.8.2013

Käsi ylös, kuinka moni on lukenut juttuja tuloeroista? Kiitos, kädet voi laskea. Entä varallisuuseroista, jotka ovat paljon suuremmat? Eipä juuri kukaan.

Nyt ei voi edes syyttää toimittajia. Varallisuuseroista on paha kirjoittaa, koska niistä ei ole käypää tietoa.

Uskomaton tilanne johtuu siitä, että Sdp:n johdolla on luovuttu varallisuusverosta. Paitsi että tämä oli kädenojennus ökyrikkaille, se lopetti omaisuuserojen seuraamisen.

Suomen tilastollinen vuosikirja on hurja järkäle, tarkkuudessaan jopa koominen. (Tiesitkö, että pakettiautoilla ajettiin viime vuonna maanteiden ulkopuolella 258 miljoonaa kilometriä?) Mutta varallisuuseroista se ei osaa kertoa mitään.

Luokkajakoon vaikuttaa tietty muukin kuin fyrkka. Ei ole pelkkää sosiologien jargonia puhua kulttuurisesta pääomasta. Kun jo kodin peruina erottaa Tykö Sallisen Aulis Sallisesta, on helppo hengata ylemmässä keskiluokassa.

Niin, eikä raha edes tuo onnea.

Mutta jos halutaan puhua taloudellisesta eriarvoisuudesta, pitää puhua omistamisesta. On älytöntä, että esimerkiksi virallinen köyhyysraja vedetään pelkästään tulojen mukaan.

Verokeskustelussakin rikkaan synonyymi on hyvätuloinen ja vähävarainen tarkoittaa pienituloista. Perityssä omistusasunnossa asuva duunari ei kuitenkaan ole vähävarainen eikä vuokralla majaileva pätkätyöläinen rikas, vaikka tällä olisikin välillä neljän tonnin bruttopalkka (ja sen mukaiset verot). Tietyn hetken tulovirralla ei välttämättä ole mitään tekemistä rikkauden tai köyhyyden kanssa.

Ei kaupunkejakaan pidetä isoina tai pieninä sen perusteella, mikä on vuotuinen muuttovoitto.

Hyväpalkkainen työ lähtee äkkiä seuraavassa yt-sessiossa alta, mutta varallisuus on vakaampaa. Ja on tuloissa ja omaisuudessa sekin ero, että tulot syntyvät omalla työllä, omistuksiin vaikuttavat enemmän sopiva syntyperä ja suotuisat suhdanteet.

Tästä huolimatta varsinkin vasemmiston verokirves huitoo vimmaisesti ”hyvätuloisia” samalla kun myyntivoittojen, osinkojen, kiinteistöjen ja perintöjen verotus halutaan pitää kevyenä.

Luokkayhteiskunta on ilmeisesti ihan ok ja rikastuakin saa – kunhan ei herran tähden omalla työllä.

Onko Suomeen tarpeen rakentaa lisää ydinvoimaa?

Vastaus raatikysymykseen, Helsingin Sanomat 13.5.2010

Kyllä. Uusiutuvat energialähteet – joiden käyttöä pitää tuntuvasti lisätä – eivät riitä tyydyttämään energiantarvetta, ja ydinvoima on kuitenkin pienempi paha kuin fossiiliset polttoaineet niistä tulevien kasvihuonekaasujen ja pienhiukkasten vuoksi. Tuonninkaan varaan ei parane energiapolitiikkaa rakentaa.

Ydinvoiman kannattaminen ei tarkoita sitä, että vastustaisi energian säästöä tai uusiutuvan energian lisäämistä, vaikka ne usein halutaankin höhlästi nähdä vaihtoehtoina.

Uskon varsinkin aurinkoenergian tulevaisuuteen. Samaten fuusioreaktorien kehittämiseen pitää ohjata riittävästi resursseja, olkoonkin, että epäilen myös fuusiovoiman herättävän vastustusta, koska se mielikuvissa kytkeytyy fissioreaktoreihin.

Fissiovoimaloita tarvitaan vähintään välivaiheessa, ja onkin harmillista, että vihreille ydinvoimakielteisyydestä on tullut teologiaa – kivitauluun hakattu dogmi, jota mitkään argumentit eivät voi horjuttaa: se on kyseenalaistamaton lähtökohta, aamen.

Ydinvoima on symbolinen Paha, mytologisoitu ja monin merkityksin ladattu.

Muistan kiusallisen hyvin sen ilmapiirin, jossa Helsingin yliopistossa opiskelin yhteiskuntatieteitä 1990-luvulla. Ydinvoiman joukkosieluinen vastustaminen oli valveutuneiston keskuudessa niin itsestään selvää, että toisin ajatteleva leimattiin lähinnä tärähtäneeksi.

Ydinvoiman refleksinomainen ja dogmaattinen demonisointi oli vaivaton tapa ilmoittautua osaksi ympäristötietoista etujoukkoa samalla kun massiivinen kivihiilen ja maakaasun käyttö energialähteenä ei nostanut minkäänlaisia intohimoja, vaikka se aiheuttaa ympäristötuhoja ja ennenaikaisia kuolemia aivan toisessa suuruusluokassa kuin ydinvoiman käyttö.

Oikeastaan voisin lopettaa tähän, mutta en sitten kuitenkaan. Edellä olen halunnut – ja nyt mieleen tulee vanha telkkarini – säätää kuvaa paremmaksi, mutta ehkä sen sijaan pitäisi vaihtaa kanavaa kokonaan? Jossain, realismista syrjässä, elättelen romanttis-utopistista haavetta yhteiskunnasta ja kulttuurista, joka ei perustuisi elintasonarkomaniaan, tyhjäpäiseen kuluttamiseen, turhakkeiden tuotantoon ja talouskasvuun (joka itsessään on pitemmän päälle utopistinen ajatus).

Silloin ei tarvittaisi enempää energiaa eikä uusia ydinvoimaloitakaan. Tämä kuitenkin edellyttäisi täyskäännöstä ajattelutavoissa, talousteoriassa, kulttuurissa; taloudelliset ja psykologiset perustukset menisivät kokonaan uusiksi.

Tällaista vallankumousta ei ole näköpiirissä, eikä esimerkiksi ydinvoiman vastustaminen edistä talouskasvusta luopumista, vaan lähinnä vaikeuttaa sen toteuttamista päämäärien pysyessä entisinä. Koska yhteiskuntamme on kasvuvelvoitteeseen sitoutunut polkupyörätalous, jossa vaihtoehtoina ovat liike eteenpäin ja kaatuminen, on jo työllisyyden ja hyvinvointipalveluiden vuoksi toivottava, ikävä kyllä, että kansantuote kasvaa.

Eli miten se menikään? Vallitsevaa kasvupakkotaloutta katsova realisti minussa kannattaa ydinvoimaa ja vastaa raatikysymykseen, idealistinen vallankumousromantikko minussa kyseenalaistaa jatkuvan talouskasvun mahdottomana ajatuksena, haaveilee ekologisesti kestävästä nollakasvun onnelasta ja jättää vastaamatta.

Sivistysvaltio ei tuomitse totaalikieltäytyjiä vankeuteen

Helsingin Sanomat, Välihuuto 30.10.2009

HS-raadin jäsen kertoo, mistä nyt pitäisi puhua

Valtioneuvosto antoi syyskuussa eduskunnalle selonteon Suomen ihmisoikeuspolitiikasta. Se on parhaillaan valiokuntakäsittelyssä.

On kummallista, ettei selonteko pidä ongelmana ilmeisintä Suomen lakiin perustuvaa ihmisoikeusrikkomusta. Oikeusvaltioon ei voi kuulua, että niitä nuoria, jotka eivät mene ase- tai siviilipalvelukseen, tuomitaan yhä ehdottomaan vankeuteen.

Rangaistuksen mielettömyys paljastuu varsinkin, kun vertaa sitä oikeista rikoksista annettaviin tuomioihin: raiskauksestakin selviää helposti ehdollisella vankeudella.

Ymmärrän hyvin totaalikieltäytyjien kapinointia ylipitkää siviilipalvelusta vastaan. Vuoden kestävä siviilipalvelus on käytännössä yhdyskuntapalvelua, jota toisinaan määrätään vankeustuomion sijaan. Esimerkiksi kahdeksan kuukauden ehdoton vankeus saatetaan muuttaa 200 tunniksi yhdyskuntapalvelua. Tässä valossa parin tuhannen tunnin siviilipalvelus vastaa teoriassa lähes seitsemän vuoden vankeutta.

Totaalikieltäytyjät maksavat rehellisyydestään kovan hinnan. Helpompikin tie olisi. Monet lääkärit kirjoittavat tekaistuja diagnooseja, jotka vapauttavat asepalveluksesta ja pelastavat vankilalta. Tämä on toki sekä puolustusvoimien että armeijaan haluamattoman nuoren etu, mutta tasa-arvoa ja lääkärietiikkaa ajatellen kestämätön käytäntö.

Koko ongelmakimpusta päästäisiin, jos palvelus säädettäisiin kaikille vapaaehtoiseksi. Armeijan pienentäminen ja ammatillistaminen vastaisi myös maanpuolustuksen todellisia tarpeita.

 

Ajan henki

Metro, 9.3.2009

Opiskelija paiskasi kouraani dvd:n ja pyysi katsomaan, halusi kuulla opettajan mielipiteen. Levykkeen päällä luki ”Zeitgeist”.

Amerikkalainen leffa tarjosi ärhäkkää uskontokritiikkiä ja pari hurjaa salaliittoteoriaa WTC-tornien räjäyttämisestä alkaen.

Ja se mielipiteeni? En ole koskaan ymmärtänyt vainoharhaista viehtymystä älyvapaisiin salaliittoteorioihin, ja olipa siinä uskontoanalyysissakin hiomisen varaa. Silti leffa ravisteli, ei tosin tarkoitetusti.

Kuulun niihin, jotka usein häpeällisesti vaihtavat kanavaa, kun uutiset tuuppaavat olohuoneeseen nälkään kuolevia lapsia ja muuta katastrofikuvastoa.

Zeitgeist räväytti silmien eteen ilman ennakkovaroitusta muutaman sekunnin pätkän, jossa ilmeisesti näkyy äiti ja kaksi lasta. Äiti makaa lasten välissä kuolleena maassa, arvatenkin sotilaiden ampumana. Toinen tytöistä itkee hysteerisesti kameralle ja kääntyy sitten katsomaan äitiä. Tiedä sitten, miksi kaikesta näkemästäni sotauutisoinnista juuri tuo näky tatuoitui verkkokalvolle, mutta niin kävi.

Seuraavaksi ajatus siirtyy pitkään kuplineeseen maahanmuuttokritiikkiin. Ajankohtaisen Kakkosen keskusteluillassa kansalaisaktivisti Juha Mäki-Ketelä sanoi sen usein esitetyn näkemyksen, että kriisialueilta hakeutuu maahamme ihan vääriä ihmisiä. ”Meille tulee pääsääntöisesti asekuntoisia miehiä, miksi?” Tätähän on kuultu: eikös niiden miesten kuuluisi olla sotimassa?

Ei kuulu. Asevelvollinen nuori mies on siviili, jolle on määrätty kivääri kouraan. Jos järjettömään sotaan pakotettu sotilas onnistuu pakenemaan aggressiivista hirmuhallintoa, hänelle kuuluu turvapaikka siinä kuin muille vainotuille. Mitä enemmän nuoret miehet havahtuvat asevelvollisuuden ja sotien mielettömyyteen, sitä vähemmän maailmassa on lapsia itkemässä tapettujen vanhempiensa vieressä.

Voimme väitellä (ja väitelty on) sanojen pakolainen, siirtolainen ja työperäinen maahanmuuttaja sisällöistä. Voimme käydä asiallista keskustelua (tätä on ollut vähemmän) siitä, mitkä ovat viisimiljoonaisen kansan rahkeet ottaa turvapaikanhakijoita vastaan.

Mutta aivan selvää pitäisi olla, että Suomen velvollisuus sivistysmaana on resurssien mukaan tarjota turvapaikka niille naisille, miehille ja lapsille, joilla on maailmalla oikea hätä. Kun hätä on suurin, tuntuu apu olevan liian kaukana.