Opettaja-lehti, 22.4.2021

Paljon puhutaan tunnustuskirjallisuudesta. Onkohan myös tunnustuskolumneja?

Kokeillaan. Vaikka eihän tässä mitään tunnustamista ole, kuin rikoksessa. Mutta sen sanon, että pitkään kestänyt etäopetus pahimmalla koronavyöhykkeellä on saanut aikaan irrallisuuden tunnetta, ahdistusta, outoa oloa.

Tiedämme, että rutiinit ja rakenteet ovat lapsille tärkeitä – ja ovat kyllä keski-ikäisellekin. Normaaliarjen katkaisseessa sulku-Suomessa ne tutut rakenteet romahtivat.

Tosiaalta rutiineja on liikaa. Etäopettajan päivät ovat turruttavan toisteisia. Läppäri auki, sitten paljon omaa ääntä, vähemmän muuta ääntä, muutaman aktiivisimman opiskelijan kannattelemaa keskustelua. Päiväni murmelina!

Joskus tuntui, että elämä on toisaalla ja minä olen tässä. Nyt tuntuu, että elämä ei ole missään.

Olen heräillyt aamuyöllä. Aku Ankan rekisterinumero on hauska numerosarja, mutta ei silloin, kun kelloradio kiiluu pimeyteen lukua 3:13 ja tietää, että yöunet taisivat olla siinä.

Muistan, miten aikoinaan oma elämä nyrjähti sijoiltaan. Silloin oli tavallaan helppoa: kun astui ovesta ulos, maailma sentään oli paikoillaan. Nyt outous on myös oven ulkopuolella, kaikkialla, pakopaikkaa ei ole ollut.

Raskaimmin tämä iski nuoriin. Olen ruudulta tapittanut opiskelijoiden palloprofiileja ja pohtinut, mitähän ne syvimmät tunnot tuonkin palluran takana ovat. Muistan oppituntien loput, kun opiskelijat toivottavat hiukan apealla äänellä kivaa päivänjatkoa, sitten pallot humahtavat kadoksiin kuin säikähtänyt silakkaparvi.

Ette silti katoa mielestäni, teitä minä mietin, nuoret hyvät. Minulla ei niin väliä, vuosi sinne tai tänne viisikymppisen elämässä on pientä 17-vuotiaaseen verrattuna. Siinä iässä vuosi vielä kestää vuoden.

Mutta synkkyys sikseen. Nyt epidemia hellittää. Kesä on tulossa, ja aurinko, ja ihana tavallisuus.

Kolmen sanan ikiviisas elämäntotuus on aina kannatellut kiperissä paikoissa, ja se kannattelee taas: ”Tämäkin menee ohi.”

Helsingin Uutiset, 20.1.2021

”Ei se pipo siellä taskussa auta”, muistutti äiti aina kun en lapsena kehdannut käyttää pipoa. Eipä niin.

Eikä rokote auta, jos sitä ei ota.

Ja moni ei kuulemma ota. ”Rokote on niin nopeasti kehitetty, ettei riskejä millään tunneta”, kuuluu yleinen perustelu. Totta, kaikkia rokotteen riskejä ei voi varmuudella tietää. Mutta koronan riskit sen sijaan tiedetään liiankin hyvin.

Juuri tästähän viime kädessä on kyse: täydellisyyttä maailmassa on vähän, ja usein on navigoitava todennäköisyyksien varassa.

Silloin pitää tehdä valinta epätäydellisten vaihtoehtojen välillä. Sopii miettiä, kumpi mahtaa olla suurempi terveysriski: se että annetaan koronan levitä väestössä ilman rokotuksen antamaa laumasuojaa, vai se, että otetaan rokotukset käyttöön?

Jos rokotukset ovat riski, niin rokottamattomuus se vasta riski onkin.

Eniten kummastuttaa se rokotevastaisten toive, että nyt pitäisi käyttää omia aivojaan. Rokotekriittinen lätkälegenda Jere Karalahti naljaili taannoin niille, jotka haluavat rokotteen: ”Koska ihmiset alkaa oikeesti miettimään ja käyttämään omaa järkeään?”

Toivon mukaan mahdollisimman pian – ja paljon. Mitä enemmän järkeä käyttää, sitä enemmän vakuuttuu rokotusten tarpeellisuudesta.

Voi kun kyse olisikin yksilön omasta päätöksestä, joka vaikuttaa vain häneen itseensä. Mutta kun ei ole. Jos liian moni jättää rokotteen väliin, korona kieppuu keskuudessamme kauan ja moni riskiryhmäläinen pääsee hengestään. Ja olisihan se ihan kiva yrittäjillekin, että päästäisiin purkamaan rajoituksia.

Jos haluaa vastustaa valtiota ja esivaltaa, siitä vain, mutta kaikkien terveyden vaarantaminen ei ole oikea tapa. Protestille on paremmat keinot.

Ja ei, rokotteen ottaminen ei ole lauma-ajattelua, vaikka ärsyttävä laumasuoja-sana aatokset sille tielle viekin. Joku onkin ehdottanut, että puhuisimme yhteisösuojasta.

Kannatan. Emme halua mennä lauman mukana, mutta yhteisöön haluamme kuulua. Ja toivon mukaan tunnemme yhteisöstä myös vastuumme.

Uusi Suomi, 15.5.2020

Eihän tämä kivalta näytä. Korona kulkee keskuudessamme vielä pitkään, kuka tietää. Heikot ja hauraat ovat entistäkin heikommilla, talous kyykkää ja koronakärvistely käy hermoille. Talousviisaat varoittelevat jo menetetystä vuosikymmenestä.

Mutta aina on koetettava nähdä valoa. Jos toivo menee, sitten menee kyllä muukin.

Piti siis ihan kirjata koronan isoja ja pieniä plussapuolia.

Ensinnäkin turha vastakkainasettelu vähenee, koska koronaa on paha panna varsinaisesti kenenkään syyksi. Tai onhan sitä yritetty – Trump on ehtinyt syyttää kiinalaisia, Brasilian Bolsonaro mediaa ja Helsingin Sanomien toimittaja miehiä – mutta aika laimeaa viholliskuvien virittely on kun muistaa, että noin yleisesti ottaen se sentään on maailman suosituin harrastus.

Nähtiinhän tässä jopa A-studio, jossa vihreiden Ohisalo ja perussuomalaisten Halla-aho komppailivat toisiaan. Ei siinä katsojalle ihan tippaa linssiin tullut mutta paljon ei puuttunut.

Koronatodellisuudessa kirkastuu se, että niin kiva kuin onkin lämmitellä oman someheimon konformistisella leirinuotiolla ja haastaa riitaa naapuriklaanin kanssa, samaa kuilua tässä loppujen lopuksi kaikki tuijotamme, yhteiset ovat pelot ja toiveet: elämää toivotaan ja kuolemaa pelätään. Kummasti korona tislaa siivilään sen, mikä lopulta on tärkeää ja mikä ei.

On tämä ikimuistoinen pienuuden oppitunti. Internetin ja ydinpommit kehitellyt laji on kai kuvitellut olevansa itseoiketettu maailmanvaltias, mutta sitten tuleekin mikroskooppinen eliö josta emme olleet kuulletkaan ja iskee yhteiskunnat kanveesiin. Korona muistuttaa, että eläimiä tässä sittenkin ollaan ja osa luontoa, ja sellaisina luonnon armoilla – ja juuri nyt olemme jossain mielessä pienempiä kuin se virus.

Ja sama antiikiksi: korona on nemesis, kosmisen koston henki, joka häpeilemättä heristelee sormea itsestään liikaa luulevan apinalajin hybrikselle.

Samalla tässä on kaikessa traagisuudessaankin jotain koskettavaa, koskaan aiemminhan ei ihmiskunta ole kokenut mitään näin vahvasti yhdessä. Paremmaksi panisi vain meteoriitti.

Mutta palataan maanpinnalle. Korona on saanut aikaan sellaista, mitä vielä alkuvuodesta olisi pidetty mahdottomana.

Politiikkaahan on kahlinnut merkillinen vaihtoehdottomuuden imperatiivi. Valittu tie on ainoa mahdollinen, muu on haihattelua, suut suppuun nyt ja mitään mahdollisuuksia ei ole antaa lisäropoja kellekään. Ja nyt sitten valtion rahaa viskotaan ilmaan kuin riisiä hääkirkon portailla.

Ei, tuhlailu ei ole hyvä tavoite. Mutta kenpäties korona ravistelee irti luutuneista ajatusmalleista, kyseenalaistaa perinteisiä ”välttämättömyyksiä”, opettaa toisinnäkemisen taitoa. Jos pikainen täyskäännös kaikkein pyhimmän eli valtion velan parissa käy päinsä, miksei samantien voisi puhkoa reikiä muihinkin fundamentteihin; jospa korona räjäyttäisi mahdollisuushorisontit laveammiksi?

Otetaan nyt vaikka verotus. Iät ajat on jumiteltu ajatuksessa, että muuta vaihtoehtoa ei kerta kaikkiaan ole kuin systeemi, jossa ökyrikkaat saavat nostella omaisuustulojaan pienemmällä prosentilla kuin sairaanhoitajat palkkojaan.

Mitä jos kyseenalaistetaan tämäkin itsestäänselvyys ja luodaan uusi veromalli, jossa kaikki tulot pannaan samalle viivalle ja verotetaan samalla prosentilla, oli se sitten palkkaa, perintöä, osinkoa tai myyntivoittoa? Mahdotonta? Ei, kaikkea kummallista on nähty sen verran, että enää mikään ei ole mahdotonta, ehkei edes reilumpi verotus.

Pitkään on toivottu sitäkin, ettei työttömän tarvitsisi kituuttaa kannustinloukossa, kun kaikki 300 euroa ylittävä tilapäistienesti leikkaa tuet samassa suhteessa pois. Nyt koronan melskeissä suojaosa nostettiin suitsait 500 euroon, eikä kitinää kuulunut. Lehdissä asia sai huomiota keskimäärin sivulauseen verran.

Koronakriisin jäljiltä ilma on sakeanaan sirpaleita, mutta niistä voi kasata jotain aiempaa parempaa.

Ja entäpä kravatit? Onhan se ollut upeaa, että studioon istutettujen kravattiherrojen sijaan olemme saaneet nähdä haastatteluita kotioloista, rennot vetimet päällä. Joten eiköhän jatketa samalla linjalla koronan jälkeen! Annetaan miestenkin pukeutua kokouksiin ja telkkariin persoonallisesti. Kuka haluaa illasta toiseen tapittaa tylsiä puku-ukkoja? Harva kai itsekään haluaa, näin toivon, sulloutua ankeaan virkamieshaarniskaan.

Jos hyvin käy, ehkä minunkaan ei tarvitse koskaan opetella kravattisolmua.

Kaltaiselleni piilojuntille korona tuo muutakin helpotusta. Viime vuosina olen ollut helisemässä erilaisissa kissanristiäisissä, kun älyttömät poskisuudelmat ilmaantuivat meikäläiseenkin kekkerietikettiin.

Ilman olisi pärjätty. Koskaan ei tiedä, onko tervehdittäessä tarkoitus kätellä, halata vai pitääkö ihan ruveta ilmaa pussailemaan. Nyt on vähintään tilapäisesti selvitty tuostakin vitsauksesta, toivottavasti lopullisesti.

Kun lisään vielä, että aamutelevisiota on nykyään kivempi katsoa, kun keskustelut eivät vähän väliä katkea pitkiin ja puiseviin urheilukatsauksiin, tässähän alkaa jo uskoa enemmän tulevaan kuin menneeseen.

Uusi Suomi, 15.3.2020

Tämä on ollut kummallinen vuosi.

Jo alku oli outo. Vietimme uuttavuotta syrjäisessä suomalaiskaupungissa. Uudenvuoden yönä kaksi paikallista nuorta katosi jäljettömiin. Huhut velloivat, etsintäpartiot vaelsivat, taskulamppujen valokeilat puhkoivat pimeyttä. Some tarjosi selitykseksi kaappausta ja yöllä nähtyä mysteeriautoa.

Suomalaisesta pikkukaupungista tuli Twin Peaks.

Vasta päivien päästä nuoret löytyivät, kuolleina jään alta paikasta joka ei käynyt mitenkään järkeen. Läheisen talon asukas kertoi, että yöllä oviin oli koputettu.

Tapahtumien kulku ei koskaan selvinnyt.

Tulimme Helsinkiin. Me tulimme mutta talvi ei tullut. Pulkat nököttivät odottavan näköisinä turhaan varastossa. Neljäkymmentä vuotta olen asunut Sompasaaren sataman liepeillä, ja oli siis nähtävä sekin talvi, kun meri ei mene jäähän ja Blade Runner -sade pimentää kaupungin päivästä toiseen. Ystävä sanoo kulkeneensa koko talven sadetakissa. 

Luistelemaan onneksi pääsee ilman talveakin. Tyttären ykkösharrastus ja intohimo on muodostelmaluistelu. Alkuvuodesta paljastui, että luisteluseuran valmentajan toiminta on ollut täysin epäeettistä. Kävin epäuskoisena kriisikokouksessa, ja voi olla, että melkein 150 vuotta vanha seura hajoaa alta.

Mutta tuo on tietysti pientä.

Sillä sitten tuli korona. Muu kummallisuus sai tehdä tilaa kaikkien mustien joutsenten äidille, kohtalon sadistiselle sormelle. Varsinainen käänne, niin sen näen, oli viime torstai; viimeistään silloin Suomi muun maailman mukana nyrjähti uuteen asentoon.

Sattumoisin juuri tuona torstai-iltana olin vieraana telkkariohjelmassa, joka oli kuvattu paljon aiemmin, viime elokuussa. En katsonut jaksoa, vilkaisin vain nauravia naamoja ja ihmisiä, jotka viettivät loppukesän huoletonta aurinkopäivää jossain toisessa todellisuudessa.

Kontrasti riipaisi. He eivät tienneet, että kesä taittuu syksyksi mutta talvea ei tule. Tulee kulkutauti.

He eivät olisi ymmärtäneet otsikoita, jotka ovat kuin scifielokuvista – niistä klassisista kauhukuvaelmista, joissa hyökkäys ulkoavaruudesta hiljentää kadut ja äkkiä mikään ei ole kuin ennen. Näitähän me nyt luemme: yleisötilaisuudet on peruttu, kouluja ja työpaikkoja pannaan säppiin, pörssien syöksy syö eläkesäästöt, maat sulkevat rajojaan. Neuvottomina ja eksyksissä hapuilemme sumussa eteenpäin.

Nyt uhka ei tule ulkoavaruudesta, se iskee lähempää.

Tunnelma on epätodellinen. Kaduilla kyllä kulkee ihmisiä mutta hiljaisina ja ilottomina zombiarmeijoina, kaupoista hamstrataan säilykkeitä kuin sotaan varautuen, hyllyt ammottavat tyhjinä. Toimittajaystävä kertoi viestissään Pasilan tornitalon aavemaisesta hiljaisuudesta, kun hän muun toimituksen kanssa jätti työpaikan ja siirtyi etätöihin. Olivat vielä käyneet lasillisella ja lopuksi sanoneet, että nähdään sitten joskus.

Tänä vuonna koittaa Hiljainen kevät.

Sitten päässä alkaa soida pianoriffi. Sir Elwoodin hiljaisten värien Kymmenen tikkua laudalla -kappaleen heleä duuripiano ilkkuu sanojen sysimustalle dystopialle, kun lähestyvä saastepilvi eristää ihmiset koteihinsa, tv on mykkä ja pikkusisko kysyy, montako yötä on vielä jouluun.

Oma alakouluikäinen tyttäreni sanoi iltapalalla, että kun hänellä ja siskolla on koulu mennyt niin kivasti, emmekö voisi sen kunniaksi mennä kesällä jonnekin lämpimään. En näyttänyt, että silmäni kostuivat, aikuisen pitää olla nyt turvallinen ja tavallinen, nyt jos koskaan. Ajattelen vain parastasi, tyttökulta.

Ja jotta kaikki olisi riittävän kummallista, muusikko joka pianon biisiin soitti ja sävelsi on tyttären koulun rehtori. Kun kehuin rehtorille kappaletta, hän hymyili jotenkin vaisusti.

Oi miksi, oi miksi kaikki on niin outoa.

Joskus kauan sitten, toisessa todellisuudessa silloinkin, vierastin normisuomalaisuutta; standardionnellisuudeksi sitä kai kutsuin kurkotellesani kohti epäsovinnaisen taitelijaelämän dramaattisia käänteitä ja elokuvallisia kohtauksia. Keskiluokkainen elämänmeno ja sen arkiset rytmit ja rutiinit? Ei kiitos.

Miten paljon siitä nyt haaveilenkaan, kaikesta normaalista. Tänään ihmettelen, kuinka hyvin kaikki oli, herra paratkoon, vain pari kuukautta sitten. Ja kuinka kiittämätön olin, sitä ihmettelen myös; melkoinen mielipaha tuli jo siitä, että eräänkin kirjan taittovaiheessa huomasin kursiivien kadonneen. Selvästi pitää ojentaa mikrofoni Bruce Springsteenille: Now all them things that seemed so important, well Mister they vanished right into the air.

Haluaisin herätä tästä painajaisesta tavalliseen tiistaihin, kun isoin huoli on kadonnut sukka ja Helsingin Sanomien aloitusaukeama raportoi jostain sopivan pienestä: hallitus kaavailee korotusta merimieseläkkeisiin, teatterin kävijämäärät ovat hienoisessa nousussa.

Haluaisin päällimmäiseksi mielipahaksi arkiharmeja, haluan kiukutella tiskikoneen tyhjentämisestä ja ministerin hölmöstä verolausunnosta. Tuo kaikki on nyt luksusta, nykyisen mentaalimaiseman tavoittamattomissa.

Meidät on pantu kollektiiviseen koronatestiin. Nyt koetellaan arvoja, mielentaitoja, henkisiä peruspilareita.

Pitäisi varmaan ajatella isoja. Pitää muistaa 1860-luvun nälkävuodet, espanjantaudit, viime sodat. Emme elä keskiajan ruttokaupungissa. Paljon pahemmastakin on yhteiskuntana selvitty, siispä vähemmästä selvitään. Kenties nyt tarvittaisiin pullo perspektiiviä, kirjailija Erlend Loea lainatakseni.

Mutta enemmän haluan mennä pientä päin. Nyt on oikea hetki käydä kiinni tuttuun ja turvalliseen. Nyt tarvitaan pari pulloa tavallisuutta, Erlend, nyt tarvitaan kaurapuuroa.

Maailmalle emme paljon voi, itsellemme ja lähipiirillemme sen sijaan voimme paljonkin. Kenties koskaan en ole halannut läheisiäni vähemmän kuin viime päivinä, kenties koskaan en ole ajatellut heitä enemmän kuin viime päivinä.

Martti Luther mietti, että jos hän tietäisi maailmanlopun tulevan huomenna, hän istuttaisi tänään omenapuun. Hengenmiehen aatos palasi mieleen, kun viime viikonloppuna osallistuin ystäväperheen maalaustalkoisiin.

Perheessä on pieniä lapsia, maalasimme lastenhuoneen seinää. Tuskin minusta iso apu oli, niin tumpelo olen käytännön toimissa, mutta jotenkin tuo oli tärkeää ja toivoa tuovaa. Silti, kesken kaiken, mieleen pujahti Gallen-Kallelan maalaus Rakennus, jossa nuori perhe rakentaa taloa. Kun taulua katsoo lähemmin, huomaa että yksi rakentajista onkin luuranko.

Ehkä koronakatastrofista on se hyöty, että perusasiat nousevat taas arvoonsa. Elämä ensimmäisenä.