Homo skribens

Julkaistu Bisquitin eli Seppo Ahdin 60-vuotisjuhlakirjassa Bisquit-karaoke, toim. Hannu Harju, Tammi 2004

Kirjallisilla savanneilla vaeltaa monenkirjavaa urosta.

Nuoret nuhaiset miehet. Kirjailijapopulaation nuoren heimon tunnistaa tuoksusta: sekoitus vanhaa ja uutta viinaa, jotain sinistä kasvoissa.

Nuori nuhjuinen mies pursuaa veneeristä lyyrisyyttä, kohdentumatonta vihaa ja katkeruutta, josta kirvonneet säkeet on sullottu Valintatalon muovikassiin. Synopsis on omaperäisyydessään nerokas: miehen odysseia halki huuruisen kaupungin.

Itsekin kovia kokeneet kustannustoimittajat haksahtavat toisinaan genreen, ja kirjamessuilla tavataan baaritiskin ja buffetin välistä kadonnutta muovikassiaan etsiskelevä esikoiskirjailija.

Yksi nuorten mieskirjailijoiden tavaramerkki on transmoderni intelligenssisnobismi. Takakansitekstin sitaatit ranskalaisfilosofien mongerruksista ovat kryptisyydessään sitä luokkaa, että Enigman purkaneet Bletchley Parkin koodinmurskaajatkin heittäisivät pyyhkeen kehään.

Kukonpoikien kantaisää ei varmuudella tiedetä, mutta d(e)na-testien perusteella ykkösepäilty on Pentti S.

Pentti the Greatin perässäryystäjiä riivaa syyhyn ja sankkerin ohella eternaalinen PenaS-kateus. Näiden kesken kapinaansa alkoholisoituneiden skribenttien kännit eivät ole mitä tahansa humputtelua, vaan asianosaiset niputtavat ne osaksi kulttuurihistoriaa. Humalaperformanssit kasvavat täyspitkiksi barokkioopperoiksi, joiden libretoissa pompöösi egotrippailu yhdistyy dekadenttiin itsesäälin.

Keskiäkäiset miehet. Jos nuhanenä ylipäätään varttuu aikuiseksi, hänestä tulee kärttyisä keskiäkäinen mies, jonka tuotanto muistuttaa prostatavaivaisen Don Juanin seikkailuja. Maine on entinen, mutta niin ovat kyvytkin.

Nimen voimalla saa julkaistuksi läjän historiallista proosaa, johon ei koske lukutikullaan edes se uutuuskirjoihin tunnollisesti perehtyvä ähtäriläinen kirjakauppias.

Metsäpalovaroituksen aikana turvallisin loppusijoituspaikka näille saharankuiville ongelmajätteille on sprinklerin alla tai vaahtosammuttimen välittömässä läheisyydessä.

Vuosien saatossa lause tiivistyy ja tylppenee. Kuihtuu lopulta. Hapot jäljellä. Kun pH-arvo laskee tarpeeksi, jäljellä on neljä senttiä katkeroa.

Seestyneen pohdiskelevat humanistiesseistit ovat keskiäkäisen miesjoukon alaheimo. Tarkasti nenän puoliväliin asemoitujen lukulasien yli luotu katse huokuu jälkiviisasta paremmintietämistä. Suupieleen parkkeerattu piippu (keuhkokatarrista kärsivillä rillinsanka) kavaltaa pitkittyneen oraalifiksaation. ”Vai olisiko sittenkin niin…”

Alleviivaavan seesteinen pohdiskelu ”humanismin perinnöstä” ei estä kuulijaa huomaamasta, että se mitä ajatuksesta on jäljellä, katkeilee kuin kansainvälinen kuvayhteys Intervision laulukilpailussa. Tämä ei sinänsä haittaa, sillä the Oivallus ei ole muuttunut miksikään sitten toissavuotisen esseekokoelman.

Älylliset virtaukset ovat kuivuneet katkeruuden seisoviksi lammikoiksi. Uhmakkaan radikaaliuden on korvannut joustamaton konservatiivinen jäkätys.

Veteraanit.Pahan päivän varalta jokaisella kustantajalla on nurkkakaapissaan muutama homehtunut emerituskirjailija, joka edelleen ”ammantaa tekstiensä voiman” autenttisista talvisota- tai evakkomuistoista.

Kustantajat ovat kehitelleet takaumista kokonaisia eepossarjoja. Sääliä tuntematta he lypsävät joulumarkkinoille vielä yhden jatko-osan kuin puolikuolleen lehmän utareista viimeisen tonkallisen tiristävä karjakko.

Ja sitten on tämä Bisquit. Ikuisesti sanaleikki-ikäinen Bisqut.

Biqit kiertää karsinat ketterästi kuin Babe-porsas. Biscit veistelee puujalkoja stahanovilaisella tarmokkuudella, joka saa Vaahteranmäen Eemelin puu-ukkotuotannon kalpenemaan. Ei ole merkityksiä, Dear Bisquid, on vain uusia merkityksiä. Siellä missä muut näkevät sanoja, Piscit näkee sanaleikkejä.

Pisqit, kasvonsa ja käsivartensa Rafaelin enkelille lainannut kerubi.

Ei pidä onnitella jonkun täyttäessä vuosia ennen kuin tietää, millä hän niitä täyttää.

Piskiä pitää. Onnea voittajalle.

– Liisaleena (Jaakko Lyytinen ja Arno Kotro)