Sijansa saivartelullakin

Metro, 22.11.2005

Viime viikolla se taas alkoi, vessanpöntöstä tällä kertaa. Tai ”vessan pöntöstä”, jos tarkkoja ollaan – ja mehän olemme. Huomasin Helsingin Sanomien otsikoineen näyttävästi etusivullaan, että ”vessan pönttöihin heitetään yhä väärää tavaraa” vedenpuhdistamoiden riesaksi.

Palaveri suomen kieltä pääaineena opiskelleen kollegan kanssa oli väistämätön.

– Vessan pönttö. Uskomatonta, että maan arvovaltaisin lehti kirjoittaa sen erikseen.
– Ja sinäkö pistäisit yhteen?
– No kyllä ilman muuta. Onhan se vakiintunut termi kuitenkin. Kuten naapurintyttö. Naapurin naisen kirjoittaisin tietty erikseen.
– Mutta hyväksyisit vessanpöntön? Ei kai pönttö kuulu asiatekstiin, vessasta puhumattakaan.
– Jahas. No olkoon pönttö sitten istuin. Mutta entäs vessa sitten? Toiletti? Ei käy, svetisismiä. Käymälä?
– Ei hemmetti. Näen silmissäni otsikon: ”Kännyköitä putoilee käymälänistuimiin”.
– Mieluummin ehkä ”käymäläin istuimiin”.
Ja niin edelleen, pitkään mutta ei hartaasti.

Perinnönjaossa ilman pilkunviilaus- ja kielipoliisigeenejä jääneille tällaiset keskustelut ovat piinaa. ”Mitä väliä jos viesti menee perille” on tavallisin kommentti. Tässä katsannossa epämuodikas spekulointi kieliknopeilla henkii sivistyneisyyden sijaan pikemminkin ahdaskatseisuutta ja suvaitsemattomuutta.

Kyse on kuitenkin aivan muusta. Autoharrastajalle ei kannata mennä sanomaan, että turhaan asensit uudet vanteet tai puskurit koslaasi, perille pääset yhtä hyvin vanhalla Simcalla. Kun rähjääntynyt lintubongari kompuroi takaisin kaatopaikalta ja kertoo tohkeissaan nähneensä harjalinnun ja aroharmaalokin, en menisi tokaisemaan ”mitä välii?”

Kielenviilaus on harrastus siinä missä postimerkkeily ja lintubongauskin ja se tarjoaa samantyyppistä löytäjän iloa kielinatsin saadessa kokoelmiinsa vaikkapa harvinaisen, jo kadonneeksi luullun kaksoispassiivin arvostetun lehden pääkirjoituksesta.

M.A. Numminen närkästyi taannoin ”eräs”-pronominin käytöstä silloin, kun oikea sana olisi ”yksi”. ”Jos moinen ei lopu”, Numminen uhkasi, ”alan itse vastaavasti laskea ’eräs, kaksi, kolme…!'”

Ihailtava asenne. Omat jäynäni ovat toistaiseksi rajoittuneet kouluaikaiseen puolipisteen ahkeraan viljelyyn sen jälkeen, kun suomen opettaja työtään helpottaakseen tuomitsi koko välimerkin; puolipisteestähän ei pirukaan ota selvää, onko se ihan perusteltu vai ei.

Kaltaistani saivartelijaa hirvittävät erityisesti sellaiset mukaedistykselliset kielen ammattilaiset, jotka muistuttavat, että kieli muuttuu koko ajan eikä ole syytä antaa tiukkoja määräyksiä siitä, mikä muoto on oikea ja mikä ei.

Holtitonta kielenkäyttöä ja korvia vihlovaa suomea sallivista populistisista lepsuilijoista tulee mieleen se rippileirin veljelliseksi heittäytynyt pappi, joka avautui leirin kiroileville, tupakkaa polttaville pahiksille: ”Kyllä mäkin aikoinaan dogasin ja röögasin. Ja niin muuten, Jeesus diggaa sua ihan sikana.” Vaikka en kirkkoon kuulukaan ja suhde yläkertaan on lähinnä olematon, sittenkin arvostan enemmän niitä pappeja, jotka pitävät kunniakkaasti perinteisestä linjasta kiinni.

Pilkunviilausko kuivaa ja huumoritonta? Ei toki. Asiaa harrastavien keskuudessa suomi tarjoaa ehtymättömän ajanvietteen ja sairasta nautintoa, huumoriakin. Ja sääntöjen tunteminen on edellytys sille, että niiden rikkomisessakaan on mitään riemua.

 

Homo skribens

Julkaistu Bisquitin eli Seppo Ahdin 60-vuotisjuhlakirjassa Bisquit-karaoke, toim. Hannu Harju, Tammi 2004

Kirjallisilla savanneilla vaeltaa monenkirjavaa urosta.

Nuoret nuhaiset miehet. Kirjailijapopulaation nuoren heimon tunnistaa tuoksusta: sekoitus vanhaa ja uutta viinaa, jotain sinistä kasvoissa.

Nuori nuhjuinen mies pursuaa veneeristä lyyrisyyttä, kohdentumatonta vihaa ja katkeruutta, josta kirvonneet säkeet on sullottu Valintatalon muovikassiin. Synopsis on omaperäisyydessään nerokas: miehen odysseia halki huuruisen kaupungin.

Itsekin kovia kokeneet kustannustoimittajat haksahtavat toisinaan genreen, ja kirjamessuilla tavataan baaritiskin ja buffetin välistä kadonnutta muovikassiaan etsiskelevä esikoiskirjailija.

Yksi nuorten mieskirjailijoiden tavaramerkki on transmoderni intelligenssisnobismi. Takakansitekstin sitaatit ranskalaisfilosofien mongerruksista ovat kryptisyydessään sitä luokkaa, että Enigman purkaneet Bletchley Parkin koodinmurskaajatkin heittäisivät pyyhkeen kehään.

Kukonpoikien kantaisää ei varmuudella tiedetä, mutta d(e)na-testien perusteella ykkösepäilty on Pentti S.

Pentti the Greatin perässäryystäjiä riivaa syyhyn ja sankkerin ohella eternaalinen PenaS-kateus. Näiden kesken kapinaansa alkoholisoituneiden skribenttien kännit eivät ole mitä tahansa humputtelua, vaan asianosaiset niputtavat ne osaksi kulttuurihistoriaa. Humalaperformanssit kasvavat täyspitkiksi barokkioopperoiksi, joiden libretoissa pompöösi egotrippailu yhdistyy dekadenttiin itsesäälin.

Keskiäkäiset miehet. Jos nuhanenä ylipäätään varttuu aikuiseksi, hänestä tulee kärttyisä keskiäkäinen mies, jonka tuotanto muistuttaa prostatavaivaisen Don Juanin seikkailuja. Maine on entinen, mutta niin ovat kyvytkin.

Nimen voimalla saa julkaistuksi läjän historiallista proosaa, johon ei koske lukutikullaan edes se uutuuskirjoihin tunnollisesti perehtyvä ähtäriläinen kirjakauppias.

Metsäpalovaroituksen aikana turvallisin loppusijoituspaikka näille saharankuiville ongelmajätteille on sprinklerin alla tai vaahtosammuttimen välittömässä läheisyydessä.

Vuosien saatossa lause tiivistyy ja tylppenee. Kuihtuu lopulta. Hapot jäljellä. Kun pH-arvo laskee tarpeeksi, jäljellä on neljä senttiä katkeroa.

Seestyneen pohdiskelevat humanistiesseistit ovat keskiäkäisen miesjoukon alaheimo. Tarkasti nenän puoliväliin asemoitujen lukulasien yli luotu katse huokuu jälkiviisasta paremmintietämistä. Suupieleen parkkeerattu piippu (keuhkokatarrista kärsivillä rillinsanka) kavaltaa pitkittyneen oraalifiksaation. ”Vai olisiko sittenkin niin…”

Alleviivaavan seesteinen pohdiskelu ”humanismin perinnöstä” ei estä kuulijaa huomaamasta, että se mitä ajatuksesta on jäljellä, katkeilee kuin kansainvälinen kuvayhteys Intervision laulukilpailussa. Tämä ei sinänsä haittaa, sillä the Oivallus ei ole muuttunut miksikään sitten toissavuotisen esseekokoelman.

Älylliset virtaukset ovat kuivuneet katkeruuden seisoviksi lammikoiksi. Uhmakkaan radikaaliuden on korvannut joustamaton konservatiivinen jäkätys.

Veteraanit.Pahan päivän varalta jokaisella kustantajalla on nurkkakaapissaan muutama homehtunut emerituskirjailija, joka edelleen ”ammantaa tekstiensä voiman” autenttisista talvisota- tai evakkomuistoista.

Kustantajat ovat kehitelleet takaumista kokonaisia eepossarjoja. Sääliä tuntematta he lypsävät joulumarkkinoille vielä yhden jatko-osan kuin puolikuolleen lehmän utareista viimeisen tonkallisen tiristävä karjakko.

Ja sitten on tämä Bisquit. Ikuisesti sanaleikki-ikäinen Bisqut.

Biqit kiertää karsinat ketterästi kuin Babe-porsas. Biscit veistelee puujalkoja tarmolla, joka saa Vaahteranmäen Eemelin puu-ukkotuotannon kalpenemaan. Ei ole merkityksiä, Dear Bisquid, on vain uusia merkityksiä. Siellä missä muut näkevät sanoja, Piscit näkee sanaleikkejä.

Pisqit, kasvonsa ja käsivartensa Rafaelin enkelille lainannut kerubi.

Ei pidä onnitella jonkun täyttäessä vuosia ennen kuin tietää, millä hän niitä täyttää.

Piskiä pitää. Onnea voittajalle.

– Liisaleena (Jaakko Lyytinen ja Arno Kotro)

Onnex olkoon!

City-lehti, 19.4.2002

Huhtikuussa juhlittavan suomen kielen kunniaksi on syytä kerrata nasaalisoinnikkaan chatti-suomen alkeita.

Espoon seutubussi, torstai klo 15.07:
– Eipä siis vähä siistii ku täl viikol oli niinku se Maikköl Africolan päivä.
– Siis minkä fakin Africolan?
– Kevyt pahvi! Siis sen äijän ketä kääns Kalevalan suamex.
– Ai joku vitun Väinämöinen vai?
– Ei ku vittu suomen kielen keksijä. Äijä ketä kirjoitti gifu-aakkosilla ton Koraanin.
– Jess! Nyt mä hiffaan. Siis kyl mäki oon vittu isänmaalline. Tyyliin ett meil on niinku oma kieli, mut emmä vaan oo mitään vitun museopossee.
– Herää! Siis kelaatsä sit jotain sekedosastoo.
– Jos meitsit diggaa Hege Sorsaa teitsit palvoo jotai vitun Kale Sorsaa.
– Voi tsiisus mitä läppää muija heittää. Isäs oli Kalevi vittu.
– Ei tää oo mikää läppä.
– Esmes must on aivan sairaan hooceetä ett joku rupee urputtaa niinku meidän tsydeemeistä. Kelaa!
– Se on niinku EVVK.
– Jos mä vedän vittu lärvätsalot, se ei öbaut kuulu kellekään.
– Sika siistii. Muija bilettää niin ett naparengas ratkee.
– Just tasan tarkkaan vittu mua ei kiinnosta mitä joku vittu täst kelaa.
– Chatis eile yx urpo jostain Järvenpään persreiästä sano satadilaisii leveix niinku vittu.
– Vittu mikä jyvis. Jos me dokataa Espalla zidukkaa, siin ei jäken apinat paljon juhli.
– Kevyt urpo.
– Hyvät vibat vaan sulle.
– Asbaa. Nou hätä. Et onnex olkoon vaan.

– Liisaleena (Jaakko Lyytinen ja Arno Kotro)