Anna, 12-13/2008

”Lento lähtee koneen saapuessa.” Odotushallissa kaikuva kuulutus hätkäytti, mutta ei siksi, että se muistutti sitkeistä aikatauluongelmista. Syy on pikkumaisempi. Kaltaisiani saivartelijoita korpeaa se, että kailotus meni kieliopillisesti päin mäntyä: lento voi lähteä vasta koneen saavuttua. Kielen rappiota on vaikeampi ymmärtää kuin viallista polttoaineletkua.

Netin keskustelupalstat, joiden rinnalla vessanseinäkirjoitukset näyttävät Petrarcan soneteilta, ovat oma lukunsa. Enemmän ihmetyttää, että asiallisempiin yhteyksiin pukkaa kehnoa kieltä. Isossa lehdessä ”omataan” ja ”laitetaan” minkä keretään. Mihin jäi hyvä periaate, että ruokaa laitetaan ja kaikkea muuta pannaan?

Otsikot valistavat, että ”Kaksi miestä murtautuivat taloon” ja ”Vaaliennusteet olivat pieleen”. Maan päälehdessä ingressi kertoo sävellyksistä, ”jotka on ladattavissa netistä”. Ja miksi puhutaan hälytyskeskusten osaamisvajeesta eikä osaamattomuudesta, tahtotilasta eikä tahdosta?

Sitten ovat vielä yhdyssanat ihan erikseen. Pääuutisissa törmää ”sairaanhoito opiskelijoihin” ja ”% yksiköihin”. Kömpelöstä toistosta on tullut siitäkin viestimien leipälaji: äänisaaliita saalistetaan ja Nokia tavoittaa historiallisen tavoitteen. ”Ota irtiotto” komentaa lehtimainos. Mitä seuraavaksi? Löydä löytö? ”Pintapelastaja pelasti koiraa pelastamassa olevan miehen” -otsikko pysäytti taannoin veret. Mikähän pelastaisi suomen kielen?

Kun kielikyttä avaa lehden, olo on kuin huumekoiralla kolumbialaisen kokaiiniparonin kellarivarastossa. Eikä voi luottaa Alkoonkaan enää! Vai mitä sanoa mainoksesta ”Ennen valvoivat viranomaiset, nyt se on sinun käsissäsi”. Niin mikä? Viranomainen? Toisinaan lipsahdukset tosin ovat hauskoja ja sellaisina melkein jo paikallaan. Yksi suosikeistani on huoltoasemaketjun kannibalistinen tarjous ”lahjakortilla saa syödä kaksi ihmistä oman valinnan mukaan”.

Filosofian kursseilleni joutuneita käy joskus sääliksi.
– Ketä se oli se filosofi kuka heitti huiviin myrkkymaljan? kysyy pahaa-aavistamaton lukiolainen.
– KUKA! JA JOKA!
– Kamoon, nyt ei ole äikäntunti.
– Onpas! Jokainen tunti, jolla käytetään suomea, on myös äidinkielen tunti!

Ateistina voin turvallisesti toivoa, että helvetissä on erityinen VIP-aitaus niille, jotka päättävät viime hetkillä (mieluiten minuutti ennen lehden, kirjan tai muun läpyskän painoon menoa) hiukan ”korjailla” eteensä saamaansa tekstiä. Tekstiensä kieliasua herkeämättä vaaliva tuttavani sai sätkyn, kun hänen kirjoitukseensa oli hyvän tyylin ja kieliopin vastaisesti lisätty pilkut lauseenvastikkeisiin. Kiesus sentään! Näpit irti! Ei galleristikaan sano taidemaalarille, että näytti jotenkin synkältä tuo maalauksen ylänurkka, lisäsin sinne hiukan keltaista (ja samalla roiskui vähän kehyksiinkin).

Hutilointi johtuu liiasta kiireestä tehokkuusvimman piiskatessa alan kuin alan pakkotahtisiin aikatauluihin. Vähemmän ja kunnolla ei olisi hullumpi motto kirjabisneksessäkään. Olen muun muassa opettanut psykologiaa oppikirjasta, jonka selässä lukee ”Lukion spykologia”. Ja onpa postiluukusta kolahtanut kutsukortti, jonka eleganssia himmensi kuoreen kauniisti kirjailtu teksti ”KUSTU”.

Olen tietoinen nipotukseni sietämättömyydestä. Maailmassa on onneksi vielä oikeudenmukaisuutta, ja toisinaan niuhoilu osuu pahasti omaan nilkkaan. Aikoinaan huomasin puolisoni kanssa kaupassa lapun, joka kertoi ”laktoosimattomista” tuotteista. Tuo muoto sitten tarttui kotikieleen ”ostatko laktoosimattoman maidon” -tyyliin, ja paljon käytettynä sanaan tottui niin, että se alkoi tuntua kelpo suomelta.

Kohtalon hetki koitti Iisalmen Rossossa. Olimme istuneet pöytään, saaneet ruokalistan ja kysyin tarjoilijalta asiallisesti:
– Saako tätä mahdollisesti laktoosimattomana? Nuori nainen katsoi pitkään, hymähti ja totesi:
– Joo. Laktoosittomana saa, ja poistui. Melkein minäkin.