Metro, 22.11.2005

Viime viikolla se taas alkoi, vessanpöntöstä tällä kertaa. Tai ”vessan pöntöstä”, jos tarkkoja ollaan – ja mehän olemme. Huomasin Helsingin Sanomien otsikoineen näyttävästi etusivullaan, että ”vessan pönttöihin heitetään yhä väärää tavaraa” vedenpuhdistamoiden riesaksi.

Palaveri suomen kieltä pääaineena opiskelleen kollegan kanssa oli väistämätön.

– Vessan pönttö. Uskomatonta, että maan arvovaltaisin lehti kirjoittaa sen erikseen.
– Ja sinäkö pistäisit yhteen?
– No kyllä ilman muuta. Onhan se vakiintunut termi kuitenkin. Kuten naapurintyttö. Naapurin naisen kirjoittaisin tietty erikseen.
– Mutta hyväksyisit vessanpöntön? Ei kai pönttö kuulu asiatekstiin, vessasta puhumattakaan.
– Jahas. No olkoon pönttö sitten istuin. Mutta entäs vessa sitten? Toiletti? Ei käy, svetisismiä. Käymälä?
– Ei hemmetti. Näen silmissäni otsikon: ”Kännyköitä putoilee käymälänistuimiin”.
– Mieluummin ehkä ”käymäläin istuimiin”.
Ja niin edelleen, pitkään mutta ei hartaasti.

Perinnönjaossa ilman pilkunviilaus- ja kielipoliisigeenejä jääneille tällaiset keskustelut ovat piinaa. ”Mitä väliä jos viesti menee perille” on tavallisin kommentti. Tässä katsannossa epämuodikas spekulointi kieliknopeilla henkii sivistyneisyyden sijaan pikemminkin ahdaskatseisuutta ja suvaitsemattomuutta.

Kyse on kuitenkin aivan muusta. Autoharrastajalle ei kannata mennä sanomaan, että turhaan asensit uudet vanteet tai puskurit koslaasi, perille pääset yhtä hyvin normi-Škodalla. Kun rähjääntynyt lintubongari kompuroi takaisin kaatopaikalta ja kertoo tohkeissaan nähneensä harjalinnun ja aroharmaalokin, en menisi tokaisemaan ”mitä välii?”

Kielenviilaus on harrastus siinä missä postimerkkeily ja lintubongauskin ja se tarjoaa samantyyppistä löytäjän iloa kielinatsin saadessa kokoelmiinsa vaikkapa harvinaisen, jo kadonneeksi luullun kaksoispassiivin arvostetun lehden pääkirjoituksesta.

M.A. Numminen närkästyi taannoin ”eräs”-pronominin käytöstä silloin, kun oikea sana olisi ”yksi”. ”Jos moinen ei lopu”, Numminen uhkasi, ”alan itse vastaavasti laskea ’eräs, kaksi, kolme…!'”

Ihailtava asenne. Omat jäynäni ovat toistaiseksi rajoittuneet kouluaikaiseen puolipisteen ahkeraan viljelyyn sen jälkeen, kun suomen opettaja työtään helpottaakseen tuomitsi koko välimerkin; puolipisteestähän ei pirukaan ota selvää, onko se ihan perusteltu vai ei.

Kaltaistani saivartelijaa hirvittävät erityisesti sellaiset mukaedistykselliset kielen ammattilaiset, jotka muistuttavat, että kieli muuttuu koko ajan eikä ole syytä antaa tiukkoja määräyksiä siitä, mikä muoto on oikea ja mikä ei.

Holtitonta kielenkäyttöä ja korvia vihlovaa suomea sallivista populistisista lepsuilijoista tulee mieleen se rippileirin veljelliseksi heittäytynyt pappi, joka avautui leirin kiroileville, tupakkaa polttaville pahiksille: ”Kyllä mäkin aikoinaan dogasin ja röögasin. Ja niin muuten, Jeesus diggaa sua ihan sikana.” Vaikka en kirkkoon kuulukaan ja suhde yläkertaan on lähinnä olematon, sittenkin arvostan enemmän niitä pappeja, jotka pitävät kunniakkaasti perinteisestä linjasta kiinni.

Pilkunviilausko kuivaa ja huumoritonta? Ei toki. Asiaa harrastavien keskuudessa suomi tarjoaa ehtymättömän ajanvietteen ja sairasta nautintoa, huumoriakin. Ja sääntöjen tunteminen on edellytys sille, että niiden rikkomisessakaan on mitään riemua.