Paikka jota ei ole

/ arnokotro

Metro, 26.9.2006

Televisiosta tuli hiljattain Ray Bradburyn kirjan pohjalta tehty elokuva Fahrenheit 451, joka on tulevaisuuteen sijoittuva totalitaristisen yhteiskunnan ahdistava kuvaus. Itse kirjan luin joskus lukiovuosina, jolloin jostain syystä kiinnostuin paitsi kolkoista dystopioista ennen muuta erilaisista ihanneyhteiskuntamalleista. Muistan jopa Pentti Linkolan ekofasistisen utopian tehneen vaikutuksen – olkoonkin, että itse tuskin pysyisin edes hengissä tässä Suomen takaisin köyhäksi maatalousmaaksi palauttaneessa ekolandiassa.

Suomalaiset ovat historian varrella kunnostautuneet unelmoijina ja utopianrakentajina melkeinpä höyrypäisyyteen asti. Yhteiskuntaromantikot ovat sankoin joukoin lähteneet kaukomaille paratiiseja perustamaan, valitettavan huonolla menestyksellä tosin. Sointula-yhteisön viime vuosisadan alussa Kanadaan pystyttänyt Matti Kurikkakin lopulta häädettiin riitaisasta ihannevaltiostaan, jonka ylevä tavoite oli yhdistellä tolstoilaista pasifismia, Jeesus Nasaretilaisen humanismia ja Karl Marxin yhteiskuntateoriaa.

Kokeilut ovat yleensä päättyneet surkeasti, mutta haaveelliset hahmotelmat ihanneyhteiskunnista ovat kiehtovia. Niissä on jotain ylvästä ja häpeämättömän itsetietoista aikana, jolloin politiikka on latistunut illuusiottomaksi reaalipolitiikaksi ja reagoinniksi päiväkohtaisiin kysymyksiin. Politiikasta tuntuu puuttuvan rohkeutta kokonaisten yhteiskuntamallien hahmotteluun, suuret linjat ja periaatteet ovat kadoksissa, näköalat ovat kapeat.

Mistä saavat yksityiskohdatkaan perustelunsa, jos hukassa on kuva kokonaisuudesta ja päämääristä?

Utopiat poikkeavat vallitsevasta yhteiskunnasta usein siinä, että ne tavoittelevat pysyvää, stabiilia tilaa, perustuvat yhteisomistukseen ja pyrkivät pitämään – ehkä Linkolan luontokeskeistä mallia lukuun ottamatta – kansalaisensa tyytyväisenä. Nykysysteemillehän täysin tyytyväiset kansalaiset olisivat suorastaan uhka, he kun lakkaisivat haluamasta lisää ja vaarantaisivat taloudelle välttämättömän kulutuskysynnän; systeemin käyttövoimana ovat uupumaton työnteko ja ansiokkaasti lietsottu elintasonarkomania.

Ainakin utopistin näkökulmasta kansalaisen tyytymättömyys on irvokas tavoite, ja pitemmän päälle suorastaan mahdoton – utopistinen! – on ajatus ikuisesta talouskasvusta, jonka varaan nykymeno rakentuu.

Toisaalta kiinnostava kontrasti syntyy niinkin, että lueskelee utopiakirjallisuuden rinnalla sellaista sosiaalihistoriaa, jossa hallitsijoiden edesottamusten sijaan tarkastellaan tavallisen kansan elinoloja ja arkea. Ei tarvitse mennä 1860-luvun nälkävuosiin tai Kainuun korpiin, jo tutustuminen vaikkapa työväestön oloihin 1920-luvun Kalliossa auttaa kummasti näkemään, että historiallisessa katsannossa me nykysuomalaiset elämme sosiaaliturvinemme ja perusoikeuksinemme jokseenkin ainutlaatuisessa ihanneyhteisössä. Vielä vahvemmin asia valkenee kun miettii, millaisessa kurjuudessa suuri osa maapallon väestöstä nykyäänkin elää.

Ehkäpä utopioita tarvitaan, mutta juuri utopioina sanan varsinaisessa merkityksessä, ”paikkoina joita ei ole”, majakoina horisontissa. Suurinta vahinkoa syntyy silloin, kun toivevaltioita yritetään kerralla runnoa yhteiskuntateoreetikkojen suunnittelupöydiltä käytäntöön.

Vallankumousten ja verilöylyjen valossa poliitikkojen näkemyksetön puuhastelu lillukanvarsissa taitaa sittenkin olla parasta, mihin tämä eläinlaji on yltänyt.

Kari Kontio R.I.P.

/ arnokotro

Metro, 1.8.2006

Sinä tulit elämääni viime vuosikymmenen alussa. Sinua haastateltiin lehdessä omaelämällisestä romaanistasi Lajinsa viimeinen. Sanoit jotakin sellaista, että heti kiinnostuin kirjastasi. Luin sen kerran. Luin sen toisen kerran ja vielä kolmannenkin. Tutustuin sinuun silloin. Tapasin sinut paljon myöhemmin.

Törmäsin sinuun seuraavan kerran 1996. Helsingin Sanomien viikkoliitteessä tykitit väkevää ja rehellistä tunnustusta alkoholismista ja itsetuhosta. Leikkasin tekstin talteen ja aina uudestaan olen palannut siihen. Joskus monia vuosia myöhemmin Herttoniemen Treffipubissa luin sinulle ääneen omaa tekstiäsi kun mietin, ymmärrätkö enää itse viisauttasi.

Seurasin ryhtymyksiäsi, katsoin televisio-ohjelmiasi, luin oivaltavia kirjoituksiasi. Ihailin kielellistä taituruuttasi; sinulla oli lauseentaju, Kari, se sinulla oli. Ja poikkeuksellinen näkemisen lahja.

Vuosikymmenen lopulla pyysin, että Ylioppilaslehti kutsuisi sinut lehden juhliin – olithan aikoinasi sen parhaita kirjoittajia – jotta lopulta voisin tavata sinut. Mutta sinua ei haluttu sinne, ei enää, en tiennyt miksi. Koskaan en kertonut sinulle, kuinka pitkään puhuin päätoimittajaa ympäri.

Sinut kutsuttiin, ja sinä tulit. ”Mä olen Kari Kontio, sullako on jotain asiaa”, sinä sanoit kun törmäsit eteeni. Ryystit boolia ja pidit pitkän ja polveilevan monologin, jonka käänteissä en kaiken aikaa pysynyt mukana. Ehkä hämmästyit, että tunsin tuotantosi niin tarkkaan, ehkä ihmettelit kun osasin kirjoituksistasi kokonaisia kappaleita ulkoa. Ystäviä meistä ei tullut silloin, ei myöhemminkään. Ystäväksi minä ihailin sinua liikaa.

Mitä sinulle tapahtui, Kari? Muuan läheisesi sanoi kerran, että sielussasi on jokin synkeä sisin, joka vääjäämättä syö sinua, etkä kenties itsekään tiedä mitä ne lopulta ovat, ne alitajunnan tummimmat virrat. Sinun älysi ja herkkävaistoisuutesi antoivat sinun nähdä tarkemmin kuin muut, mutta omassa elämässäsi lahjoistasi oli kovin vähän iloa.

Vai nauroitko sittenkin koko ajan? Olitko sittenkin jollain oudolla tavalla elämässä aidommin kiinni kuin muut? Sinä olit arvoituksellinen ja ristiriitainen mies, sinä jos kuka. Oikeudentuntoinen väärintekijä, eksynyt suunnannäyttäjä, sivistynyt sekopää. Kävelevä paradoksi.

Sinä kuolit kesän kuumimpana päivänä viime kuussa uimarannalla Herttoniemessä. Tiedän että olisit halunnut vielä elää. Muistan miten mekin joskus istuimme iltoja ja iltapäiviä niillä rannoilla ja kallioilla, joimme halpoja valkoviinejä ja annoimme vapaiden assosiaatioiden viedä. Ei tästä niin kovin kauan ole.

Kuolemasi jälkeen helle seisoi painostavana, mutta nyt kesä alkaa taittua hiljalleen syksyksi, me olemme elokuussa jo, ja minä luen taas Lajinsa viimeistä. Se on vangitseva kirja, joka viettelee lukijan kanssasi traagiselle ja rajulle retkelle, vielä kerran. Lasken kirjan kädestäni vasta sen viimeiset rivit luettuani, ne joissa kerronnan vimmainen rytmi jo hidastuu, tyyli tihenee: ”Tästä alkaa sinun tarinasi. Kerro se paremmin kuin minä. Älä myy maatasi. Älä koskaan kuole. Jumala kanssasi.”

Jääkää hyvin

/ arnokotro

Metro, 6.6.2006

Siinä me taas parveilimme lauantaina koulun aulassa ylioppilasjuhlien jälkeen. Apulaisrehtori oli juhlapuhunut ja palauttanut mieliin talven pimeät aamut, joista oli voitollisesti selvitty. Uusi ylioppilas oli puheessaan puolestaan tunnustanut, että olo on yhtä aikaa vapaa ja turvaton.

Lopuksi me opettajat olimme katselleet, kun Sibeliuksen Alla marcian saattelemana te tuoreet ylioppilaat kävelitte juhlasalin paraatiovista vanhempien ja muun suvun onniteltaviksi.

Hetki on teille suuri ja ainutkertainen, mutta aina se koskettaa meitä paatuneempiakin.

Olen saanut lukiossamme kontolleni sellaisenkin oppiainekummajaisen kuin elämänkatsomustieto. Jo oppiaineen nimi vetää nöyräksi. Mitä olen mahtanut osata teille elämästä sanoa, mitä ylipäätään pitäisi? Että elämä on esterata tai nyrkkeilykehä, joka moukaroi jokaisen joskus mustelmille muttei useimmiten niin pahasti, ettei siitä selviäisi?

Vai pitäisikö kertoa, että elämänilo ja hyvä elämä ovat näkökulmakysymyksiä – onni on asenne? Olisiko kenties kliseisesti opastettava, että ongelmat ovat valepukuisia mahdollisuuksia?

Ei, antaa jokaisen kokeilla itse.

Vielä hetken viivymme aulassa ennen kuin katoatte teillenne, meitä on tungokseksi asti, ulkona sataa. Mieleen tulee hetkiä tunneilta, kun olen kysellyt teiltä Spinozan substanssimetafysiikasta, ettekä te oikein ole osanneet vastata. Muistan miten olette kysyneet, miksi edes pitäisi tietää Spinozan substanssimetafysiikasta, enkä minä vuorostani oikein ole osannut vastata. Muistan miten jollakulla on joskus ollut huono päivä, ja olen yrittänyt ymmärtää. Muistan miten minulla on joskus ollut huono päivä, ja te olette yrittäneet ymmärtää.

Kaikkein parhaiten muistan kuitenkin tahallisen ja tahattoman huumorin, ne kaikki koomiset sattumukset, monet naurut. Niitä en koskaan unohda.

Koulu on jännä läpikulkupaikka. Te tulette jostain, viivytte hetken, lähdette pois. Kolmeen vuoteen mahtuu paljon. Te aloitatte arastellen, olette melkein peruskoululaisia vielä. Filosofian johdantokurssilla osa teistä innostuu uudesta oppiaineesta ja päättää lähteä omille löytöretkille filosofian mysteereihin. Joku saa joululahjaksi Sofian maailman, jotkut kantavat lähikirjastosta Nietzscheä ja Sartrea kotilukemistoksi. Monesti ne taitavat jäädä lopulta lukematta, kun uudet asiat ovat taas vieneet.

Valjut tiistaiaamut, viikon viimeiset tuplatunnit, sen tärähtäneenä pitämänne taiteilijan vierailu, penkkarit, bändi-illat ja se yksi lumipallosta rikki mennyt ikkuna – muistoja on paljon. On etsitty ja löydetty, kadotettukin; moni teistä on ehtinyt ihastua, seurustella ja erota, moni sydän on mennyt rikki.

Joku on ollut vaihto-oppilaana Argentiinassa, joku toinen Japanissa, ja me muut olemme uteliaina ja hiukan kadehtienkin eläytyneet kaukomaakokemuksista kertoviin esitelmiinne.

Ja nyt te jo olette lähdössä, juuri kun tutustuimme.

Sade ei laannu, mutta teidän täytyy karata varsinaisiin juhliinne. Jotkut heittävät vielä hätäiset heiheit, sitten tulee tyhjyys.

Opettajainhuoneessa ei ole ketään, puhelin ei enää soi, käytävät kaikuvat hiljaisuutta. Ilmoitustaulukin on tyhjä, mutta huomaan että yhteen seinään on unohtunut lappu, siihen seinään, johon kerättiin opettajilta viestejä koulunsa päättävien kronikkaan painettaviksi. Luen yksinäisen lapun: ”Ahersitte, pulisitte, pohditte, keskityitte, riehuitte, väittelitte, nauroitte, kapinoitte – siis elitte.”

Noin on hyvä jatkaa. Teitä tulee ikävä.

Lasilattian alla

/ arnokotro

Metro, 11.5.2006

Julkisessa liikenteessä on kuluvana keväänä pyritty nollatoleranssiin: juopot ja muut örveltäjät ulos. Lehdet ovat projektia kiitelleet, niska-perse–otteella pellolle heitetyt syrjäytyneet sen sijaan eivät juuri ole ymmärrystä saaneet. Kuvaavaa on, että maan suurimman lehden kolumnisti pitää pultsareita vastenmielisenä porukkana ja kysyy retorisesti, pitäisikö ratikoita terrorisoivia spurguja vielä sääliä.

Tasa-arvokeskustelussa puhutaan lasikatosta, kun viitataan rakenteisiin, jotka työelämässä estävät naisia nousemasta johtopaikoille. Yhteiskunnan pohjakerrosten sukupuolijakauman valossa voisi vastaavasti puhua lasilattiasta, naisia suojelevista kulttuurisista rakenteista, jotka estävät putoamasta pahnanpohjimmaisiksi.

Miesten jalkojen alla ei lasilattiaa näytä olevan, niin miesvoittoista on suomalainen kurjalisto. Nykyisessä naisasiavetoisessa mediailmapiirissä miehinen huono-osaisuus ei kuitenkaan politisoidu, vaan aiheuttaa lähinnä moraalisen närkästyksen. Miesenemmistöisyys yhteiskunnan yläportailla on tasa-arvokysymys, kuraportaan miesvoittoisuus ei ole.

Keskustelun äänilaji olisi toinen, jos ratikat ja metrot olisivat naispuolisen syrjäytyneistön kansoittamia.

Joskus kahta päällisin puolin irrallista keskustelua rinnastamalla voi kehkeytyä huimia asetelmia. Samalla kun riemuitaan siitä, että desperadojengiä lakaistaan pois silmistä, käydään jälleen verokeskustelua. Hetken jo toivoin, että taannoisesta varallisuusveron poistamisesta ja ylimääräisen megapotin jakamisesta superrikkaille olisi edes se hyöty, että hyväosaisten verovalitus olisi hetkeksi laantunut.

Turha toivo. Nyt verokapinan päämaalina ovat perintövero ja progressiivinen tulovero. Onhan se epistä, jos valtio vie pienen siivun vaivoin peritystä, huippuarvoon suhdanteiden ansiosta nousseesta asuntovarallisuudesta. Ja epistä on, että kymppitonnin palkasta joutuu maksamaan suhteellisesti enemmän veroa kuin kahden tonnin liksasta. Tasavero kehiin! Perintövero pois!

Ehdotetut veroreformit tekisivät hurjan loven verotuloihin, vaan mitäpä tuosta. Tulo- ja varallisuuserojen kasvuakaan ei viime aikoina ole pidetty ongelmana: jos rikkaat rikastuvat mutta köyhä ei köyhdy, mistä kiikastaa? Rikkaiden palkitseminenhan on piristysruiske kansantaloudelle ja kilpailukyvylle, ja kyllä siinä köyhätkin hyötyvät hyvinvoinnin läikkyessä välillisesti heidänkin risukasoihinsa.

Se nyt vain ei mene näin. Jos verouudistusten myötä valtion ja kuntien tulopohja pettää, pettää sosiaaliturvakin. Toiseksi köyhyys on pitkälti suhteellista, ja kun tuloerot kasvavat, kasvaa aina suhteellinen, kokemuspohjainen köyhyyskin. Varakkaiden saama ylimääräinen euro sitä paitsi kulkeutuu herkästi suomalaisen yhteishyvän ulottumattomiin siinä missä varattoman lantti menee tehokkaasti kotomaan taloutta pyörittämään.

Ajan oloon kestävintä julkisten paikkojen siistimistä olisi voimavarojen käyttäminen köyhyyden ja asunnottomuuden poistamiseen, vapautuvien vankien tukemiseen ja resurssipulasta kärsivään mielenterveystyöhön. Hyväosaisia voisi lohduttaa samalla leivänmururetoriikalla, jolla alimpia tuloluokkia on lepytelty: köyhät tästä nyt vähän hyötyvät, mutta kyllä siinä välillisesti tippuu murusia teillekin, vaikkapa parempana yhteiskuntarauhana.

Onhan se kivempi, että voi vapaasti käydä kauppakeskuksissakin ilman sisälle änkeytyneitä asunnottomia häiriköitä ja muita spurguterroristeja.

Opet otsikoissa

/ arnokotro

Metro, 11.4.2006

Kovastipa ovat saaneet opettajat huomiota lehdissä viime viikkoina, eikä nyt ole kannettu huolta siitä, miten saisi murrosikäisen Joni-Petterin opiskelemaan innokkaammin ruotsia.

”Opettaja häipyi kesken tunnin, oppilas hakattiin.” ”Opettajien salattu suhde johti surmaan.” ”Opettaja yllytti joukkopahoinpitelyyn.” ”Opettaja heitti oppilasta veitsellä.” Ehkä kuvaavin otsikko on kuitenkin muutaman kuukauden takaa: ”Opettaja riehui samuraimiekoilla.”

Lukijalle syntyy välittömästi hyytävä mielikuva, jossa joukko kirkassilmäisiä koululaisia vapisee luokkahuoneen takanurkassa raivopäisen opettajakörilään huitoessa miekoilla pienokaisten silmien edessä. ”Jos ei meininki muutu, niin…!”

Jutusta paljastui sittemmin, että kahina sattui aamuyöllä eikä miekkamies muutenkaan enää toiminut opettajana. Vaikea kuvitella, että entisen postinkantajan kännisekoilut otsikoitaisiin koko postilaitosta leimaavasti. Kansankynttilyys koetaan niin vahvaksi ja kattavaksi rooliksi, että opettaja taitaa olla opettaja missä ikinä nyt onkaan.

Opettaja ei itse asiassa ole vain yksi ammatti vaan melkoisen monta ammattia. Tavallinen yläkoulun lehtori joutuu normaalin työpäivän aikana hyvinkin kaivamaan itsestään esiin sosiaalityöntekijää, perheneuvojaa, järjestysmiestä, kuraattoria, psykologia, pappia, äitiä, isää ja stand up -koomikkoa ja sitten tietysti sitä fyysikkoa ja kemistiä, joka selittää Newtonin lait ja havainnollistaa katalyytin vaikutusta reaktionopeuteen.

Ja kun homma toimii, eipä sitä tarvitse erikseen missään mainita.

Tein pientä päässälaskua: joka arkipäivä Suomessa pidetään pelkästään yläkoulun oppitunteja lähemmäs 30 000 ja näillä tunneilla istuu kutakuinkin koko ikäluokka tulevista ministereistä metroasemahuligaaneihin. ”Opettaja poltti päreensä” -päivittelyiden sijasta sopisi pikemminkin ihmetellä, miten harvoin opettajat sittenkin menettävät hermonsa ja kuinka hyvin he skandaaleja haistelevan kohumedian, kriittisten oppilaiden ja heidän vanhempiensa valvonnan alla työstään selviävät.

Opettajan ammatti on sikälikin erikoinen, että kaikki tuntuvat olevan sen asiantuntijoita. Yleisönosastoissa käydään jatkuvaa keskustelua oikeista opetusmenetelmistä ja oppilaiden vanhemmat neuvovat omien koulukokemustensa pohjalta, miten heidän lastaan ei ainakaan saisi opettaa. Kun poliitikko puhuu telkkarissa tarzan-englantia, yleisönosasto löytää nopeasti sylttytehtaan: mitähän niille siellä koulussa oikein opetetaan?

Opettajan kestorooli edellyttää, että hänen pitäisi olla aina tavoitettavissa ja valmis käymään iltamyöhään tunnin keskustelun ongelmaoppilaan vanhemman kanssa. Ja mitä opettajakollegojani tunnen, eipä kenelläkään ole siitä halua ja sydäntä kieltäytyä, ja hyvä niin.

Joskus vain soisi otsikoihin nousevan senkin, millä korvauksella opettajat työtään tekevät. Ainakin yksityiskouluissa nuoren lehtorin palkka jää reippaasti alle kahden tuhannen euron, vaikka kuinka olisivat akateemiset maisteritutkinnot ja kasvatustieteet auskultointeineen suoritettuina ja työjärjestyksessä täydet viikkotunnit. Reilun tonnin nettopalkka tuntuu esimerkiksi Helsingin vuokratasoa ajatellen melkoisen jälkijättöiseltä varsinkin jos tosiaan katsotaan, että ammattiin kuuluu ympärivuorokautinen roolinkanto.

Miksihän sitten tämänkin mäkätyksen valossa haluan itse jatkaa opettajana? Siitä yksinkertaisesta syystä, että se on hienoin ammatti minkä tiedän.

Optimismin paikka

/ arnokotro

Metro, 20.12.2005

Metsät tuhoutuvat ja jäätiköt sulavat. Sodat raaistuvat, raaka-aineet ehtyvät, itsekkyys lisääntyy. Tuho tulee.

Helpoin tapa vaikuttaa viisaalta on maalailla tuomiopäivän freskoja ja kauhistella television keskusteluohjelmissa nykymenon hirmuisuutta. Kansakunnan terävimmiksi ajattelijoiksi nostetaan älykköidolseissa ammattisynkistelijöitä, joiden yksinlaulut ovat moneen kertaan kuultuja valitusvirsiä kaiken kurjuudesta.

Yksi puhuu turbokapitalismista, joka on tehnyt suomalaisesta työelämästä darwinistista selviytymistaistelu, ja romantisoi 1800-luvun autuaita aikoja. (Mihin muuten unohtuivat taudit, nälkävuodet ja tavallisen arjen uskomaton karuus?)

Toinen antaa ihmiskunnalle korkeintaan pari sukupolvea aikaa, sitten kaikki on menetetty – miten, se jää epäselväksi, mutta yhtä kaikki, vähintään pistesija älykköäänestyksessä on taattu.

Yhtä vääjäämättömällä logiikalla, jolla leffakriitikko tähdittää pitkäpiimäisen burkinafasolaisen elokuvan mestariteokseksi, älyllisyyden ja pessimismin väliin huitaistaan yhtäläisyysmerkki. Jo tilastojen kysyminen väitteiden tueksi tulkitaan kevytmielisyydeksi: maailma on tuhon tiellä ja sillä selvä, usko nyt, tarvitaan täyskäännös ja toivoa ei ole.

Parhaimmillaan synkistely on toki provokatiivista pessimismiä, herättelyä vastuullisempiin valintoihin. Mutta pahimmillaan se kääntyy tarkoitustaan vastaan ja siitä tulee itsensä toteuttava ennustus. Koska toivoa ei ole, pannaan sitten haisemaan vaan.

Tutkimustieto ja pitkän ajan trendit antavat yllättävää toivoa. Pelätty väestöpommi jäänee suutariksi ja maapallon väkiluku vakiintuu reippaasti alle kauhuskenaarioiden. Esimerkiksi Euroopassa metsäpinta-ala lisääntyy, ja monien sukupuuton partaalle hiipuneiden lajien kannat on saatu suojelutoimin kasvuun. Vesien kuormitus on vähentynyt. Fossiilisia polttoaineita korvaavia energialähteitä kehitetään.

Pahamaineinen globalisaatio, keskinäinen kauppa ja yhteistyö sitovat kansoja yhä enemmän toisiinsa, ja on aika mahdoton kuvitella vaikkapa Saksan ja Ranskan välistä, historiasta useampaankin kertaan tuttua sotaa. Kylmän sodan varjo täystuhokuvastoineen on väistynyt. Kymmeniä miljoonia ihmisiä on nostettu kehitysmaissa koyhyydestä. Koulutus ja lukutaito ovat lisääntyneet. Kehitysmaiden velkojen anteeksiannossa on edistytty.

Ihmiskunta on ovela laji, hyvässä ja pahassa. Jos ihminen onkin toiminnallaan saanut aikaan arvaamattomia ongelmia, sama laji on myös onnistunut voittamaan valtavat vaikeudet esihistorian käsittämättömän kovista oloista alkaen.

Ei ole syytä olettaa, ettei näistä nykyisistäkin ongelmista selvittäisi. Jos arvioidaan nykyaikaa ihmiskunnan kärsimyksien näkökulmasta, reilumpaa olisi verrata tilannetta aiempiin aikoihin kuin teoreettisiin ihanteisiin. Historia on sen sortin verenvuodatusta, luonnonolojen julmuutta, ihmisoikeuksien tallomista ja kaikenmoista barbariaa että hirvittää. Tässä valossa suuri osa ihmiskunnasta elää paremmin ja turvatummissa oloissa kuin koskaan, ja tämä oikeuttaa optimismin, joka pessimismiä paremmin antaa voimia kärsivienkin auttamiseen.

Joulu on rauhan ja toivon aikaa. Kenties kaiken maailmallisen kärsimyksen keskelläkin tänä jouluna on taas enemmän syytä optimismiin kuin koskaan, kun vain oikein katsoo.

Sijansa saivartelullakin

/ arnokotro

Metro, 22.11.2005

Viime viikolla se taas alkoi, vessanpöntöstä tällä kertaa. Tai ”vessan pöntöstä”, jos tarkkoja ollaan – ja mehän olemme. Huomasin Helsingin Sanomien otsikoineen näyttävästi etusivullaan, että ”vessan pönttöihin heitetään yhä väärää tavaraa” vedenpuhdistamoiden riesaksi.

Palaveri suomen kieltä pääaineena opiskelleen kollegan kanssa oli väistämätön.

– Vessan pönttö. Uskomatonta, että maan arvovaltaisin lehti kirjoittaa sen erikseen.
– Ja sinäkö pistäisit yhteen?
– No kyllä ilman muuta. Onhan se vakiintunut termi kuitenkin. Kuten naapurintyttö. Naapurin naisen kirjoittaisin tietty erikseen.
– Mutta hyväksyisit vessanpöntön? Ei kai pönttö kuulu asiatekstiin, vessasta puhumattakaan.
– Jahas. No olkoon pönttö sitten istuin. Mutta entäs vessa sitten? Toiletti? Ei käy, svetisismiä. Käymälä?
– Ei hemmetti. Näen silmissäni otsikon: ”Kännyköitä putoilee käymälänistuimiin”.
– Mieluummin ehkä ”käymäläin istuimiin”.
Ja niin edelleen, pitkään mutta ei hartaasti.

Perinnönjaossa ilman pilkunviilaus- ja kielipoliisigeenejä jääneille tällaiset keskustelut ovat piinaa. ”Mitä väliä jos viesti menee perille” on tavallisin kommentti. Tässä katsannossa epämuodikas spekulointi kieliknopeilla henkii sivistyneisyyden sijaan pikemminkin ahdaskatseisuutta ja suvaitsemattomuutta.

Kyse on kuitenkin aivan muusta. Autoharrastajalle ei kannata mennä sanomaan, että turhaan asensit uudet vanteet tai puskurit koslaasi, perille pääset yhtä hyvin normi-Škodalla. Kun rähjääntynyt lintubongari kompuroi takaisin kaatopaikalta ja kertoo tohkeissaan nähneensä harjalinnun ja aroharmaalokin, en menisi tokaisemaan ”mitä välii?”

Kielenviilaus on harrastus siinä missä postimerkkeily ja lintubongauskin ja se tarjoaa samantyyppistä löytäjän iloa kielinatsin saadessa kokoelmiinsa vaikkapa harvinaisen, jo kadonneeksi luullun kaksoispassiivin arvostetun lehden pääkirjoituksesta.

M.A. Numminen närkästyi taannoin ”eräs”-pronominin käytöstä silloin, kun oikea sana olisi ”yksi”. ”Jos moinen ei lopu”, Numminen uhkasi, ”alan itse vastaavasti laskea ’eräs, kaksi, kolme…!'”

Ihailtava asenne. Omat jäynäni ovat toistaiseksi rajoittuneet kouluaikaiseen puolipisteen ahkeraan viljelyyn sen jälkeen, kun suomen opettaja työtään helpottaakseen tuomitsi koko välimerkin; puolipisteestähän ei pirukaan ota selvää, onko se ihan perusteltu vai ei.

Kaltaistani saivartelijaa hirvittävät erityisesti sellaiset mukaedistykselliset kielen ammattilaiset, jotka muistuttavat, että kieli muuttuu koko ajan eikä ole syytä antaa tiukkoja määräyksiä siitä, mikä muoto on oikea ja mikä ei.

Holtitonta kielenkäyttöä ja korvia vihlovaa suomea sallivista populistisista lepsuilijoista tulee mieleen se rippileirin veljelliseksi heittäytynyt pappi, joka avautui leirin kiroileville, tupakkaa polttaville pahiksille: ”Kyllä mäkin aikoinaan dogasin ja röögasin. Ja niin muuten, Jeesus diggaa sua ihan sikana.” Vaikka en kirkkoon kuulukaan ja suhde yläkertaan on lähinnä olematon, sittenkin arvostan enemmän niitä pappeja, jotka pitävät kunniakkaasti perinteisestä linjasta kiinni.

Pilkunviilausko kuivaa ja huumoritonta? Ei toki. Asiaa harrastavien keskuudessa suomi tarjoaa ehtymättömän ajanvietteen ja sairasta nautintoa, huumoriakin. Ja sääntöjen tunteminen on edellytys sille, että niiden rikkomisessakaan on mitään riemua.

Teetä ja homeopatiaa

/ arnokotro

Metro, 25.10.2005

Uskonasiat ovat viime aikoina puhuttaneet tämänkin palstan kirjoittajia ja näköjään myös kulttuuriministeriä, joka valotti hiljattain elämänkatsomustaan laajemminkin. ”Jos chakrat tai energiavirrat tukkeutuvat – – alkaa oireilla fyysisesti.” ”Reikienergiaan tutustumisen myötä olen lukenut ja keskustellut paljon chakroista.” ”Mähän olen ihminen joka elää täysin intuition varassa. En tee ratkaisuja juuri lainkaan suunnitelmallisesti.”

Voi hyvät hyssykät. Karpela hyvä, olisit nyt vielä ylistänyt homeopatiaa ja valistanut kiinalaisten horoskooppien ikivanhasta, ahdaskatseisen länsimaisen tieteen mennen tullen peittoavasta viisaudesta!

Olen yllättäen huomannut, että tuttavapiirissäni tieteelliseen maailmankatsomukseen pohjautuva ja väitteille hyviä perusteluita edellyttävä ajattelu alkaa jäädä vähemmistöön ja jos jonkinmoinen hömppäuskovaisuus ja rajatietotrendikkyys on voimissaan. Mantrat ovat tutut: ”Länsimainen koululääketiede ei hoida ihmistä kokonaisuutena.” ”Tiede ei voi selittää kaikkea.” ”Kai säkin johonkin uskot?”

Hohhoijaa. Uskon kyllä ja noissa keskusteluissa enimmäkseen siihen, että huonosti menee, kun älykkäätkin ihmiset hukkaavat kriittisyytensä ja haksahtavat humpuukiin. Kuppiladebateissa tieteellistä maailmankatsomusta edustavaa ja johdonmukaista argumentaatioita väitteiden perustaksi edellyttävää keskustelijaa ei aina hyväksytä edes samalle viivalle uusirrationalistien kanssa, vaan hän on välittömästi vaarassa leimautua kaiken henkisyyden elämästään torjuvaksi ahtaanälylliseksi skientistiksi.

Logiikka, pätevä päättely ja argumentointi kuulostavat henkistyneessä hömppäpuheessa jo käsitteinä kiroilulta.

Näin lehdessä sellaisenkin otsikon, joka kertoi presidenttiehdokkaiden olleen ”huuhaa-testissä”. Mainio idea. Olisi hyvä selvittää, kuinka moni valtakunnan korkeinta jakkaraa tavoittelevista uskoo vaikkapa selvänäkemiseen, enneuniin tai astrologiaan.

Jäi lehti ostamatta kun tajusin, että tämäkin testi arvioi kandidaatteja lähinnä tähtimerkkien valossa. Minä ainakin haluaisin tietää, kuinka moni ministeri tai kansanedustaja tekee päätöksiä Karpelan tapaan puhtaan intuitiivisesti eikä järkiperäisesti suunnitellen, rajatiedosta puhumattakaan. (Tunnen muuten psykologin, joka katsoo tarot-korteista tulevat tapahtumat ja ihmissuhteidensa tilan.)

Hömppä on parhaimmillaan harmitonta ajanvietettä, pahimmillaan jopa vaarallista ja uhka oikeusturvalle. Aikoinaan hain opiskelupaikkaan, joka edellytti, että hakemusten pitää olla ehdottomasti kirjoitettu käsin. Luuleeko siis joku pystyvänsä päättelemään hakijoiden käsialasta jotain, vaikka grafologiasta ei ole minkäänlaista tieteellistä näyttöä? Vaikuttavatko syntymäajat työhönottoon? Entä jos tiimiin tarvitaankin sovinnaisen vesimiehen sijasta innovatiivinen skorpioni?

Kun ihmisten luokittelua ja leimaamista esimerkiksi ihonvärin perusteella pidetään asiattomana, toivoisi näin olevan syntymäajankin suhteen.

Ei pidä käsittää väärin. Suvaitsevaisuus kunniaan ja kukin tavallaan. Mutta niin tylsää kuin se joskus saattaakin olla, yksinkertaisesti on olemassa väitteitä, joiden takana on perusteellinen tutkittu tieto ja vahvat perusteet, ja on väitteitä, jotka eivät saa mitään tukea taakseen, jos niitä puolueettomasti tutkitaan. Eikä humpuukiin hurahtaminen ole merkki avarasta ja henkistyneestä ajattelusta, vaan monesti pikemminkin sen este.

Sivistymättömyydellänsäköhän?

/ arnokotro

Metro, 27.9.2005

– Kuka helkkarin McCarthy? Kysymyksen täräytti ystävä keskelle vuolasta kuppilakeskustelua siinä vaiheessa, kun joku väitti mediailmapiirin saaneen mccarthymaisia piirteitä. Äkkiväärä tokaisu löi meluisan seurueen hiljaiseksi.
– Eksä tiedä kuka oli McCarthy?
– En.
– Väitätsä että sä et koskaan ole kuullut McCarthysta?
– Väitän.
– Ootsä tosissasi?
– Olen.

Ihailen ystävääni. Itse pyrin vastaavassa tilanteessa kuumeisesti päättelemään, kenestä mahtaa olla kysymys. Kuulun siihen sakkiin, joka ei vahingossakaan näytä, ettei ole ymmärtänyt vitsiä vaan hymähtelee osaaottavasti mukana eikä ainakaan esitä tyhmiä kysymyksiä. Olen siis niitä, jotka varjelevat kasvojaan –  ja tietämättömyyttään.

Eräs toinen ystäväni on perillä kaikesta, tietolaari vaikuttaa rajattomalta. Vasta äskettäin ymmärsin keskusteluiden kulkua perästäpäin analysoituani, että hän huomaamattomilla aasinsilloilla siirtää aiheen omille bravuurialueilleen ja antaa itselleen syöttöjä, joista sitten laukoo herkullisia erävoittoja. Taito tuokin, mutta liikaa käytettynä melkoinen oppimisen ja katsantokulmien avartumisen este.

Oma kiinnostava ilmiönsä sivistyneisyyden julkituomiseksi on osoittaa tietonsa sijasta se, mistä on – tai väittää olevansa – autuaan tietämätön. ”Kuka Räikkönen?” ”Mikä Idols?” Pahimmillaan ilmiö on silloin, kun henkistyneisyyttä korostetaan tietämättömyydellä asioista, joista kyllä olisi ihan syytä olla perillä: ”Minulla ei ole mitään hajua Suomen budjetin koosta, en tajua numeroista mitään.” Samaan hengenvetoon kuitenkin tiedetään, että kulttuurihankkeisiin aivan varmasti löytyisi varoja nykyistä enemmän.

Tiedän sellaisenkin ihmisen, joka on koko elämänsä lukenut kaiken mahdollisen toisesta maailmansodasta. Hänelle yleissivistystä on se, että pystyy keskustelemaan tuntitolkulla Saksan itärintaman käänteistä. Täydellisen sivistymättömyyden merkki on Kurskin panssaritaistelujen sijoittaminen väärään vuoteen, pienemmäksi järkytykseksi riittää se, että luulee Saksan kuudennen armeijan komentajan olleen Friedrich von Paulus. ”Ei siinä mitään vonnia ole.”

Mitä sitten kuuluu yleissivistykseen, mitä pitäisi tietää ja kouluissakin opiskella? Puunilaissodat, mitokondriot, moolimassat? ”Ei mitään noista”, heitti yksi keskustelun livettyä McCarthysta sivistyksen perimmäiseen olemukseen. ”Faktat löytyvät kirjoista tai kätevämmin netistä”, tämä provosoi, ”ei niitä tarvitse kenenkään opetella”.

Pelottava ajatus minusta. Sivistystä tarvitaan jo sen kehittymiseksi, mitä voisi kutsua maailmankatsomukselliseksi vastustuskyvyksi. Mitä vankempi perussivistys on, sitä vaikeampaa on minkään muodikkaan huuhaa-opin tai ääri-ismin saada jalansijaa.

Irtofaktat eivät päässä pysy, se on helppo todentaa vaikka lukemalla vanhaa historian koevastaustaan, joka on kuin vieraan ihmisen tekstiä. Mutta se jonkinmoinen ymmärrys, joka noista tiedoista mieleen suodattuu ja kehkeytyy, ei katoa. Sivistys on tietämättömyydestä ja suvaitsemattomuudesta kumpuavalle ääriliikehdinnälle parasta vastamyrkkyä – vaikka sitten sitä mccarthyismia vastaan.

Oppia ja ojennusta

/ arnokotro

Metro, 30.8.2005

Mies koputtaa poikansa oveen.
– Jaime, hän sanoo, herää jo!
– En halua herätä, isä.
– Nouse ylös, sinun on mentävä kouluun.
– En halua mennä kouluun.
– Miksi et? kysyy isä.
– Kolmesta syystä, sanoo Jaime. Se on tylsää, lapset kiusaavat minua ja kaiken lisäksi vihaan koulua.
– Katsos, kerron sinulle kolme syytä miksi sinun täytyy mennä kouluun, isä vastaa. Ensinnäkin se on velvollisuutesi, toiseksi olet neljäkymmentäviisivuotias ja kolmanneksi olet sen koulun rehtori.

Luin dialogin hiljattain Anthony de Mellon viisaasta ja herättelevästä kirjasta Havahtuminen, parahiksi ennen kuin työt opettajana koulujen alettua pari viikkoa sitten taas jatkuivat.

Kun kuuntelee ikäihmisten muisteloita, niissä yllättävän usein nousee vuosikymmenten takaisia koulutraumoja pintaan. Ei tarvitse omaakaan muistia kauan tonkia, kun esiin pulpahtaa ätläköitä mielikuvia laulukokeista, liikunnasta ja vähän muustakin.

Liikuntatuntien säälimättömissä joukkuejaoissa saivat luokan lihavat tai muuten vain epäsporttiset kerta toisensa jälkeen vastaansanomattoman näytön siitä, ettei heistä ole joukkueeseen eikä varmaan porukkaan muutenkaan.

Uimaopetus alkoi julmanoloisen naisen koleasti kaakeleissa kaikuvalla karjaisulla ”ykköset kakkoset kolmoset”, jolloin piti tietää, kuuluuko uimataidottomiin, vähän uiviin vai hyviin uimareihin. Uimataidottomat – nämä ykköset – komennettiin styroxpala mahan päällä veteen selälleen ja kokeiltiin, pelkääkö ipana enemmän hukkumista vai altaanreunalla kepin kanssa heiluvaa dominaa. Ja kun muistelee yläasteen musiikintuntia, jolla soololauluvuoro kappaleeseen Ratiriti ralla eteni luokassa riveittäin kuin jokin kaamea spitaaliepidemia, ei heti tule ajatelleeksi, että musiikki on hauska ja rentouttava asia.

Ihmekös tuo sitten, jos näiden pakkonöyryytysten jälkeen laajastakaan suvusta ei tahdo löytyä sukukekkereihin yhtäkään vapaaehtoista juhlapuhujaa. Kesällä olin häissä, joissa morsiamen isä kertoi valvoneensa edellisen yön kokonaan – ei siitä mielenliikutuksesta, että ainoa tytär olisi kohta naimisissa, vaan pelosta, että kompastuu kirkossa kaikkien nähden omiin jalkoihinsa tytärtä alttarille taluttaessaan.

Oppilaiden keskinäisestä kiusaamisesta keskustellaan paljon, mutta aika vähän puhutaan niistä opetukseen juurtuneista käytännöistä ja perinteistä, joista versoo turhaa painetta ja traumaa.

Olen omatunto kolkutellen miettinyt, miten pitäisi suhtautua opiskelijoihin, jotka eivät viittaa oppitunneilla ja osallistu keskusteluun. Perinnehän on, että hiljainen koulukas saa jatkuvasti kuulla olevansa epäkelpo ja passiivinen, ja tästä rangaistaan paitsi alentamalla arvosanaa myös ”piikittämällä” eli kysymällä vaikka oppilas ei viittaa.

Mutta entäs jos joku vain sattuukin olemaan ujo ja seuraa kyllä opetusta, mutta ei uskalla tai halua viitata? Miksi tästä pitäisi rangaista, varsinkin kun kysymys on pitkälti sellaisista persoonan piirteistä, joille itse ei voi juuri mitään voi, ei ainakaan paljon enempää kuin laulukokeessa mokaava epävireiselle äänelleen?

Ankarasti tulkittuna ”jatkuvan näytön” vaatimus voi merkitä joillekin jatkuvaa laulukoetta, niin koulussa kuin elämässä muutenkin.