Metro, 20.12.2005

Metsät tuhoutuvat ja jäätiköt sulavat. Sodat raaistuvat, raaka-aineet ehtyvät, itsekkyys lisääntyy. Tuho tulee.

Helpoin tapa vaikuttaa viisaalta on maalailla tuomiopäivän freskoja ja kauhistella television keskusteluohjelmissa nykymenon hirmuisuutta. Kansakunnan terävimmiksi ajattelijoiksi nostetaan älykköidolseissa ammattisynkistelijöitä, joiden yksinlaulut ovat moneen kertaan kuultuja valitusvirsiä kaiken kurjuudesta.

Yksi puhuu turbokapitalismista, joka on tehnyt suomalaisesta työelämästä darwinistista selviytymistaistelu, ja romantisoi 1800-luvun autuaita aikoja. (Mihin muuten unohtuivat taudit, nälkävuodet ja tavallisen arjen uskomaton karuus?)

Toinen antaa ihmiskunnalle korkeintaan pari sukupolvea aikaa, sitten kaikki on menetetty – miten, se jää epäselväksi, mutta yhtä kaikki, vähintään pistesija älykköäänestyksessä on taattu.

Yhtä vääjäämättömällä logiikalla, jolla leffakriitikko tähdittää pitkäpiimäisen burkinafasolaisen elokuvan mestariteokseksi, älyllisyyden ja pessimismin väliin huitaistaan yhtäläisyysmerkki. Jo tilastojen kysyminen väitteiden tueksi tulkitaan kevytmielisyydeksi: maailma on tuhon tiellä ja sillä selvä, usko nyt, tarvitaan täyskäännös ja toivoa ei ole.

Parhaimmillaan synkistely on toki provokatiivista pessimismiä, herättelyä vastuullisempiin valintoihin. Mutta pahimmillaan se kääntyy tarkoitustaan vastaan ja siitä tulee itsensä toteuttava ennustus. Koska toivoa ei ole, pannaan sitten haisemaan vaan.

Tutkimustieto ja pitkän ajan trendit antavat yllättävää toivoa. Pelätty väestöpommi jäänee suutariksi ja maapallon väkiluku vakiintuu reippaasti alle kauhuskenaarioiden. Esimerkiksi Euroopassa metsäpinta-ala lisääntyy, ja monien sukupuuton partaalle hiipuneiden lajien kannat on saatu suojelutoimin kasvuun. Vesien kuormitus on vähentynyt. Fossiilisia polttoaineita korvaavia energialähteitä kehitetään.

Pahamaineinen globalisaatio, keskinäinen kauppa ja yhteistyö sitovat kansoja yhä enemmän toisiinsa, ja on aika mahdoton kuvitella vaikkapa Saksan ja Ranskan välistä, historiasta useampaankin kertaan tuttua sotaa. Kylmän sodan varjo täystuhokuvastoineen on väistynyt. Kymmeniä miljoonia ihmisiä on nostettu kehitysmaissa koyhyydestä. Koulutus ja lukutaito ovat lisääntyneet. Kehitysmaiden velkojen anteeksiannossa on edistytty.

Ihmiskunta on ovela laji, hyvässä ja pahassa. Jos ihminen onkin toiminnallaan saanut aikaan arvaamattomia ongelmia, sama laji on myös onnistunut voittamaan valtavat vaikeudet esihistorian käsittämättömän kovista oloista alkaen.

Ei ole syytä olettaa, ettei näistä nykyisistäkin ongelmista selvittäisi. Jos arvioidaan nykyaikaa ihmiskunnan kärsimyksien näkökulmasta, reilumpaa olisi verrata tilannetta aiempiin aikoihin kuin teoreettisiin ihanteisiin. Historia on sen sortin verenvuodatusta, luonnonolojen julmuutta, ihmisoikeuksien tallomista ja kaikenmoista barbariaa että hirvittää. Tässä valossa suuri osa ihmiskunnasta elää paremmin ja turvatummissa oloissa kuin koskaan, ja tämä oikeuttaa optimismin, joka pessimismiä paremmin antaa voimia kärsivienkin auttamiseen.

Joulu on rauhan ja toivon aikaa. Kenties kaiken maailmallisen kärsimyksen keskelläkin tänä jouluna on taas enemmän syytä optimismiin kuin koskaan, kun vain oikein katsoo.