Metro, 6.6.2006

Siinä me taas parveilimme lauantaina koulun aulassa ylioppilasjuhlien jälkeen. Apulaisrehtori oli juhlapuhunut ja palauttanut mieliin talven pimeät aamut, joista oli voitollisesti selvitty. Uusi ylioppilas oli puheessaan puolestaan tunnustanut, että olo on yhtä aikaa vapaa ja turvaton.

Lopuksi me opettajat olimme katselleet, kun Sibeliuksen Alla marcian saattelemana te tuoreet ylioppilaat kävelitte juhlasalin paraatiovista vanhempien ja muun suvun onniteltaviksi.

Hetki on teille suuri ja ainutkertainen, mutta aina se koskettaa meitä paatuneempiakin.

Olen saanut lukiossamme kontolleni sellaisenkin oppiainekummajaisen kuin elämänkatsomustieto. Jo oppiaineen nimi vetää nöyräksi. Mitä olen mahtanut osata teille elämästä sanoa, mitä ylipäätään pitäisi? Että elämä on esterata tai nyrkkeilykehä, joka moukaroi jokaisen joskus mustelmille muttei useimmiten niin pahasti, ettei siitä selviäisi?

Vai pitäisikö kertoa, että elämänilo ja hyvä elämä ovat näkökulmakysymyksiä – onni on asenne? Olisiko kenties kliseisesti opastettava, että ongelmat ovat valepukuisia mahdollisuuksia?

Ei, antaa jokaisen kokeilla itse.

Vielä hetken viivymme aulassa ennen kuin katoatte teillenne, meitä on tungokseksi asti, ulkona sataa. Mieleen tulee hetkiä tunneilta, kun olen kysellyt teiltä Spinozan substanssimetafysiikasta, ettekä te oikein ole osanneet vastata. Muistan miten olette kysyneet, miksi edes pitäisi tietää Spinozan substanssimetafysiikasta, enkä minä vuorostani oikein ole osannut vastata. Muistan miten jollakulla on joskus ollut huono päivä, ja olen yrittänyt ymmärtää. Muistan miten minulla on joskus ollut huono päivä, ja te olette yrittäneet ymmärtää.

Kaikkein parhaiten muistan kuitenkin tahallisen ja tahattoman huumorin, ne kaikki koomiset sattumukset, monet naurut. Niitä en koskaan unohda.

Koulu on jännä läpikulkupaikka. Te tulette jostain, viivytte hetken, lähdette pois. Kolmeen vuoteen mahtuu paljon. Te aloitatte arastellen, olette melkein peruskoululaisia vielä. Filosofian johdantokurssilla osa teistä innostuu uudesta oppiaineesta ja päättää lähteä omille löytöretkille filosofian mysteereihin. Joku saa joululahjaksi Sofian maailman, jotkut kantavat lähikirjastosta Nietzscheä ja Sartrea kotilukemistoksi. Monesti ne taitavat jäädä lopulta lukematta, kun uudet asiat ovat taas vieneet.

Valjut tiistaiaamut, viikon viimeiset tuplatunnit, sen tärähtäneenä pitämänne taiteilijan vierailu, penkkarit, bändi-illat ja se yksi lumipallosta rikki mennyt ikkuna – muistoja on paljon. On etsitty ja löydetty, kadotettukin; moni teistä on ehtinyt ihastua, seurustella ja erota, moni sydän on mennyt rikki.

Joku on ollut vaihto-oppilaana Argentiinassa, joku toinen Japanissa, ja me muut olemme uteliaina ja hiukan kadehtienkin eläytyneet kaukomaakokemuksista kertoviin esitelmiinne.

Ja nyt te jo olette lähdössä, juuri kun tutustuimme.

Sade ei laannu, mutta teidän täytyy karata varsinaisiin juhliinne. Jotkut heittävät vielä hätäiset heiheit, sitten tulee tyhjyys.

Opettajainhuoneessa ei ole ketään, puhelin ei enää soi, käytävät kaikuvat hiljaisuutta. Ilmoitustaulukin on tyhjä, mutta huomaan että yhteen seinään on unohtunut lappu, siihen seinään, johon kerättiin opettajilta viestejä koulunsa päättävien kronikkaan painettaviksi. Luen yksinäisen lapun: ”Ahersitte, pulisitte, pohditte, keskityitte, riehuitte, väittelitte, nauroitte, kapinoitte – siis elitte.”

Noin on hyvä jatkaa. Teitä tulee ikävä.