Metro, 27.9.2005

– Kuka helkkarin McCarthy? Kysymyksen täräytti ystävä keskelle vuolasta kuppilakeskustelua siinä vaiheessa, kun joku väitti mediailmapiirin saaneen mccarthymaisia piirteitä. Äkkiväärä tokaisu löi meluisan seurueen hiljaiseksi.
– Eksä tiedä kuka oli McCarthy?
– En.
– Väitätsä että sä et koskaan ole kuullut McCarthysta?
– Väitän.
– Ootsä tosissasi?
– Olen.

Ihailen ystävääni. Itse pyrin vastaavassa tilanteessa kuumeisesti päättelemään, kenestä mahtaa olla kysymys. Kuulun siihen sakkiin, joka ei vahingossakaan näytä, ettei ole ymmärtänyt vitsiä vaan hymähtelee osaaottavasti mukana eikä ainakaan esitä tyhmiä kysymyksiä. Olen siis niitä, jotka varjelevat kasvojaan –  ja tietämättömyyttään.

Eräs toinen ystäväni on perillä kaikesta, tietolaari vaikuttaa rajattomalta. Vasta äskettäin ymmärsin keskusteluiden kulkua perästäpäin analysoituani, että hän huomaamattomilla aasinsilloilla siirtää aiheen omille bravuurialueilleen ja antaa itselleen syöttöjä, joista sitten laukoo herkullisia erävoittoja. Taito tuokin, mutta liikaa käytettynä melkoinen oppimisen ja katsantokulmien avartumisen este.

Oma kiinnostava ilmiönsä sivistyneisyyden julkituomiseksi on osoittaa tietonsa sijasta se, mistä on – tai väittää olevansa – autuaan tietämätön. ”Kuka Räikkönen?” ”Mikä Idols?” Pahimmillaan ilmiö on silloin, kun henkistyneisyyttä korostetaan tietämättömyydellä asioista, joista kyllä olisi ihan syytä olla perillä: ”Minulla ei ole mitään hajua Suomen budjetin koosta, en tajua numeroista mitään.” Samaan hengenvetoon kuitenkin tiedetään, että kulttuurihankkeisiin aivan varmasti löytyisi varoja nykyistä enemmän.

Tiedän sellaisenkin ihmisen, joka on koko elämänsä lukenut kaiken mahdollisen toisesta maailmansodasta. Hänelle yleissivistystä on se, että pystyy keskustelemaan tuntitolkulla Saksan itärintaman käänteistä. Täydellisen sivistymättömyyden merkki on Kurskin panssaritaistelujen sijoittaminen väärään vuoteen, pienemmäksi järkytykseksi riittää se, että luulee Saksan kuudennen armeijan komentajan olleen Friedrich von Paulus. ”Ei siinä mitään vonnia ole.”

Mitä sitten kuuluu yleissivistykseen, mitä pitäisi tietää ja kouluissakin opiskella? Puunilaissodat, mitokondriot, moolimassat? ”Ei mitään noista”, heitti yksi keskustelun livettyä McCarthysta sivistyksen perimmäiseen olemukseen. ”Faktat löytyvät kirjoista tai kätevämmin netistä”, tämä provosoi, ”ei niitä tarvitse kenenkään opetella”.

Pelottava ajatus minusta. Sivistystä tarvitaan jo sen kehittymiseksi, mitä voisi kutsua maailmankatsomukselliseksi vastustuskyvyksi. Mitä vankempi perussivistys on, sitä vaikeampaa on minkään muodikkaan huuhaa-opin tai ääri-ismin saada jalansijaa.

Irtofaktat eivät päässä pysy, se on helppo todentaa vaikka lukemalla vanhaa historian koevastaustaan, joka on kuin vieraan ihmisen tekstiä. Mutta se jonkinmoinen ymmärrys, joka noista tiedoista mieleen suodattuu ja kehkeytyy, ei katoa. Sivistys on tietämättömyydestä ja suvaitsemattomuudesta kumpuavalle ääriliikehdinnälle parasta vastamyrkkyä – vaikka sitten sitä mccarthyismia vastaan.