Anna, 8/2008

Eräs tuttavani ei jaksa lapsia. Kuulin hänen jopa luonnehtineen pikkulapsia ”epäihmisiksi”, heidän kanssaan kun ei edes voi keskustella.

Epäihmisiä? Kattia kanssa! Ainakin oma kokemukseni reilun vuoden vanhasta Kiisa-tyttärestä viittaa ennemmin siihen, että lapsissa ihmisyyden lumoavat puolet tulevat paremmin esiin kuin meissä aikuisissa tosi-ihmisissä.

Harvoin aikuisessa voi kohdata sellaista vilpitöntä iloa, hämmästystä, uteliaisuutta ja teeskentelemätöntä kiintymystä kuin pienissä lapsissa. Tv-uutisten sylkiessä olohuoneeseen aikuismaailman tragedioita ja älyttömyyksiä lapsen kädet, jotka kietoutuvat kaulan ympärille, tuntuvat kaikkea muuta kuin epäihmismäisiltä. Erityisen viehättävää lapsessa on se, että hän ei ole tietoinen liikuttavasta lumovoimastaan.

Toinen kaverini pohdiskeli baarissa, miksi hän itse ei ainakaan vielä voisi hankkia jälkikasvua: ”Evoluutio on muokannut miehestä sellaisen, että se etsii seikkailua. Mies on luotu liikkumaan, ei elämään yhden naisen kanssa kotiluolassa lasten kanssa.”

En viitsinyt puuttua teorian hienoiseen ristiriitaan kehitys- ja luomisopin välillä. Sen sijaan arvelin ihmislajin välttyneen sukupuutolta sen ansiosta, että vanhemman ja lapsen välille on syntynyt sidos, joka on seikkailunälkää vahvempi. Evoluution paine vie myös lasten ääreen, ei vain kapakkaan.

Onpa sekin pelko osoittautunut vääräksi, että lapsellisuus eristää muista ihmisistä. Kavereiden kanssa ei enää istuta iltoja yöhön asti, mutta tilalle on kehkeytynyt muun muassa puistossa säännöllisesti kokoontuva äijärinki, joka lapsien ulkoiluttamisen ohella käy läpi päivänpolitiikat ja privaatimmatkin käänteet.

Viime vuosina olen saanut kunnian päästä sellaisten naljakolumnistien vakiomaaliksi, joille maksetaan palkkaa ihmisten kiusaamisesta. Yleensä huonosti tähdätty luotisade on ropissut pusikoihin, mutta joskus sinnikäs herjaaminen tuo iloisia osumiakin. Yksi näistä kokoihmisistä kirjoitti Kotron jääneen lapseksi, ja se kyllä jossain mielessä pitää paikkansa. Kiisa usein kävelee viereen ja kohottaa molemmat kädet sen merkiksi, että nyt pitää nostaa syliin. Olen kateellinen. Toisinaan haluaisin, että olisi hyväntahtoisia jättiläisiä, jotka nostavat syliin, kun siltä tuntuu.

Noviisi-isät taitavat pohdintoineen, huolineen ja ylpeydenaiheineen olla koomista sakkia. Se huimapäisyys, jolla kirjallisuustieteilijät keksivät merkityksiä nykylyriikan kummallisimpiinkin koukeroihin, on pientä verrattuna optimismiin, jolla kuulen Kiisan osaamissa tavuissa selviä sanoja. ”At!” hän huudahti hiljattain ja nosti leikkisammakon päähänsä, mistä välittömästi päättelin hänen oppineen uuden sanan ”hattu”. Muut suomenkieliset sanat, jotka hän jo osaa, ovat ”amp”, ”au”, ”yvä”, ”atuu” ja ”äiti”, joka huolettoman tasa-arvoisesti tarkoittaa myös isää.

Toki lapsessa työnsä on, ja jos tässä jokin on lapsen ohella kasvanut vuoden aikana niin arvostus suurperheellisiä ja yksinhuoltajia kohtaan. Toisaalta joissakin asioissa lapsi arvaamattomasti helpottaa elämää.

Esimerkiksi matkustamista ajatellen kersoja pidetään hankalina, mutta asiahan on juuri päinvastoin: lapsi helpottaa matkailua. Nyt ei enää tarvitse korvat luimussa selitellä junttimaisia lomakohteitaan, vaan voi reteästi pyyhkäistä Lanzarotelle, ”joka on lapsen kannalta käytännöllinen valinta”. Hiljattain sain tyttärestä oivan tekosyyn poistua puuduttavasta valokuvanäyttelystä – olkoonkin, että hän oli perheestämme ainoa, joka siellä viihtyi.

Äsken Kiisa yritti tunkea Brion puulaatikon rei’istä sisään erimuotoisia palikoita, vaihtelevalla menestyksellä kuten aina. Ennen lopullista epätoivoa menin apuun ja pudotin laatikkoon erityisen hankalaksi osoittautuneen kuution. Kiisa kurkkasi palikan perään, katsoi sitten ihaillen isäänsä, taputti käsiään ja hihkaisi kannustavasti ”yvä!”

Se ei ole epäihmisen puhetta.