Anna, 17/2007

Tytär täyttää ensi viikolla puoli vuotta. Murrosikäisen lapsen äidin tai isän näkökulmasta taival ei varmasti tässä vaiheessa ole kunnolla edes alkanut, mutta minusta tuntuu kuin takana olisi jo kelpo matka.

Vauvan ensi vaiheet ovat tulleet dokumentoiduiksi turhankin tunnollisesti. Digikamera ja vauva muodostavat yhdistelmän, joka pitäisi kieltää perustuslaissa. Välillä tuntuu, että vieraillekin tulee aivan erityinen ilme kun näkevät minun lähestyvän epämääräistä ja lajittelematonta kuvaröykkiötä, jonka aihepiiri liikkuu akselilla vauva nukkuu, vauvaa uitetaan, vauva heiluttaa leikkiapinaa.

Tuoreena isänä luiskahtaa arvaamattoman helposti juuri siihen, mikä lapsiperheissä on ärsyttänyt. Kun koolla on joukko aikuisia, joiden kanssa olisi kiinnostavaa vaihtaa kuulumisia, keskustelu käpertyy paikalle tuotujen lasten edesottamuksiin. Mikään ei ole niin tärkeä asia, ettei puhetta voisi luontevasti keskeyttää ”kattokaa, nyt se kääntyi mahalleen” -kommenteilla.

Mutta niin se vain menee. Evoluutiopsykologia ei ainakaan älykköpiireissä ole kovassa kurssissa, mutta jo lajikehityksen alkuhämärissä aikuisen ja vauvan suhteen on täytynyt lujittua ainutlaatuiseksi perusyhteydeksi ja huolenpidoksi. Jopa yleiskriittiseksi tiedetty tutkija Jukka Relander antoi synninpäästön vauvaa nuuhkaistuaan: ”Evoluutiopsykologia mättää, mutta vauvan tuoksu on poikkeus.” Ja kieltämättä, se murtaa karummankin miehen.

Eihän se elo pelkkää auvoa vauvan kanssa ole, äideillä varsinkaan. Toisaalta olen hämmästynyt siitä, miten vähän vaikkapa yölliset herätykset repivät hermoja, vaikka eivät herkkua olekaan. Jos joku herättäisi minut keskellä yötä ja vaatisi lukemaan kaksi tutkielmaa ja kymmenen uusintakoetta, todennäköisesti hirttäisin hänet jo ihan viidakkovaistojen voimalla verhotankoon ennen kuin olisin edes ehtinyt kunnolla herätä.

Oman lapsen itkuun havahtuessaan päällimmäisin tunne ei ole kiukku vaan huoli. Ja avuttomuus.

Julkisten paikkojen huutokonsertit, onneksi harvinaiset, ovat oma veikeä lukunsa. Kerran matkustimme pahimpaan ruuhka-aikaan täpötäydessä raitiovaunussa, ja juuri silloin vauva päätti aloittaa ennenkuulumattoman, hiukset pystyyn nostattavan parkumisen. Muuten hiljainen ratikka seisoi liikennevaloissa ja näin ihmisten hermostuneet katseet vuoroin vauvassa, vuoroin epätoivoisissa vanhemmissa. Tunsin miten hiki valui ohimoilla.

Olen kehittänyt keittiöpsykologisen teorian, jonka mukaan kiusaantuneisuuden ja suuttumuksen välillä vallitsee negatiivinen korrelaatio. Suomeksi sanottuna: mitä vihaisempi on, sitä vähemmän nolottaa. Kaava pätee myös esimerkiksi esiintymisjännitykseen: jos onnistuu lietsomaan itseensä edes ripauksen pyhää raivoa, epävarmuus häviää.

Tätä psykologiaa yritin soveltaa myös ratikassa. Sisäinen puheeni sai tiukkoja sävyjä: ”Siinähän paheksutte, mutta jonkun ne on lapset ja veronmaksajat tähänkin maahan tehtävä.” ”Mitäs te hyväosaiset maksatte opettajille niin pientä palkkaa, ettei ole varaa omaan autoon.”

Sisäisen märinän logiikka vuoti joka nurkasta: Ratikan kanssamatkustajista valtaosa lienee myös pienituloisia. Minulla sitä paitsi olisi varaa autoon, ongelma lähinnä on, etten osaisi ostaa sellaista, ajamisesta nyt puhumattakaan. Mutta ajatuspuhe toimi, se huojensi olon heti. Emme ole kiusantekijöitä parkuvine lapsinemme, mehän kannattelemme yhteiskuntaa!

Pelkään, että joutava kulissinpystytys alkaa jo varhain. Oikein hätkähdin, kun ensimmäistä kertaa kuulin itseni toteavan tuttavien luona vauvastamme, että ”ei se oikeasti itke noin paljon”. Ei, ei meidän lapsi ainakaan!

Taitaa olla itsekasvatuksen paikka, peli on parasta viheltää heti poikki. Tervettä ylpeyttä pitää tuntea jälkikasvustaan, mutta en halua löytää itseäni kymmenen vuoden päästä soitattamassa lapsellamme pianoa sohvaan istutetuille vieraille, jotka vaivaantuneina yrittävät eläytyä haparoivaan Für Eliseen. Mutta silti ja kaiken uhalla: meidän vauvamme, se vasta puolivuotias, osaa repiä narusta roikkuvan kanan irti. Ihan itse.