Asevelvollisuuden aika on ohi

Aviisi 10/2013

Suomen puolustusta ajetaan umpikujaan. Puolustusmateriaali kallistuu nopeasti, ja samaan aikaan määrärahoja leikataan. Kertausharjoitusten määrä on romahtanut. Riittämättömästi varustellut ja koulutetut reserviläismassat ovat tykinruokaa ammatillistuneen ja teknistyneen sodankäynnin maailmassa.

Ja mitä tekee Puolustusvoimien ja valtion johto? Työntää päänsä pensaaseen ja vannoo liturgisesti yleisen asevelvollisuuden nimiin.

Se on hutera mantra. Jos asevelvollisuus keksittäisiin nyt, se ei menisi läpi, koska uhkakuvat ja sodankäynti ovat muuttuneet. Asevelvollisuus säilyy lähinnä tottumuksen ja perinteen vuoksi.

Kritiikki on hedelmätöntä ilman parempia vaihtoehtoja. Siispä mitä tilalle?

Asevelvollisuuden kannattajat ovat valitettavasti onnistuneet lanseeraaman ajatuksen, että ainoa vaihtoehto nykysysteemille olisi tolkuttoman kallis ”palkka-armeija” – ellei sitten haluta hörhöpasifismin hengessä takoa miekkoja auroiksi.

Ei se niin mene. ”Palkka-armeija” on ensinnäkin väärä termi. Se virittää mielikuvan epäisänmaallisesta ja vaarallisesta joukkiosta, joka tappaa rahasta. Muissa Euroopan maissa – jotka ovat luopuneet asevelvollisuudesta vanhentuneena puolustusratkaisuna – puhutaan ammattiarmeijoista. Eikä Suomessakaan nykyistä armeijan kantahenkilöstöä tituleerata palkkasotilaiksi.

Vaihtoehdot eivät edes ole asevelvollisuus tai puhdas ammattiarmeija. Vihreä miesliike on esittänyt armeijamallin, jonka perustana on vapaaehtoinen asepalvelus ja hyvin koulutetut ja varustetut joukot. Mallia voi kutsua vaikka puoliammattiarmeijaksi.

Vihreiden mallissa jokaisesta ikäluokasta, noin 60 000 miehestä ja naisesta, sotilaskoulutuksen kävisi vajaa 10 000. Tämä tuottaisi sen suuruisen reservin, että sille oikeasti riittäisi ajanmukaista varustusta ja se myös pystyttäisiin kertausharjoituksin pitämään taistelutaitoisena.

Ratkaisu olisi nykyiseen verrattuna kustannustehokas. Asevelvollisuusjärjestelmä on tuhlaileva, koska se kouluttaa vuosittain tuhansittain varusmiehiä, joille ei ole sijoitusta kriisiajan kokoonpanossa. Jos nämä nuoret pääsisivät aiemmin työn ja opiskelun syrjään kiinni, säästyviä varoja voisi käyttää kertausharjoituksiin ja materiaalihankintoihin.

Oma lukunsa on se, että miehille pakollinen asepalvelus on epätasa-arvoinen. Kutsunnat tulevat tasa-arvoa ajattelen pahaan aikaan.

Nuoriin istutetaan aikuisuuden kynnyksellä se asenne, että naiset ja miehet ovat perustavalla tavalla erilaisia. Asevelvollisuus opettaa ajattelemaan, että naisille ja miehille kuuluvat yhteiskunnassa eri laki ja eri tehtävät – jopa siinä määrin, että sukupuoleen perustuvasta velvollisuudesta kieltäytyminen tuo miehelle ehdotonta vankeutta. Asevelvollisuus uusintaa mieheyden militaristista roolivankilaa ja sellaista patavanhoillista sukupuolijärjestelmää, jonka purkamisesta hyötyisivät kaikki.

Nyt meidän on vaikea ymmärtää, että vielä 1970-luvun taitteessa homoseksuaalisuus oli rikos. Yhden sukupolven kuluttua tuntuu yhtä käsittämättömältä, että vielä tällä vuosituhannella Suomen vankiloissa istui ihmisiä sukupuolensa vuoksi tai heihin samasta syystä asennettiin nöyryyttäviä jalkapantoja.

Voimme tietysti olla aikaamme edellä. Yksi tapa on allekirjoittaa asevelvollisuutta vastustava kansalaisaloite.

Silloin ei parinkymmenen vuoden kuluttua hävetä ihan yhtä paljon.

Avoimet ovet

Helsingin Sanomat, 26.1.2013

Pidimme koulussa äskettäin avoimien ovien päivän. Vanhemmat saivat tulla seuraamaan oppitunteja ja tutustumaan jälkikasvunsa opinahjoon.

Äkkiseltään luulisi, että päivä kasaa enimmät paineet opettajille. Oppituntien pitäisi olla erityisen elämyksellisiä ja pysäyttäviä. Historianmaikka pohti, että täytyy varmaan hinata koululle lauma hevosia ja havainnollistaa hakkapeliittojen hyökkäys elävällä voimalla.

Siinäkin pukkaa hikeä pintaan, jos opiskelijat ovat passiivisia tai vastailevat päin seiniä.

Tähän on sentään helppo ratkaisu. Opiskelijoiden kanssa voi etukäteen sopia, että kaikki viittaavat joka kysymykseen, ja ne jotka oikeasti tietävät, viittaavat vasemmalla kädellä. Toimii.

Jos tapahtuma onkin avartava kokemus opettajille ja kotiväelle, nuorille vanhempien läsnäolo voi olla silkkaa piinaa. Omina kouluaikoinani suurin pelkoni oli se, että äiti tai isä änkeäisi koululle, jolloin joutuisin häpeämään silmät päästä.

Mikään ei näytä muuttuneen. Jokin vuosi sitten luokan ovella lukiolainen yritti estää vanhempiensa sisäänpääsyn: ”Jos tuutte sisään, mä nirhaan teidät.”

Vanhemmat uhmasivat kuolemantuomiota. He tulivat tunnille ja isä esitti tyttärensä kauhuksi jopa muutaman filosofisen huomion. Minusta heissä ei ollut mitään hävettävää, eikä objektiivisesti ottaen varmaan ollut omissa vanhemmissanikaan.

Mutta objektiivisuus on ylimainostettua. Tunne ratkaisee – ja lajikehitys, biologia. Meidät on nähtävästi rakennettu niin, että lapsuuden tiivistä kiintymystä seuraa nuoruuden viettivoimainen, myötähäpeästä voimansa ruoppaava irtiotto. Ilman näitä irtiottoja maa olisi täynnä peräkammarinpoikia ja -tyttöjä.

Sitä paitsi onhan draamassa vielä kolmaskin näytös. Pitkän korpivaelluksen jälkeen, jonka aikana vannoo tekevänsä kaiken eri lailla kuin isänsä, huomaa muistuttavansa häntä päivä päivältä enemmän.

Perheessämme on nyt kolme- ja kuusivuotiaat tytöt. Kesken kurahaalarirumban ja kadonneen rukkasen metsästyksen koetan miettiä, miten arvokkaita nämä vilpittömän kiintymyksen vuodet ovat. Joskus tulee sekin hetki, kun 17-vuotias portsari seisoo avoimien ovien päivänä luokan ovella.

Silloin varmasti muistan nämä ajat, kun lapsi pitkään piirrettyään ja monta harjoitusvedosta roskiin heitettyään näyttää kaverilleen aikaansaannostaan, jossa yksi hahmo on selvästi isompi kuin muut: ”Toi on mun isä!”

Auto, osa 2

Anna, 33/2009

Siinä sitä ollaan.

Auto on sammunut risteykseen. Takana, puskurissa kiinni, vaanii kärsimätön autojono. Ajovalot kiiluvat taustapeilissä kuin paholaisen silmät. Hapuilen virta-avainta samalla kun liikennevalot vaihtuvat punaisiksi.

Olen omistanut auton joitakin viikkoja, ja nyt siis pitäisi opetella ajamaan. Turvallisesti. Muina miehinä. Kuin olisi ajanut aina.

Ihan helppoa se ei ole. Vaihteidenkäytön ja muun autonkäsittelyn lisäksi pitää oppia uusia tärkeysjärjestyksiä. Alkuvaiheessa ei tosiaankaan aina mennä sinne halutaan, vaan sinne minne osataan. Virran mukana, vastaan haraamatta. Joskus pitää vain ajaa edellä kulkevan perässä ja toivoa päätyvänsä jonnekin, mistä pääsee poiskin.

Muut autoilijat näyttävät rattiensa takana ärsyttävän rennoilta ja itsevarmoilta. Erityisesti minua risovat liikennevaloissa ikävystyneen näköisinä haukottelevat kuskit. Ei tässä kuulkaa ole mitään haukottelemista. Minulla ainakin pulssi nousee oman ajovuoron lähetessä hyvinkin hölkkälukemiin samalla kun elättelen toivoa mäkilähdöstä, joka onnistuu ilman että moottori sammuu tai auto loikkaa kuin sammakko. (Tai valuu takanatulijan puskuriin.)

Vitsit kengurubensasta eivät enää naurata. Ja taskuparkkeeraukset jätän suosiolla alan harrastajille.

Noviisista tulee helposti vainoharhainen. Oudon kapeanoloista katua ajaessani aloin ylitulkita ihmisten ilmeitä. ”Äijä näytti hölmistyneeltä. Ajanko yksisuuntaista väärään suuntaan?” ”Mitä tuo tuijottaa? Eivätkö valot ole päällä?”

Kuka vielä väittää, ettei keski-ikäisen miehen elämässä ole tarpeeksi jännitystä?

Autoilukulttuuri hämmentää tulokasta. Päällimmäisenä kummastuttaa se, että samalla kun kansalaisten elämää muuten holhotaan ja säännellään hyperturvalliseksi (milloin päiväkotien seinät vuorataan vaahtomuovilla?), liikenteessä saa kaikessa rauhassa kukoistaa todellinen kuolemankulttuuri. Maanteillä autot viuhtovat toistensa ohi ilman suojakaiteita niin, että vain pari metriä erottaa kulkijat hengenlähdöstä.

Varsinainen trilleritunnelma tulee älyvapaista ohituksista; niillä voimansa tunnossa kaahaavat klopit säästävät muutaman minuutin, jotka voi sitten kotona käyttää pleikkarin pelaamiseen. Paha vain, kun koko liikenne näyttää tuulilasin läpi katsottuna melkoiselta pleikkarilta ja videopeliltä.

Jos se minusta olisi kiinni, ohittelu kiellettäisiin muualla kuin ohituskaistoilla kokonaan. Nopeusrajoituksiakin voisi vähän alentaa. Ei meillä niin kiire ole, ja jos onkin, nyt on aika hellittää. Ja säästetäänkö oikeassa paikassa, kun kiihdytyskaistoja tehdään liian lyhyiksi?

Liikenne on selvästi maailma, jossa mieskulttuurin pölhöimmät puolet puskevat pintaan. Olen aina ihmetellyt miehistä kilpailuvimmaa ja paremmuuspakkoa. Leppoisistakin hepuista kuoriutuu sählypeleissä vastustajan jalat tohjoksi hakkaavia taistelijoita, ja liikenteessä ”tota en kyllä päästä ohi” -idiotismi näyttää vallanneen kilpailullisemman sukupuolen, nuoressa polvessa ainakin.

Kun sukupuolten eriarvoinen kohtelu näköjään hiljaisesti hyväksytään yhteiskunnassa, eikö sitä voisi ottaa käyttöön sen ainoan kerran kun pitäisi ja säästää ihmishenkiä: miehille ajokortti vasta 21-vuotiaana ja silloinkin kunnon aivopesun ja kolarikuvien jälkeen!

Muutama viikko hapuilevaa autoilua vaikuttaa arvaamattomasti asenteisiin. Olen julkisen liikenteen väsymätön puolestapuhuja, mutta ainakaan bussikuskit eivät enää saa minulta varauksetonta sympatiaa. Aivan erityiset terveiset lähetän sille kuskille, joka Sörnäisten rantatien pysäkiltä kiilasi bussinsa kuuttakymppiä kulkeneen auton eteen ja näytti vilkkua vasta kun kääntyi. Vaikka etuajo-oikeus onkin, voisikos sitä vilkkua näyttää ajoissa ja katsoa edes vähän niistä peileistä, pliis?

Ihan älytön idea ei olisi sekään, että kouluopetus sisältäisi pakollisen liikennekasvatuksen kurssin ja liikennesääntöjen opettelua.

Se voisi olla todellista terveystietoa.

Tehon ja vihan kulttuuri

Metro, 19.11.2007

Koulusurmien jälkeen opettajakollegani lähetti meilin, jossa hän lainasi kirjailija Alain de Bottonia. Status Anxiety -kirjassaan de Botton toteaa, että ihmisen itsetunto on kuin ilmapallo, jossa on reikä: siihen pitää puhaltaa välittämistä ja rakkautta joka päivä. ”Tuo pallo oli tyhjä”, kirjoitti kollega Jokelan koulusurmaajaan viitaten, ”ollut tyhjä jo ilmeisen pitkään.” Ampujan manifestit eivät anna viitettäkään rakkauden tai myötätunnon läsnäolosta hänen elämässään.

Olen viimeinen ihminen ymmärtämään tekoa. Mikään ei ole tuomittavampaa kuin elämän alussa olevien ihmisten järjetön surmaaminen. Mutta en ymmärrä poliitikkojen kaksoisrooliakaan. On masentavaa katsella heitä valittamassa tapahtunutta samalla kun toisella kädellä on säästetty mielenterveydenhoidosta ja tehostettu koululaitosta suurentamalla ryhmäkokoja. Tehokkuuspakko ei sovi kaikkialle, piste.

Surmien sivujuonteena monet ovat onneksi lopulta sanoneet ääneen senkin, että epämääräiseen luokattomaan lukioon siirtyminen oli emämunaus. Turvallisuudentunne ja yhteisöllisyys ovat tärkeämpiä arvoja kuin monimutkaisen nykykoulun sekavat valinnanvapaudet.

Omalla filosofian kurssillani on parhaillaan 44 opiskelijaa. Tästä joukostako opettajan tulisi tunnistaa vaarallisesti eristäytyvät ja henkisesti pahoinvoivat? Yksinäisestä luokkakaverista ei pidetä huolta siinä missä ennen, kun omia luokkiakaan ei enää ole. Ja yksinäisyys ja viha, toisiaan ruokkien, ovat hirmuinen yhdistelmä.

Nykymenossa vihaaminen tuntuu olevan coolia, kyynisyys älykästä, pilkkaaminen nokkelaa. Netin keskustelupalstat puhkuvat ajan kolkkoa henkeä; ne ovat kuin kansan pimeä alitajunta, kollektiivisen sielun sapekas pohjakerros, joka kihisee anonyymia vihaa. Samalla isoissa lehdissä räksyttää kenenkään ihmettelemättä kirjoittajia, joiden ainoa tehtävä on ihmisten pilkkaaminen ja kaunan kylväminen. Älykästä ja hauskaa? Myötätuntoon vaaditaan paljon enemmän.

Kymmenen vuotta sitten olin Finlandia-talossa kuuntelemassa Dalai-laman mietteitä, ja mieleen jäi hänen rauhanfilosofiansa. Vaikka Tiibet on joutunut Kiinan valloituspolitiikan uhriksi, tämä hengellinen johtaja ei suostu vihaan tai katkeruuteen, vaan pyrkii siihen, mistä käytti termiä ”inner disarmament”, sisäinen aseistariisunta. Siinä elämänvakava tavoite ja sarkaa kynnettäväksi meistä yhdelle jos toisellekin.

Kaupunki kadoksissa

Metro, 10.4.2007

Suur-Helsingin väkiluku ylittää kuulemma näihin aikoihin miljoonan rajan. Ehkä lopultakin Suomen pääkaupunki merkitään koulukarttoihin häpeällisen mustan pisteen sijaan yhtä näyttävällä pallolla kuin maailman oikeat metropolit.

Paluu maanpinnalle on kuitenkin karu. Keskieurooppalaisen urbaania tunnelmaa voi Helsingissä aistia vain lyhyellä pätkällä Pohjoisespaa, Aleksanterinkatua ja Mannerheimintietä, ja siinä se melkein onkin.

Jo vilkaisu metroasemien isoihin reittikarttoihin paljastaa nolon totuuden. Kaupunki-Helsinki on vain läntti Stockmannin liepeillä, loputtomiin jatkuu sitten sitä kaikkea muuta – haja-asutusta, epäkaupunkia, laatikkotalopeltoa, lähiölämpärettä, sinne tänne roiskittuja betonikolosseja ja niiden seassa luikertelevia teitä, joita ei suin surminkaan halua kulkea jalan, tuskin voisikaan.

Asemakaava muistuttaa varpusparvea.

Helsingin keskusta on viihtyisä ja kaunis, niin kaunis että ottaa aivoon, kun se on niin onnettoman pieni. Kohtalokas virhe tehtiin sotien jälkeen, kun kaupungin kasvaessa sen rakentamista ei jatkettu katu kadulta, kortteli korttelilta, vaan alettiin sirotella elementtilaatikoita metsiin.

Voi vain fantasioida, kuinka hienoa olisi, jos kaupunkikorttelit jatkuisivat vaikka Haagaan asti. Nyt jo Mannerheimintien puolivälissä törmää kaupunkimaisten umpikortteleiden sijaan 1950-luvun talomöhkäleisiin, jotka on paiskottu erilleen ja viistoon niin, että urbaania tunnelmaa ei synny, vaikka kuinka kävelisi miljoonakaupungin ydinalueilla.

Vanhojen rakennusten suojelu on nostattanut suoranaisia kansanliikkeitä ja hyvä niin, mutta yllättävän vähän käydään kansalaiskeskustelua itse asemakaavasta, joka kuitenkin määrää sen, rakennetaanko oikeaa kaupunkia vai pelkkää epämääräistä väestökeskittymää, josta jäävät puuttumaan niin maaseudun kuin kaupungin edut ja tunnelma. Minulle kaupunki on toisiinsa kiinni rakennettuja taloja, pieniä kauppoja rakennusten kivijaloissa, jalankulkijoiden vilinää, katusoittajia, raitiovaunuja, sisäpihoja ja kujia.

Kaupunki on katuja, ei teitä.

Ilmeisesti olemme pelänneet tiivistä kaupunkirakennetta ja mieltäneet sen ahtaan synonyymiksi. Mutta eikö kaupunkiin kuulu tiiviys? Ymmärrän kyllä, että kesämökin laiturin viereen ei kaivata naapurin rantasaunaa, mutta kaupunki on toinen juttu. Suomessa on paljon paikkoja niille, jotka etsivät omaa rauhaa, mutta liian vähän niille, jotka etsivät kaupunkia.