Anna, 46/2008

Äskettäin vietimme Kiisa-tyttären kaksivuotissynttäreitä. Kaksi on mainio ikä! Minun puolestani aika saisi vaikka vähän hidastua ja lapsi pysyä tuollaisena pitempäänkin. Hänen kanssaan voi jo käydä puolijärjellisiä keskusteluja – jos kriteeriksi otetaan se, että keskustelun mittaan molemmilla herää edes etäinen aavistus siitä, mistä suunnilleen on kysymys.

Eikä vielä pitkään aikaan tarvitse kantaa huolta siitä, montako siideriä lähti mukaan arvoitukselliselle mökkireissulle.

Toki jo nyt huolestunut isä kehittelee mörköjä tulevasta. Pelkoja ei vähennä se, että tytär on viehtynyt isoon ja hyytävän rumaan leikkigorillaan. Kertonee jotain tulevista poikaystävistä.

Eräs tuttavani huomautti, että elämän kaksi ensimmäistä vuotta ovat kaikkein tärkeimmät, koska silloin ihmiselle muovautuu se perustunto, jonka myötä hän sanoo maailmalle joko kyllä tai ei. En ole aivan varma, natsaako näkemys viimeisimmän psykologian kanssa, mutta jotain tuollaista ounastelen minäkin. Kunpa tyttö kasvaisi ympäristölle uteliaaksi ja näkisi, että se ensisijaisesti on kannustavien ihmisten ja mahdollisuuksien maailma, ei uhkien ja vihamielisyyden tanner.

Toinen tuttava – paljon elämässään tehnyt – kertoi, että kaikki hänen saavutuksensa ovat omissa silmissä himmenneet ajan mittaan, mutta lasten arvo sen sijaan kasvaa hetki hetkeltä, vaikkeivat tietty mitään saavutuksia olekaan. Ja ehkä juuri siksi.

Viisaita nämä tuttavat.

Pienten lasten kehutaan olevan hyviä filosofeja. Sitä en tiedä, mutta ainakin meissä vanhemmissa lapset virittelevät filosofisia taajuuksia.

Kun yhtenä iltana katselin tytärtä puistossa, mietin miten vähän parivuotias todellisuudesta ymmärtää. Eipä ole hajua aurinkokunnan rakenteesta, ei siitä, että kaksi plus kaksi on neljä. Kun seurailee hiljaisessa illassa, miten ämpäriä täytetään hiekalla kymmenettä kertaa, ajatus ehtii hyvinkin karata kosmisiin sfääreihin.

Entä jos lapsen suhde meidän todellisuuteemme on sama kuin aikuisten suhde johonkin korkeampaan todellisuuteen? Aivan kuten kaksivuotias ei voi ymmärtää matematiikkaa, ehkä ihmismieli ei koskaan voisi ymmärtää kosmoksen olemusta ja tarkoitusta, ratkaista olemassaolon mysteeriä. Pienet lapset jännästi opettavat jotain meidänkin pienuudestamme. Jospa me olemme kaikkeuden kaksivuotiaita?

Täytyy tietysti tunnustaa, että parivuotiaan kanssa touhuaminen ei enimmäkseen ole metafyysisten mietteiden juhlaa. Jos lapsi jotain filosofiaa opettaa, niin ehkä sitten elämänfilosofiaa, tärkeysjärjestyksiä.

Kun tytär alkusyksystä totutteli päivähoitoon, startti oli huono. Koetin selittää itkevälle lapselle päiväkodin eteisessä, että isän pitää nyt lähteä, isällä on hommia, mutta yrität olla reippaana vaan ja pian nähdään. Parivuotiaalle ei pidä näyttää omaa huonoa oloaan, mutta kun lapsi itkien yrittää riisua isältään ulkotakkia ja sanoo ”ei ommia, jää isä”, niin kyllä siinä melkein itkee itsekin.

Väkisin tulee miettineeksi, millaista hallaa lapsille tekevät huonosti valitut leikkikalut, eivät niinkään ne lapsille ostetut, vaan aikuisten hinkumat statuslelut – katumaasturit, muskeliveneet, ökyhuvilat – joiden maksaminen tuppaa venyttämään työpäivät stahanovilaisen pitkiksi. Komeaa olisi, jos taloudellinen kunnianhimo vaihtuisi kunnianhimoksi ja kilpailuksi sen suhteen, että osaisimme vanhempina olla paikalla silloin, kun meitä eniten tarvitaan. Kännykkäisänä päivystäminen ei riitä.

Mistä tulikin mieleeni. Kauan sitten jokin lehti tiedusteli näkemystäni siitä, mitkä mahtaisivat olla suomen kauneimmat sanat. Tuolloin en tiennyt, nyt tietäisin. Puoliso nimittäin soitti ja kertoi, että Kiisa, joka ei koskaan ollut puhunut puhelimessa, haluaa sanoa jotakin. Puhelimesta kuului pitkään kömpelöä kolistelua ja tuhinaa, kaupungin melua, tuulen kohinaa. Sitten erottui vieno ja varovainen, hiukan hämmentynyt ääni: ”Hei isä.”

Minulle, tuona tuulisena ja tavallisena päivänä, ne sanat tulivat siinä.