Opettaja, 20/2012

Täytän näinä päivinä 43 vuotta. Tylsä numero. Jos täyttää 20, 50 tai vaikka 65, luvuista tulee mielikuvia. 43 on lasi lämmintä vettä. Eikä elämän tarkoitus sittenkään tainnut olla 42.

Kuuluuko vanhenevan äijän ikäangsti sitä paitsi opettajien ammattilehteen? Jo vain kuuluu.

Opettajan työ on siitäkin kiintoisa, että opiskelijat ovat vanhenemisen peili. Kun aloitin opettajana, olin kolmekymppinen. Tuolloin saatoin vielä helposti tunnistaa lukiolaisten kuuntelemia bändejä.

Nykyään on turha kuvitella tietävänsä, missä nuorten maailmassa mennään. Kun joku ragee tai flippaa, olen ymmälläni. Toisaalta olo on rento. Voin vapautuneesti olla lukiolaisille vanha ja se vähän hassu ukkeli.

Katson epäuskoisena lukiolaisten syntymävuosia. Ensi syksynä lukion aloittavat ovat syntyneet vuonna 1996. He eivät ole käyttäneet markkoja. Neuvostoliitto on heille historiaa vähän samaan tapaan kuin Itävalta-Unkari minulle.

Hiljattain kuuntelin filosofian tunnilla opiskelijan esitelmää, istuin muiden tavoin pulpetissa. Hetkeksi painokkaat argumentit lihansyönnin eettisistä ongelmista vaimenivat taka-alalle. Edessä istuvan opiskelijan niskaa katsoessani tilalle puski hätkähdyttävä harha: olen lukiolainen muiden joukossa. Viimeiset 25 vuotta ovatkin olleet unta.

Pikainen paluu todellisuuteen oli yhtä hämmentävä.

Unista puheen ollen. Yhdessä riipaisevimmista olin Ressun lukion tupakkapaikalla etsimässä sitä tuttua välituntijengiä: Joria, Halosta, Omppua, Juissia. Missään ei kuitenkaan näy enää ketään, ja on oudosti ilta jo. Katu on tyhjä ja taivas loimottaa aavemaisen purppuraisena. Ymmärsin, että kaikki luokkakaverit ovat lähteneet ja siirtyneet elämässä eteenpäin. Ovat perheiden parissa ja oikeissa töissä. Vain minua ei elämä poiminut tupakkapaikalta kyytiin.

En lähde analysoimaan enempää.

Haluaisinko olla nuori taas, toivonko että viimeiset 25 vuotta olisivat tosiaan olleet unta? Taivaan tähden en. Nuoruus on hienoa, mutta en vaihtaisi osia.

Tunnen myötätuntoa lukiolaisia kohtaan. Kun joskus harhaudun selaamaan työpaikkailmoituksia, lähinnä ihmettelen miten kukaan löytää paikkaansa nykymaailmassa, jossa vaaditaan niin penteleesti. Nuorella iällä pitäisi hallita monet kielet ja mitkälie verkkoviritelmät työuran alkuun päästäkseen.

Nelikymppisenä sitä paitsi alkaa viimein seestyä sen verran, että selviää ihmissuhdesotkuista ja elon myrskyistä enimmäkseen kuivin jaloin, eikä silloin kaipaa nuoren mielen myllerryksiä. (Olen muuten niitä opettajia, jotka aivan liian helposti hyväksyvät selitykseksi opintojen takkuilulle eron poika/tyttöystävästä tai koiran kuoleman.)

Turhauttaako vanheneminen? Pateettisella ihmisellä on pateettisia tapoja. Joskus kun ei ole kiire mihinkään, saatan jäädä työpäivän loputtua hetkeksi tyhjään luokkaan.

Hälinän jälkeen luokka tuntuu autiolta ja hiljaiselta. Silloin ehtii myös miettiä työnsä merkitystä.

Kun nuoret lähtevät luokasta, pyyhkiytyvätkö sokrateet ja marxit mielestä saman tien, onko kuilu välillämme liian leveä? Puhuuko heistä joku illalla kaverinsa kanssa siitä, miten elämäntunto on ahdistavan kierkegaardilainen? 

Onneksi me opettajat voimme aina uskotella itsellemme, että oppilaat ja opiskelijat ovat saaneet tunneiltamme matkansa varrelle sellaisia eväitä, joista emme edes koskaan tule tietämään. Että parinkymmenen vuoden kuluttua joku jossain kertoo, miten oivalsi sillä yhdellä tunnilla jotakin hyvin oleellista. Tai sanoo, että se alakoulun luokanopettaja oli valamassa elämälle sellaisia perustuksia, joilla nyt kelpaa seistä.

Ja miksei niin olisi, kun juuri tuon voin sanoa itsekin, 43-vuotiaana äijänä.