Anna, 38/2009

Vuodenajat eivät ole almanakkajuttuja. Vuodenajat tunnistaa tuoksusta, ei kuukaudesta, jota satutaan elämään. Syksy alkaa sinä aamuna, kun ensimmäisen kerran törmää vilakankirpeään ulkoilmaan, jossa on syksyn tuntu. Näin kävi tällä viikolla.

Syksy tuoksuu kansalaisopiston käytäviltä, opinto-oppailta, kirjastoilta, sateelta ja siltä Saarikosken runolta, jossa minä rakastan sinua kuin vierasta maata, kalliota ja siltaa ja yksinäistä iltaa.

Syksy tuoksuu suunnitelmilta. Ryhtymyksiltä ja repsahduksilta. Se tuoksuu taantumalta ja lamalta, työttömyysluvuilta. Syksy näyttää huolestuneilta ministereiltä, tiedotustilaisuuksilta, loisteputkien kalpealta valolta.

Kun telkkari näyttää arkistopätkää viime lamasta, siinä on syksy.

Kalenteriin ei voi luottaa siksikään, että vuosi ei ala tammikuusta: vuosi alkaa elokuusta ja siihen se päättyy. Syksyn sielu on ristiriitainen sekoitus loppua ja alkua, kesän muistoja ja tulevan odotusta.

Jos syksy olisi viikonpäivä, se olisi sunnuntai ja maanantai samassa paketissa.

Kun käy ensin peruskoulua yhdeksän vuotta, perään muita kouluja toisen mokoman ja vielä hakeutuu opetusalalle, vuoden hahmottaa ensimmäisistä koulupäivistä alkavana laskeutumisena talveen ja sen seisahtuneisiin päiviin.

Koska vuosi vaihtuu elokuussa, en tee uudenvuodenlupauksia. Teen uudensyksynlupauksia. Tai oikeammin: syksy antaa lupauksia minulle. Aivan kuin se sanoisi, että kaikki on mahdollista.

Syksy on väkevä ja syvältäruoppaava vuodenaika, se on peruskysymysten ja pysähtymisen, elämänfilosofian ja kauaskatsomisen aikaa verrattuna selvästi kepeämielisempään kevääseen tai kesään.

Jotkin sanonnat kaipaisivatkin tarkistusta. Miksi iästä puhuessamme kerromme jonkun olevan 15-kesäinen? Osuvampaa olisi, jos sanoisimme hänen olevan 15-syksyinen.

Eletyt syksyt, niin uskon, jättävät syvemmät jäljet kuin kesät.

Vuodenajat jäsentyvät lauluin, tiivistyvät niihin, muistetaan niistä. Syksyn laulu, aivan ehdottomasti, on Erna Tauron ja Tove Janssonin Höstvisa, se kaihoisankaunis kappale, jonka kertosäe kehottaa suomeksi ”Kiirehdi rakkain, kun rakkaus kutsuu…”. Vaikka aikaa olisi kulunut kuinka, näen elävästi yläasteen luokkahuoneen, kun lokakuu valuu tihkuna ikkunaruutuun ja kersat näennäisen vastentahtoisesti mutta silti mukanaeläen laulavat ”Nyt majakat me näämme, kun myrsky raivoaa, tuuli vaahtopäiden äänen tänne kantaa…”.

Syyslaulu ja Suvivirsi ovat sen akselin navat, jonka varassa vuosi pyörii.

Suomalaiseen vähän melankoliseen mieleen syksy istuu kuin tuoppi työttömän kouraan. Ei ole sattumaa, että yksi suosikkikappaleistamme on Juicen Syksyn sävel, eikä sattumaa liene sekään, että eniten kuollaan oman käden kautta juuri silloin, kun pimeys väistyy huhtikuussa, ei syys- tai lokakuussa. Lokakuu on meidän juttu: we have sauna and sisu and this thing called syksy.

Kaikissa lähdöissä, tapahtuivatpa ne milloin vain, on syksyä. Syksyä on kesäkuisessa ja aurinkoisimmassakin vilkutuksessa laiturista loittonevalle veneelle. Syksyä on työkaverin päällepäin hilpeissä läksiäisissä ja eläkkeelle pääsyissä, sitä on palanen kaikissa hyvästijätöissä ja niissä pienissä hetkissä eteisissä ja ovensuissa, joina lähdön haikeus läikähtää sisuskaluissa.

Lukaisin hiljakkoin toistamiseen Anja Snellmanin viiltävän romaanin Äiti ja koira, jossa myöhäiseen keski-ikään ehtinyt pariskunta eroaa, kun mies alkaa seurustella nuoren naisen kanssa. Jätetty, perheelleen omistautunut vaimo jää yksin ja kokee itsensä rupsahtaneeksi ja ikälopuksi; elämä tuntuu eletyltä, tulevaisuus tyhjältä ja lyhyeltä. Hän puhuu unissaan ja toistelee silloin irrallisia lauseita kuten ”talvi tulee ja vie kaikki laiturit”. Tai ”yö pimenee, naakat tulevat”.

Nuo lauseet syöksyivät tajuntaani. Niissä on syksyä. Samoin kuin näissä kaikissa pitenevien varjojen illoissa, jotka kuljettavat yötä kohti, sitä jota rakastamme.