Kuka olin, kuka olen

Apoteekki-lehti, elokuu 2015

He ovat nuoria, tulevaisuutta täynnä. He ovat kauniita, komeita, kielitaitoisia. Salilta tulossa tai salille menossa. Maailma ympärillä on suurta lupausta ja mahdollisuutta. Lääkis vai välivuosi matkustellen? Mieluusti molemmat, kiitos!

He ovat lukiolaisia ja tulleet minulle opettajantyössä tutuiksi.

Välissämme on pian kolmekymmentä vuotta. Mutta muistan kyllä kun olin kahdeksantoista. Viikonloppuisin tuli tavaksi kiskoa halpaa unkarilaista valkoviiniä pohjiksi ennen livahtamista kaupungin yöhön. Yhtälö on tunnetusti yksinkertainen: nuoruus plus viinipullo on yhtä kuin hybris. Kaikki on mahdollista. Ilta on seikkailu, koko elämä on, antakaa tietä!

Muistan myös näyn olohuoneessa. Vanhemmat nököttivät sohvalla ja odottivat A-studiota tai Ajankohtaista kakkosta. Illan kohokohta: veropoliittinen keskustelu heti uutisten jälkeen.

Muistan kuinka säälin heitä. Muistan miten vannoin, että tuollaista ei minusta tulisi. Elämä on löytöretki ja omat vanhempani, herra paratkoon, jumittivat rannalla.

Vaan kuinka kävikään. Viihdyn kotona. Minua hirvittää jos menen elokuviin ja huomaan, että leffa päättyy vasta vähän ennen puoltayötä. Katson telkkarin ajankohtaisohjelmia. Mukavuudenhalu voittaa seikkailunhalun.

Minusta on tullut A-studiomies.

Onko jotain menetetty? Kaipaanko takaisin, kadehdinko lukiolaisia?

En tunnusta. Nuoruus on monessa suhteessa upea keksintö – myös siinä, että se pitää elää vain kerran.

Usein teen elämänkatsomustiedon kokeisiin soveltavia tehtäviä ja haastan opiskelijat pohtimaan omaa elämäänsä: arvojaan, päämääriään, toiveitaan, pelkojaan. Ja koevastauksista ja oppimispäiväkirjoista ne voi nähdä, nuoruuden monet kasvot. Ei, elämän aamupäivä ei olekaan ensisijaisesti aurinkoa, suudelmia ja suunnitelmia. Se on myös huteraa hukassaoloa, epätietoisuutta, surua. Vanhempien avioeroja ja omia vereslihaisia ensirakkauden loppuja, riipivää kaipuuta, tulevaisuuspelkoja. Kaikki voi olla hallitsemattoman suurta, kysymyksiä myöten: kuka minä olen?

A-studiomiehellä on helpompaa.

Nuoruutta ei pidä tuhlata, sanotaan. Ei niin. Pitää elää, tehdä tyhmyydet, kolkutella rajoja, uskaltaa. Jokaisen sukupolven on vuorollaan kokeiltava, voisiko kaiken tehdä toisinkin. Liika sovinnaisuus ei ole tarpeen, keskiluokkaiseksi sohvasuomalaiseksi ehtii kesyyntyä myöhemminkin.

Vähemmän puhutaan keski-iän tuhlaamisesta. Siitäkin pitää ottaa hyöty irti. Vetreässä 46 vuoden iässä olen huomannut, että iän karttuminen tekee mentaalisesti mahdolliseksi paljon sellaista, mihin minusta ei nuorena olisi ollut. Vietän iltoja lasten kanssa pelkäämättä, että jossain on juhlat ja nyt ne menevät ohi. Vuodet tuovat sellaista mielenrauhaa ja levollisuutta, josta nuorena saattoi vain haaveilla. Tai oikeammin: siitä ei älynnyt edes haaveilla.

Jos nuoruuden tuhlaa liialla varovaisuudella kun pitäisi leikkiä mahdollisuuksilla, keski-iän tuhlaa leikkimällä nuorta. Minusta on vapauttavaa olla opiskelijoiden silmissä se vähän hassu ukkeli, joka ei taatusti tiedä, mitä vloggaaminen tarkoittaa.

Onkin jotain, mitä meidän ukkeleiden pitää varoa. Ei se, että joskus olimme itse nuoria, tee meistä nuoruuden asiantuntijoita. Me muistamme väärin. Me unohdamme väärin. Meidän nuoruutemme oli monella tapaa erilainen, ja jokaisen nuoruus on vielä omanlaisensa..

Kaikkein viimeiseksi nuoret haluavat kohdata alentuvaa ymmärrystä. Sitä me keski-ikäisetkin vähiten kaipaamme.