Anna, 50/2009

Tässä vaiheessa vuotta on tapana vilkuilla taustapeiliin ja summata vuoden tärkeimpiä tapahtumia. Pian viestimet tarjoavat meille koosteena sikaflunssaa, Obamaa, vaalirahaa, finanssikriisiä ja Arctic Seata.

Tärkein uutinen kerrottiin kuitenkin muutama viikko sitten. Nopeasti sivuutetun jutun mukaan Afrikan väkiluku on noussut yli miljardiin. Väestö kasvaa hurjasti muun muassa siksi, että naisilla ei ole mahdollisuutta perhesuunnitteluun.

Väkiluvun kasvu ei ole iso uutinen, koska se tapahtuu tasaisesti, vähän kuin huomaamatta.

On skandaali, että väestöohjelmiin ei löydy tarpeeksi rahaa. Tyttöjen koulutus ja naisten aseman parantaminen ovat avainasemassa. Ja voisikos ne uskonnolliset houreet ehkäisyn syntisyydestä jo vähitellen jättää?

Pahenevaa liikakansoitusta luulisi ykkösuutiseksi, koska se on kaikkien ympäristöongelmien äiti. Näpertely suodattimien ja päästösopimusten kanssa ei auta, jos meitä on aivan liikaa.

Ja nimenomaan meitä, ei niitä. En ymmärrä rikkaiden, ympäristöä eniten kuormittavien maiden huolta alentuneesta syntyvyydestä. Syntyvyyden lasku missä tahansa on parasta, mitä palloparallemme voi tapahtua.

Sitten ajatus laskeutuu maailmamietteistä oman elämän käänteisiin vuonna 2009.

Meidän perheessämme väestö räjähti yhdellä lapsella lisää, siinä meidän isoin tapahtumamme ja ekologinen syntimme. Myönnän, että perhesuunnittelussa ei annettu sijaa ympäristökysymykselle. Ehkä kaksi lasta ei ole kovin paha?

Lapsi on ihme. En vieläkään ole täysin tottunut ajatukseen, että olen kahden tytön isä. Sekin hämmentää, että nuo kaksi pikkuolentoa ovat antaneet jotain sellaista, mihin monen vuoden filosofian opinnot eivät pystyneet. He ovat vieneet jonkin turhuudentunteen pois.

Tuli myös muutettua. Karseaa hommaa, en halua muistella sitä. Vieläkin kouraisee, kun näen kaupassa pahvilaatikon, jossa lukee Premium Bananas.

Täytin neljäkymmentä. Nelikymppisyys on hienoa, koska tämän ikäinen otetaan edes jokseenkin tosissaan. Kun nuorena puhui vaikka nyt uskonasioista, se oli murrosikäisen kapinaa. Eläkeläisen jutut pannaan vanhuudenhuurujen piikkiin, ja välissä vaanii aika, jolloin kaikki tulkitaan viidenkympin villitykseksi. Nelikymppisen puheita ei nähdä ikäkriisin valossa. Toivon niin.

Mitäpä muuta? Tuli ostettua elämän ensimmäinen auto, eikä siitä sen enempää. Tai tämän verran: hengissä ollaan edelleen.

Mutta nämä ovat pintaa, tapahtumia, joilla vastataan kun kysytään, mitä kuuluu. Millaisia vaivihkaisia muutoksia löytyy taustalta, niitä tasaisia ja huomaamattomia? Huomionarvoista kun eivät oikeastaan ole käänteet, vaan päinvastoin kaikki se, mikä arkisesti ja käänteittä tuuppii johonkin suuntaan.

Pelkään vähittäistä kyynistymistä, turtumista, tunteiden valjuuntumista. Katselen kolmevuotiasta ja mietin, milloin itse olen haltioitunut mistään samalla tavalla kuin hän joka päivä. Lapsi kävi teatterissa ja katsoi lähes tunnin kestäneen näytelmän hievahtamatta ja niin vahvasti mukana eläen, että vielä paljon myöhemmin kyseli, miksi näytelmä päättyi.

Milloin viimeksi olen katsonut elokuvaa tai näytelmää yhtä lumoutuneena? Toisaalta en enää kiukuttele kuin kolmivuotias. Tai ainakaan yhtä usein.

Pelkään vaivihkaista mukautumista keski-ikäiseen elämäntapaan, jossa ydinperheet eristäytyvät asuntovelkoineen ympäri esikaupunkia ja tapaavat toisiaan vasta virkamiesmäisen suunnittelun jälkeen. Pelkään kohdata muiden keski-ikäisten katseita, joissa sanattomana häilyy kysymys: tällaisiako meistä sitten tuli, yhtä aikaa laumaihmisiä ja silti jotenkin yksinäisiä? Miksei enää heräillä puoliltapäivin kavereiden sohvilta?

Samalla aavistelen, että vielä joskus muistelen juuri näitä vuosia, kun lapset ovat pieniä, elämän parhaana aikana.

Jollain hyvin keski-ikäisellä tavalla huomaan ajattelevani niin jo nyt.