Anna, 25-26/2007

Luukusta kopsahti keväällä kirje, jossa tiedusteltiin halukkuutta osallistua ala-asteen luokkakokoukseen. Arvostan sosiaalista improvisaatiokykyä ja olin juonessa oitis mukana samoin kuin niin moni muu, että kiinnostava kokous saatiin aikaiseksi.

Siinä sitten istumme sovittuna iltana ravintolassa, ja sisään valuu vanhoja koulukavereita, joiden entreé on joka kerta jotenkin koominen. Vai mitä ajatella tilanteesta jossa ihmiset istuvat pöydässä ja katsovat tulijoita, jotka tupsahtavat paikalle kuin aikakoneesta?

Yhtä aikaa tuttuja, samalla vieraita.

Välillä ei tiedä, kumpi hämmästyttää enemmän – se miten erilainen ihminen on 12-vuotiaana vai se, miten samanlainen.

Kumman helposti ne löytyvät jutuistamme taas: persoonallisen ja pidetyn opettajamme erikoisimmat tempaukset, kansanhiihto ja hihanpieleen ommeltu suoritusmerkki, avattuun pulpetinkanteen rakennettu flipperi, sadistinen uimaopetus ja se yksi perustamamme salaseura.

Osa muistoista hämmentää. Parin nimen mainitseminen hiljentää pöydän, ja  joku on jo joukosta poissa. Puhe kääntyy erääseen koulukiusattuun, ja huomaan monen meistä ottavan lasistaan pitemmän huikan. Miksei kukaan puuttunut kiusaamiseen, oliko joku itse asialla? Yksi yrittää lohduttautua, että kiusattu on menestynyt elämässään hyvin, näin hän on kuullut.

Pääosin muistot naurattavat. Yhdessä tarinassa äitini oli luvannut katsoa luokkamme kaksospoikien perään, joiden piti käydä ilmoittautumassa hänelle aina koulun jälkeen. Koska äitini ei erottanut, kumpi on kumpi, toinen kävi ilmoittautumassa kaksi kertaa ja toinen pääsi teilleen.

Me sallimme huumorin, pienen naljankin. Saan kuulla melkoista herjaa jonkun tuodessa pöytään juotavaa: muille kannetaan olutta ja viiniä, minulle vesilinjani vuoksi drinkki nimeltään Titanicin tuho. Jäävesi kirvoittaa vitsejä ja arvailuja ajalta ennen tipatonta elämää.

Yksi meistä, viiden laudaturin ylioppilas, on liikennelaitoksen lipuntarkastaja ja joutuu kertomaan, erikoistutaanko opinnoissa busseihin tai ratikoihin tai peräti Suomenlinnan lauttaan.

Kukaan ei ota juttuja liian vakavasti. Ei ottanut silloin, ei ota nyt.

Luokkakokouksien sanotaan olevan esittämisen taidetta. Niissä otetaan väliaika ja katsotaan, kuinka pitkälle kukakin on päässyt. Nokialla johtajana toimiva mies – paras kaverini alaluokilla – kertoo työnsä olevan aika ajoin niin sielutonta, että sitäkin tärkeämpää on tietää, millaisista kuviosta on lähtöisin. En näe onnellisuusmuureja, vaan yhdessä ihmettelemme elämän kummallisia käänteitä.

Myönnän olevani parantumaton nostalgikko. Saatan käydä vanhojen kotitalojen ja työpaikkojen pihoilla ja porraskäytävissä kokeilemassa, millaisia tuntemuksia tutuista näkymistä ja hajuista herää. (Kerran epäluuloinen asukas pysäytti ja kysyi, mitä etsin. ”Lapsuutta”, vastasin, mikä ei lainkaan vähentänyt hänen epäluulojaan.)

Huomaan etten ole patetiassani yksin. Jopa ne jätkät, jotka kouluvuosina peittivät herkkyytensä ja syvätuntoisuutensa, tunnustautuvat nostalgikoiksi. Nokian johtajakin kertoo käyneensä muinaisen kotitalonsa pihalla katsomassa vanhoja betoniseiniä.

Eikä tunkkaiseksi haukuttu nostalgia ole turhaa. Käsillä oleva sekunti on miljardisosa kaikesta eletystä, muu rakentuu muistoista. Niitä mieleen palauttamalla ymmärtää, kuinka rikkaasti ja pitkään on saanut elää. Muistot avaavat nykyisyyteen uutta ymmärrystä.

Porukka hupenee illan taittuessa yöksi, valomerkki on annettu. Lähellä vanhaa koulua hyvästelemme ja puhumme, että näkisimme vielä. Kenpä tietää.

Kiitos, Kaisaniemen ala-asteen 6A; kiitos vuosista silloin 1980-luvun taitteessa, kiitos poikkeuksellisesta illasta kesällä 2007.

 

Jälkikirjoitus 8.9.2018: Yhä useampi on joukosta poissa. Mutta elämä jatkuu, sukupolvet vaihtuvat: nyt tytär on Kaisaniemen ala-asteella kuutosluokalla.