Pimeää päin

/ arnokotro

Anna, 38/2009

Vuodenajat eivät ole almanakkajuttuja. Vuodenajat tunnistaa tuoksusta, ei kuukaudesta, jota satutaan elämään. Syksy alkaa sinä aamuna, kun ensimmäisen kerran törmää vilakankirpeään ulkoilmaan, jossa on syksyn tuntu. Näin kävi tällä viikolla.

Syksy tuoksuu kansalaisopiston käytäviltä, opinto-oppailta, kirjastoilta, sateelta ja siltä Saarikosken runolta, jossa minä rakastan sinua kuin vierasta maata, kalliota ja siltaa ja yksinäistä iltaa.

Syksy tuoksuu suunnitelmilta. Ryhtymyksiltä ja repsahduksilta. Se tuoksuu taantumalta ja lamalta, työttömyysluvuilta. Syksy näyttää huolestuneilta ministereiltä, tiedotustilaisuuksilta, loisteputkien kalpealta valolta.

Kun telkkari näyttää arkistopätkää viime lamasta, siinä on syksy.

Kalenteriin ei voi luottaa siksikään, että vuosi ei ala tammikuusta: vuosi alkaa elokuusta ja siihen se päättyy. Syksyn sielu on ristiriitainen sekoitus loppua ja alkua, kesän muistoja ja tulevan odotusta.

Jos syksy olisi viikonpäivä, se olisi sunnuntai ja maanantai samassa paketissa.

Kun käy ensin peruskoulua yhdeksän vuotta, perään muita kouluja toisen mokoman ja vielä hakeutuu opetusalalle, vuoden hahmottaa ensimmäisistä koulupäivistä alkavana laskeutumisena talveen ja sen seisahtuneisiin päiviin.

Koska vuosi vaihtuu elokuussa, en tee uudenvuodenlupauksia. Teen uudensyksynlupauksia. Tai oikeammin: syksy antaa lupauksia minulle. Aivan kuin se sanoisi, että kaikki on mahdollista.

Syksy on väkevä ja syvältäruoppaava vuodenaika, se on peruskysymysten ja pysähtymisen, elämänfilosofian ja kauaskatsomisen aikaa verrattuna selvästi kepeämielisempään kevääseen tai kesään.

Jotkin sanonnat kaipaisivatkin tarkistusta. Miksi iästä puhuessamme kerromme jonkun olevan 15-kesäinen? Osuvampaa olisi, jos sanoisimme hänen olevan 15-syksyinen.

Eletyt syksyt, niin uskon, jättävät syvemmät jäljet kuin kesät.

Vuodenajat jäsentyvät lauluin, tiivistyvät niihin, muistetaan niistä. Syksyn laulu, aivan ehdottomasti, on Erna Tauron ja Tove Janssonin Höstvisa, se kaihoisankaunis kappale, jonka kertosäe kehottaa suomeksi ”Kiirehdi rakkain, kun rakkaus kutsuu…”. Vaikka aikaa olisi kulunut kuinka, näen elävästi yläasteen luokkahuoneen, kun lokakuu valuu tihkuna ikkunaruutuun ja kersat näennäisen vastentahtoisesti mutta silti mukanaeläen laulavat ”Nyt majakat me näämme, kun myrsky raivoaa, tuuli vaahtopäiden äänen tänne kantaa…”.

Syyslaulu ja Suvivirsi ovat sen akselin navat, jonka varassa vuosi pyörii.

Suomalaiseen vähän melankoliseen mieleen syksy istuu kuin tuoppi työttömän kouraan. Ei ole sattumaa, että yksi suosikkikappaleistamme on Juicen Syksyn sävel, eikä sattumaa liene sekään, että eniten kuollaan oman käden kautta juuri silloin, kun pimeys väistyy huhtikuussa, ei syys- tai lokakuussa. Lokakuu on meidän juttu: we have sauna and sisu and this thing called syksy.

Kaikissa lähdöissä, tapahtuivatpa ne milloin vain, on syksyä. Syksyä on kesäkuisessa ja aurinkoisimmassakin vilkutuksessa laiturista loittonevalle veneelle. Syksyä on työkaverin päällepäin hilpeissä läksiäisissä ja eläkkeelle pääsyissä, sitä on palanen kaikissa hyvästijätöissä ja niissä pienissä hetkissä eteisissä ja ovensuissa, joina lähdön haikeus läikähtää sisuskaluissa.

Lukaisin hiljakkoin toistamiseen Anja Snellmanin viiltävän romaanin Äiti ja koira, jossa myöhäiseen keski-ikään ehtinyt pariskunta eroaa, kun mies alkaa seurustella nuoren naisen kanssa. Jätetty, perheelleen omistautunut vaimo jää yksin ja kokee itsensä rupsahtaneeksi ja ikälopuksi; elämä tuntuu eletyltä, tulevaisuus tyhjältä ja lyhyeltä. Hän puhuu unissaan ja toistelee silloin irrallisia lauseita kuten ”talvi tulee ja vie kaikki laiturit”. Tai ”yö pimenee, naakat tulevat”.

Nuo lauseet syöksyivät tajuntaani. Niissä on syksyä. Samoin kuin näissä kaikissa pitenevien varjojen illoissa, jotka kuljettavat yötä kohti, sitä jota rakastamme.

Onnetonta maanpuolustuskeskustelua

/ arnokotro

Kanava, 7/2009

Maanpuolustukseen liittyvää keskustelua vaivaa pitkä epä-älyllisyyden perinne. Häpeällisin vaihe nähtiin 1960- ja 70-luvuilla, jolloin muotiin tuli rintamamiesten mitätöinti.

Sitä seurasivat 80-luvun yksisilmäiset rauhanmarssit, joissa vastustettiin joka toista ydinohjusta. Imperialistinen USA ja sotaisa Nato olivat kaiken pahan alkusyy.

Hyvin ei ole mennyt sen jälkeenkään. Neuvostoliiton romahdettua 1990-luvun alussa heiluri heilahti toiseen, yhtä älyttömään äärilaitaan.

Uuspatrioottisuuden hurmiossa sodan todellinen luonne pääsi unohtumaan, ja jopa miesten asevelvollisuus katsottiin naisten syrjimiseksi. Kuvaavaa on tapa, jolla maan suurimman lehden Kuukausiliite ihaili pääkirjoituksessaan Norjan mallia: Norjassa naiset ”pääsevät taistelemaan etulinjassa”.

Ehkä vielä kuvaavampaa on, että rintaman helvetillisten kärsimysten pitäminen etuoikeutena ei herättänyt vähäisintäkään kummastusta.

Myös nykykeskustelun epäanalyyttisyys hämmästyttää. Jos lähtökohtana pidetään sitä, että Suomella pitää olla realistiseen uhka-analyysiin perustuva uskottava maanpuolustus, joka kohtelee kansalaisia yhdenvertaisesti, sekä oikeisto että vasemmisto ovat pahasti pihalla.

Vasemmisto ja vihreät vastustavat refleksinomaisesti kaikkea, mikä vähänkin haiskahtaa pyrkimykseltä uskottavaan puolustukseen. Edulliset ja taatusti puolustukselliset jalkaväkimiinat haluttiin kieltää. Sotilaallinen liittoutuminen tai puolustusmäärärahojen korotus eivät nekään käy laatuun.

Nato ei ole ainoa mörkö: myös EU:n turvatakuulauseketta haluttiin ulkoministeri Erkki Tuomiojan johdolla vesittää. Samalla Sdp kuitenkin kannattaa yleistä asevelvollisuutta, joten tavoitteena näyttää olevan varusmiesten ja reserviläisten huonosti varustettu ja liittoutumaton tykinruoka-armeija.

Yksin halutaan olla ja mahdollisimman vähin resurssein, siinä suomalaisen puolustusajattelun kumma linja.

Liturginen jankutus itsenäisestä ja uskottavasta puolustuksesta jää pelkäksi mantraksi, jos sille ei löydy reaalimaailmasta katetta. Puolustus ei voi perustua retoriikkaan.

Omituista logiikkaa on sekin, että puolustusmenoihin usein vaaditaan leikkauksia sillä perusteella, että meihin ei kohdistu mitään uhkaa, mutta samalla halutaan tuhlata verovaroja museaaliseen asevelvollisuusarmeijaan. Eikö siitäkin voisi luopua, jos uhkaa kerran ei ole?

Suomeen joutuminen hyökkäyksen kohteeksi on hyvin epätodennäköistä. Maailmanpolitiikka on kuitenkin vaikeasti ennustettavaa. Kaiken varalta on perusteltua ylläpitää sellaista puolustuskykyä, että jos jännitys lähialueilla kasvaa, mahdollinen vihollinen laskee sotilaallisesta iskusta aiheutuvat haitat itselleen niin paljon hyötyjä suuremmaksi, että se ei sellaiseen ryhdy.

Ei ole ajateltavissa, että Suomi enää joutuu pitkään rintamasotaan. Teknistyneen ja ammatillistuneen sodankäynnin maailmassa sotilaallisista uhkista realistisempia ovat huipputekniikkaa hyödyntävät strategiset iskut, joiden torjumiseen puutteellisesti varustettu ja koulutettu reserviläisarmeija ei sovellu.

Tehoton, ylisuuri ja vanhanaikainen asevelvollisuusarmeija on välillisine kuluineen myös yllättävän kallis. Hallitus on toistuvasti ilmaissut huolensa kustannuksista, jotka aiheutuvat nuorten liian myöhäisestä siirtymisestä työelämään, mutta samalla hallituksen vaalima asevelvollisuus syrjäyttää puolet ikäluokasta työstä ja koulutuksesta jopa vuodeksi. Pääsykokeiden rytmin vuoksi opiskelujen alku viivästyy helposti pari vuotta.

Kun tästä aiheutuvat todelliset mutta laskelmien ulkopuolelle siivotut kulut otetaan huomioon, nykyiset puolustusmenot ovat virallisen 1,3 %:n sijaan yli kaksi prosenttia bruttokansantuotteesta. Myös varusmiesten häpeällisen kehnojen sosiaalietuuksien nostaminen kohtuutasolle vaatisi vuosittain kymmenien miljoonien lisärahoitusta.

Rauhanliike ja punavihreä vasemmisto luopuisivatkin koko miesikäluokkaa koskevasta asevelvollisuudesta, mutta ilman liittoutumista ja puolustusbudjetin tasokorotusta tämä tarkoittaisi puolustuksen alasajoa. Punavihreä siipi tuskin suostuisi määrärahakorotuksiin, vaikka ne voitaisiin rahoittaa asevelvollisuuden lakkauttamisesta saatavilla välillisillä säätöillä. Nykyiset asejärjestelmien hankkimiseen ohjatut määrärahat eivät riitä (säästöversioista puhumattakaan), koska puolustusmateriaali kallistuu huomattavasti yleistä hintatasoa rivakammin.

Oikeisto kyllä kannattaa liittoutumista mutta toisaalta takertuu umpimielisesti asevelvollisuuteen: miehen kuuluu käydä armeija, piste. Todellisten uhkakuvien arvioinnilla tai sukupuolten tasa-arvolla ei ole suurta sijaa. Alkeellisimmillaan asevelvollisuuden puolustelu vajoaa ”tekee pojille hyvää, kun pääsevät äidin helmoista ja oppivat petaamaan sänkynsä” -retoriikaksi.

Jos tälle linjalle mennään, silloin Suomen uhkakuvatkin pitää määritellä uudestaan: nuorten miesten liian kiinteä äitisuhde ja riittämätön siisteyskasvatus.

Yleinen väite on sekin, että asepalveluksen pitää olla koko miesikäluokalle pakollinen, koska muuten armeijaan hakeutuisi vain sotahullu aines. Tämäkään logiikka ei toimi. Jo nyt armeijan kantahenkilökunta – siis päätöksiä tekevä porras – koostuu vapaaehtoisista. Ja tuskinpa esimerkiksi poliisit ovat arveluttava ammattikunta, koska siihen kuuluvat ovat työhönsä vapaaehtoisesti hakeutuneita, ei pakotettuja.

Armeijan vapaaehtoisuudella olisi lähinnä se vaikutus, että palvelukseen saataisiin motivoituneita nuoria miehiä ja naisia.

Maanpuolustuskeskustelua ohjaavat järkevän argumentoinnin sijaan perinne, patavanhoilliset sukupuoliroolit, tyhjät hokemat ja ummehtuneet poliittiset ortodoksiat. Vasemmistopoliitikko ei perinnesyistä voi kannattaa Suomen Nato-jäsenyyttä, vaikka se yhdessä asevelvollisuudesta luopumisen kanssa merkitsisi yhteiskunnan demilitarisoimista vapauttaessaan nuoria sotilaallisesta aivopesusta ja kasarmikurista.

Perinteiset asennekasaumat istuvat hämmästyttävän tiukassa, ja asenteet tapaavat jyrätä argumentit. Vapaaehtoinen asepalvelus, armeijan ammatillistaminen ja pienentäminen yhdessä sotilaallisen liittoutumisen kanssa on epäortodoksisuudessaan mahdoton yhdistelmä niin vasemmistolle kuin oikeistollekin. Viime eduskuntavaalien ehdokkaista vain 0,5 % kannatti tällaista puolustusratkaisua, joka kuitenkin olisi paras järjestely niin kriisinhallintaa, modernia sodankuvaa, kansantaloutta kuin sukupuolten tasa-arvoakin ajatellen.

Joko olisi aika nostaa kissa pöydälle ja argumentoida turvallisuuspolitiikasta ilman perinteen, fraasien ja poliittisen ajatuskurin painolastia? Veteraanisukupolvelle lienemme sen velkaa, että puolustus rakennetaan vallitsevien olosuhteiden ja ajan vaatimusten, ei menneen maailman pohjalta.

 

 

Auto, osa 2

/ pilkkumi

Anna, 33/2009

Siinä sitä ollaan.

Auto on sammunut risteykseen. Takana, puskurissa kiinni, vaanii kärsimätön autojono. Ajovalot kiiluvat taustapeilissä kuin paholaisen silmät. Hapuilen virta-avainta samalla kun liikennevalot vaihtuvat punaisiksi.

Olen omistanut auton joitakin viikkoja, ja nyt siis pitäisi opetella ajamaan. Turvallisesti. Muina miehinä. Kuin olisi ajanut aina.

Ihan helppoa se ei ole. Vaihteidenkäytön ja muun autonkäsittelyn lisäksi pitää oppia uusia tärkeysjärjestyksiä. Alkuvaiheessa ei tosiaankaan aina mennä sinne halutaan, vaan sinne minne osataan. Virran mukana, vastaan haraamatta. Joskus pitää vain ajaa edellä kulkevan perässä ja toivoa päätyvänsä jonnekin, mistä pääsee poiskin.

Muut autoilijat näyttävät rattiensa takana ärsyttävän rennoilta ja itsevarmoilta. Erityisesti minua risovat liikennevaloissa ikävystyneen näköisinä haukottelevat kuskit. Ei tässä kuulkaa ole mitään haukottelemista. Minulla ainakin pulssi nousee oman ajovuoron lähetessä hyvinkin hölkkälukemiin samalla kun elättelen toivoa mäkilähdöstä, joka onnistuu ilman että moottori sammuu tai auto loikkaa kuin sammakko. (Tai valuu takanatulijan puskuriin.)

Vitsit kengurubensasta eivät enää naurata. Ja taskuparkkeeraukset jätän suosiolla alan harrastajille.

Noviisista tulee helposti vainoharhainen. Oudon kapeanoloista katua ajaessani aloin ylitulkita ihmisten ilmeitä. ”Äijä näytti hölmistyneeltä. Ajanko yksisuuntaista väärään suuntaan?” ”Mitä tuo tuijottaa? Eivätkö valot ole päällä?”

Kuka vielä väittää, ettei keski-ikäisen miehen elämässä ole tarpeeksi jännitystä?

Autoilukulttuuri hämmentää tulokasta. Päällimmäisenä kummastuttaa se, että samalla kun kansalaisten elämää muuten holhotaan ja säännellään hyperturvalliseksi (milloin päiväkotien seinät vuorataan vaahtomuovilla?), liikenteessä saa kaikessa rauhassa kukoistaa todellinen kuolemankulttuuri. Maanteillä autot viuhtovat toistensa ohi ilman suojakaiteita niin, että vain pari metriä erottaa kulkijat hengenlähdöstä.

Varsinainen trilleritunnelma tulee älyvapaista ohituksista; niillä voimansa tunnossa kaahaavat klopit säästävät muutaman minuutin, jotka voi sitten kotona käyttää pleikkarin pelaamiseen. Paha vain, kun koko liikenne näyttää tuulilasin läpi katsottuna melkoiselta pleikkarilta ja videopeliltä.

Jos se minusta olisi kiinni, ohittelu kiellettäisiin muualla kuin ohituskaistoilla kokonaan. Nopeusrajoituksiakin voisi vähän alentaa. Ei meillä niin kiire ole, ja jos onkin, nyt on aika hellittää. Ja säästetäänkö oikeassa paikassa, kun kiihdytyskaistoja tehdään liian lyhyiksi?

Liikenne on selvästi maailma, jossa mieskulttuurin pölhöimmät puolet puskevat pintaan. Olen aina ihmetellyt miehistä kilpailuvimmaa ja paremmuuspakkoa. Leppoisistakin hepuista kuoriutuu sählypeleissä vastustajan jalat tohjoksi hakkaavia taistelijoita, ja liikenteessä ”tota en kyllä päästä ohi” -idiotismi näyttää vallanneen kilpailullisemman sukupuolen, nuoressa polvessa ainakin.

Kun sukupuolten eriarvoinen kohtelu näköjään hiljaisesti hyväksytään yhteiskunnassa, eikö sitä voisi ottaa käyttöön sen ainoan kerran kun pitäisi ja säästää ihmishenkiä: miehille ajokortti vasta 21-vuotiaana ja silloinkin kunnon aivopesun ja kolarikuvien jälkeen!

Muutama viikko hapuilevaa autoilua vaikuttaa arvaamattomasti asenteisiin. Olen julkisen liikenteen väsymätön puolestapuhuja, mutta ainakaan bussikuskit eivät enää saa minulta varauksetonta sympatiaa. Aivan erityiset terveiset lähetän sille kuskille, joka Sörnäisten rantatien pysäkiltä kiilasi bussinsa kuuttakymppiä kulkeneen auton eteen ja näytti vilkkua vasta kun kääntyi. Vaikka etuajo-oikeus onkin, voisikos sitä vilkkua näyttää ajoissa ja katsoa edes vähän niistä peileistä, pliis?

Ihan älytön idea ei olisi sekään, että kouluopetus sisältäisi pakollisen liikennekasvatuksen kurssin ja liikennesääntöjen opettelua.

Se voisi olla todellista terveystietoa.

/ arnokotro

Metro, 4.5.2009

Parahin Mikael Lilius,

koko alkuvuoden olet ollut mielessäni ja lopulta, työväenjuhlan innoittamana, päätin kirjoittaa sinulle.

Me emme ole tavanneet, mutta olen katsellut sinua telkkarista. Varsinkin kaksi esiintymistä on tehnyt vaikutuksen.

Ensimmäisestä on jo vuosia. Siinä toimittaja utelee Fortumin miljoonaoptioista ja sinä toimitusjohtajana sanot, että nyt pitää mennä töihin, ja sen merkiksi käärit hihoja ylös.

Työväenpäivä palautti varomattoman eleesi mieleeni. Veikkaan sen loukanneen niitä, jotka työssään ihan oikeasti joutuvat käärimään hihansa.

Savun nyt hälvettyä voisitkin kansantajuisesti selittää minulle ja muille hölmöille, mitä tämä työsi oikein on ollut. Muutenhan me taulapäät kuvittelemme, että firmasi menestys on perustunut suotuisiin suhdanteisiin ja sähkön myyntiin, minkä ei luulisi olevan vaikeaa. Kerro meille Mikael, mistä oikeasti on kysymys, ettemme erehdy luulemaan, että Fortumin menestys pohjaa Fortunaan.

Tai siihen, että myydään jotain, mitä on pakko ostaa.

Opetan lukiossa elämänkatsomustietoa, jossa pohditaan, mikä tekee ihmisen onnelliseksi. Lupaa kysymättä otin sinut työkaveriksi, Mike, ja haluankin näin jälkikäteen kiittää. Telsussa sinä puhujapöntöstä pauhasit parhaaseen marttyyrihenkeen, miten väärin sinua on kohdeltu. Olit kaunaa ja sappea täynnä koko mies, vaikka käteesi on lyöty muutama loton pääpotillinen joka vuosi. Mikä voisi olla parempi insertti oppitunnille, jos puhutaan siitä, tuoko raha mielenrauhaa?

Rahaa voi tuhlata monella tavalla. Mutta tiedätkö Mikael, mikä on hurjinta tuhlausta? Se, että fyffeä lapioidaan roopeankallinen miehelle, joka miljooniensa keskellä näyttää niin kitkerältä kuin sinä.

Sitten silmiini osui jotain, mikä sai minut miettimään sielunelämääsi tarkemmin. Lehti kertoi, että asunnossasi on vain 117 neliöitä, vaikka voisit asua palatsissa. Eikä se kadehdittu purkkarisikaan nyt niin iso ole.

Silloin sen oivalsin. Sinä sittenkin olet ihka oikea marttyyri, Mikael. Toisin kuin irvitään, ehkä sinä et arvosta vaurautta ja sen näyttämistä. Ja sinut tekevät onnettomaksi samat asiat kuin meidät taviksetkin. Raha ei auta, jos kohtelu on kolkkoa ja omatkin tuntuvan pettävän, sen minä ymmärrän hyvin. Kun rahaa on riittävästi, viimeistään silloin täytyy huomata, että raha ei riitä.

Meissä on paljon yhteistä, Mike. Sinäkin opetat elämänkatsomustietoa. Kansallisella tasolla.

Pidetään huolta

/ arnokotro

Anna, 15-16/2009

Törmäsin kaupassa puolituttuun, joka lyhyen small talkin jälkeen sanoi ettei ole nukkunut kunnolla viikkoihin, sen verran on vauva pitänyt konserttia. Nainen kertoi vähiin jääneiden unien kiristäneen hermot siihen pisteeseen, että alkaa parisuhdekin olla koetuksella. Erään riidan päätteeksi oli kuulemma ukko jo uhannut lähteä.

Tunnen tämän ukon aika hyvin. Viimeksi kun tapasimme, hänellä meni kaikki putkeen, mitä nyt duunissa piti kiirettä.

Veikkaan noiden keskustelujen kertovan laajemminkin tavasta, jolla naiset ja miehet puhuvat asioistaan. Yleistämisessä on riskinsä (vierastan yli kaiken Miehet marsista, naiset Venuksesta -höpinöitä), mutta kai se on myönnettävä, että miesten ja naisten puhekulttuureissa on eroja jos nyt tunne-elämän syvyydessä ei olekaan.

Hiljattain naispuolinen ystävä manaili, että hänellä on periaatteessa mainio mies – hyvä isä lapsille, ei ihmeemmin dokaile, tienaakin mukavasti ja jopa näyttää vähän Brad Pittiltä – mutta äijäparka on tappavan tylsä. En muista, että kukaan miespuolinen ystäväni olisi valitellut vaimon olevan tylsä ihminen.

Ei se siitä johdu, että miehet olisivat jotenkin hyveellisempiä ja haluttomia seläntakaiseen arvosteluun. Uskon raadollisempaan selitykseen. Miesten keskinäinen kulttuuri on helposti kavereidenkin kesken kilpailukulttuuria, ja puolisostakin voi tulla osa oman elämän esillepanoa, pääomaa, jonka arvoa ei pidä mennä ehdoin tahdoin omalla arvostelulla alentamaan.

Havainnot pariskunnista silloin, kun molemmat ovat paikalla, tukevat näyttämöteoriaa. Kun nainen erehtyy tokaisemaan, että ”aika karmeahan se Kannelmäki on, mutta meidän tuloilla on turha haaveilla kantakaupungissa asumisesta”, voi kuulla miehen nopean pelastusyrityksen: ”Ei me kyllä lähemmäs keskustaa haluttukaan, olisi huono lapsille.” Ja sitä rataa. Etkös sinä eukkoseni ymmärrä olla pilaamatta?

Kyse ei ole pelkästä keskustelukulttuurista vaan paljon enemmästä. Ei ole salaisuus, että suomalaisella miehellä menee monin mittarein kehnosti. Elämänhallinnan hukannut syrjäytyneistö on vahvasti miesvoittoinen. Tutkimusten mukaan miehet ovat yksinäisempiä ja tyytymättömämpiä elämäänsä kuin naiset. Moni soturiroolin omaksunut mies yrittää pärjätä hammasta purren vaikka mikä olisi, ja jos ei hyvin menekään, kaverille ei tehdä tarpeettomia paljastuksia.

Edellisen laman aikana kerrottiin tarinoita, miten työttömäksi jääneet miehet saattoivat lavastaa aamuisia töihinlähtöjä, jotta naapurit eivät hoksaisi heidän saaneen potkut. Näyttävä auto pidettiin vaikka velaksi: olisihan se jumakauta noloa mennä bussilla töihin.

Paljon on mietitty, mikä nykytaantumassa on erilaista kuin viime lamassa. Toivottavasti ainakin se, että uraputki ei olisi miehille niin tärkeä tukipilari kuin ennen, saati ainoa. Toivoa sopii, että yksikään irtisanottu creative planner ei kehittele luovia selityksiä työttömyyden verhoksi. Olisi miesten itsensä etu (hyöty toki ulottuisi naisiinkin), jos mieskulttuuri pärjäämispakkoineen ja statustaisteluineen kevenisi. Kulttuuriset muutokset tietty tapahtuvat hitaasti ja tuskin lakeja säätämällä, olkoonkin, että esimerkiksi miesten lakivetoinen ohjailu enempiin isyysvapaisiin ei ole yhtään hullumpi idea.

Mutta ainakin sellainen miesaktivismi on höhlää, joka yrittää tarrautua menneeseen ja niin naisille kuin miehille ahtaaseen ja rampauttavaan roolitukseen. Muutenkin olen allerginen miesliikkeen monille kukinnoille, siksi en sellaiseen kuulukaan. Aivan älyttömille linjoille mennään viimeistään silloin, kun joku miesasiamies huolestuu naisten liian suurista eläkkeistä tai vaatii tasa-arvon nimissä naisille asevelvollisuutta.

Mitä olen talousoraakkeleita kuunnellut, kohta elettäneen taas massatyöttömyyden aikoja. Jos toimeentulo lähtee alta ja kortit menevät tahtomatta muutenkin uusiksi, rutinoitunut ”ihan hyvin” ei ole paras vastaus kysymykseen, miten menee. Heikkouden näyttäminen voi kummasti vahvistaa, ja epäonnistuminen on sallittua.

Ja mitä voittamiseen ja kilpailuun tulee, mieleen väistämättä pujahtaa Samuli Parosen aforismi: Täällä on paljon parempiakin asioita kuin paremmuus.

Ajan henki

/ arnokotro

Metro, 9.3.2009

Opiskelija paiskasi kouraani dvd:n ja pyysi katsomaan, halusi kuulla opettajan mielipiteen. Levykkeen päällä luki ”Zeitgeist”.

Amerikkalainen leffa tarjosi ärhäkkää uskontokritiikkiä ja pari hurjaa salaliittoteoriaa WTC-tornien räjäyttämisestä alkaen.

Ja se mielipiteeni? En ole koskaan ymmärtänyt vainoharhaista viehtymystä älyvapaisiin salaliittoteorioihin, ja olipa siinä uskontoanalyysissakin hiomisen varaa. Silti leffa ravisteli, ei tosin tarkoitetusti.

Kuulun niihin, jotka usein häpeällisesti vaihtavat kanavaa, kun uutiset tuuppaavat olohuoneeseen nälkään kuolevia lapsia ja muuta katastrofikuvastoa.

Zeitgeist räväytti silmien eteen ilman ennakkovaroitusta muutaman sekunnin pätkän, jossa ilmeisesti näkyy äiti ja kaksi lasta. Äiti makaa lasten välissä kuolleena maassa, arvatenkin sotilaiden ampumana. Toinen tytöistä itkee hysteerisesti kameralle ja kääntyy sitten katsomaan äitiä. Tiedä sitten, miksi kaikesta näkemästäni sotauutisoinnista juuri tuo näky tatuoitui verkkokalvolle, mutta niin kävi.

Seuraavaksi ajatus siirtyy pitkään kuplineeseen maahanmuuttokritiikkiin. Ajankohtaisen Kakkosen keskusteluillassa kansalaisaktivisti Juha Mäki-Ketelä sanoi sen usein esitetyn näkemyksen, että kriisialueilta hakeutuu maahamme ihan vääriä ihmisiä. ”Meille tulee pääsääntöisesti asekuntoisia miehiä, miksi?” Tätähän on kuultu: eikös niiden miesten kuuluisi olla sotimassa?

Ei kuulu. Asevelvollinen nuori mies on siviili, jolle on määrätty kivääri kouraan. Jos järjettömään sotaan pakotettu sotilas onnistuu pakenemaan aggressiivista hirmuhallintoa, hänelle kuuluu turvapaikka siinä kuin muille vainotuille. Mitä enemmän nuoret miehet havahtuvat asevelvollisuuden ja sotien mielettömyyteen, sitä vähemmän maailmassa on lapsia itkemässä tapettujen vanhempiensa vieressä.

Voimme väitellä (ja väitelty on) sanojen pakolainen, siirtolainen ja työperäinen maahanmuuttaja sisällöistä. Voimme käydä asiallista keskustelua (tätä on ollut vähemmän) siitä, mitkä ovat viisimiljoonaisen kansan rahkeet ottaa turvapaikanhakijoita vastaan.

Mutta aivan selvää pitäisi olla, että Suomen velvollisuus sivistysmaana on resurssien mukaan tarjota turvapaikka niille naisille, miehille ja lapsille, joilla on maailmalla oikea hätä. Kun hätä on suurin, tuntuu apu olevan liian kaukana.

Hävittäjä-ässät

/ arnokotro

Metro, 9.2.2009

Eräs ystäväni on aina myöhässä. Olen tuntenut jätkän nelivuotiaasta enkä tiedä hänen kertaakaan ehtineen ajoissa sovittuun tapaamiseen.

Jatkuva odottelu hatuttaa, mutta samalla sopii miettiä omia vajavaisuuksiaan. Jos ystäväni on patologinen myöhästyjä, itse olen patologinen tavaroiden hukkaaja.

Nuoruuden kosteat baari-illat olivat tietysti oma lukunsa. Lompakko, kännykkä, avaimet -kolmikosta vähintään yksi jäsen katosi yöhön. Mutta kuten M.A. Nummisen laulussa tiedetään, sama se on taloni, join tai en.

Eivät ne pysy kamat tallessa vieläkään.

Esineiden jatkuvassa hukkaamisessa on kuitenkin puolensa. Ne onnettomat, jotka osaavat pitää omaisuudestaan huolta, hukkaavat valtavat määrät löytämisen iloa. On huikea tunne, kun avaimet kadotettuaan ja kaikki kauhuskenaariot läpikäytyään löytää nipun ulko-ovesta roikkumasta.

Hukkaaminen opettaa kantapään kautta tuttua totuutta: asioiden arvon ymmärtää parhaiten ne ensin menetettyään. Tunnelma on aivan toinen kuin ennen menetyksiä, vaikka kaikki on vain entisellään. Loputon lost and found -draama on sittenkin elämää sulostuttava komedia, ei tragedia.

Löytämisen ilo on niin vilpitön, että jopa jäyhät suomalaiset intoutuvat puhumaan tuntemattomille. Löytötavarapisteissä voi kuulla huojentuneita tarinoita löytyneistä käsilaukuista ja korvaamattomista valokuvista, joiden oli luultu kadonneen iäksi.

Hukkaajat väistämättä kasvavat elämään kaaoksen ja epätietoisuuden keskellä. Samalla oppii suurpiirteisyyttä. Hermot pitää hallita, vaikka kuinka huomaisi, että salkullinen tärkeitä papereita matkustaa yhä metrossa, kun itse jo seisoo Herttoniemen liukuportaissa. Ehkä ne sitten eivät olleet niin tärkeitä.

Kun kännykkä kaikkine numeroineen katoaa, sosiaalinen kartta päivittyy kuin itsestään. Numerot saa poimittua uudelleen sitä mukaa kun kaverit soittavat, ja jos joku ei ikinä ota yhteyttä, numero jouti mennäkin.

Hävittäjä-ässä oppii nopeasti, ettei pidä hankkia turhia tavaroita eikä varsinkaan pinnistellä kovin merkkitietoiseksi. Useamman satasen kännykät ja aurinkolasit ovat liian kalliita hukattaviksi, eikä materiaan muutenkaan pidä kiintyä liikaa. Paljon puhutut henkiset arvot sopivat hukkaajaluonteelle kuin nyrkki silmään.

Ne sitä paitsi tarjoavat löytäjän iloa ilman, että ne ensin pitäisi kadottaa.

Uusi elämä

/ arnokotro

Anna, 3/2009

En enää tee uudenvuodenlupauksia, niin kunniaton on historiani uusien elämien aloittajana. Ja lopettajana.

Jostain syystä ajatus uudesta elämästä on kiehtonut minua aina. Lapsena kiinnostuin isoisän isoisän Gustaf B:n kohtalosta: hän katosi mystisesti merillä 1880-luvulla. Virallisen sukusaagan mukaan Biskajanlahden myrsky huuhtoi miehen yli laidan.

En olisi niinkään varma. Heti tapauksesta kuultuani päättelin, että kotioloihinsa tyytymätön mies aloitti puhtaalta pöydältä jossain kaukana, ulottuivathan merimiehen reissut aina Amerikkoihin asti. Minun mielikuvissani hän vaihtoi nimeä, opetteli uuden kielen ja eli entisen perään vielä toisen elämän, kunnes sitten vanhoilla päivillään Etelä-Amerikan lämmössä kertoi jälkeläisilleen kaihoisia tarinoita kaukaisesta Suomesta, jossa on lunta ja pimeää ja sitkeä kansa.

Myöhemmin olen viehtynyt kirjoihin ja elokuviin, joihin liittyy uuden alun teema. Tarinat, joissa joku saa todistajansuojeluohjelmassa toisen identiteetin, ovat ehdotonta ykköskamaa.

Omat uudet elämät olivat vaatimattomia virityksiä. Uusi alku -räpellyksiin ei liittynyt nimen- tai edes paikanvaihdoksia ja aina ne jäivät surkean lyhyiksi.

Toisaalta projekteja leimasi kunnianhimo. Puberteettinen identiteettikriisi ajoi epäilemään, että erilaisia minuja sählää jo liiankin kanssa, ja havainto johti suoranuottiseen teinipsykologiaan: helpompaa kuin selvittää, kuka oikeasti mahtaa olla, on ruveta sellaiseksi kuin haluaa. Siinä sitten saisi samassa paketissa ihanneminän ja itsetuntemuksen.

Eihän tuollaisesta mitään tule, tietenkään. Ihminen ei noin vain muutu, ja jatkuva tavoitteiden virittely ja itsetarkkailu lukitsee ikuiseen tyytymättömyyteen. Uusi elämä on fantasia, joka kangastuksen tavoin loittonee, kun sitä yrittää lähestyä. Ajatus tulevasta parannuksesta toki auttaa sietämään vallitsevaa vajavuutta.

Kalenterimagiikka ja tarkasti määritellyt uuden elämän aloittajaiset ovat katala keksintö. Röökiä voi hyvin omintunnoin kiskoa askin päivässä joulukuussa, jos polttamisen on määrä loppua vuodenvaihteessa. Ja kun elämä numero 2 sitten alkaa, tietoisuuden valtaa juuri se, minkä sieltä yrittää karkottaa. Jos mielestään on pakko lopettaa laiskottelu, tupakointi, viinanjuonti ja roskaruuan syöminen, samainen pakko kierosti mehustaa juuri kieltämänsä asiat.

Luennoitsija joskus valaisi mielen toimintaa osuvasti: ”Älkää ajatelko vaaleanpunaista elefanttia”, hän komensi ja kysyi sitten, mikä juuri äsken mahtoi vilahtaa silmien edessä.

Aikuisiässä olen hiljalleen luopunut sellaisista tavoitteista ja lupauksista, jotka vähänkään haiskahtavat pakoilta. Itsearmo kunniaan! Olen myös huomannut, että jos jotain kohennusta elämäänsä haluaa, vähintään kannattaa vaihtaa pakot haluiksi. Pakkoja vastaan on kiva kapinoida, mutta omia haluja vastaan on älytöntä käydä taistoon. Pakko lopettaa vetelehtiminen ei tehoa. Haluan kirjoittaa enkä maata sohvalla toimii jo paremmin. Jos vielä onnistuu valjastamaan mielikuvia ja tunteita muutosvankkurien eteen, ryhtymyksiin tulee aivan uusi tenho.

Vaan kyllähän ihminen muuttuu koko ajan ilman mitään ole oman itsesi muutosjohtaja -projektejakin. Eipä tarvitse katsoa kovinkaan vanhaa kuvaa itsestään, kun jo huomaa ajattelevansa, että nykyään sitä on koko lailla eri otus. Muutos tulee vaivihkaa, päivittäin ja pienistä ajatuksista ja asioista, oli sitten kyse vaikka vain siitä, lätkiikö leivän päälle voita vai ei. Muutamat arkiset valinnat ajan oloon jyräävät näyttävät kertarysäykset. Hitaat trendit ovat aina kavalimmat ja väkevimmät. Niitä ei useinkaan huomaa, mutta koko ajan ne tekevät pitkää päivää.

Mitään en lupaa, mutta tänä vuonna haluan itsepetoksellisten kertaryminähoureiden sijaan antaa pienille arkivalinnoille sen merkityksen, joka niille kuuluu. Aloittaa voisin vaikka siitä, että joka päivä oppisin pysäyttämään alkuunsa pari kielteistä ajatuskelaa ja pyöräyttämään tilalle pari myönteistä. Vuoden päästä tase olisi kohentunut yli tuhannen ajatusketjun verran.

Viidessä vuodessa se jo tekisi uuden elämän.

Tv-uutisista, hyvää iltaa

/ arnokotro

Metro, 12.1.2009

Se tosiaan kipusi telsussakin pääuutisten kärkiaiheeksi: puhemies Sauli Niinistö on mennyt naimisiin Jenni Haukion kanssa.

On niitä toisenkinlaisia uutisia, niitä vain ei aina huomaa. Vähän aiemmin Helsingin Sanomien yksipalstainen pikku-uutinen kertoi, että venäläiset ihailevat kaikista koskaan eläneistä maanmiehistään kolmanneksi eniten Josif Stalinia.

Sillä lailla. Stalinille saa tosin soviteltua muitakin sijoituksia. Jos hirmuhallitsijoita rankataan sen mukaan, kuka on tapattanut eniten jengiä, Stalin sijoittunee parilla kymmenellä miljoonalla uhrillaan kakkoseksi toisen kommunistipyövelin Maon jälkeen.

Enemmän kuin yhden palstan kysymys kuuluu, miksi toiset hirmuvaltiaat pääsevät omana aikanaan ja näköjään kotoisessa jälkimaineessakin kuin koira veräjästä. Saksassa sen sijaan sukupolvi toisensa jälkeen tekee kansallista katumusharjoitusta Hitlerin julmuuksista. (Se kai muuten olisi uutinen sentään, jos nykysaksalaiset ihailisivat Hitleriä kolmanneksi suurimpana saksalaisena?)

Sosialismi ilmeisesti on teoriassa niin ylevä ideologia, että sen nimissä harjoitettu valtioterrori keskitysleireineen ja kansanmurhineen ei tahraa itse aatetta eikä näemmä näitä isäaurinkoisiakaan sen enempää kuin keskiajan inkvisitio kristinuskoa.

Takavuosina kaupallinen tv-kanava täräytteli ruutuun mainoskatkon merkiksi Stalinin naamataulua. Hupaisaa, mutta miksi jättää metka idea puolitiehen? Seuraaviksi ruutukasvoiksi ehdotan Idi Aminia, Pol Potia ja Hitleriä. Entä miten on, kelpaisivatko nämä pikkutekijät, Auviset ja Saaret?

Hirveästi ei suomalaisten passaa ihmetellä naapurin historiankirjoitusta, sen verran erikoista on ollut kotoinenkin historiointi. Koulussa luin historiaa kirjoista, joissa Stalinin hirmuteoista vain vihjattiin: ”Nikita Hruštšov paljasti Stalinin yksinvaltiuden haitat.” Samaan sävyyn voisi opettaa, että Hitlerin kaudesta valtakunnankanslerina seurasi haittaa erityisesti maan juutalaisväestölle.

Meitä suomalaisia luulisi kiinnostavan, ihan jo historiankin valossa, että naapurikansa ihailee julminta ja nyrjähtäneintä hallitsijaansa, eikä historiasta ilmeisesti haluta oppia mitään.

Mutta pääuutiseen vielä. Sen mukaan Jenni Haukio on aiemmin toiminut kokoomuksen Satakunnan piirin toiminnanjohtajana.

Yö

/ arnokotro

Anna, 50/2008

Luin hiljattain Petri Tammisen mainion romaanin Mitä onni on. Ennen muuta kirjassa kiehtoo sen hienovarainen elämänfilosofia, mutta törmäsin muutenkin vastaansanomattomaan kuvaukseen.

Nyt kyse on päähenkilön unettomuudesta: ”Satunnaiset valvojat rukoilevat, ettei aamu vielä tulisi vaan armahtaisi ja antaisi levätä. Me ammattilaiset odotamme, että aamu tulee ja päästää päivään.” Ja sitten: ”Liisan herätyskello näytti 3.28. Kaikkialla pimeydessä tuntui odottavan murheita, niitä ajelehti joka puolella ympärillämme kuin kahisevia muovipusseja suurkaupungin tuulisilla joutomailla.”

Voiko aamuöisen valvojan mielenmaisemaa sattuvammin tiivistää?

Helsingin Sanomat otsikoi taannoin joka kolmannen suomalaisen kärsivän unettomuudesta. Jutussa haastatellun tutkijan mukaan unihäiriöistä voidaan puhua jo kansantautina. Toimivaksi hoidoksi on havaittu muun muassa ajatusten ja tunteiden hallintaan tähtäävä kognitiivinen psykoterapia.

Kognitiivisen terapian teho ei yllätä. Nukahtamisvaikeuksista kärsivä joutuu väkisinkin opettelemaan jonkinmoista mielenhallintaa ja meditaatiota ja henkistymään vähintään light-zeniläiseksi, vaikkei mikään itämainen päälläänseisoja olisikaan: levottomaan mieleen kun ei uni tule.

Itse en taivaan kiitos ole aikoihin kärsinyt unihäiriöistä, mutta onpa niitäkin joskus tullut kokeiltua. Tiedän kyllä tunteen, kun unen hakukoneet menneissä ja nykyisissä huolissa samoiltuaan äkkäävät jotain niin tunnevaltaista, että se säpsäyttää hereille. Tiedän kyllä, miltä yön pimeydessä näyttää VHS-nauhurissa kellertävin numeroin kiiluva kellonaika, joka tuo mieleen Aku Ankan auton rekisterinumeron. Kun vielä samalla tietää, että enää ei saa unen päästä kiinni, niin siinä sitä onkin, väkisinmakaamista ja pitkiä sekunteja.

Yö ei ole pikkutuntien vaan isojen tuntien aikaa.

Pahinta ei lyhytaikaisessa unettomuudessa ei ole sen päiviin jättämä fyysinen väsymys. Raskain lasti kasautuu yötajunnan masokistisesta synkkyydestä, suhteellisuudentajuttomuudesta, kohtuuttomasta murheilusta. Pienestä tulee liian suurta.

Yö on mielentila, ei pelkkä vuorokaudenaika.

Radion Yölinjalla-ohjelmassa kuuntelijoiden puheluihin vastailleelle Pekka Saurille aikoinaan ehdotettiin, että lähetys voisi tulla uusintana seuraavana päivänä. Sauri ei ideaan tarttunut, koska ohjelmassa kuullut tarinat vaativat ympärilleen yön kehykset. Päivällä jutut kuulostaisivat liian kummallisilta, liian vereslihaisilta, liian öisiltä.

Saan jonkin verran erikoisia sähköposteja ja usein katson ensimmäisenä, mihin vuorokaudenaikaan ne on lähetetty. Merkillisimmät viestit sinkoilevat aamuöisin. Tekstiviesteissä yön magiikka näyttää kyntensä aivan erityisesti.

Aamu onneksi armahtaa ja – Tammisen sanoin – päästää päivään. Yöllä mieleen hiipinyt työeläkelaskelma lohduttomine ennusteineen siinä kuin menneet mokat ja joutavat kauna-aatokset loittonevat päivän valossa sinne minne kuuluvatkin.

Kun aamu kerran vapauttaa pahimmasta synkkyydestä ja palauttaa suhteellisuustajun, ajatusta tekee mieli jatkaa. Mikä mahtaisi olla se sarastus, joka ravistelisi päiväminän irti turhista huolista yhtä tehokkaasti kuin aamu joutavista yöajatuksista? Olisiko tässäkin pienen meditaation, mielenharjoituksen ja zeniläisten oivallusten paikka?

Jospa hyvää unta ja hyvää valve-eloa pitäisi etsiä samoin keinoin.

Ensi viikolla yö on pisimmillään. Kumma kyllä, pidän pitkästä talviyöstä ja sen pimeydestä; mieluummin se kuin liian aikaiset ja viiltävänkirkkaat kevätaamut. Silti juuri näiden pitkien öiden aikaan mieleen palasi Sauli Niinistön 60-vuotishaastattelu ja hänelle esitetty kysymys, mistä mies vielä mahtaa haaveilla elämässään.

Ja mitä vastaa kaiken kokenut ja kovanakin pidetty ex-pankkiiri, rahaanko päästään taas, kansantalouteen vähintään? Ei päästä. Finanssimiehen vastaus yllättää: ”Haaveilen levollisen tunteen päivistä.”

Hienosti sanottu. Vain ne levollisen tunteen yöt lisäisin.