Kanava, 7/2009

Maanpuolustukseen liittyvää keskustelua vaivaa pitkä epä-älyllisyyden perinne. Häpeällisin vaihe nähtiin 1960- ja 70-luvuilla, jolloin muotiin tuli rintamamiesten mitätöinti.

Sitä seurasivat 80-luvun yksisilmäiset rauhanmarssit, joissa vastustettiin joka toista ydinohjusta. Imperialistinen USA ja sotaisa Nato olivat kaiken pahan alkusyy.

Hyvin ei ole mennyt sen jälkeenkään. Neuvostoliiton romahdettua 1990-luvun alussa heiluri heilahti toiseen, yhtä älyttömään äärilaitaan.

Uuspatrioottisuuden hurmiossa sodan todellinen luonne pääsi unohtumaan, ja jopa miesten asevelvollisuus katsottiin naisten syrjimiseksi. Kuvaavaa on tapa, jolla maan suurimman lehden Kuukausiliite ihaili pääkirjoituksessaan Norjan mallia: Norjassa naiset ”pääsevät taistelemaan etulinjassa”.

Ehkä vielä kuvaavampaa on, että rintaman helvetillisten kärsimysten pitäminen etuoikeutena ei herättänyt vähäisintäkään kummastusta.

Myös nykykeskustelun epäanalyyttisyys hämmästyttää. Jos lähtökohtana pidetään sitä, että Suomella pitää olla realistiseen uhka-analyysiin perustuva uskottava maanpuolustus, joka kohtelee kansalaisia yhdenvertaisesti, sekä oikeisto että vasemmisto ovat pahasti pihalla.

Vasemmisto ja vihreät vastustavat refleksinomaisesti kaikkea, mikä vähänkin haiskahtaa pyrkimykseltä uskottavaan puolustukseen. Edulliset ja taatusti puolustukselliset jalkaväkimiinat haluttiin kieltää. Sotilaallinen liittoutuminen tai puolustusmäärärahojen korotus eivät nekään käy laatuun.

Nato ei ole ainoa mörkö: myös EU:n turvatakuulauseketta haluttiin ulkoministeri Erkki Tuomiojan johdolla vesittää. Samalla Sdp kuitenkin kannattaa yleistä asevelvollisuutta, joten tavoitteena näyttää olevan varusmiesten ja reserviläisten huonosti varustettu ja liittoutumaton tykinruoka-armeija.

Yksin halutaan olla ja mahdollisimman vähin resurssein, siinä suomalaisen puolustusajattelun kumma linja.

Liturginen jankutus itsenäisestä ja uskottavasta puolustuksesta jää pelkäksi mantraksi, jos sille ei löydy reaalimaailmasta katetta. Puolustus ei voi perustua retoriikkaan.

Omituista logiikkaa on sekin, että puolustusmenoihin usein vaaditaan leikkauksia sillä perusteella, että meihin ei kohdistu mitään uhkaa, mutta samalla halutaan tuhlata verovaroja museaaliseen asevelvollisuusarmeijaan. Eikö siitäkin voisi luopua, jos uhkaa kerran ei ole?

Suomeen joutuminen hyökkäyksen kohteeksi on hyvin epätodennäköistä. Maailmanpolitiikka on kuitenkin vaikeasti ennustettavaa. Kaiken varalta on perusteltua ylläpitää sellaista puolustuskykyä, että jos jännitys lähialueilla kasvaa, mahdollinen vihollinen laskee sotilaallisesta iskusta aiheutuvat haitat itselleen niin paljon hyötyjä suuremmaksi, että se ei sellaiseen ryhdy.

Ei ole ajateltavissa, että Suomi enää joutuu pitkään rintamasotaan. Teknistyneen ja ammatillistuneen sodankäynnin maailmassa sotilaallisista uhkista realistisempia ovat huipputekniikkaa hyödyntävät strategiset iskut, joiden torjumiseen puutteellisesti varustettu ja koulutettu reserviläisarmeija ei sovellu.

Tehoton, ylisuuri ja vanhanaikainen asevelvollisuusarmeija on välillisine kuluineen myös yllättävän kallis. Hallitus on toistuvasti ilmaissut huolensa kustannuksista, jotka aiheutuvat nuorten liian myöhäisestä siirtymisestä työelämään, mutta samalla hallituksen vaalima asevelvollisuus syrjäyttää puolet ikäluokasta työstä ja koulutuksesta jopa vuodeksi. Pääsykokeiden rytmin vuoksi opiskelujen alku viivästyy helposti pari vuotta.

Kun tästä aiheutuvat todelliset mutta laskelmien ulkopuolelle siivotut kulut otetaan huomioon, nykyiset puolustusmenot ovat virallisen 1,3 %:n sijaan yli kaksi prosenttia bruttokansantuotteesta. Myös varusmiesten häpeällisen kehnojen sosiaalietuuksien nostaminen kohtuutasolle vaatisi vuosittain kymmenien miljoonien lisärahoitusta.

Rauhanliike ja punavihreä vasemmisto luopuisivatkin koko miesikäluokkaa koskevasta asevelvollisuudesta, mutta ilman liittoutumista ja puolustusbudjetin tasokorotusta tämä tarkoittaisi puolustuksen alasajoa. Punavihreä siipi tuskin suostuisi määrärahakorotuksiin, vaikka ne voitaisiin rahoittaa asevelvollisuuden lakkauttamisesta saatavilla välillisillä säätöillä. Nykyiset asejärjestelmien hankkimiseen ohjatut määrärahat eivät riitä (säästöversioista puhumattakaan), koska puolustusmateriaali kallistuu huomattavasti yleistä hintatasoa rivakammin.

Oikeisto kyllä kannattaa liittoutumista mutta toisaalta takertuu umpimielisesti asevelvollisuuteen: miehen kuuluu käydä armeija, piste. Todellisten uhkakuvien arvioinnilla tai sukupuolten tasa-arvolla ei ole suurta sijaa. Alkeellisimmillaan asevelvollisuuden puolustelu vajoaa ”tekee pojille hyvää, kun pääsevät äidin helmoista ja oppivat petaamaan sänkynsä” -retoriikaksi.

Jos tälle linjalle mennään, silloin Suomen uhkakuvatkin pitää määritellä uudestaan: nuorten miesten liian kiinteä äitisuhde ja riittämätön siisteyskasvatus.

Yleinen väite on sekin, että asepalveluksen pitää olla koko miesikäluokalle pakollinen, koska muuten armeijaan hakeutuisi vain sotahullu aines. Tämäkään logiikka ei toimi. Jo nyt armeijan kantahenkilökunta – siis päätöksiä tekevä porras – koostuu vapaaehtoisista. Ja tuskinpa esimerkiksi poliisit ovat arveluttava ammattikunta, koska siihen kuuluvat ovat työhönsä vapaaehtoisesti hakeutuneita, ei pakotettuja.

Armeijan vapaaehtoisuudella olisi lähinnä se vaikutus, että palvelukseen saataisiin motivoituneita nuoria miehiä ja naisia.

Maanpuolustuskeskustelua ohjaavat järkevän argumentoinnin sijaan perinne, patavanhoilliset sukupuoliroolit, tyhjät hokemat ja ummehtuneet poliittiset ortodoksiat. Vasemmistopoliitikko ei perinnesyistä voi kannattaa Suomen Nato-jäsenyyttä, vaikka se yhdessä asevelvollisuudesta luopumisen kanssa merkitsisi yhteiskunnan demilitarisoimista vapauttaessaan nuoria sotilaallisesta aivopesusta ja kasarmikurista.

Perinteiset asennekasaumat istuvat hämmästyttävän tiukassa, ja asenteet tapaavat jyrätä argumentit. Vapaaehtoinen asepalvelus, armeijan ammatillistaminen ja pienentäminen yhdessä sotilaallisen liittoutumisen kanssa on epäortodoksisuudessaan mahdoton yhdistelmä niin vasemmistolle kuin oikeistollekin. Viime eduskuntavaalien ehdokkaista vain 0,5 % kannatti tällaista puolustusratkaisua, joka kuitenkin olisi paras järjestely niin kriisinhallintaa, modernia sodankuvaa, kansantaloutta kuin sukupuolten tasa-arvoakin ajatellen.

Joko olisi aika nostaa kissa pöydälle ja argumentoida turvallisuuspolitiikasta ilman perinteen, fraasien ja poliittisen ajatuskurin painolastia? Veteraanisukupolvelle lienemme sen velkaa, että puolustus rakennetaan vallitsevien olosuhteiden ja ajan vaatimusten, ei menneen maailman pohjalta.