Anna, 33/2009

Siinä sitä ollaan.

Auto on sammunut risteykseen. Takana, puskurissa kiinni, vaanii kärsimätön autojono. Ajovalot kiiluvat taustapeilissä kuin paholaisen silmät. Hapuilen virta-avainta samalla kun liikennevalot vaihtuvat punaisiksi.

Olen omistanut auton joitakin viikkoja, ja nyt siis pitäisi opetella ajamaan. Turvallisesti. Muina miehinä. Kuin olisi ajanut aina.

Ihan helppoa se ei ole. Vaihteidenkäytön ja muun autonkäsittelyn lisäksi pitää oppia uusia tärkeysjärjestyksiä. Alkuvaiheessa ei tosiaankaan aina mennä sinne halutaan, vaan sinne minne osataan. Virran mukana, vastaan haraamatta. Joskus pitää vain ajaa edellä kulkevan perässä ja toivoa päätyvänsä jonnekin, mistä pääsee poiskin.

Muut autoilijat näyttävät rattiensa takana ärsyttävän rennoilta ja itsevarmoilta. Erityisesti minua risovat liikennevaloissa ikävystyneen näköisinä haukottelevat kuskit. Ei tässä kuulkaa ole mitään haukottelemista. Minulla ainakin pulssi nousee oman ajovuoron lähetessä hyvinkin hölkkälukemiin samalla kun elättelen toivoa mäkilähdöstä, joka onnistuu ilman että moottori sammuu tai auto loikkaa kuin sammakko. (Tai valuu takanatulijan puskuriin.)

Vitsit kengurubensasta eivät enää naurata. Ja taskuparkkeeraukset jätän suosiolla alan harrastajille.

Noviisista tulee helposti vainoharhainen. Oudon kapeanoloista katua ajaessani aloin ylitulkita ihmisten ilmeitä. ”Äijä näytti hölmistyneeltä. Ajanko yksisuuntaista väärään suuntaan?” ”Mitä tuo tuijottaa? Eivätkö valot ole päällä?”

Kuka vielä väittää, ettei keski-ikäisen miehen elämässä ole tarpeeksi jännitystä?

Autoilukulttuuri hämmentää tulokasta. Päällimmäisenä kummastuttaa se, että samalla kun kansalaisten elämää muuten holhotaan ja säännellään hyperturvalliseksi (milloin päiväkotien seinät vuorataan vaahtomuovilla?), liikenteessä saa kaikessa rauhassa kukoistaa todellinen kuolemankulttuuri. Maanteillä autot viuhtovat toistensa ohi ilman suojakaiteita niin, että vain pari metriä erottaa kulkijat hengenlähdöstä.

Varsinainen trilleritunnelma tulee älyvapaista ohituksista; niillä voimansa tunnossa kaahaavat klopit säästävät muutaman minuutin, jotka voi sitten kotona käyttää pleikkarin pelaamiseen. Paha vain, kun koko liikenne näyttää tuulilasin läpi katsottuna melkoiselta pleikkarilta ja videopeliltä.

Jos se minusta olisi kiinni, ohittelu kiellettäisiin muualla kuin ohituskaistoilla kokonaan. Nopeusrajoituksiakin voisi vähän alentaa. Ei meillä niin kiire ole, ja jos onkin, nyt on aika hellittää. Ja säästetäänkö oikeassa paikassa, kun kiihdytyskaistoja tehdään liian lyhyiksi?

Liikenne on selvästi maailma, jossa mieskulttuurin pölhöimmät puolet puskevat pintaan. Olen aina ihmetellyt miehistä kilpailuvimmaa ja paremmuuspakkoa. Leppoisistakin hepuista kuoriutuu sählypeleissä vastustajan jalat tohjoksi hakkaavia taistelijoita, ja liikenteessä ”tota en kyllä päästä ohi” -idiotismi näyttää vallanneen kilpailullisemman sukupuolen, nuoressa polvessa ainakin.

Kun sukupuolten eriarvoinen kohtelu näköjään hiljaisesti hyväksytään yhteiskunnassa, eikö sitä voisi ottaa käyttöön sen ainoan kerran kun pitäisi ja säästää ihmishenkiä: miehille ajokortti vasta 21-vuotiaana ja silloinkin kunnon aivopesun ja kolarikuvien jälkeen!

Muutama viikko hapuilevaa autoilua vaikuttaa arvaamattomasti asenteisiin. Olen julkisen liikenteen väsymätön puolestapuhuja, mutta ainakaan bussikuskit eivät enää saa minulta varauksetonta sympatiaa. Aivan erityiset terveiset lähetän sille kuskille, joka Sörnäisten rantatien pysäkiltä kiilasi bussinsa kuuttakymppiä kulkeneen auton eteen ja näytti vilkkua vasta kun kääntyi. Vaikka etuajo-oikeus onkin, voisikos sitä vilkkua näyttää ajoissa ja katsoa edes vähän niistä peileistä, pliis?

Ihan älytön idea ei olisi sekään, että kouluopetus sisältäisi pakollisen liikennekasvatuksen kurssin ja liikennesääntöjen opettelua.

Se voisi olla todellista terveystietoa.