Anna, 15-16/2009
Törmäsin kaupassa puolituttuun, joka lyhyen small talkin jälkeen sanoi ettei ole nukkunut kunnolla viikkoihin, sen verran on vauva pitänyt konserttia. Nainen kertoi vähiin jääneiden unien kiristäneen hermot siihen pisteeseen, että alkaa parisuhdekin olla koetuksella. Erään riidan päätteeksi oli kuulemma ukko jo uhannut lähteä.
Tunnen tämän ukon aika hyvin. Viimeksi kun tapasimme, hänellä meni kaikki putkeen, mitä nyt duunissa piti kiirettä.
Veikkaan noiden keskustelujen kertovan laajemminkin tavasta, jolla naiset ja miehet puhuvat asioistaan. Yleistämisessä on riskinsä (vierastan yli kaiken Miehet marsista, naiset Venuksesta -höpinöitä), mutta kai se on myönnettävä, että miesten ja naisten puhekulttuureissa on eroja jos nyt tunne-elämän syvyydessä ei olekaan.
Hiljattain naispuolinen ystävä manaili, että hänellä on periaatteessa mainio mies – hyvä isä lapsille, ei ihmeemmin dokaile, tienaakin mukavasti ja jopa näyttää vähän Brad Pittiltä – mutta äijäparka on tappavan tylsä. En muista, että kukaan miespuolinen ystäväni olisi valitellut vaimon olevan tylsä ihminen.
Ei se siitä johdu, että miehet olisivat jotenkin hyveellisempiä ja haluttomia seläntakaiseen arvosteluun. Uskon raadollisempaan selitykseen. Miesten keskinäinen kulttuuri on helposti kavereidenkin kesken kilpailukulttuuria, ja puolisostakin voi tulla osa oman elämän esillepanoa, pääomaa, jonka arvoa ei pidä mennä ehdoin tahdoin omalla arvostelulla alentamaan.
Havainnot pariskunnista silloin, kun molemmat ovat paikalla, tukevat näyttämöteoriaa. Kun nainen erehtyy tokaisemaan, että ”aika karmeahan se Kannelmäki on, mutta meidän tuloilla on turha haaveilla kantakaupungissa asumisesta”, voi kuulla miehen nopean pelastusyrityksen: ”Ei me kyllä lähemmäs keskustaa haluttukaan, olisi huono lapsille.” Ja sitä rataa. Etkös sinä eukkoseni ymmärrä olla pilaamatta?
Kyse ei ole pelkästä keskustelukulttuurista vaan paljon enemmästä. Ei ole salaisuus, että suomalaisella miehellä menee monin mittarein kehnosti. Elämänhallinnan hukannut syrjäytyneistö on vahvasti miesvoittoinen. Tutkimusten mukaan miehet ovat yksinäisempiä ja tyytymättömämpiä elämäänsä kuin naiset. Moni soturiroolin omaksunut mies yrittää pärjätä hammasta purren vaikka mikä olisi, ja jos ei hyvin menekään, kaverille ei tehdä tarpeettomia paljastuksia.
Edellisen laman aikana kerrottiin tarinoita, miten työttömäksi jääneet miehet saattoivat lavastaa aamuisia töihinlähtöjä, jotta naapurit eivät hoksaisi heidän saaneen potkut. Näyttävä auto pidettiin vaikka velaksi: olisihan se jumakauta noloa mennä bussilla töihin.
Paljon on mietitty, mikä nykytaantumassa on erilaista kuin viime lamassa. Toivottavasti ainakin se, että uraputki ei olisi miehille niin tärkeä tukipilari kuin ennen, saati ainoa. Toivoa sopii, että yksikään irtisanottu creative planner ei kehittele luovia selityksiä työttömyyden verhoksi. Olisi miesten itsensä etu (hyöty toki ulottuisi naisiinkin), jos mieskulttuuri pärjäämispakkoineen ja statustaisteluineen kevenisi. Kulttuuriset muutokset tietty tapahtuvat hitaasti ja tuskin lakeja säätämällä, olkoonkin, että esimerkiksi miesten lakivetoinen ohjailu enempiin isyysvapaisiin ei ole yhtään hullumpi idea.
Mutta ainakin sellainen miesaktivismi on höhlää, joka yrittää tarrautua menneeseen ja niin naisille kuin miehille ahtaaseen ja rampauttavaan roolitukseen. Muutenkin olen allerginen miesliikkeen monille kukinnoille, siksi en sellaiseen kuulukaan. Aivan älyttömille linjoille mennään viimeistään silloin, kun joku miesasiamies huolestuu naisten liian suurista eläkkeistä tai vaatii tasa-arvon nimissä naisille asevelvollisuutta.
Mitä olen talousoraakkeleita kuunnellut, kohta elettäneen taas massatyöttömyyden aikoja. Jos toimeentulo lähtee alta ja kortit menevät tahtomatta muutenkin uusiksi, rutinoitunut ”ihan hyvin” ei ole paras vastaus kysymykseen, miten menee. Heikkouden näyttäminen voi kummasti vahvistaa, ja epäonnistuminen on sallittua.
Ja mitä voittamiseen ja kilpailuun tulee, mieleen väistämättä pujahtaa Samuli Parosen aforismi: Täällä on paljon parempiakin asioita kuin paremmuus.