Petollista puppua

Helsingin Sanomat, 23.2.2013

Kahteen kertaan se oli luettava ennen kuin uskoin silmiäni. Uusimmassa Kotilääkäri-lehdessä päihdelääketieteen professori valistaa, että alkoholisteista voi koulia kohtuukäyttäjiä. Homma hoituu lääkkeellä ja kahdeksalla terapiakäynnillä. Hoidon hinta on 2 000 euroa.

Ei, en nähnyt unta. Joku muu näkee.

Asiassa on nimittäin pieni mutta. Alkoholisti ei voi ruveta kohtuukäyttäjäksi. Alkoholismi muuttaa keskushermostoa peruuttamattomasti ja sen verran kierosti, että sivistyneet viininlipittäjäiset ja harmittomat nousukännit ovat kadotettuja paratiiseja, ikävä kyllä. Juoppo itse ei sitä tietenkään suostu uskomaan elätellessään illuusiota kohtuukäytöstä – viimeistään ensi kuussa.

On vastuutonta ja vaarallista, että professorintittelillä tuetaan alkoholistien itsepetosta. Jään odottamaan, milloin pyromaniatieteiden professori suosittelee tuhopolttajille hallittuja tulitikkuleikkejä.

Jokainen juoppo on huomannut, että loputtomat yritykset säätää juomista kohtuulliseksi johtavat vain uusiin retkahduksiin. Sen on huomannut myös juopon lähipiiri.

Alkoholismi on psyykkinen, fyysinen ja mystinen sairaus. Se ei ole kenenkään syy, mutta sen tukeminen on. Niin vahingollisia ovat nyt nähdyt lääkärikommentit, että lasken ne alkoholismin edistämiseksi.

Suorastaan mielenkiintoinen on haastatellun päihdeproffan usko siihen, että holtiton juominen voidaan nitistää lääkkeillä, jotka vievät dokaamisesta mielihyvän.

Taas unohtui jotain: alkoholisti ei yleensä saa juomisesta enää mielihyvää.

Mutta yritetään ajatella nätisti. Jospa kyse ei ole siitä, että hädänalaisilta viedään rahat. Kyse on vilpittömästä yrityksestä talutella päihderiippuvaisia kohti kohtuujuomisen Eedeniä. Unohdetaan kiusallinen todellisuus ja kuvitellaan, ihan kokeeksi, että alkoholisteja voisi hoitaa kohtuukäyttäjiksi.

Ensin on ihmeteltävä tavoitetta. Onko kaiken riskin ja vaivan väärti, että koulitaan jotkut käyttämään elimistölle vierasta myrkkyä kohtuudella, jos asianosaiset eivät saa siitä edes mielihyvää? Ja jos osa alkoholisteista päätyisikin kohtuujuojiksi, jokaista kohti on liian paljon niitä, jotka jatkavat itsetuhoista juomista kohtuukäytön kangastus takaraivossaan.

Turha ottaa näitä riskejä. Niiden hinta on kova, enemmän kuin se parituhatta euroa.

Tia, en sua kaipaa

Kotilääkäri, marraskuu 2012

”Tia-Maria sua kaipaan niin”, lauloi joskus Yö-yhtye. Äskettäin tuli Tia tutuksi minullekin, mutta täytyy sanoa, että en kaipaa yhtään.

Sen oli tarkoitus olla aika tavallinen alkusyksyn torstai. Päivällä pidin lukiossa oppitunteja, iltapäivällä käväisin kustantajan kekkereissä.

Illansuussa vaimo sanoi, että ääneni kuulostaa jotenkin oudolta. Vastasin sen varmaan johtuvan siitä, että juhlissa oli melkoinen hälinä ja ääni on ollut koetuksella.

Vähän myöhemmin luin viisivuotiaalle tyttärelle kirjaa. Äkkiä huomasin, etten enää pysty selvästi artikuloimaan sanoja. Samalla oikea käsi ja kasvojen oikea puoli alkoivat tuntua puutuneilta.

Silloin tuli lähtö.

Meilahden päivystyksessä ammattitaito ja ripeys ovat onneksi huippuluokkaa. Siinä ei paljon neuvoteltu, kun olin jo neurologin tutkimuksissa ja asianmukaisessa lääkityksessä; ei voi kuin ihailla henkilökunnan toimintaa. Laatta kyllä lensi ja ehdin pelätä, että tyhjän vatsan kakominen katkoo päästä viimeisetkin verisuonet, mutta missään vaiheessa ei lähtenyt edes taju. Oireet rupesivat hellittämään muutamassa tunnissa ja olo palasi vähitellen normaaliksi.

Osastolla makaaminen on tervehdyttävää, eikä vähiten siksi, että se kalibroi elämänfilosofiaa terveelle pohjalle. Vieruskaveri – vähän yli parikymppinen mies – kysäisi, kauanko olen ollut talossa. Kuultuaan minun olleen tutkimuksissa vain pari päivää hän kertoi itse maanneensa vuodepotilaana puoli vuotta. Kohtaus oli iskenyt äkkiarvaamatta urheilukentällä ja vienyt muun muassa liikuntakyvyn.

Oma sairaalareissuni kesti vain vajaan viikon, mutta opetti paljon. Tai pikemminkin muistutti paljosta.

Kun lähdin sairaalasta, oli aurinkoinen syyssää, ilma tuoksui raikkaalta ja tunsin sellaista hetkellistä iloa, että olisin voinut suudella sairaalan edustan asfalttia kuin paavi konsanaan. Kotimatkalla bussissa hämmästyin ihmisten yrmeitä ilmeitä: ettekö tajua mikä etuoikeus on istua tässä, liikunta- ja puhekykyisenä?

Vain viikko aiemmin en ollut tajunnut sitä itsekään.

Veropolitiikkaankin sai uutta näkökulmaa. Sairaalassa minulle tehtiin sellainen määrä aivo-, keuhko-, valtimo- ja sydäntutkimuksia, etten pysynyt enää laskuissa. Mitä mahtoivat maksaa? Yksi tutkimusten tulos oli sekin, että maahan saatiin yksi entistä tyytyväisempi veronmaksaja lisää.

Diagnoosiksi tuli TIA – trancient ischaemic attac – eli ohimenevä aivoverenkierron häiriö. Diagnoosin saatuani tein tietysti sen virheen, että kävin netistä nuuskimassa hyytäviä tarkennuksia.

Olkoon siinä tarinan kolmas opetus. Terveempänä pysyy, kun ei turhaan ahmi kuvauksia todellisista tai mahdollisista sairauksistaan. Tuonkin ajan voi käyttää siihen, että on täysillä läsnä tässä hetkessä. Mikään kun ei ole varmaa; näköjään emme ole turvassa edes kotisohvalla.

Oikeus elää, oikeus kuolla

Kotilääkäri, 3/2012

Tästä on pian viisitoista vuotta, mutta ei sitä unohda.

Lähisukulainen, yli 90-vuotias mies, makasi sängyssä ja halusi kuolla. Mies oli vuosikymmenten mittaan ollut aktiivinen ja tehnyt vaikka mitä – viettänyt 1920-luvun Helsingissä vauhdikasta opiskelijaelämää, avioitunut, saanut neljä lasta, käynyt pari sotaa, tehnyt uran sosiaalijohtajana ja vähäosaisten puolestapuhujana. Ja rakentanut kesämökin, jossa muistan käyneeni hänen kanssaan monia elämänkatsomuksellisia keskusteluja.

Kuten ne kaikki keskustelut kuolemasta. Mieleeni on jäänyt hänen kuolemanfilosofiansa: ”Kuoleman jälkeinen tila on kuin uni, jossa ei näe unta.”

Vuosituhannen lopun mies eli hoitokodissa ruuminvoimat menettäneenä. Hän ei päässyt sängystä ylös, eikä elämässä ollut enää mitään sisältöä, ei mitään tulevaisuutta, vain pelkkää kärsimystä.

Hän halusi pois.

Häntä ei päästetty. Unettomiin ja ahdistaviin öihin sentään sai unilääkkeitä. Niitä hän salaa pani sivuun ja kun arvioi määrän riittäväksi, otti ne sitten kerralla siinä toivossa, että kärsimyksille vihdoin tulisi loppu.

Ei tullut. Henkilökunta riensi elvyttämään, ja melkein satavuotiaan vanhuksen helvetti jatkui.

Kun opiskelin moraalifilosofiaa, yksi kurssikirja oli Heta ja Matti Häyryn Rakasta, kärsi ja unhoita, joka pohtii terävästi abortin ja eutanasian oikeutusta. Se joka pitää elämää niin itseisarvoisen arvokkaana, että armokuolema ei koskaan ole oikeutettu, voi miettiä kirjassa esitettyä ajatuskoetta: kuinka moni täysijärkinen valitsisi mieluummin kaksi viikkoa kidutusta ja sen päätteeksi varman kuoleman kuin tuskattoman huoleman heti?

Vertaus ei ole keinotekoinen. Vastaavassa tilanteessa ovat esimerkiksi monet syöpäsairaat.

Luin jo toistamiseen tavattoman riipaisevan kirjan Jäähyväiset Einolle. Sen on kirjoittanut Johanna Ervast, jonka kolmevuotias Eino-poika sai yöllä harvinaisen aivoverenvuodon. Se tuhosi aivot niin täydellisesti, että lapsi vaipui ikikestoiseen tiedottomuuteen.

Lääkärit olivat pian yksimielisiä siitä, että mitään toivoa ei ollut. Kipureaktiot olivat kuitenkin jäljellä. Lapsen kokemien tuskien määrää saattoi vain arvailla.

Ei, lääkärit eivät voineet armahtaa lasta vaikkapa sellaisella annoksella morfiinia, että kuolema olisi tullut kivuttomasti. Lääkärien mukaan Einon elämä piti lopettaa kuihduttamalla lapsi hitaasti ja kivuliaasti ravinnon puutteeseen. Tämä siksi, että lääkärietiikka salli vain ”passiivisen” eutanasian.

Jos toivottuna lopputuloksena joka tapauksessa on kuolema, mikä moraalinen ero on passiivisella ja aktiivisella armokuolemalla? Nyt ero oli se, että aktiivinen toiminta olisi ollut selvästi armeliaampaa.

Kituvilla kotieläimillä on oikeus kivuttomaan kuolemaan. Kannatan lämpimästi eläinten oikeuksia – myös ihmisille.

 

Kuilu kasvaa – so what!

Opettaja, 20/2012

Täytän näinä päivinä 43 vuotta. Tylsä numero. Jos täyttää 20, 50 tai vaikka 65, luvuista tulee mielikuvia. 43 on lasi lämmintä vettä. Eikä elämän tarkoitus sittenkään tainnut olla 42.

Kuuluuko vanhenevan äijän ikäangsti sitä paitsi opettajien ammattilehteen? Jo vain kuuluu.

Opettajan työ on siitäkin kiintoisa, että opiskelijat ovat vanhenemisen peili. Kun aloitin opettajana, olin kolmekymppinen. Tuolloin saatoin vielä helposti tunnistaa lukiolaisten kuuntelemia bändejä.

Nykyään on turha kuvitella tietävänsä, missä nuorten maailmassa mennään. Kun joku ragee tai flippaa, olen ymmälläni. Toisaalta olo on rento. Voin vapautuneesti olla lukiolaisille vanha ja se vähän hassu ukkeli.

Katson epäuskoisena lukiolaisten syntymävuosia. Ensi syksynä lukion aloittavat ovat syntyneet vuonna 1996. He eivät ole käyttäneet markkoja. Neuvostoliitto on heille historiaa vähän samaan tapaan kuin Itävalta-Unkari minulle.

Hiljattain kuuntelin filosofian tunnilla opiskelijan esitelmää, istuin muiden tavoin pulpetissa. Hetkeksi painokkaat argumentit lihansyönnin eettisistä ongelmista vaimenivat taka-alalle. Edessä istuvan opiskelijan niskaa katsoessani tilalle puski hätkähdyttävä harha: olen lukiolainen muiden joukossa. Viimeiset 25 vuotta ovatkin olleet unta.

Pikainen paluu todellisuuteen oli yhtä hämmentävä.

Unista puheen ollen. Yhdessä riipaisevimmista olin Ressun lukion tupakkapaikalla etsimässä sitä tuttua välituntijengiä: Joria, Halosta, Omppua, Juissia. Missään ei kuitenkaan näy enää ketään, ja on oudosti ilta jo. Katu on tyhjä ja taivas loimottaa aavemaisen purppuraisena. Ymmärsin, että kaikki luokkakaverit ovat lähteneet ja siirtyneet elämässä eteenpäin. Ovat perheiden parissa ja oikeissa töissä. Vain minua ei elämä poiminut tupakkapaikalta kyytiin.

En lähde analysoimaan enempää.

Haluaisinko olla nuori taas, toivonko että viimeiset 25 vuotta olisivat tosiaan olleet unta? Taivaan tähden en. Nuoruus on hienoa, mutta en vaihtaisi osia.

Tunnen myötätuntoa lukiolaisia kohtaan. Kun joskus harhaudun selaamaan työpaikkailmoituksia, lähinnä ihmettelen miten kukaan löytää paikkaansa nykymaailmassa, jossa vaaditaan niin penteleesti. Nuorella iällä pitäisi hallita monet kielet ja mitkälie verkkoviritelmät työuran alkuun päästäkseen.

Nelikymppisenä sitä paitsi alkaa viimein seestyä sen verran, että selviää ihmissuhdesotkuista ja elon myrskyistä enimmäkseen kuivin jaloin, eikä silloin kaipaa nuoren mielen myllerryksiä. (Olen muuten niitä opettajia, jotka aivan liian helposti hyväksyvät selitykseksi opintojen takkuilulle eron poika/tyttöystävästä tai koiran kuoleman.)

Turhauttaako vanheneminen? Pateettisella ihmisellä on pateettisia tapoja. Joskus kun ei ole kiire mihinkään, saatan jäädä työpäivän loputtua hetkeksi tyhjään luokkaan.

Hälinän jälkeen luokka tuntuu autiolta ja hiljaiselta. Silloin ehtii myös miettiä työnsä merkitystä.

Kun nuoret lähtevät luokasta, pyyhkiytyvätkö sokrateet ja marxit mielestä saman tien, onko kuilu välillämme liian leveä? Puhuuko heistä joku illalla kaverinsa kanssa siitä, miten elämäntunto on ahdistavan kierkegaardilainen? 

Onneksi me opettajat voimme aina uskotella itsellemme, että oppilaat ja opiskelijat ovat saaneet tunneiltamme matkansa varrelle sellaisia eväitä, joista emme edes koskaan tule tietämään. Että parinkymmenen vuoden kuluttua joku jossain kertoo, miten oivalsi sillä yhdellä tunnilla jotakin hyvin oleellista. Tai sanoo, että se alakoulun luokanopettaja oli valamassa elämälle sellaisia perustuksia, joilla nyt kelpaa seistä.

Ja miksei niin olisi, kun juuri tuon voin sanoa itsekin, 43-vuotiaana äijänä.

Kirje ylioppilaalle

Julkaistu kirjassa 10 kirjettä ylioppilaalle (WSOY, 2012)

Tarina, yksi mahdollisista

En selvästi pääse ammatistani eroon.

Olen päätynyt filosofian ja psykologian opettajaksi. Nyt ammattini näkyy siinä, että ensin aikomukseni oli kirjoittaa sinulle siitä, millaista opastusta elontielle voisimme saada suurilta ajattelijoilta. Mielessäni kävi kuvailla, mitä näköaloja Erich Fromm, Anthony de Mello, Hermann Hesse tai vaikka Epikuros ja Schopenhauer ovat avanneet ja minkämoisin aatoksin minuakin eteenpäin tuuppineet.

Luovuin pian ajatuksesta. Jos haluaa tietää, mitä historian viisaat ovat oivaltaneet, on luettava historian viisaita.

Sitten tarkoitukseni oli valottaa ilman juhlavaa nimiparaatia omaa elämänfilosofiaani. Pian tämäkin alkoi arveluttaa. Teoreettisen viisastelun vaara on liian ilmeinen. Mitä älykästä osaisin sanoa?

Ei, minun pitää kertoa sinulle tarina, ojentaa pala omasta elämästä. Ei siksi, että elämäni olisi ollut jotenkin ainutlaatuista. Vaan juuri siksi, että se ei ole. Luullakseni toiveeni ja lankeemukseni ovat varsin tavanomaisia – mutatis mutandis, muutettavat muuttaen. On vain nähtävä yleinen yksityisessä, yksityinen yleisessä.

Haluanko varoittaa sinua vaarallisesta reitistä, jäävuorista? Kenties. Silti jokaisen on itse kokeiltava, jääkö kieli pakkasella metalliputkeen kiinni.

Pureudun häpeämättä henkilökohtaiseen. Uskon, että joskus vain sukeltamalla tarpeeksi omaan ja yksityiseen voi tavoittaa jotain yleistä.

Kertomuksen voisi aloittaa monesta kohtaa, kaikki rajaukset ovat mielivaltaisia. Alkakoon tarina kesäkuusta 1999, mielipuolisen vuosisadan viimeisestä kesästä, joka sattuu olemaan poikkeuksellisen aurinkoinen.

Eletään optimismin aikaa. Pörssikurssit sojottavat pontevasti yläviistoon kansan kahmiessa it-osakkeita äkkirikastumisen toivossa. Koko Suomi tuntuu humaltuvan noususuhdanteesta.

Minä humallun Magyar Fehér Borista.

Ylioppilaskirjoituksista on vierähtänyt yli kymmenen vuotta. Monista syistä, jotka olisivat kokonaan toisen kirjeen paikka, olen ajautunut holtittomuuteen ja itsesabotaasiin, jonka olen omissa silmissäni mitenkuten onnistunut romantisoimaan huolettomaksi boheemielämäksi.

Elämä on huoletonta siinä sarkastisessa merkityksessä, etten pidä mistään huolta.

Vietän kirjailijaelämää ilman kirjaa. Puberteettisen uhmakas yhteiskuntasuhteeni avaa ovet harhaisille minämytologioille, joissa kykenemättömyys mihinkään tolkulliseen sankaroituu poliittiseksi eleeksi, mielenosoitukseksi, statementiksi.

Elämäntunto on jollain pateettisella tavalla sekä voitokas että lohduton; olen suistunut sankari, askelman taempaa kaiken kirkkaasti näkevä tarkkailija, urhea ulkopuolinen. Jos ei voi menestyä tyylikkäästi, on edes tuhouduttava tyylikkäästi.

On ironista, että kelpoisina pitämäni luonteenpiirteet, kuten herkkyys ja terve heikkous, ruokkivat rappiota siinä missä ammatillinen pyrkyryys ja mitähän nuo minusta ajattelevat -turhamaisuus pitäisivät epäilemättä ryhdissä.

Tosin kukaan ei ajattele minusta yhtään mitään.

Luen ehdottomasti vääriä kirjoja: Henrik Tikkasta, Christer Kihlmania, Kari Kontion Lajinsa viimeistä, Kalervo Palsan päiväkirjoja ja Charles Jacksonin Tuhlattuja päiviä, josta tulee matkaoppaani itsepetoksellisen turmion tantereille. Juomakierteeseen huuhtoutuneesta Don Birnamista, kirjan traagisesta antisankarista, tulee minun sankarini, velvoittava esimerkki, peruuttamattoman perikadon irvokas ikoni.

Edes Tuula-Liina Variksen oivallinen Kilpikonna ja olkimarsalkka – raatorehellinen kuvaus avioliitosta Pentti Saarikosken kanssa – ei useaankaan kertaan luettuna avaa silmiä rappioromantiikan valheellisuudelle ja dekadenttien desperadojen ympärilleen kylvämälle tuholle.

Kammoksun perhearvoja ja sitä latteaa sohvasuomalaisuutta, jossa kansalaiskunnon mitta on ennen eläkeikää omiksi säästetyt seinät. Pidän järkyttävänä, että nuoret aikuiset vetäytyvät esikaupunkien ankeuteen sulkemaan ovet ja ikkunat maailmalta, jotta voisivat käpertyä lapsineen ja prime-korkoon sidottuine lainoineen Ikea-vuorattuihin vankiloihinsa, joissa viikon kohokohta on yhdessä sohvalta katsottu vuokraleffa sen jälkeen kun lapset on tappelun jälkeen saatu nukkumaan.

Minä en haluaisi lapsia koskaan.

Koen totta kai olevani osallinen jostain vakiovalintoja suuremmasta, olkoonkin että tuolloinen olemisentapani varmasti näyttää pelkältä peruspudokkuudelta, sosiaaliviraston syrjäytymisseminaarin powerpointilta, tuhlattujen mahdollisuuksien kouluesimerkiltä.

Rahaa elämiseen tikistän työttömyyspäivärahan, asumistuen ja toimeentulotuen kitsaista noroista; yhteiskunnan armeliaisuusorganisaatiot ojentavat apuaan sen minkä kiireiltään kerkiävät ja pykälät periksi antavat. Välillä olen kuulevinani sosiaalityöntekijän äänessä puhtaan ammatillisuuden ylittävää huolta.

Takana on sekalaisia ja työmarkkinoilla hyödyttömiä opintoja. Työnantajan silmin opintorekisterini muistuttaa rikosrekisteriä – sosiologiaa, filosofiaa, psykologiaa, sosiaalipsykologiaa. Oikeissa töissä pitäisi ymmärtää jotain tietokoneista ja markkinoinnista.

Minulla ei ole aavistustakaan, miten koskaan maksaisin opintovelkani. Asunnon virkaa toimittaa kymmenen neliön rähjäinen opiskelijasolu. Alkoholinkäyttö on jo pitkään ylittänyt suurkulutuksen rajat.

Olen sosiaalipoliittinen ongelma.


Se kesäkuun puolivälin päivä voisi olla aivan tavallinen joutilas aurinkopäivä kaltaistensa pitkässä ketjussa.

Se ei ole. Istuksin alkuiltaa Pub Patrikin terassilla Liisanpuistossa kuten yleensä, lopuksi suuntaan keskustaan. Ilta on kääntynyt aamuyöksi, kun askellan Klaus Kurjesta kohti Erottajaa.

Siellä tulee käänne. Käänne kävelee vastaan pitkin Erottajankatua. Käänteellä on tummat hulmuavat hiukset, mustat vaatteet, samaan aikaan suloiset ja uhmakkaan itsetietoiset kasvot ja omituinen sukunimi ja kaikki tietävät hänet, koska hän on yliopiston kaunein tyttö. Ja hän tulee alas Erottajanmäkeä juuri kun olen nousemassa taksiin ja hän sanoo hei ja kertoo tietävänsä minut, koska minulla on järjettömästi opintoja ja me ehdimme yhdessä vielä Lost and Foundiin, joka tietysti jo nimenkin vuoksi sopii tarkoitukseen mainiosti.

Tosin me kapinalliset löydämme ensin ja kadotamme vasta paljon myöhemmin.

Seuraavana päivänä luen tulitikkurasian kannesta, että me tapaisimme heti juhannuksen jälkeen Café Engelissä.

Niin tapahtuu ja meistä tulee me.

Neiti M. on taiteilijaperheestä ja pian pääsen loisimaan hänen isänsä kaupunkiasuntoon, josta on vain kivenheiton matka uuteen kantaravintolaamme Eliteen. Tytön vanhempien kanssa on helppo ystävystyä: he eivät kavahda holtittomuuttani, päinvastoin, ja heidän vanavedessään soluttaudun kulttuurikapakoiden kiinnostavimpiin pöytiin. Syrjäytynyt mies syö Kosmoksessa nieriää ja keskustelee undergroundista, oopperasta ja 1970-luvun kulttuurisodista.

Äkkiä, niin minä huomaan, minulla on kaikki. Me juhlimme paljon, ihan olemassaoloamme vain ja toistemme löytämistä. Tavoitan M:n kanssa ne yhteiset taajuudet, jotka vain umpi-ihastuneet voivat.

Mutta onni on potentiaalista surua.

Kaikki kaatuu loppukesästä 2001. Neiti M. lähtee Pariisiin Madonnan konserttiin eikä tule enää takaisin. Tai tulee kyllä mutta ei minun luokseni. Taivaankauniilla älykkäällä nuorella naisella on muitakin ottajia.

Kun joskus vuosia myöhemmin kuulen miten hän on onnensa löytänyt, ymmärrän että minä en koskaan olisi voinut tarjota murto-osaakaan siitä. Taloaan hän kutsuu Linnaksi. (Minun yksiötäni on sentään luonnehdittu helvetin esikartanoksi.) Jos boheemi köyhäily voi parikymppisestä naisesta vielä tuntua eksoottiselta, ennen pitkää omakotitalo kiilaa taiteilijakapakan ohi.

Se on maailman laki.

Iso sijansa on tietenkin ollut minun kaikkiallisella mahdottomuudellani. Kun mies katoaa tarpeeksi monta kertaa, kadoksiin hän saa jäädäkin.


Vuosituhannen toinen syksy tulee kuten syksyt aina. Koulut alkavat, kansanopistojen kielikurssit täyttyvät opiskelijoista, lehdet kellastuvat ja putoavat märkään asfalttiin ja tuoksuvat juuri siltä kuin syksyisin pitää.

Olen aina pitänyt syksyistä. Niiden tunnelma on samaan aikaan haikea ja toiveikas. Mutta tuo syksy on erilainen. Se yrittää tappaa minut, ja melkein onnistuukin.

En ole koskaan ollut hyvä eroaja, hyvästijättäjä. Muistan miten jo lapsena katsoin kolkon tunteen vallassa kesämökin laiturilta horisonttiin loittonevaa venettä, kun on sunnuntai-ilta ja vieraat lähtevät. Suvivirret, läksiäiset, muutot, lähtöpäivät – ne kaikki läikäyttävät ahdistusta ja kuolemanpelkoa sisuskaluissa.

Ja nyt sentään hyvästellään kokonaista maailmaa, kahden ihmisen omaa pienoiskulttuuria, tulevaisuuttakin.

Vapaudesta aina haaveillut mies saa vapauden puhtaimmillaan – vapaan pudotuksen.

Kaupungilta saamani yksiö alkaa sottaisuudessaan muistuttaa television rikosraporttien huumeluukkuja. Hyvä puoli on sentään se, että alkoholi riittää minulle.

Huono puoli se, että sitä riittää.

Juominen alkaa usein aamusta, ja miksei alkaisi. Jos jo puolikas viinipullo kääntää krapulahypistykset säkenöiväksi seurallisuudeksi ja antaa siivet uuteen nousuun ja herooisiin seikkailuihin, kuka hullu ei tekisi vaihtokauppaa?

Sydäntä puristavan eroahdistuksen, teatraalisen rappion ja hetkittäisen hybriksen tiheissä tunnelmissa jokin mielen pohjakerros syöttää tajuntaan lauseita. Lyhyitä, pitkiä, pehmeitä, kovia, kaipailevia lauseita romahduksesta ja kadotetusta paratiisisista; tunnen sanojen syöksyvän sielun syvänteistä kuin tähtäämättömät mutta silti tarkat torpedot.

Siitä asti kun opin lukemaan olen ihaillut kirjoja ja kirjailijoita. Luin lapsena kirjojen selkämyksistä kustantajien nimiä kuin autoharrastaja automerkkejä. Kustannustalojen nimissä oli aivan erityinen sointi. Kirjalito. Gummerus. Weilin+Göös.

Tammen logo näytti labyrintilta, ja minä halusin löytää perille.

Niin jo ennen kouluikää rustasin kotikutoisin kieliopein tieto- ja satukirjoja, joita pyysin isää teippailemaan ja solmimaan oikean kirjan näköisiksi. Pahvista pystyi tekemään melkein aidon näköisen selkämyksen, johon kirjoitin huterin kirjaimin Gummerrus.

Neljännesvuosisata myöhemmin olen lähempänä unelmaa kuin koskaan. Minun pitää kirjoittaa kirja, novelleja, runoa, aforismeja tai jotain niiden väliltä, aivan sama, mutta kirja minun pitää kirjoittaa.

Kirjoitan kaikkialla. Bussipysäkeillä, kapakoissa, puistoissa, junassa. Kirjoitan kuitteihin, leffalippuihin, lautasliinoihin. Kotona tungen lappuset muovikansioon, jonka päälle olen dramaattisesti kirjoittanut Post Festum ja josta sopivan mielentilan tullen poimin lauseita koneelle.

Kirja tulee kumma kyllä valmiiksi. Lopputulos on fiktiivinen mutta elettyyn perustuva, based on a true story.

On kesä 2002 ja julkaisematon käsikirjoitus alkaa saada kulttimainetta Helsingin yössä, jossa kaikkia kirjailijakliseitä vaalien olen vaeltanut ja elämöinyt koko kirjoitustyön ajan, epäilemättä tahattomaan koomisuuteen asti.

Elokuisena iltapäivänä pakenen levottomuutta ravintolalaiva Väinämöiseen Like-kustantamon kirjajulkkareihin. Ari Peltosen räyhäromaani Toinen saa päivänvalon. Kekkereissä on myös Outi Popp, hän on lukenut Post Festumin ja esittelee minulle baaritiskillä Liken kustannuspäällikön. Sovimme että toimittaisin käsikirjoitukseni kustantamoon. Juna on lähtenyt liikkeelle.

Tai ennemminkin peto on alkanut hengittää.

Jo seuraavalla viikolla vien paperinipun Likeen Kruununhakaan, Pub Patrikin naapuriin. Kävelen Liisanpuistoon, istun penkille ja soitan Outille ja kerron, että arpa on nyt heitetty. Että nyt voimme vain odottaa.

Kauan meidän ei tarvitse. Vähän myöhemmin käyn yliopistolla Fabianinkadun atk-luokassa lukemassa sähköpostit. Kustantajalta on tullut viesti, jonka kädet täristen klikkaan auki: ”Teksti vakuutti. Kyllä siitä kirja pitää tehdä.”

Korvissa humisee. Käsikirjoitus on saanut myönteisen julkaisupäätöksen kahdessa tunnissa. Kävelen puolipökerryksissä Opintoputkea pitkin Kaisaniemen metroasemalle ja annan katusoittajalle kolikon.

Keskiviikko 12. maaliskuuta 2003 on kaunis ja lämmin. Aurinko sulattaa viimeisiä lumia, ilma tuoksuu katupölyltä ja keväältä. Post Festumin julkaisutilaisuus alkaa klo 14 Bar Loosessa Fredrikinkadulla. Kustantaja on halunnut kirjalle uuden nimen, kannessa lukee nyt Sanovat sitä rakkaudeksi.

Paikalle saapuu kymmeniä ihmisiä, ystäviä ja tuttavia enimmäkseen, mutta joukossa on joitakin toimittajia ja Märta Tikkanen, tärkeä kirjallinen esikuva ja tiennäyttäjä. Myös neiti M. tulee julkkareihin ja meistä otetaan kuva, jossa pidämme kirjaa välissämme ja hymyilemme arasti ja jotenkin salaseuraisesti kameralle.

Draamaan sopii, että se jäisi meidän viimeiseksi hetkeksemme.

Dj soittaa The White Stripesia ja Rapturea, pieni klubi on täyttynyt ihmisistä ja keskusteluista emmekä edes huomaa milloin yksityistilaisuus vaihtuu yleiseksi ravintolaillaksi; tuntuu kuin kaikki osallistuisivat juhlaan. Jos pikkupojasta asti hellityn unelman todeksitulo voi näyttää joltakin, niin ehkä sitten juuri tältä. Nyt on Se hetki, Momentum.

Oikeastaan voisin lopettaa tarinan tähän, oikeastaan minun pitäisi.

Mutta ei ole onnellisen lopun aika, ei vielä. On kuljettava vielä kolmatta tuhoa kohti.


Joten mitä seuraavaksi? Dynamiitti räjähtää. Helsingin Sanomat tekee kirjasta ja sen kirjoittajasta ison jutun sunnuntainumeroon. Kuvassa mustaan pikkutakkiin sonnustautunut esikoisrunoilija istuu viskilasin kanssa Café Engelin takahuoneessa. Samassa yhteydessä Sanovat sitä rakkaudeksi saa suopean kritiikin ja se valitaan ehdokkaaksi vuoden parhaaksi esikoiskirjaksi.

Sitten tulevat muut lehdet, radio, televisio. Julkisuus on hallitsematon. Semisyrjäytynyt mies kiertää kaikki mahdolliset ja mahdottomat talk show’t ja muut keskustelu- ja viihdeohjelmat (muodollisena syynä kirjan markkinointi, tottakai) samalla kun lehdet vääntävät jos jonkinmoista juttua, paitsi Image joka gonzohenkeen julistaa Missä Kotro luuraa -kilpailun. Lehden sivuille on piilotettu lystikkäitä Kotro-hahmoja, jotka löytämällä voi osallistua arvontaan ja voittaa palkinnoksi muovikassin.

Muovikassi on tavaramerkkini, parempaan laukkuun ei mielestäni ole varaa.

Marraskuussa Mitä missä milloin nostaa Kotron Vuoden henkilöitä -galleriaan yhdessä Tony Halmeen, Matti Vanhasen, Gimmelin ja Irakin tiedotusministerin kanssa. Juorulehden ilmiantopalstalle riittää tieto, että Kotro on nähty kuutosen ratikassa.

Kotro päätyy lööppiin, sanaristikoihin, koulukirjoihin, Trivial Pursuitiin ja myöhemmin hahmoksi Aku Ankkaan. Kotro heittää runokeikkaa ympäri Suomea ja leikkii rocktähteä. Vuosien päästä mediamölyä tutkittaisiin väitöskirjaa myöten.

Kotro antaa juovuksissa haastatteluja eikä aina vaivaudu edes tarkistamaan niitä, jolloin viimeistään toimittajat pitävät huolen siitä, että jutuista tulee aivan päättömiä. (Pieni vinkki: jos sinua haastatellaan lehteen, unohda ironia.)

Iltapäivälehden naljakolumnisti ja iso aikakauslehti tavoittelevat Suomen ennätystä saman ihmisen jatkuvassa nälvimisessä. Markkinointi ja mainonta -lehti kirjoittaa ”Kotro-ilmiöstä” ja ainoana kunnolla oivaltaa, että Kotro on täysin eksyksissä.

Minä en ollut halunnut kuuluisaksi.

Tietenkin olin halunnut kuuluisaksi.


Kun olin yläasteella pelkäsin liikuntatunteja. Koripalloa inhosin eniten. Peli on kerran ratkaisuvaiheessa, kun pallo lentää suoraan kohti. Otan siitä kopin ja huomaan äkkiä seisovani yksin pallo kädessä eikä minun ja korin välissä ole kuin tyhjää kenttää. Voitto on minusta kiinni. En tiedä mitä tehdä, häkellyn ja pallo kirpoaa kentän laitaan. Naurun kuulen korvissani vieläkin.

Nyt seison taas pallo kädessä. Käsissä on bestseller-kirja, sähköposti on täyttynyt haastattelupyynnöistä enkä enää yhtään tiedä, mitä pitäisi tehdä.

Enkä varsinkaan, mitä ei pidä.

En enää edes tiedä, kuka olen. Lehdet takovat juttuja itsellenikin vieraasta arnokotrosta, jossain toisaalla elää runoilijaminä, sen takana toinen ja vielä edellistäkin yksinäisempi ja herkempi kokija, ja kaukana kaikkien kerrostumien alla hylättynä ja ihmeissään piileksii pienimpänä maatuskanukkena viisivuotias satukirjojen tekijä pukertamassa kanteen kustantajan nimeä ja iloitsemassa valmistuneesta kirjasta, joka kertoo Hiirestä joka käy lääkärissä.

Vai ei itseään pääsee pakoon? Totta kai pääsee, helposti. Mediateatteri ja holtiton alkoholinkäyttö ovat hyvä alku.

Arno Kotrosta tulee fiktiivinen hahmo.

Haastatteluissa Arno Kotro näyttelee Arno Kotroa.

Kotro tuntee itsensä voittamattomaksi. Vaikka itse sitä huomaamatta on hävinnyt jo.

Julkisuus juovuttaa. Yhdessä pidäkkeettömän juhlimisen kanssa se suistaa vauhtisokeuteen. Menestys voi olla petollisempaa kuin vastoinkäymiset, usko pois. Niin petollista, että vain satiirikko kehtaa kutsua sitä menestykseksi.

Kirja tietty myy hyvin. Painokset loppuvat yksi toisensa perään ja uusia otetaan. Kirjasta sovitetaan kuunnelma ja näytelmiä, tekstejä sävelletään ja levytetään. Kotro ei aina tuotoksista pidä, mutta mitä väliä. Suosio joka tapauksessa hivelee huomionhakuista ja häiriintynyttä mieltä.

Ennen pitkää myös talous kohenee. Kotro muuttaa lähiöstä onnellisen lapsuuden maisemiin Kruununhakaan kuin toivoen, että jos se ei lapsuutta takaisin toisikaan niin kevyen kosketuksen lapsuuden huolettomiin aurinkokesiin kuitenkin.

Kaikilla on kaipuu kadotettuihin paratiiseihin, vaikka ne eivät ihan paratiiseja olisi olleetkaan.

Odottamattoman rahavirran luulisi estävän syrjäytymistä, mutta sen sijaan isot tulot ja näennäinen menestys vauhdittavat putoamista; tasapainoisen ja henkistyneen elämän näkökulmasta vip-tiloihin syrjäytyy siinä kuin katuojaankin.

Julkisuus on julma häkki, joka kaappaa ja sulkee sisäänsä tunnevammaisia olentoja laastaroimaan kuka mitäkin hylkäystä ja itsetuntoruhjetta, ja ruljanssiin revityt minävaurioiset ihmispolot tulevat äkkiä jatkuvasta huomiosta riippuvaiseksi, Kotro muiden mukana.

Esse est percipi, olemassaolo on havaituksi tulemista, väitti filosofi Berkeley muutama vuosisata sitten, ja trendiravintolan kekkereistä raportoivien seurapiiritoimittajien liepeillä lause lavenee metafysiikasta raadolliseksi psykopatologiaksi. Ilmaisen viinan keitailla salamavalojen räiskeessä saa totisesti ihmistä etsiä, lyhdyn kanssa, Diogeneen vimmalla ja hulluudella.

Julkisuuden kanssa lutraaminen on yksinäistä. Vanhat ystävät kavahtavat oudoksi muuttunutta minä-minä-maahan eksynyttä maanista pörheltäjää ja uudet tuttavuudet ovat pinnallisia kuin 7 päivää -lehden kansi ja riippuvat kyynisyyteen asti siitä, mikä on oikukkaassa julkisuuspörssissä kenenkin tuorein noteeraus.

Ennen muuta julkisuus on yksinäistä siksi, että kaikkien julkisuus on erilaista. Median tolkuttomuuksia ei voi täysin jakaa kenenkään kanssa. Media runtelee jokaisen sen hampaisiin joutuvan, mutta omalla tavallaan.

Ei, kaikki rampautuvat samalla tavalla.


Suosio on tullut Kotrolle helposti, harhaanjohtavan helposti. Hän erehtyy luulemaan, että tekemällä kaiken samoin kuin Post Festumin unenomaisena vuotena hän voisi vaivatta kokea menestyksen uudestaan.

Samaan virtaan ei voi astua kahta kertaa, se pitäisi filosofiansa lukeneen miehen tietää.

Kotro kirjoittaa vastaavan kirjan kuin Post Festum, nyt vain naisen näkökulmasta, eikä ymmärrä että tuuli todella on kääntynyt. Ei ymmärrä eikä tiedä, että Kotron ”oman persoonansa ympärille näyttävästi julkisuuteen polkaisema kummallinen performanssi” – kirjailija Hannu Raittilan vastaansanomatonta luonnehdintaa käyttääkseni – nostattaa niin suurta vihaa, että toinen kirja ei voi saada oikeudenmukaista vastaanottoa. Kirjallisuuspiirien raivo iskee silmille kuin tsunami.

Tai ehkä Kotro tajuaa viimeistään Painobaarin kirjajulkkareissa keiton kuplivan vaarallisesti yli. Ravintola pullistelee pintajulkimoista ja tiedotusvälineistä groteskin mediashow’n ylittäessä kaikki tolkun rajat.

Kirja saa nopeat ja murhaavat kritiikit, tietenkin. Eikä pelkästään kirja, vaan koko mies. Maan vaikutusvaltaisin kriitikko kertoo ylpeänä, miten Kotrosta kirjoittamansa näyttävän täysteilauksen jälkeen kirjailijat riensivät onnittelemaan häntä ”kuin kansallissankaria”. Juuri siellä, missä eniten meuhkataan suvaitsevaisuudella, vallitsee kaikkein pahin suvaitsemattomuus.

Kotro sulkee kännykän ja häipyy pikalähdöllä Turkkiin Välimeren rannalle, missä on viehättävän hiljaista koska on helmikuu.

Viestimien toimintalogiikka on armoton, draaman käsikirjoitus vailla valitusoikeutta. Media hehkuttaa nousevia ilmiöitä kritiikittömän hurmioituneena, epäsuosioon joutuneita mätkitään joukolla toimittajien peesatessa laumasieluisesti toisiaan: papukaijajournalismi roolittaa ihmiset tylysti hyviksiin ja pahiksiin. Sylkykupeiksi valituista kirjoitetaan mitä hyvänsä soopaa ja heidän sanomisensa käännetään vaikka ylösalaisin, jos jutun räväkkyys sillä paranee.

Usko minua: suomalaiseen journalismiin, ainakin näkyvään osaan sitä, on päässyt juurtumaan henkeäsalpaava typeryys. Totuudella ei ole väliä, huomioarvo ratkaisee.

Lehtiäkin villimmäksi meno yltyy netissä. Solvaamiseen erikoistuneet ammattitoimittajat ovat tulenjohtajia, todellinen tykkituli ammutaan anonyymin vihan ja vainon näyttämöksi kitkeröityneillä keskustelupalstoilla.

Mutta tämänhän sinä tiedät jo.

Mediakivityksen kohteeksi joutuneen onkin hämmentävää lukea, että nuorten toiveammatti on julkkis.

Marttyyriksi on silti turha ruveta, omaa syytä pitkälti kaikki ja Kotron voi tietty katsoa saavan suunnilleen sen minkä on tilannutkin. Myös suhteellisuudentaju auttaa. Lehtien herjakirjoitukset tai edes netin tappouhkaukset eivät ole syöpädiagnooseja.

Oli miten oli, ahtaaksi käy elo. Mies seisoo kuilun reunalla.


Sitten tulee torstai 26.5.2005 ja tapahtuu jotakin ihmeellistä. Täysin odottamatta.

Edellisenä perjantaina Kolmessa Kruunussa juhlitut syntymäpäivät ovat olleet poikkeuksellisen onnistuneet. Ystäviä on tullut paikalle paljon ja tunnelma poreillut hilpeänä.

Kotron juhlat jatkuvat kuitenkin vielä monta päivää eikä niiden tunnelma ole enää hilpeä.

Tuona torstaina kuljeksin päämäärättömästi kaupungilla, tunti toisensa perään. Tunnen vahvasti, että näin ei voi jatkua. Muutoksen on tultava, jotain täytyy tapahtua. Tai oikeammin: jotain tapahtuu nyt, minusta ja tahdostani riippumatta. Torstai ei ole toivoa täynnä, ei uskoakaan, vaan jollain oudolla tavalla tiedän, että kaikki olisi kohta toisin.

Iltaa vietän Tervasaaren Aitassa, sitten Kolmessa Kruunussa, jossa yön viimeistä viskiä tilatessani sanon, että se olisi elämäni viimeinen.

Se oli. Tulevasta ei tietenkään tiedä, voimme askeltaa vain päivän kerrallaan, mutta uskon ja toivon että se tosiaan oli.

Levottomuus on poissa.

Vaikka juominen äkillisesti jäikin, se ei loppunut uhmakkaalla yrityksellä vaan päinvastoin lakkaamalla yrittämästä, luovuttamalla ja hiljentymällä. Kyse ei ole pelkästä juomisen lopettamisesta vaan rajummasta maailmasuhteen murroksesta. Ei älyllisestä oivalluksesta, vaan napanöyhtäisen minäilyn ja hedonismin vankilasta hiljalleen vapauttavasta henkisestä havahtumisesta. Nöyrtymisestä, riippuvuuksien ja nyrjähtäneen elämänasenteen todellisen luonteen tunnustamisesta. On vaikea löytää sanoja.

Raittius – jotenkin kamala sana sekin – antaa sen vapauden, jota turhaan olin hakenut viinistä ja viskistä ja niiden innoittamista mukavapaista seikkailuista. Kapakkaodysseian solipsistiseen juhlaan juuttuneen mielihyväaddiktin valinnanvapaus on kapea, sitä ei ole. Valinnan voi tehdä vain kapakoiden välillä.

Mutta käänne ei tarkoita perille pääsyä. Se tarkoittaa vasta matkan alkua. Prosessia, askeleita.


Elokuussa 2005 Helsingissä pidetään yleisurheilun maailmanmestaruuskisat. Koko kisaviikon sataa ennätyksellisen paljon. Istun avopuolisoni kanssa ainoina asiakkaina venäläisravintola Kasakassa. Ukkonen ja kaatosade ravistelevat kaupunkia ja me syömme ankanrintaa ja minulla on puolisolleni yllätys, jota olen valmistellut jo kotvan aikaan ja jonka paljastan ennen jälkiruokaa: kyllä, minä haluan kanssasi lapsia, minä haluan että me olemme perhe.

Minun pitää selittää hiukan. Vielä hetkeksi on palattava 2000-luvun alkuvuosiin.

Me näemme ensimmäistä kertaa, kun tuleva avopuolisoni purjehtii kollegakseni kouluun, jossa toimin filosofian sivutoimisena tuntiopettajana. Hänellä on pitkät vaaleat hiukset ja ryhdikäs käynti. Hänellä on korkeakorkoiset saappaat, joita ilmankin hän olisi minun mittaiseni.

Hän on näyttävä nainen.

Liikunnanopettajan läksiäisiin hän järjestää kavereineen tanssiesityksen, joka saa silmäni nauliintumaan häneen ja pelkään kaikkien huomaavan typertyneen tuijotukseni.

Mutta meillä ei synkkaa. Tuleva puolisoni pitää koulun nuorille opettajille kotonaan bileet ja jättää minut ainoana kutsumatta.

”Minulla ei ole mitään puhuttavaa sen ihmisen kanssa”, kuulen myöhemmin olleen selitys.

”Kouluun pitäisi palkata fiksuja opettajia eikä espoolaisblondeja”, on kuulunut oma kommenttini hänestä.

Saamme oppitunnin stereotypioista loppukesän iltana 2003 herttoniemeläisessä ravintolassa, jonne sattumalta osumme samaan aikaan ja ensimmäistä kertaa vaihdamme ajatuksia. Paljon ei tarvitse, koska ne enimmäkseen ovat samat.

Siitä asti olemme olleet yhdessä.

Meillä on kaksi lasta, hänellä on yhä puhuttavaa kanssani enkä minä näe hänessä espoolaisblondia.

Me osaamme jatkaa toistemme lauseet loppuun. Vain yhdessä olemme ehjiä.

Me sanomme sitä rakkaudeksi.


Joskus tunnen Kotron kurkkivan porvarillistunutta arkeamme, joka edustaa kaikkea mitä hän joskus vierasti. On hämmentävää löytää sielunrauhaa ja tarkoitusta juuri siitä, minkä ylenkatsomiseen on käyttänyt kaksikymmentä vuotta. Kaksi pientä tyttölasta tuovat olemassaoloon enemmän mieltä ja merkitystä kuin kaikki tähänastiset pyrinnöt yhteensä.

Erno Paasilinnan tunnetun aforismin mukaan on elettävä sellainen elämä, että siitä syntyy kirjailija. Nyt olen valmiimpi ajattelemaan, että on pyrittävä sellaiseen elämään, josta syntyy isä.

Jospa sovinnaisuuksiin sopeutuu helpoiten jos takana ovat roihuavat vuodet. Keski-ikäinen boheeminuori on helposti koominen näky, mutta jotain surullista on varhaisvanhassa keskiluokkaisuudessakin.

Siksipä olen hiukan huolissani nuorten kapinattomuudesta, konservatiivisuudesta, järkevästä suunnitelmallisuudesta. Miksi hypätä nuoruuden yli? Rosoa, hulluutta ja haavoja peliin, sanon minä. Suuria tunteita, ilon ja surun ääripäitä.

Mutta minun ei pitänyt neuvoa sinua.

Siispä minä sitten? Kyllä, hetkittäin löydän itseni elokuvista. Olen Revolutionary Roadin April ja Frank, olen American Beautyn Lester ja Carolyn – eikö meistä sisäsiisteiksi kesyyntyneistä sovinnaissieluista jokainen joskus ole? Keskiluokkaisen elämänpiirin teennäinen kulissienpystytys, työnarkomania, tyhjäpäinen materialismi ja mieskulttuurin statusleikit huvittavat ja surettavat.

Merkillinen ulkopuolisuuden ja sivullisuuden tunne saartaa miestä, olivatpa elämänvalinnat näemmä mitä tahansa.

Asuntosäästäjäksi en ole osannut ruveta vieläkään, ja taitaa olla myöhäistäkin jo.

Kutsuja pintabileisiin kolahtaa postiluukusta yhä harvemmin, ja ne menevät yleensä suoraan paperinkeräykseen. Niissä on monesti sitä paitsi vanha katuosoite ja posti tuo ne myöhässä – vasta juhlien jälkeen, post festum.

Unohduksen armelias lumi sataa muutenkin nopeasti. Niin se käy, lukija hyvä: sukupolvi toisensa jälkeen nuoret kollit kulkevat voimansa tunnossa takki auki kaupungilla, kunnes tuuli käy heidän ylitseen eikä heitä enää ole.

Jos olenkin löytänyt tien sellaiseen levollisuuteen ja tasapainoon, joka tällä päällä ylisummaan on saavutettavissa, samalla tunnen että matka jatkuu, sen on jatkuttava.

Mutta tämä tarina päättyy tähän. Minä olen nyt hiljaa. On sinun vuorosi.

On tullut syksy taas ja kävelen rannassa viisivuotiaan tyttären kanssa. Me teemme Sokrates-kävelyjä ja me kyselemme toisiltamme kummallisia asioita ja usein me nauramme paljon.

Mutta tänään hän kysyy miksi pilvet näyttävät uhkaavilta ja ovat noin pelottavan matalalla ja minä en tiedä. Kun kysymykset ovat oikein vaikeita ja tuuli käy mereltä navakammin, tunnen miten tytär ottaa kädestäni lujemmin kiinni.

Katsomuskiemuroita

Opettaja, 16-17/2011

Näin pääsiäisenä on munanmaalaamisen ohella hyvä miettiä, miten koulujen katsomusopetus pitäisi järjestää. Ja aina kun aiheeseen päästään, ehdotus uskonnon ja elämänkatsomustiedon korvaamisesta yhteisellä aineella pomppaa esiin vieteriukon sisulla. Eikä ihme: nykymenoa vastustavat argumentit näyttävät nopealla vilkaisulla murskaavilta.

On ensinnäkin outo ajatus, että suvaitsevuus kehittyisi parhaiten leiriytymällä omien uskontojen kuppikunniksi. Opetusta on myös hankala järjestää. Mistä tilat, kelvollinen oppimateriaali ja pätevät opettajat bahai-uskonnolle ja Herran kansa ry:lle? Eriytetty opetus tietää myös rahanmenoa. Tasa-arvonkin kanssa on niin ja näin, koska eri puolilla maata on hyvin erilaiset mahdollisuudet järjestää pienryhmien opetusta. Edellisen valossa tuntuu oikeastaan erikoiselta, ettei yhteiseen aineeseen ole siirrytty jo ajat sitten.

Mutta ihan näin yksinkertaista se ei ole. Kannatan nykysysteemiä, kaikesta huolimatta. Vaihtoehdot kun ovat huonommat.

Teoriassa paras ratkaisu varmaankin olisi neutraali katsomusoppi, toiseksi paras nykyjärjestely ja kehnoin sellainen virallisesti puolueeton uskontotieto, joka käytännössä kuitenkin tarkoittaisi uskonnollista indoktrinaatiota.

Reaalimaailmassa uskon, että yrittämällä parasta päädyttäisiin huonoimpaan.

Aidosti neutraali yhteinen katsomusaine ei vallitsevassa ilmapiirissä ole mahdollinen, eikä sen luterilaisuuteen kallistuva jäljitelmä poistaisi katsomusten välistä kitkaa. Vääntö vain siirtyisi aineiden välisestä uuden aineen sisäiseksi. Näin on käynyt esimerkiksi Ruotsissa ja Norjassa, missä yhteinen uskontotieto on aiheuttanut ongelmia oikeusjutuiksi asti.

Käytännössä uusi oppiaine tarkoittaisi suunnilleen nykyistä uskonnonopetusta – erona lähinnä se, että kukaan ei saisi siitä vapautusta. Et:n ja uskonnon sulauttaminen muistuttaisi Itä- ja Länsi-Saksan yhdistymistä: toinen katoaa kartalta. Uudistus siis heikentäisi tuntuvasti uskonnottomien asemaa. Siksi onkin erikoista, että juuri uskontokriittiset punavihreät ajavat yhteistä katsomusainetta.

Vallitseva käytäntö on siinä mielessä reilu, että se pelaa avoimin kortein: tämä on nyt evankelisluterilaisen uskonnon opetusta, ja me kristityt katsomme maailmaa tästä vinkkelistä. Painajaiseni on paperilla objektiivinen oppiaine, joka tosiasiassa ujuttaa uskontoa. Suostuisivatko teologikoulutuksen saaneet uskonnonopettajat – heillehän uusi aine tulisi – käsittelemään pääsiäisen tapahtumat, Muhammadin ilmestykset ja Dawkinsin uskontokritiikit tasapuolisesti? Entä miten muslimioppilaat suhtautuisivat tähän? Heillehän islamin pienryhmä on koulussa oman identiteetin kannalta tärkeä ja ainutlaatuinen saareke, jossa heidän ei tarvitse olla vähemmistö.

Nykyjärjestely ei myöskään ole kallis. Oman uskonnon opetuksesta luopuminen toisi vain parin miljoonan euron säästöt vuosittain. Pari miljoonaa on pieni hinta, jos sillä pystytään edes jotenkin turvaamaan perustuslakiinkin kirjattu positiivinen uskonnonvapaus.

Valittu linja saa myös vahvan tuen kentältä. Sitä kannattavat niin uskonnon kuin et:nkin opettajat, kirkosta puhumattakaan. Vaatii melkoista arroganssia jyrätä näiden kaikkien yli. Ja kun rehtorit pystyvät raivaamaan lukujärjestyksiin erilaisia valinnaispolkuja kielistä alkaen, miksei se onnistuisi katsomusaineissa?

Parannettavaakin on. Opiskelijoiden pitäisi ainakin lukiossa saada vapaasti valita, osallistuvatko uskonnon vai et:n opetukseen. Ja jos katsomusten kirjo uhkaa levitä käsistä, opetuksen järjestämiseen vaadittavaa oppilasmäärää voisi nostaa.

Kenties parempaa vuoropuhelua katsomusten kesken saisi aikaan hybridimallilla. Entä jos peruskoulussa opetettaisiin yhteensä viisi vuosiviikkotuntia omaa uskontoa tai et:tä – joissa myös käsiteltäisiin eri uskontoja kuten nytkin – ja toinen mokoma filosofiaa, jonka piirissä voitaisiin yhdessä pohtia etiikkaa, maailmankatsomuksellisia kysymyksiä ja kehittää ajattelun, argumentoinnin ja kyseenalaistamisen taitoja.

Isä

Julkaistu lyhennettynä Kotilääkäri-lehdessä, maaliskuu 2011

Isä kuoli viime marraskuussa, vain 66-vuotiaana. Niin aikuinen kuin olenkin, isä kuoli on sanapari, johon ei ajatus tahdo tottua. Eivät isät kuole. Isät ovat isoja ja vahvoja ja he pyörittävät lumesta pihan suurimman pallon.

Isä on lämmin ja turvallinen sana, jolla ei pitäisi olla mitään tekemistä kuoleman kanssa.

Olen tuntenut surua, syyllisyyttä, myötätuntoa, vihaa, katkeruuttakin. ”Kuolema soittelee läpi koko tunneasteikon”, kirjoitti Henrik Tikkanen ja oikeassa oli.

Tunteet ovat vahvoja, vaikka emme olleet läheisiä, ehkä vahvoja myös siksi. Isä jäi lapsuutta lukuun ottamatta minulle etäiseksi, mutta ajatuksissa hän pyöri senkin edestä.

Aivan loppuaikoina sentään näimme päivittäin. Kai minä siinä hoidin itseäni yhtä paljon kuin häntä. Välimme paranivat, mutta rankemman kautta senkin oli mentävä, happirikastimen ujeltaessa ja viikatemiehen katsoessa vierestä.

Se ettemme olleet läheisiä, ei helpota hyvästejä, päinvastoin. Silloin hyvästellään myös mahdollisuuksia, joita ehkä olisi ollut. Mutta isä oli ristiriitainen ja mahdotonkin tapaus, ja niin taidan olla minäkin.

Jo elämäntapamme ja arvomme olivat eri mantereilta. Isän elämän keskipiste oli työ, armeija oli everstiluutnantille kaikki kaikessa. Ja poika sitten? Enemmän vapaa- kuin työaikaa arvostava, rahankäytössä holtiton ja armeijaa käymätön, vieläpä Aseistakieltäytyjäliiton jäsen.

Montahan kalvavaa surua ehti isä pojastaan saada?

Joskus isällä oli huikea tulevaisuus edessään. Hän oli priimus minne sitten menikään – priimus Kadettikoulussa, kapteenikurssilla, Sotakorkeakoulussa. Avovaimoni totesi vanhoista kuvista, että isä näyttää niissä amerikkalaiselta filmitähdeltä.

Mutta isällä oli demoninsa. Jokin synkkä ja arvoituksellinen sisin, jota kukaan ymmärtänyt, tuskin hän itsekään.

Käyn yhä isän kanssa dialogia, nyt enemmän kuin hänen eläessään. Huomaan, että me löydämme paljon yhteistä. Olemme periaatteen miehiä, eikä sen niin väliä että eri periaatteiden: sama muoto yhdistää enemmän kuin eri sisällöt erottavat.

Kyllä, minä olen isäni poika.

Minun piti puhua isän muistotilaisuudessa, mutta en puhunut. Nopeasti ymmärsin, että hän oli niin erikoinen ja moniminäinen ihminen, että kaikki mitä sanoisin, olisi vääristelyä. Kaikki olisi varmaankin myös totta, mutta silti: en puhunut vaan soitin pianoa, Händelin Sarabanden ja Saint-Saensin Joutsenen. Jälkimmäisestä isä olisi sanonut, että onhan se kahvimainoskipale, mutta menköön nyt kun kahvia näköjään juotte.

Isä oli hauska ja nauravainen mies, sanavalmis seurueiden keskipiste. Tarina- ja tietolaarit tuntuivat ehtymättömiltä.

Äskettäin käyskentelin lapsen kanssa entisen Sotakorkeakoulun vieressä sijaitsevassa puistossa, jossa isä minuakin lapsuudessani ulkoilutti. Muistin hänen antaneen siellä pultsarille kolikoita, ja hän muutenkin puhui paikallisista laitapuolen kulkijoista humoristisen hyväksyvästi.

Yksi isän viimeisistä projekteista oli Veteraanien perintö -multimediahanke. Kun hiljattain jaoimme puolestaan isän maallista perintöä, enimmät siirsinkin suoraan sotaveteraaneille. Loput menivät Heikki Hurstin työn tukemiseen, sinne laitapuolelle siis. Olkoon siinä isän, myötätuntoisen miehen, viimeinen hyvä työ.

Käänne

Kotilääkäri, 1/2011

Tammikuu on elämäntaparemonttien sesonkia. Monet kerrat olen itsekin pinnistellyt vuodenvaihteessa jos jonkinmoista ryhtiliikettä. Vaan jos muutos tuli, pian tuli kyllä repsahduskin, olipa sitten kyse röökinpoltosta, syömisestä tai juomisesta.

Kerran sentään tapahtui merkillinen täyskäännös. Ei minusta pyhimystä tullut, ei edes Hyvää Ihmistä, mutta vaihtuipa silti elämäntapa kertaheitolla toiseksi. Ei vuodenvaihteessa tai suunnitellusti, vaan näennäisen tavallisena torstaina 26.5.2005.

Mitä tapahtui? Ainoa rehellinen vastaus on, etten vieläkään ihan tiedä. Muutoksen ulkoiset merkit on tietty helppo kertoa: vuosikaudet olin viettänyt viinivetoista baarielämää, mutta tuon päivän jälkeen ei ole lainkaan edes tehnyt mieli alkoholia. Koskaan ei pitänyt saada lapsia, mutta jo seuraavana vuonna syntyi ensimmäinen, kolme vuotta myöhemmin toinen. Muutkin elämäntavat ja -arvot menivät kokonaan uusiksi.

Tutut kummeksuivat, että kenessäkään eivät olleet nähneet yhtä dramaattista muutosta. Mutta uskoon en tullut, ja rakkauskin oli vanhaa perua.

Miten on mahdollista, että sama räpeltäjä, joka ei kovalla yrityksellä pysty pieniin parannuksiin, saa uuden elämän tuosta vaan?

Ehkä juuri siksi. Kovilla päätöksillä kasaa itselleen ahdistavia pakkoja, joista sisäinen kapinallinen pyrkii lipsumaan; vankilasta haluaa pois, niin itse rakennettu kuin se olisikin. Jollain ristiriitaisella tavalla käänne tuli yrittämisen sijaan luovuttamalla – ja vaihtamalla pakot haluiksi. Pakkoja vastaan voi kapinoida, mutta ei ole mieltä kapinoida sellaista vastaan, mitä haluaa.

En minä ajattele, etten saa juoda viinaa. Totta kai saan ja voin, vaikka heti, kaapista löytyy. En vain enää halua. En enää joudu juomaan.

Mutta pintavesiä vielä nämäkin. Holtiton alkoholinkäyttökin on seurausilmiö nyrjähtäneestä elämänasenteesta. Kun elämänasenne tervehtyy ja alkaa vapautua mahtipontisesta ja itsekeskeisestä mielenmaisemasta, lakkaa tarve juomiseenkin. Alitajunnalla lienee tässä iso osansa, ja kaikki ylipäätään on ennemmin lahjaa kuin päätösten hedelmää.

Ei minusta alkoholinkäytön vastustajaa ole tullut, päinvastoin. Mikäpä sen hauskempaa kuin kallistella lasia nosteisessa tunnelmassa. Moni osaa juoda oikein. Mutta jos alkoholi on vääristyneen elämänfilosofian polttoainetta ja keskeinen osa vinksahtanutta minä- ja maailmasuhdetta, se on mielenmyrkky vailla vertaa. Viinaongelmaa ei niinkään paljasta juomisen määrä, eivät sen seurauksetkaan, vaan juomisen syyt.

Toivotan mainiointa alkanutta vuotta kaikille lukijoille ja rohkeutta ja valppautta tunnistaa niitä huomaamattomia risteyksiä, joita taipaleen varteen on piilotettu.

Eriarvoisuudessa on kyse varallisuuseroista

Kanava, 2/2011

Näin vaalienkin alla käytävää keskustelua ja tutkimusta yhteiskunnan luokkajaosta vaivaa sitkeä vääristymä. Kun puhutaan rikkaista ja köyhistä, on tapana tuijottaa pelkkiä ansiotuloja. Virallinen köyhyysrajakin määritellään puhtaasti tulojen perusteella.

Mutta hyväpalkkainen ei välttämättä ole rikas eikä pienituloinen köyhä. Vai onko opintovelkainen, kovaa vuokraa maksava tilapäisesti hyvätuloinen pätkätyöläinen rikas? Onko 200 000 euron velattomassa omistusasunnossa asuva pienituloinen köyhä?

Tuloeroja tärkeämpää olisi tarkastella varallisuuseroja. Ne ovat tuloeroja suuremmat, ja omaisuus myös takaa taloudellisen turvallisuuden paremmin kuin yt-Suomessa kovin epävarma palkkatulo.

Valitettavasti varallisuuden jakautumista ei enää kunnolla edes tilastoida, ja mediassa se on alikäsitelty aihe.

Veropolitiikka on jo pitkään vauhdittanut varallisuuserojen kasvua. Suurten omaisuustulojen verotus on keveää, ja varallisuusveroa ensin leikattiin ja lopulta poliittisilla lehmänkaupoilla se poistettiin kokonaan. Saimme kuulla, että verokertymä oli kutistunut niin pieneksi, ettei sillä ollut kansantalouden kannalta merkitystä. Lisäksi veroa pystyi kiertämään.

Perustelut ontuvat. Minkä tahansa veron tuottoa voi ensin pienentää ja sitten vaatia koko veron poistamista sen vähentyneen merkityksen vuoksi. Varallisuusvero ei sitä paitsi olisi tuotoltaan marginaalinen, vaan sillä keräisi helposti 150 miljoonaa euroa vuodessa. Summalla voisi esimerkiksi poistaa sen hiljattain puhuttaneen epäkohdan, että lapsilisät leikkaavat köyhimpien perheiden, usein yksinhuoltajien, toimeentulotukea.

Toiseksi kaikkia veroja voi kiertää. Silti kukaan ei kai vaadi tuloveron lakkauttamista sillä perusteella, että joku onnistuu tekemään pimeää työtä.

Syntyperäisten varallisuuserojen kannalta olennainen tekijä on perintövero. Sen progressiota kautta linjan kiristämällä valtion kirstuun karttuisi helposti 100-200 miljoonaa vuodessa nykyistä enemmän, ja yhteiskunnan nepotistinen luokkaluonne hiukan lievenisi. Veron nosto ei myöskään vaarantaisi työllisyyttä.

Samalla pitää tietty huolehtia siitä, että esimerkiksi lesken tai alaikäisten lasten asema ei ole kohtuuton.

Onkin erikoista, että muun muassa Sdp:n varapuheenjohtaja Maria Guzenina-Richardson on vaatinut perintöveron poistamista kokonaan. Toisaalta hän kannattaa lapsilisien leikkaamista hyvätuloisilta, toisin sanoen palkansaajan progression kiristämistä.

Tässä kiteytyy vallitseva ajattelu. Omalla työllä ansaittuun tuloon suhtaudutaan kuin rikoshyötyyn ja sitä verotetaan ankarimman kautta samalla kun sellainen omaisuus pitäisi saada verotta, jonka hyväksi ei ole tarvinnut tehdä mitään. Vasemmistopuolueetkin kannattavat matalaa perintöveroa ja korkeaa tuloveroa ja haluavat siten rakentaa yhteiskuntaa, jossa kansalaisen taloudellinen asema ei määräydy hänen omien ansioidensa vaan syntyperän perusteella.

Omaksutun veropolitiikan vuoksi luokkayhteiskunta uusintaa itseään pelottavan tehokkaasti.

Pienipalkkaisen lastentarhanopettajan tai sairaanhoitajan tuloveroprosentti kipuaa helposti kaksinkertaiseksi jopa miljoonaperintöjen verotukseen verrattuna. Millä perusteella heidän maksukykynsä katsotaan paremmaksi kuin perijän, jolle raha on ylimääräistä tuloa? Miksi kansalaisella on vähäisin oikeus juuri omalla työllä ansaittuun rahaan?

Tässä kohtaa perintöveron vastustajat yleensä vetävät kateuskortin esiin. Mutta miksi nimenomaan perintöveroa kritisoidaan kateusveroksi eikä paljon kovempaa progressiivista tuloveroa, joka sentään kohdistuu omin ansioin saatuun työtuloon? Ja jos ajatusta jatkaa, ilmeisesti koko toimeentuloeroja tasaava hyvinvointivaltio joutaisi roskakoriin pelkkänä alhaisten tunteiden manifestaationa.

Perintöveron vastaisessa populistisessa kilpahuudossa logiikalla ei ole muutenkaan suurta sijaa. Veroa arvostellaan muun muassa kaksinkertaiseksi: ”perinnöstä on kerran jo verot maksettu” on tyypillinen hokema. Perinnön jättäjä ja sen saaja ovat kuitenkin kaksi eri toimijaa, eikä jälkimmäinen ole veroja maksanut. Perinnöistä huomattava osa sitä paitsi koostuu sellaisesta kiinteistövarallisuudesta, jonka arvo on kohonnut suhdanteiden vuoksi ja josta kenenkään ei ole tarvinnut maksaa veroa.

On ymmärrettävää, että verokertymän maksimoimiseksi veroja on kannettava eniten sieltä, missä rahavirrat ovat vuolaimmat, siis ansiotuloista. Sen sijaan on vaikea löytää perusteluja sille, että epäsuhta ansiotulojen ja toisaalta perintöjen ja omaisuustulojen verokohtelun välillä on niin suuri kuin nyt. Erityisen kummallista on, että verokuilua perityn ja ansaitun rahan välillä halutaan entisestään leventää vaatimalla perintöveron poistamista.

Jos luokkajaon syveneminen halutaan estää, veropolitiikassa onkin linjanmuutoksen paikka. Varallisuusveron palauttaminen, kiinteistöveron kiristäminen ja muun muassa pörssikeinottelun, osinkojen, perintöjen ja isojen omaisuustulojen veronkorotukset olisivat hyvä alku samalla kun työnteko pitää saada kannattavammaksi.

Miksi mediakritiikkiä tarvitaan?

Puhe Aikakauslehtipäivillä, A-lehtitalo 11.11.2010

”Hyvät kuulijat,

käytän seuraavan vartin sen ruotimiseen, miksi mediakritiikkiä ja valpasta medialukutaitoa tarvitaan. En siis puhu siitä, että Suomessa on laadukas aikakauslehdistö, jota soisin esimerkiksi nuorten seuraavan paljon enemmän kuin netin keskustelupalstoja, vaikka siitäkin voisi paljon sanoa.

Koska aiheenani on mediakritiikin tarpeellisuus, aion käsitellä mediakritiikin tarpeellisuutta. Puhun nyt printtimediasta yleisesti, sillä uskon tiettyjen lainalaisuuksien vallitsevan journalismissa laajemminkin.

Ensinnäkin mediakritiikkiä tarvitaan, koska median toimintalogiikkaan kuuluu tarpeeton pelkistäminen, mutkien oikominen ja vastakkainasettelu – tarpeeton ja vahingollinen itse asioiden käsittelyn kannalta mutta tarpeellinen varmaankin kaupallisessa mielessä.

Väitän, että journalismin ensisijainen tavoite ei niinkään ole rakentava yhteiskunnallinen keskustelu vaan korkeaan huomioarvoon pyrkiminen kärjistetyillä ja jopa totuudenvastaisilla väitteillä. Viihteellisyys ja raflaavuus ajavat tavoitteena totuudellisuuden ohi. Aikakauslehdistökin operoi mieluummin tunteilla kuin tiedolla, ja se rakastaa draamaa.

Mitä älyttömämpiä sammakoita onnistutaan jonkun suuhun panemaan, sen parempi. Näin syntyy räväköitä otsikoita ja julkista päivittelyä, mutta hinta on kova. Järkevä yhteiskunnallinen keskustelu käy nimittäin vaikeaksi, kun lukija ei lopulta tiedä, kuka on oikeasti sanonut mitäkin.

Ei mikään pieni ongelma demokratiassa.

Kärkevää ja tiukkaa debattia julkisessa sanassa kyllä tarvitaan, mutta sen pitää tapahtua niin, että vastakkain ovat ihmisten tai vaikka puolueiden todelliset näkemykset, ei niistä väännetyt karikatyyrit. Olkiukkojournalismi ja eri ihmisten näkemysten sotkeminen keskenään eivät vie minkään asian käsittelyä eteenpäin.

Olen esimerkiksi huomannut, että moni toimittaja ei tiedä, mikä ero on kirjan kirjoittamisella ja kirjan toimittamisella. Jos kirja koostuu kahdenkymmenen eri ihmisen itsenäisestä ja omaäänisestä artikkelista, kirjaa kommentoivat toimittajat saattavat surutta panna kaikki näissä artikkeleissa esitetyt mielipiteet kirjan toimittajan näkemyksiksi.

Samalla logiikalla Helsingin Sanomien päätoimittaja on aina samaa mieltä kuin kulloinenkin yleisönosastokirjoittaja. Juuri tällainen pölhöys tekee vaikeaksi käydä järkevää debattia, koska julkiseen keskusteluun osallistuvilla menee suuri osa ajasta pelkästään väärien käsitysten oikomiseen.

Mediakritiikkiä tarvitaan, koska toimittajilla on hämmästyttävä taipumus yhdensuuntaisiin, refleksinomaisiin ja ennalta-arvattaviin reaktioihin ja lumipalloefektien ruokkimiseen. Nousussa olevia ilmiötä tai henkilöitä hehkutetaan sinisilmäisen haltioituneena, laskussa olevia lyödään yhtä laumasieluisesti alas.

Kun poliitikko alkaa joutua epäsuosioon tai hänen maineeseensa tulee särö, toimittajat haistavat veren, ja pian onkin oikeus joukolla lyödä kohdetta kuin vierasta sikaa. Itsenäinen älyllisyys ja laumahenkisyydestä vapaa oma harkinta eivät ole kunniassa papukaijajournalismin maassa.

Toimittajat mielellään näkevät itsensä rohkeina toimijoina, mutta joukon jatkona huutaminen ei ole merkki rohkeudesta, päinvastoin. Tulee mieleen epävarma tanssija, joka vaivihkaa vilkuilee muiden askeleita, ja tekee ne sitten perässä.

Järkevässä maailmassa joku päättelisi, että koska ilmiöstä tai henkilöstä X on jo niin paljon kirjoitettu ja kaikki kiinnostava on kuultu, meidän lehtemme ei enää tarvitse tehdä aiheesta juttua. Mutta hommahan menee niin, että koska nuo ovat asiasta kirjoittaneet, meidänkin täytyy.

Niinpä maahan mahtuu, kuten tunnettua, vain yksi aihe kerrallaan.

On tietenkin järjetön ajatus, että toimittajilla olisi jokin yhteinen sopimus siitä, minkä asian puolesta ja mitä vastaan he samamielisenä joukkona kohkaavat. Ei Yleisradion tai lehtitalojen kellarissa ole salaista kokoushuonetta jossa sovittaisiin, mitä nyt nostetaan, mitä lasketaan ja lytätään. Tässä mielessä ei oikeastaan ole olemassa esimerkiksi mitään Hesaria tai Yleä. On vain yksittäisiä toimittajia ja heidän juttunsa.

Mutta hämäriä kokoushuoneita ei tarvitakaan. Sosiaalipsykologiset lainalaisuudet kuten ihmisen luontainen laumahenkisyys yhdessä median toimintalogiikan kanssa pitävät kollektiivisista villiintymisistä ja tuomiosta huolen.

Mediakritiikkiä tarvitaan, koska hankalat yhteiskunnalliset kysymykset tuppaavat pelkistymään henkilökysymyksiksi. Tuloksena on äänestäjäkunta, jolla ei ole mielipidettä Mari Kiviniemen politiikasta, mutta jolla on vahva mielipide Mari Kiviniemestä. Henkilöjuttuihin viehtynyt media rakentaa rooleja, jotka vahvistavat itseään, ja näillä rooleilla sitten pelataan.

Roolittuneessa julkisessa sanassa temmeltää sankareita ja konnia, hyviksiä ja pahiksia. Hyviksistä kirjoitellaan kritiikittömästi, pahikset tulevat tuomituksi jokseenkin riippumatta siitä, mitä ovat oikeasti sanoneet tai tehneet.

Tärkeää ei ole, mitä sanotaan, vaan kuka sanoo, ja miten.

Kriittistä mediasuhdetta tarvitaan myös siksi, että moniin lehtiin on juurtunut lapsellinen kiusaamiskulttuuri, joka ei tasoltaan ja tarkoitukseltaan lainkaan eroa sellaisesta ’Niko on homo’- tai ’Jennin äiti on huora’ -huutelusta, joka on tuttua alakoulun välitunneilta.

Tämä on tavallista ennen muuta iltapäivälehdistössä, mutta eipä se vierasta ole aikakauslehdillekään. Joku valitaan sylkykupiksi ja hupaisana viihteenä pidetään sitä, että lehdessä numero toisensa perään tätä sitten herjataan koko lailla riippumatta siitä, mitä valittu kohde oikeasti on sanonut tai tehnyt.

Jos mediakiusattu kirjoittaa vastineen jossa osoittaa, ettei ole tehnyt tai sanonut sellaista, mistä häntä nälvitään, tällä on sama vaikutus kuin sillä, että se alakoulun Jenni osoittaa äitinsä olevan ammatiltaan vakuutusvirkailija eikä huora.

Onkin erikoista, että se mikä on koulun välitunneilla alhaista ja tuomittavaa, katsotaan joissakin iltapäivä- ja aikakauslehdissä asianmukaiseksi journalismiksi. Samojen ihmisten jatkuva kaavamainen ja epä-älyllinen vainoaminen on ikävä esikuva arkisemmalle kiusaamiselle koulussa ja työpaikoilla.

Välillä median sokeus omalle toiminnalleen saa surkuhupaisia piirteitä. Äskettäin iltapäivälehti vastusti pääkirjoituksessaan tomerasti työpaikkakiusaamista kuten on tehnyt usein aiemminkin kokonaisia kampanjoita myöten. Vielä sisäsivuilla lehti kauhisteli, miten poliitikot kohtaavat kaikenlaista nimittelyä. Kun sitten käänsi muutaman sivun, siellähän se oli taas vakikolumnistin solvauksille pyhitetty palsta, jolla hän viikosta toiseen vainoaa turvallisesti valittuja ja kymmenet kerrat mustamaalattuja kohteitaan vessanseinäkirjoitusten tasoisilla herjoilla.

Palstoilta voi lukea, kuinka joku nimeltä mainittu on heikkolahjainen juoppo tai nainen, jonka suu pitäisi väkivaltaisesti tukkia. Kirjoitusten ei tarvitse edes pitää paikkaansa, koska pakinamaisen tyylin katsotaan sallivan myös selvät asiavirheet. Taas siis tarvitaan sitä medialukutaitoa.

Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei terävä satiiri olisi tervetullutta. Esimerkiksi poliitikkojen toimintaa pitää käsitellä kriittisesti, ja myös henkilöön käyvä pureva mutta oivaltava satiiri on herkullista journalismia. Terävä satiiri on kuitenkin aivan muuta kuin kömpelö lyttääminen.

Jatkan synkkää listaani. Mediakritiikkiä kaivataan siksikin, että medialla on kumma taipumus konservatiivisiin sukupuolirooleihin, joita se terhakkaasti tuottaa ja uusintaa aikakauslehtien kansikuvanaisista ja muusta kuvastosta alkaen.

Nuorille tytöille, lapsille oikeastaan, suunnatut aikakauslehdet tulvivat kauneus- ja meikkausvinkkejä ja seksistisiä kliseitä niin naisista kuin miehistä. Monet aikuisillekin tarkoitetut aikakauslehdet indoktrinoivat ajatukseen, että miehet ovat kiinnostuneita tieteestä, politiikasta ja taloudesta ja muista yhteiskunnallisesti merkittävistä kysymyksistä, naisia puolestaan kiinnostavat shoppailu, ulkonäkö ja horoskoopit.

On hämmentävää, miten jo lukioikäiset ovat omaksuneet tiukat näkemykset siitä, miltä naisen tulee näyttää ollakseen miesten mieleen ja miten miehen rooliin kuuluu vaikka nyt armeijan käyminen. Näistä jälkimmäinen muuten tuntuu olevan erityisen vaikea aihe lehdistölle, ja siitä haluan kertoa esimerkin.

Olen jo parinkymmenen vuoden ajan kirjoittanut ja puhunut useasti eri foorumeilla, että asevelvollisuus pitäisi lakkauttaa. Se on niin yksilön kuin yhteisön kannalta kallis, turha ja vahingollinen järjestely, joka perustuu tunkkaiseen perinteeseen, militaristiseen ilmapiiriin ja luutuneisiin sukupuolirooleihin.

Voisi kuvitella, että perinteisiä sukupuolirooleja armeijankäyntiä myöten suojeleva konservatiivinen media olisi tuominnut tällaiset näkemykset.

Ja tuomio on monesta lehdestä tullutkin. Niin iltapäivälehdistä kuin aikakauslehdistä olen voinut lukea reaktiona näkemyksiini, että kylläpä se on järjetön mies kun haluaa pakottaa naisetkin armeijaan. Pasifistis-humanistinen vaatimus asevelvollisuuden kaikkinaisesta lakkauttamisesta siis kääntyy toimittajien päässä umpijärjettömäksi vaatimukseksi kaksinkertaistaa asepalvelus. Yhtä fiksua olisi syyttää Rkp:tä siitä, että se haluaa kieltää ruotsin kielen opetuksen kokonaan.

Joskus luulin, että se mikä voidaan ymmärtää väärin, myös ymmärretään väärin. Nyt tiedän, että myös se, mitä ei voi ymmärtää väärin, ymmärretään väärin jos vain halutaan.

Mainitsen tämän esimerkkinä siitä, että kyky luetun ja kuullun ymmärtämiseen voi toimittajilta kadota kokonaan. Ja tällaisissa tapauksissa oikaisupyynnöt johtavat vain uuteen kostokierteeseen. Kun eräskin toimittaja huomaa minua hatuttavan se, että mielipide käännetään lehdessä täsmälleen päinvastaiseksi, hän kiusallaan kirjoittaa virheellisen näkemyksen lehteen yhä uudestaan. Tätä sitten muut lehdet lainailevat ilman että viitsisivät tarkistaa, mikä on alkuperäinen mielipide.

Tässä onkin yksi median ongelma. Liian kiireen tai silkan laiskuuden vuoksi lehdet lainaavat innokkaasti tosiaan, ja erilaiset tolkuttomuudet pääsevät itseään ruokkien elämään omaa elämäänsä. Jos vielä joka välissä lisätään vähän mausteita, kyseessä on jo todellinen rikkinäinen puhelin: muistattehan monen lapsuudesta tutun leikin, jossa viesti muuttuu tyystin toiseksi, kun välikäsiä on tarpeeksi.

Tällainen touhu mahdollistaa myös sujuvan joukkuepelin. Ensimmäinen toimittaja vääntää haastateltavansa kannanotot järjettömiksi, ja tästä lähtee sitten syöttö suoraan lapaan seuraavalle toimittajalle, joka voi laukaista maalin: katsokaa mitä se idiootti taas on sanonut.

Tässä voisi olla aikakauslehdillä miettimisen paikka. Ne voisivat reilusti luopua pyrkimyksestä ajankohtaisuuteen. Netti ja päivälehdet hoitavat sen puolen, aikakauslehtien kannattaisi keskittyä rauhallisessa tahdissa ja ajan kanssa kirjoitettuihin pitkiin juttuihin, joissa asioita ja ilmiötä voitaisiin syvällisesti taustoittaa ja faktat tarkistaa. Olkoot netti ja päivälehdet pikaruokaa, aikakauslehtien soisi satsaavan nykyistäkin enemmän tyylikkääseen ja älykästä keskustelua stimuloivaan slow food-tarjoiluun.

Tässä on tullut jo melkoista mediakritiikkiä, joten nyt voisi olla reilua kääntää kriittinen katse myös instituutioon, jossa itse teen päivätyöni, nimittäin kouluun. Se että journalismi niin paljon kärsii edellä mainituista ongelmista, johtuu myös siitä, että koulu epäonnistuu argumentaatiotaitojen opetuksessa. Se voisi tehdä oman osansa julkisen keskustelun tervehdyttämiseksi.

Olisi hyvä, jos koulussa käytäisiin enemmän läpi hyvän argumentaation perusteita ja opetettaisiin välttämään tyypillisiä virheitä. Tulisi esimerkiksi korostaa, että aina pitää välttää straw man -argumentteja, siis sellaista keskustelua ja kirjoittelua, jossa toisen osapuolen näkemykset väännetään irvikuvikseen, ja näitä karikatyyrejä vastaan sitten hyökätään. Tätä täytyy oppia vaatimaan myös viestimiltä.

Se mikä on huonoa argumentointia on myös huonoa journalismia.

Samoin koulussa pitää valistaa hyvään debattiin – ja journalismiin – kuuluvan se, että tarkastellaan itse väitettä ja sen perusteluja eikä käydä väitteen esittäjän kimppuun. Julkisessa sanassa käytävässä keskustelussa on tyypillistä, että juututaan etsimään poliittikojen sanomisten takaa epäilyttäviä vaikuttimia, vaikka tulisi keskittyä siihen, pitääkö hänen näkemyksensä paikkaansa vai ei.

Itsekin olen huomannut, että esimerkiksi puhuminen koulupudokkaitten, asunnottomien tai muiden vähäosaisten puolesta johtaa kumman usein henkilöönkäyvään syytösryöppyyn ja näkemykseen, että näiden epäkohtien puheeksiottaminen on pelkkää surkuttelua, marinaa ja voivottelua. Näin tapahtuu, vaikka kuinka yrittäisi samalla esittää toteuttamiskelpoisia ehdotuksia esimerkiksi syrjäytyneiden aseman parantamiseksi.

Tuntuu olevan niin, että jos osoittaa yhteiskunnallista epäkohtaa sormella, toimittaja katsoo mieluummin sormea kuin epäkohtaa. Sivumennen sanottakoon, että syrjäytymiskeskustelussa taustalla toki on muutakin kuin median lainalaisuudet, nimittäin koventunut yhteiskunnallinen ilmapiiri, jossa ei ole erityisen trendikästä puhua syrjäytyneiden puolesta. Köyhyys on huono brändi.

Tässähän sitä sitten oli, mediakritiikkiä. Tämä saattoi olla synkkä yksinpuhelu. Mutta kuten joku viisas on sanonut, yhteiskuntakritiikki osoittaa rakkautta yhteiskuntaa kohtaan.

Samaa voisin sanoa omasta mediakritiikistäni. Rakastan lehtien lukemista, luen ja seuraan lehtiä paljon ja toivon niille pitkää ikää myös nettiaikana – ja näen niillä pitkän tulevaisuuden – mutta en näe syytä, miksei suomalainen lehdistö voisi olla entistäkin parempi. Ja tässä on terveellä mediakritiikillä tärkeä sijansa.

Jatkuvaa ja valpasta mediakritiikkiä tarvitaan, jotta lehdistö koko ajan sparraa ja vastaisuudessakin pitää huolen, että tietyt lieveilmiöt eivät uhkaa sen tervettä ydintä. Kiitos.”