Puhe Aikakauslehtipäivillä, A-lehtitalo 11.11.2010

”Hyvät kuulijat,

käytän seuraavan vartin sen ruotimiseen, miksi mediakritiikkiä ja valpasta medialukutaitoa tarvitaan. En siis puhu siitä, että Suomessa on laadukas aikakauslehdistö, jota soisin esimerkiksi nuorten seuraavan paljon enemmän kuin netin keskustelupalstoja, vaikka siitäkin voisi paljon sanoa.

Koska aiheenani on mediakritiikin tarpeellisuus, aion käsitellä mediakritiikin tarpeellisuutta. Puhun nyt printtimediasta yleisesti, sillä uskon tiettyjen lainalaisuuksien vallitsevan journalismissa laajemminkin.

Ensinnäkin mediakritiikkiä tarvitaan, koska median toimintalogiikkaan kuuluu tarpeeton pelkistäminen, mutkien oikominen ja vastakkainasettelu – tarpeeton ja vahingollinen itse asioiden käsittelyn kannalta mutta tarpeellinen varmaankin kaupallisessa mielessä.

Väitän, että journalismin ensisijainen tavoite ei niinkään ole rakentava yhteiskunnallinen keskustelu vaan korkeaan huomioarvoon pyrkiminen kärjistetyillä ja jopa totuudenvastaisilla väitteillä. Viihteellisyys ja raflaavuus ajavat tavoitteena totuudellisuuden ohi. Aikakauslehdistökin operoi mieluummin tunteilla kuin tiedolla, ja se rakastaa draamaa.

Mitä älyttömämpiä sammakoita onnistutaan jonkun suuhun panemaan, sen parempi. Näin syntyy räväköitä otsikoita ja julkista päivittelyä, mutta hinta on kova. Järkevä yhteiskunnallinen keskustelu käy nimittäin vaikeaksi, kun lukija ei lopulta tiedä, kuka on oikeasti sanonut mitäkin.

Ei mikään pieni ongelma demokratiassa.

Kärkevää ja tiukkaa debattia julkisessa sanassa kyllä tarvitaan, mutta sen pitää tapahtua niin, että vastakkain ovat ihmisten tai vaikka puolueiden todelliset näkemykset, ei niistä väännetyt karikatyyrit. Olkiukkojournalismi ja eri ihmisten näkemysten sotkeminen keskenään eivät vie minkään asian käsittelyä eteenpäin.

Olen esimerkiksi huomannut, että moni toimittaja ei tiedä, mikä ero on kirjan kirjoittamisella ja kirjan toimittamisella. Jos kirja koostuu kahdenkymmenen eri ihmisen itsenäisestä ja omaäänisestä artikkelista, kirjaa kommentoivat toimittajat saattavat surutta panna kaikki näissä artikkeleissa esitetyt mielipiteet kirjan toimittajan näkemyksiksi.

Samalla logiikalla Helsingin Sanomien päätoimittaja on aina samaa mieltä kuin kulloinenkin yleisönosastokirjoittaja. Juuri tällainen pölhöys tekee vaikeaksi käydä järkevää debattia, koska julkiseen keskusteluun osallistuvilla menee suuri osa ajasta pelkästään väärien käsitysten oikomiseen.

Mediakritiikkiä tarvitaan, koska toimittajilla on hämmästyttävä taipumus yhdensuuntaisiin, refleksinomaisiin ja ennalta-arvattaviin reaktioihin ja lumipalloefektien ruokkimiseen. Nousussa olevia ilmiötä tai henkilöitä hehkutetaan sinisilmäisen haltioituneena, laskussa olevia lyödään yhtä laumasieluisesti alas.

Kun poliitikko alkaa joutua epäsuosioon tai hänen maineeseensa tulee särö, toimittajat haistavat veren, ja pian onkin oikeus joukolla lyödä kohdetta kuin vierasta sikaa. Itsenäinen älyllisyys ja laumahenkisyydestä vapaa oma harkinta eivät ole kunniassa papukaijajournalismin maassa.

Toimittajat mielellään näkevät itsensä rohkeina toimijoina, mutta joukon jatkona huutaminen ei ole merkki rohkeudesta, päinvastoin. Tulee mieleen epävarma tanssija, joka vaivihkaa vilkuilee muiden askeleita, ja tekee ne sitten perässä.

Järkevässä maailmassa joku päättelisi, että koska ilmiöstä tai henkilöstä X on jo niin paljon kirjoitettu ja kaikki kiinnostava on kuultu, meidän lehtemme ei enää tarvitse tehdä aiheesta juttua. Mutta hommahan menee niin, että koska nuo ovat asiasta kirjoittaneet, meidänkin täytyy.

Niinpä maahan mahtuu, kuten tunnettua, vain yksi aihe kerrallaan.

On tietenkin järjetön ajatus, että toimittajilla olisi jokin yhteinen sopimus siitä, minkä asian puolesta ja mitä vastaan he samamielisenä joukkona kohkaavat. Ei Yleisradion tai lehtitalojen kellarissa ole salaista kokoushuonetta jossa sovittaisiin, mitä nyt nostetaan, mitä lasketaan ja lytätään. Tässä mielessä ei oikeastaan ole olemassa esimerkiksi mitään Hesaria tai Yleä. On vain yksittäisiä toimittajia ja heidän juttunsa.

Mutta hämäriä kokoushuoneita ei tarvitakaan. Sosiaalipsykologiset lainalaisuudet kuten ihmisen luontainen laumahenkisyys yhdessä median toimintalogiikan kanssa pitävät kollektiivisista villiintymisistä ja tuomiosta huolen.

Mediakritiikkiä tarvitaan, koska hankalat yhteiskunnalliset kysymykset tuppaavat pelkistymään henkilökysymyksiksi. Tuloksena on äänestäjäkunta, jolla ei ole mielipidettä Mari Kiviniemen politiikasta, mutta jolla on vahva mielipide Mari Kiviniemestä. Henkilöjuttuihin viehtynyt media rakentaa rooleja, jotka vahvistavat itseään, ja näillä rooleilla sitten pelataan.

Roolittuneessa julkisessa sanassa temmeltää sankareita ja konnia, hyviksiä ja pahiksia. Hyviksistä kirjoitellaan kritiikittömästi, pahikset tulevat tuomituksi jokseenkin riippumatta siitä, mitä ovat oikeasti sanoneet tai tehneet.

Tärkeää ei ole, mitä sanotaan, vaan kuka sanoo, ja miten.

Kriittistä mediasuhdetta tarvitaan myös siksi, että moniin lehtiin on juurtunut lapsellinen kiusaamiskulttuuri, joka ei tasoltaan ja tarkoitukseltaan lainkaan eroa sellaisesta ’Niko on homo’- tai ’Jennin äiti on huora’ -huutelusta, joka on tuttua alakoulun välitunneilta.

Tämä on tavallista ennen muuta iltapäivälehdistössä, mutta eipä se vierasta ole aikakauslehdillekään. Joku valitaan sylkykupiksi ja hupaisana viihteenä pidetään sitä, että lehdessä numero toisensa perään tätä sitten herjataan koko lailla riippumatta siitä, mitä valittu kohde oikeasti on sanonut tai tehnyt.

Jos mediakiusattu kirjoittaa vastineen jossa osoittaa, ettei ole tehnyt tai sanonut sellaista, mistä häntä nälvitään, tällä on sama vaikutus kuin sillä, että se alakoulun Jenni osoittaa äitinsä olevan ammatiltaan vakuutusvirkailija eikä huora.

Onkin erikoista, että se mikä on koulun välitunneilla alhaista ja tuomittavaa, katsotaan joissakin iltapäivä- ja aikakauslehdissä asianmukaiseksi journalismiksi. Samojen ihmisten jatkuva kaavamainen ja epä-älyllinen vainoaminen on ikävä esikuva arkisemmalle kiusaamiselle koulussa ja työpaikoilla.

Välillä median sokeus omalle toiminnalleen saa surkuhupaisia piirteitä. Äskettäin iltapäivälehti vastusti pääkirjoituksessaan tomerasti työpaikkakiusaamista kuten on tehnyt usein aiemminkin kokonaisia kampanjoita myöten. Vielä sisäsivuilla lehti kauhisteli, miten poliitikot kohtaavat kaikenlaista nimittelyä. Kun sitten käänsi muutaman sivun, siellähän se oli taas vakikolumnistin solvauksille pyhitetty palsta, jolla hän viikosta toiseen vainoaa turvallisesti valittuja ja kymmenet kerrat mustamaalattuja kohteitaan vessanseinäkirjoitusten tasoisilla herjoilla.

Palstoilta voi lukea, kuinka joku nimeltä mainittu on heikkolahjainen juoppo tai nainen, jonka suu pitäisi väkivaltaisesti tukkia. Kirjoitusten ei tarvitse edes pitää paikkaansa, koska pakinamaisen tyylin katsotaan sallivan myös selvät asiavirheet. Taas siis tarvitaan sitä medialukutaitoa.

Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei terävä satiiri olisi tervetullutta. Esimerkiksi poliitikkojen toimintaa pitää käsitellä kriittisesti, ja myös henkilöön käyvä pureva mutta oivaltava satiiri on herkullista journalismia. Terävä satiiri on kuitenkin aivan muuta kuin kömpelö lyttääminen.

Jatkan synkkää listaani. Mediakritiikkiä kaivataan siksikin, että medialla on kumma taipumus konservatiivisiin sukupuolirooleihin, joita se terhakkaasti tuottaa ja uusintaa aikakauslehtien kansikuvanaisista ja muusta kuvastosta alkaen.

Nuorille tytöille, lapsille oikeastaan, suunnatut aikakauslehdet tulvivat kauneus- ja meikkausvinkkejä ja seksistisiä kliseitä niin naisista kuin miehistä. Monet aikuisillekin tarkoitetut aikakauslehdet indoktrinoivat ajatukseen, että miehet ovat kiinnostuneita tieteestä, politiikasta ja taloudesta ja muista yhteiskunnallisesti merkittävistä kysymyksistä, naisia puolestaan kiinnostavat shoppailu, ulkonäkö ja horoskoopit.

On hämmentävää, miten jo lukioikäiset ovat omaksuneet tiukat näkemykset siitä, miltä naisen tulee näyttää ollakseen miesten mieleen ja miten miehen rooliin kuuluu vaikka nyt armeijan käyminen. Näistä jälkimmäinen muuten tuntuu olevan erityisen vaikea aihe lehdistölle, ja siitä haluan kertoa esimerkin.

Olen jo parinkymmenen vuoden ajan kirjoittanut ja puhunut useasti eri foorumeilla, että asevelvollisuus pitäisi lakkauttaa. Se on niin yksilön kuin yhteisön kannalta kallis, turha ja vahingollinen järjestely, joka perustuu tunkkaiseen perinteeseen, militaristiseen ilmapiiriin ja luutuneisiin sukupuolirooleihin.

Voisi kuvitella, että perinteisiä sukupuolirooleja armeijankäyntiä myöten suojeleva konservatiivinen media olisi tuominnut tällaiset näkemykset.

Ja tuomio on monesta lehdestä tullutkin. Niin iltapäivälehdistä kuin aikakauslehdistä olen voinut lukea reaktiona näkemyksiini, että kylläpä se on järjetön mies kun haluaa pakottaa naisetkin armeijaan. Pasifistis-humanistinen vaatimus asevelvollisuuden kaikkinaisesta lakkauttamisesta siis kääntyy toimittajien päässä umpijärjettömäksi vaatimukseksi kaksinkertaistaa asepalvelus. Yhtä fiksua olisi syyttää Rkp:tä siitä, että se haluaa kieltää ruotsin kielen opetuksen kokonaan.

Joskus luulin, että se mikä voidaan ymmärtää väärin, myös ymmärretään väärin. Nyt tiedän, että myös se, mitä ei voi ymmärtää väärin, ymmärretään väärin jos vain halutaan.

Mainitsen tämän esimerkkinä siitä, että kyky luetun ja kuullun ymmärtämiseen voi toimittajilta kadota kokonaan. Ja tällaisissa tapauksissa oikaisupyynnöt johtavat vain uuteen kostokierteeseen. Kun eräskin toimittaja huomaa minua hatuttavan se, että mielipide käännetään lehdessä täsmälleen päinvastaiseksi, hän kiusallaan kirjoittaa virheellisen näkemyksen lehteen yhä uudestaan. Tätä sitten muut lehdet lainailevat ilman että viitsisivät tarkistaa, mikä on alkuperäinen mielipide.

Tässä onkin yksi median ongelma. Liian kiireen tai silkan laiskuuden vuoksi lehdet lainaavat innokkaasti tosiaan, ja erilaiset tolkuttomuudet pääsevät itseään ruokkien elämään omaa elämäänsä. Jos vielä joka välissä lisätään vähän mausteita, kyseessä on jo todellinen rikkinäinen puhelin: muistattehan monen lapsuudesta tutun leikin, jossa viesti muuttuu tyystin toiseksi, kun välikäsiä on tarpeeksi.

Tällainen touhu mahdollistaa myös sujuvan joukkuepelin. Ensimmäinen toimittaja vääntää haastateltavansa kannanotot järjettömiksi, ja tästä lähtee sitten syöttö suoraan lapaan seuraavalle toimittajalle, joka voi laukaista maalin: katsokaa mitä se idiootti taas on sanonut.

Tässä voisi olla aikakauslehdillä miettimisen paikka. Ne voisivat reilusti luopua pyrkimyksestä ajankohtaisuuteen. Netti ja päivälehdet hoitavat sen puolen, aikakauslehtien kannattaisi keskittyä rauhallisessa tahdissa ja ajan kanssa kirjoitettuihin pitkiin juttuihin, joissa asioita ja ilmiötä voitaisiin syvällisesti taustoittaa ja faktat tarkistaa. Olkoot netti ja päivälehdet pikaruokaa, aikakauslehtien soisi satsaavan nykyistäkin enemmän tyylikkääseen ja älykästä keskustelua stimuloivaan slow food-tarjoiluun.

Tässä on tullut jo melkoista mediakritiikkiä, joten nyt voisi olla reilua kääntää kriittinen katse myös instituutioon, jossa itse teen päivätyöni, nimittäin kouluun. Se että journalismi niin paljon kärsii edellä mainituista ongelmista, johtuu myös siitä, että koulu epäonnistuu argumentaatiotaitojen opetuksessa. Se voisi tehdä oman osansa julkisen keskustelun tervehdyttämiseksi.

Olisi hyvä, jos koulussa käytäisiin enemmän läpi hyvän argumentaation perusteita ja opetettaisiin välttämään tyypillisiä virheitä. Tulisi esimerkiksi korostaa, että aina pitää välttää straw man -argumentteja, siis sellaista keskustelua ja kirjoittelua, jossa toisen osapuolen näkemykset väännetään irvikuvikseen, ja näitä karikatyyrejä vastaan sitten hyökätään. Tätä täytyy oppia vaatimaan myös viestimiltä.

Se mikä on huonoa argumentointia on myös huonoa journalismia.

Samoin koulussa pitää valistaa hyvään debattiin – ja journalismiin – kuuluvan se, että tarkastellaan itse väitettä ja sen perusteluja eikä käydä väitteen esittäjän kimppuun. Julkisessa sanassa käytävässä keskustelussa on tyypillistä, että juututaan etsimään poliittikojen sanomisten takaa epäilyttäviä vaikuttimia, vaikka tulisi keskittyä siihen, pitääkö hänen näkemyksensä paikkaansa vai ei.

Itsekin olen huomannut, että esimerkiksi puhuminen koulupudokkaitten, asunnottomien tai muiden vähäosaisten puolesta johtaa kumman usein henkilöönkäyvään syytösryöppyyn ja näkemykseen, että näiden epäkohtien puheeksiottaminen on pelkkää surkuttelua, marinaa ja voivottelua. Näin tapahtuu, vaikka kuinka yrittäisi samalla esittää toteuttamiskelpoisia ehdotuksia esimerkiksi syrjäytyneiden aseman parantamiseksi.

Tuntuu olevan niin, että jos osoittaa yhteiskunnallista epäkohtaa sormella, toimittaja katsoo mieluummin sormea kuin epäkohtaa. Sivumennen sanottakoon, että syrjäytymiskeskustelussa taustalla toki on muutakin kuin median lainalaisuudet, nimittäin koventunut yhteiskunnallinen ilmapiiri, jossa ei ole erityisen trendikästä puhua syrjäytyneiden puolesta. Köyhyys on huono brändi.

Tässähän sitä sitten oli, mediakritiikkiä. Tämä saattoi olla synkkä yksinpuhelu. Mutta kuten joku viisas on sanonut, yhteiskuntakritiikki osoittaa rakkautta yhteiskuntaa kohtaan.

Samaa voisin sanoa omasta mediakritiikistäni. Rakastan lehtien lukemista, luen ja seuraan lehtiä paljon ja toivon niille pitkää ikää myös nettiaikana – ja näen niillä pitkän tulevaisuuden – mutta en näe syytä, miksei suomalainen lehdistö voisi olla entistäkin parempi. Ja tässä on terveellä mediakritiikillä tärkeä sijansa.

Jatkuvaa ja valpasta mediakritiikkiä tarvitaan, jotta lehdistö koko ajan sparraa ja vastaisuudessakin pitää huolen, että tietyt lieveilmiöt eivät uhkaa sen tervettä ydintä. Kiitos.”