Tia, en sua kaipaa

Kotilääkäri, marraskuu 2012

”Tia-Maria sua kaipaan niin”, lauloi joskus Yö-yhtye. Äskettäin tuli Tia tutuksi minullekin, mutta täytyy sanoa, että en kaipaa yhtään.

Sen piti olla ihan tavallinen alkusyksyn torstai. Päivällä pidin lukiossa oppitunteja, iltapäivällä käväisin kustantajan kekkereissä.

Illansuussa vaimo sanoi, että ääneni kuulostaa jotenkin oudolta. Vastasin sen varmaan johtuvan siitä, että juhlissa oli melkoinen hälinä ja ääni on ollut koetuksella.

Vähän myöhemmin luin viisivuotiaalle tyttärelle kirjaa. Äkkiä huomasin, etten enää pysty selvästi artikuloimaan sanoja. Samalla oikea käsi ja kasvojen oikea puoli alkoivat tuntua puutuneilta.

Silloin tuli lähtö.

Meilahden päivystyksessä ammattitaito ja ripeys ovat onneksi huippuluokkaa. Siinä ei paljon neuvoteltu, kun olin jo neurologin tutkimuksissa ja asianmukaisessa lääkityksessä; ei voi kuin ihailla henkilökunnan toimintaa. Laatta kyllä lensi ja ehdin pelätä, että tyhjän vatsan kakominen katkoo päästä viimeisetkin verisuonet, mutta missään vaiheessa ei lähtenyt edes taju. Oireet rupesivat hellittämään muutamassa tunnissa ja olo palasi vähitellen normaaliksi.

Osastolla makaaminen on tervehdyttävää, eikä vähiten siksi, että se kalibroi elämänfilosofiaa terveelle pohjalle. Vieruskaveri – vähän yli parikymppinen mies – kysäisi, kauanko olen ollut talossa. Kuultuaan minun olleen tutkimuksissa vain pari päivää hän kertoi itse maanneensa vuodepotilaana puoli vuotta. Kohtaus oli iskenyt äkkiarvaamatta urheilukentällä ja vienyt muun muassa liikuntakyvyn.

Oma sairaalareissuni kesti vain vajaan viikon, mutta opetti paljon. Tai pikemminkin muistutti paljosta.

Kun lähdin sairaalasta, oli aurinkoinen syyssää, ilma tuoksui raikkaalta ja tunsin sellaista hetkellistä iloa, että olisin voinut suudella sairaalan edustan asfalttia kuin paavi konsanaan. Kotimatkalla bussissa hämmästyin ihmisten yrmeitä ilmeitä: ettekö tajua mikä etuoikeus on istua tässä, liikunta- ja puhekykyisenä?

Vain viikko aiemmin en ollut tajunnut sitä itsekään.

Veropolitiikkaankin sai uutta näkökulmaa. Sairaalassa minulle tehtiin sellainen määrä aivo-, keuhko-, valtimo- ja sydäntutkimuksia, etten pysynyt enää laskuissa. Mitä mahtoivat maksaa? Yksi tutkimusten tulos oli sekin, että maahan saatiin yksi entistä tyytyväisempi veronmaksaja lisää.

Diagnoosiksi tuli TIA – trancient ischaemic attac – eli ohimenevä aivoverenkierron häiriö. Diagnoosin saatuani tein tietysti sen virheen, että kävin netistä nuuskimassa hyytäviä tarkennuksia.

Olkoon siinä tarinan kolmas opetus. Terveempänä pysyy, kun ei turhaan ahmi kuvauksia todellisista tai mahdollisista sairauksistaan. Tuonkin ajan voi käyttää siihen, että on täysillä läsnä tässä hetkessä. Mikään kun ei ole varmaa; näköjään emme ole turvassa edes kotisohvalla.