Kotilääkäri, 3/2012

Tästä on pian viisitoista vuotta, mutta ei sitä unohda.

Lähisukulainen, yli 90-vuotias mies, makasi sängyssä ja halusi kuolla. Mies oli vuosikymmenten mittaan ollut aktiivinen ja tehnyt vaikka mitä – viettänyt 1920-luvun Helsingissä vauhdikasta opiskelijaelämää, avioitunut, saanut neljä lasta, käynyt pari sotaa, tehnyt uran sosiaalijohtajana ja vähäosaisten puolestapuhujana. Ja rakentanut kesämökin, jossa muistan käyneeni hänen kanssaan monia elämänkatsomuksellisia keskusteluja.

Kuten ne kaikki keskustelut kuolemasta. Mieleeni on jäänyt hänen kuolemanfilosofiansa: ”Kuoleman jälkeinen tila on kuin uni, jossa ei näe unta.”

Vuosituhannen lopun mies eli hoitokodissa ruuminvoimat menettäneenä. Hän ei päässyt sängystä ylös, eikä elämässä ollut enää mitään sisältöä, ei mitään tulevaisuutta, vain pelkkää kärsimystä.

Hän halusi pois.

Häntä ei päästetty. Unettomiin ja ahdistaviin öihin sentään sai unilääkkeitä. Niitä hän salaa pani sivuun ja kun arvioi määrän riittäväksi, otti ne sitten kerralla siinä toivossa, että kärsimyksille vihdoin tulisi loppu.

Ei tullut. Henkilökunta riensi elvyttämään, ja melkein satavuotiaan vanhuksen helvetti jatkui.

Kun opiskelin moraalifilosofiaa, yksi kurssikirja oli Heta ja Matti Häyryn Rakasta, kärsi ja unhoita, joka pohtii terävästi abortin ja eutanasian oikeutusta. Se joka pitää elämää niin itseisarvoisen arvokkaana, että armokuolema ei koskaan ole oikeutettu, voi miettiä kirjassa esitettyä ajatuskoetta: kuinka moni täysijärkinen valitsisi mieluummin kaksi viikkoa kidutusta ja sen päätteeksi varman kuoleman kuin tuskattoman huoleman heti?

Vertaus ei ole keinotekoinen. Vastaavassa tilanteessa ovat esimerkiksi monet syöpäsairaat.

Luin jo toistamiseen tavattoman riipaisevan kirjan Jäähyväiset Einolle. Sen on kirjoittanut Johanna Ervast, jonka kolmevuotias Eino-poika sai yöllä harvinaisen aivoverenvuodon. Se tuhosi aivot niin täydellisesti, että lapsi vaipui ikikestoiseen tiedottomuuteen.

Lääkärit olivat pian yksimielisiä siitä, että mitään toivoa ei ollut. Kipureaktiot olivat kuitenkin jäljellä. Lapsen kokemien tuskien määrää saattoi vain arvailla.

Ei, lääkärit eivät voineet armahtaa lasta vaikkapa sellaisella annoksella morfiinia, että kuolema olisi tullut kivuttomasti. Lääkärien mukaan Einon elämä piti lopettaa kuihduttamalla lapsi hitaasti ja kivuliaasti ravinnon puutteeseen. Tämä siksi, että lääkärietiikka salli vain ”passiivisen” eutanasian.

Jos toivottuna lopputuloksena joka tapauksessa on kuolema, mikä moraalinen ero on passiivisella ja aktiivisella armokuolemalla? Nyt ero oli se, että aktiivinen toiminta olisi ollut selvästi armeliaampaa.

Kituvilla kotieläimillä on oikeus kivuttomaan kuolemaan. Kannatan lämpimästi eläinten oikeuksia – myös ihmisille.